[viimeistä edellistä edeltävä osa]

 

Nöyrin palvelijasi, sinä armollinen lukija, on usein Jean Paulin Leibgeberin tavoin tuumaillut, että kuuluisuus ei kuuluisuutta ansaitse ja tämän tavoin päättänyt, ettei tartu kynään tullakseen suun­nattoman tunnetuksi. Jos kuitenkin Sinun, armollinen lukija, tai jonkun muun mieleen nyt juolahtaisi ajatus, että palvelijasi on luopunut mielipiteestään niin kuin vanhasta takista, niin hän toivoo voivansa kumota tuon loukkaavan arvelun esittämällä seuraavan, lyhyen selvityksen:

Nämä lehdet koettavat olla jotain sellaista kuin: Kirjallinen aikakauslehti Suomessa.

Kun kaikki julkaisijan tarkoitusperiä koskevat epäilykset näin on kumottu, on aika sanoa vähän enemmän tämän julkaisun linjasta. Totuudenrakkautesi, armollinen lukija, samoin kuin omani, saa minut tunnustamaan, että ainakaan toistaiseksi sillä ei ole linjaa. Etpä usko, sinä Armollinen, mikä molemminpuolinen hyöty tästä on! Julkaisija saa kirjoittaa ja laittaa lehteen mitä haluaa, ja Lukija lukea, mitä hän haluaa. Jos joku hiuksenhalkojaloogikko olisikin taipuvainen kiistämään tämän johtopäätöksen jälkimmäisen osan johdonmukaisuuden, hän ei varmasti voi kieltää sen totuutta. Toivonpa saattavani mainitun loogikon häpeään lisätodistuksen avulla. Jos nimittäin aikakauslehden, päivälehden tai muun vastaavan linjanjulistuksessa puhutaan monista asioista, joita lehti tulee sisältämään, ei kukaan voi ennen sen kuolemaa sanoa, pitikö se lupauksensa, ja yleisö, joka kerran on rahansa antanut, saa luvan vain odottaa ja odottaa, milloin se luvattu asia tulee. Esimerkkejä meillä on paljon. Mutta jos joku haluaa yleisen Kirjallisuutta-otsikon lisäksi tarkempia nimilappuja sen jäsentämiseksi, mitä seuraavassa tullaan esittämään, julkaisija uskaltaa ehdottaa seuraavia:

Antikviteettejä eli äskettäin julkaistuja teoksia, joilla on arvoa vain keräilijälle;

Kirjallisia Uutisia eli vanhoja teoksia, jotka sisältönsä suhteen yhä ovat uusia;

Kuriositeetteja eli vanhoja ja uusia teoksia, joista ei ole aiemmin mitään sanottu ja joista meillä ei ole mitään sanomista;

Makulatuuria eli sekalaisia teoksia, sanomalehtipaperia kuluvan vuoden tarpeisiin;

Ladelmia eli hurmosliikkeitä kaavamaisuuden vetovoiman piiristä.

Tämän luulisi riittävän sekä lukijan tarpeisiin että vihjeeksi julkaisumme monipuolisuudesta ja tervehtimiset kohteliaisuuksineen voisivatkin päättyä tähän, ellei eräs seikka pitkittäisi julkaisijan keskustelunhalua – nimittäin maksupuoli. Julkaisija ei voi muuta kuin edellyttää yleisöltään samaa jaloa halveksuntaa mainetta ja painetussa sanassa elävää (tai kuollutta) nimeä kohtaan kuin hän itse tuntee sekä toivoo, ettei tämä lehti jäisi menestystä paitsi sen vuoksi, ettei sitä ole tarjottu tilattavaksi lupaamalla julkaista tilaajien nimet. Uskaltaapa hän asettaa julkaisunsa yksinomaan ostajan jalomielisyyden kohteeksi, kun hän ehdottaa, ettei kukaan lainaisi omaa kappalettaan useammalle kuin, korkeintaan, kymmenelle erityisen hyvälle ystävälle.

Olisi kohtuullista sanoa jotain myös tämän julkaisun nimestä, ellei ihmisluonnon vajavaisuus olisi tehnyt tietoa Espanjankärpäsen [Spanska Flugan] käytöstä ja vaikutuksista niin yleiseksi, että lääkärit sitä tuskin enää kehtaavat määrätä. – Julkaisija muistuttaakin vain, että se voi auttaa ainoastaan jauhettuna. Sen vuoksi hän aikoo ihaillen katsella jokaista pyrkimystä perinpohjin survoa ja jauhaa tätä kärpästä, eikä säästä vaivojaan siihen omalla vähäisellä esimerkillään rohkaistessaan.

Ja kun auktoriteetteihin aina ja kaikkialla vedotaan, kärpäsemme uskaltaa muistuttaa, ettei se surise yleisön korvissa yksin, vaan yhdessä ”Nordiska Bietin” [Pohjolan mehiläisen] (ja monen muun maskeeratun hyönteisen) kanssa. Olisi kuitenkin kohtuutonta verrata sen ”kahta kalvomaista ja kahta kuorisiipeä” jälkimmäisen ”neljään paljaaseen”, ”pistävästä pyrstöstä”1 puhumattakaan. Jokaisen oikeudenmukaisen tarkkailijan on lisäksi myönnettävä, että siipiäisillä on oikeus elää ja hengittää siinä missä muillakin, ja että niille tulee jossain määrin antaa sama arvo, jonka kuuluisa kirjailija antaa kaikkein halveksituimmalle nelijalkaiselle otukselle sanoessaan2 ”Isänmaanystävä katselee niitä ilolla ja ajattelija tunnustaa, että nekin ovat omalla tavallaan auttaneet inhimillisen kulttuurin edistymistä.”

 

 

Arvostelu: Johannes Mathias Sundvall. Specimen Academicum, sistens praenotiones Problematis, quo potuerit modo homo a Deo desciscere ipsamque problematis solutionem. Helsingforsiae 1832. 37 sivua.

 

[Akateeminen opinnäyte, joka asettaa esikäsitykset ongelmasta, millä tavalla ihminen voi luopua Jumalasta ja itsensä ongelman ratkaisun]

 

Joku, joka ennakolta tuntee esilläolevan teoksen ja kenties tietää, että se on katsottu ilmoittamisen arvoiseksi Berliner Jahrbuch der Litteratur -aikakauskirjassa, saattaa pitää niin merkittävän kirjailijan kirjoittaman ja Göschelin arvioiman teoksen käsittelemistä yhtä röyhkeänä kuin meillä tavallisesti pidetään yritystä arvioida Göscheliä itseään tai jotakuta toista kirjallista kuuluisuutta. Jokainen tyytymätön kirjailija esittää arvostelijoita vastaan väitteen, että tarkastelijan täytyy olla todella itserakas luullakseen olevansa parempi kuin yksikään kirjailija, jonka töitä hän arvioi. Tämä kuuluu niihin väitteisiin, joiden jatkuva toistaminen on antanut niille totuuden luonteen. Niin kuin haluttaisiin sanoa, että Homeroksesta innostunut tai Euklidesta ihaileva nuorukainen pitää itseään näiden kanssa samanveroisena runoudessa ja matematiikassa. Ja toisen yhtä nurinkurisen käsityksen, jonka mukaan moittimiseen tarvitaan suurempaa ymmärrystä kuin kiittämiseen, seurauksena kutsutaan ylimieliseksi päällepäsmäriksi jokaista, joka uskaltaa sanoa vähäisimmästäkään Homeroksen seuraajasta: dormitat interdum [torkahtaa välillä]. Mieleen ei juolahda, että näin julistetaan hylkäystuomio kaikelle tietämiselle, kaikelle inhimilliselle tutkimukselle. Sillä kaikki tieto, joka ei ole pelkkää muistitietoa, edellyttää kritiikkiä, järkevän ja oikean säilyttämistä sekä käsittämättömän ja ristiriitaisen hylkäämistä. Mainitun vaatimuksen esittäjät tuovat julki vain oman rajoittuneen käsityksensä tietämisen luonteesta. He eivät ymmärrä, että heidän omat nerontuotteensa, jotta ne olisivat heidän, ovat sen kirjallisen ja suullisen tradition kritiikkejä, joka heidät on järkeviksi olennoiksi tehnyt. Schiller sanookin syystä, että merkittävää tekoa kohtaan osoittamamme ihailu ja myötätunto perustuu enemmän tai vähemmän selvään vakaumukseen siitä, että sillä hetkellä kun me tunnemme tämän teon arvon, myös meillä itsellämme on tahtoa ja kykyä sen tekemiseen. Hän pitää tästä syystä myötätuntoamme todisteena ihmiskunnan yhteisestä aateluudesta.

Erityiseksi syyksi esiintymiseensä tässä yhteydessä arvostelija saanee esittää käsityksensä, että sangen harvat maanmiehet tuntevat Göschelin mainitun esittelyn. Lisäksi se kertoo mainitusta teoksesta niin vähän, ettei sitä mitenkään voida kutsua arvosteluksi.

Teos jakautuu, kuten sen nimi ilmoittaa, kahteen ei ainoastaan tutkimuksen kohteen vaan osittain tieteellisen käsittelytapansakin suhteen erilaiseen osaan. Ensimmäinen ulottuu sivulle 16 ja se käsittää johdannon lisäksi neljä eri pykälää, joita kuvataan seuraavin otsikoin: Refleksiosta; toden ja hyvän antinomiasta; toden ja hyvän sovituksesta; Tiedon todellisesta kohteesta, Jumalasta. Ennen siirtymistä teoksen jälkimmäiseen osaan yritämme tehdä lyhyen yhteenvedon näiden eri kohtien sisällöstä, mutta pyydämme tämän arvion Lukijalta suurta tarkkaavaisuutta. Vaikka teoksen kirjoittajan esitystapa on poikkeuksellisen selkeä, asia on erittäin vaikea ja taitamattomuutemme tässä yhteenvedossa saattaa vaikeuttaa sitä entisestään. Tutkimus käsittelee spekulaation perimmäisiä kysymyksiä ja arvostelijan mielestä se antaa niihin myös erittäin selvän vastauksen.

Tekijä aloittaa ensimmäisen pykälän: ”Välttääkseen elämässään kaikkea erehtymistä niin tietämisen kuin toiminnankin alueella ihminen pyrkii ratkaisemaan, mikä ylipäätään on. Hän nimittäin ajattelee, että oleminen on määre, jonka täytyy kattaa kaikki ajateltavissa oleva. Tämä oletus näyttää sitä vähemmän sisältävän erehdyksen mahdollisuutta, koska myös tämä (erehdys) silloin olisi olemassa. Mainittuun kysymykseen vastatakseen ihminen koettaa hylätä kaikki ennalta omaksutut mielipiteet, kaikki ennakkoluulot, kaiken mieltymyksen johonkin vastaukseen ja etsiä ratkaisua täysin a priori [ennen aistien välittämää kokemusta]. Mutta näin hän tekee eron sen välillä, mikä on ja sen, minkä pitää olla, toden ja hyvän välillä. Tämä ero on sama kuin subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välinen ero ja se on refleksion aikaansaannosta.”

”Jos siis etsitään totuutta, on sivuutettava kaikki näkemykset tuloksen laadusta, on se sitten hyvä tai huono, tosi tai epätosi. Toisin sanoen totuus löydetään vain jättämällä pois, kieltämällä se, minkä pitää olla, hyvä. Jos taas tätä edellytetään päämääränä, ei tutkimus ole vapaata, vaan se on edellytyksen, ennakkoluulon kahlitsemaa; hyvän olettaminen kumoaa totuuden sellaisenaan.”

”Mutta virhe on jo siinä, että totuus käsitetään subjektin toimenpiteistä riippumattomaksi. Tarkemmin katsottuna lähtökohta itse sisältää tämän virheen korjauksen. Kun totuus nimittäin käsitetään kaikesta edellyttämisestä riippumattomaksi, on tämä käsitys itse sen edellytys, mitä totuuden tulee olla. Siten ihminen edellyttää totuuden saavuttaakseen totuuden, toisin sanoen tietämisen perusta ja lähtökohta on usko. Siksi kysymykseen Mikä on? voidaan vastata vain olettamalla pitäminen (Esse-debere), ja mainittu ristiriita toden ja hyvän välillä on vain näennäinen, niin että edellinen on vain jälkimmäisen kautta. Tällainen elävä vakaumus ja usko absoluuttiseen Pitämiseen (so. johonkin, jonka ehdottomasti pitää olla) muodostaa pyhän Jumalan käsitteen.”

”Jumala on pyhä vain jos hänet ymmärretään oman itsensä absoluuttisena syynä (absoluta sui constitutio), niin että Jumalan oleminen ja pitäminen ovat identtiset. Jumaluus voidaan siten ajatella absoluuttisesti luovana, so. jonakin, joka saa aikaan uutta, tekee ihmeitä. Mutta koska myöskään tätä ei voida ajatella minään satunnaisena, koska Jumalan oleminen näin erotettaisiin hänen pitämisestään, täytyy Jumala luomisessaan käsittää itseään ilmentävänä, so. sen tuottajana ja itselleen ilmentäjänä, mikä on ikuista (Joh. 1:1). Ainoastaan ymmärtämällä Jumalan olemus tällä tavoin on mahdollista ratkaista teologisen moraalin ongelmat, joista kolme keskeisintä ovat: miksi Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisen, äärellisen olennon kautta? kuinka ihminen on voinut langeta Jumalasta? kuinka ihminen voi palata Jumalan yhteyteen (in statum integritatis)? Vaikka toinen näistä kysymyksistä onkin tässä pääasia, vaatii asiayhteys myös ensimmäisen lyhyttä käsittelyä.”

Tähän asti on niin todistelu kuin esityskin täysin kiitettävää, vaikka neljäs pykälä jälkimmäisessä mielessä onkin jo edellisiä heikompi. Arvostelija toistaa jo sanomansa, ettei hän ole missään tavannut yhtä syvää ja selkeää käsitystä uskon ja tiedon suhteesta. Hän toivoo tämän lyhyen katsauksen vain herättävän lukijassa halun tutkia kirjoittajan teosta, sillä sen vähäinen sivumäärä sisältää enemmän kuin monet niteet, ja siirtyy teoksen jälkimmäiseen osaan.

Tämä osa sisältää pykälissä 5–9 kysymykset: miksi Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisen kautta? Käsitys ongelmasta, kuinka ihminen on voinut luopua Jumalasta? Yhteenvedonomainen esitys lankeamisen mahdollisuudesta; Ihmisen siveellisestä (eettisestä) luonnosta; ratkaisu itse ongelmaan, kuinka ihminen on voinut luopua Jumalasta?

Jo viidennestä pykälästä puuttuu arvostelijan mielestä se todistelun terävyys, joka oli niin tyypillistä edellisille pykälille. Arvostelijan mielestä se, mikä tässä on todistelun kohteena, on osoitettu jo neljännessä pykälässä, ja siten se tulisi esittää korkeintaan tämän johtopäätöksinä, erityisesti koska tekijän aiemmin käytettyjen pitämisen ja vapauden (Libertas) käsitteiden sijaan tässä esitelty rakkauden (amor) käsite ei ole missään mielessä yhtä täsmällinen kuin edelliset, ja kirjoittaja ottaa sen käyttöön ilman mitään selvityksiä. Hän kirjoittaa:

”Koska Jumala tulee ajatella kaikkein täydellisimmäksi, itselleen riittäväksi, niin mihin silloin tarvitaan äärellistä olentoa, ihmistä. Kumotakseen ristiriidan, joka maailman ja ihmisen luomiseen näyttää sisältyvän, ettei Jumala, kaikkein täydellisin, olisikaan itselleen riittävä, sanottaneen: maailman luominen ei tee Jumalaa täydellisemmäksi, vaan maailma ja ihminen ovat vain Jumalan rakkauden kohteita, ja rakkaus on luonteeltaan molemminpuolista. Mutta tämäkin selitys näyttää riittämättömältä; myös Jumalan rakkaus on itsessään itselleen riittävä eikä tarvitse ihmisen äärellistä rakkautta. Koska ihmisen autuus perustuu kuitenkin hänen rakkauteensa Jumalaan, ja koska Jumalan rakkaus on kaikelle itsekkyydelle vierasta, ja koska Jumala on kaikkein täydellisin, absoluuttisesti rakastettava (desiderabilis), niin tämä rakkaus ulottuu kaikkeen muuhun mahdolliseen ja Jumala luo ihmisen omaksi kuvakseen.”

Paitsi jyrkkä si sit ut est [jos lienee kuten on] Jumalan rakkauden suhteen, arvostelijaa häiritsee erityisesti ajatus kaikesta mahdollisesta, johon Jumalan yleisen kattava rakkaus ulottuisi, koska se ei ole itsekästä. Arvostelija ymmärtää hyvin, ettei tätä kaikkea mahdollista pidä ymmärtää jumaluuden ulkopuolisena, vaan ikuisesti olevana, mutta itse käsite sisältää loputtoman sarjan, sillä mahdollisen maailma on rajoittamaton, ja siten Jumalan pyhyys olisi riippuvainen sarjan täysilukuisuudesta. Edelleen otetaan ilman mitään välitystä käyttöön ihmisen autuuden käsite, joka samoin on pelkästään ideaalinen käsite. Esittäkäämme todistelu seuraavassa järjestyksessä, (arvostelijan mielestä se on itse asiassa yhteenveto tekijän koko ajatuskulusta:) Oletetaan: rakkaus on Jumalan ominaisuus; se ei ole itsekästä; ihmisen tarkoitus on autuus Jumalan rakastamisen kautta; tästä seuraa: Jumalan täytyy luoda ihminen. – Jos tätä ei pidetä sitovana, koska Jumalan rakkaudelle voidaan löytää äärettömästi kohteita, sanotaan edelleen: sen täytyy ulottua kaikkeen mahdolliseen; Ihminen kuuluu mahdollisuuksiin; Siis – Todellakin! kuuluisa kirjoittaja suonee anteeksi, mutta arvostelija ei hänen sanoistaan löydä mitään muuta todistetta ja uskaltaa pitää tätä riittämättömänä ja ei-tieteellisenä. Edelleen: ”Kaikkeen muuhun mahdolliseen” (paitsi Jumala?); mikä on vielä harhaanjohtavampaa ja osoittautuu helposti ristiriitaiseksi kirjoittajan sivun 14 lopussa ja sivulla 15 esittämän todistelun kanssa. Kirjoittaja jatkaa: ”maailman luominen riippuu Jumalan äärettömästä armosta, sillä muutoin jokainen olento (luotu?) autuaana olisi Jumalassa Jumalan ulkopuolella”, mitä tehdyn edellytyksen jälkeen voidaan pitää kiistattomana, vaikka tarkasti ottaen tässä yksi määre, armo, jälleen astuu toisen, rakkauden, sijaan.

On muuten helppoa tehdä esitetyistä premisseistä päinvastainen johtopäätös. Sillä kuten kirjoittaja sanoo: ”Jumalan rakkaus on itsessään täydellinen”, niin voidaan myös sanoa, että Jumala itsessään on kaikki mahdollisuudet, vieläpä kaikki muut mahdollisuudet, ja että Jumalan rakkaus siten ulottuu kaikkiin mahdollisuuksiin ilman että käsitys ihmisestä äärellisenä olentona on tässä tarpeen; sillä jos hän kuuluu kaikkiin mahdollisuuksiin Jumalassa, hän on ääretön, osallinen Jumalan olemuksesta.

Seuraavassa, kuudennessa pykälässä tekijä määrittelee syntiinlankeemuksen käsitteen tahattomaksi virheeksi (”error theoreticus”, ”sine culpa”), vaikka hän samalla muistuttaa, ettei ”mikään kyky (sielun) voi muuttua yksin niin että kaikki muut jäävät muuttumattomiksi”. ”Tahattomasta virheestä” puhuminen näyttää perustuvan ensisijassa ihmisen ”pyrkimykseen ja toivoon palauttaa menetetty yhteys Jumalaan”, vaikka tämä todiste näyttää riittämättömältä, mistä tuonnempana. Ongelma on nyt kirjoittajan mukaan siinä, miksi Jumala on sallinut ihmisen käydä harhaan”? Seitsemännestä pykälästä puhumme yhdeksännen yhteydessä.

Seuraavassa, yhdeksännessä pykälässä teoksen ensimmäisen osan ihailtava tarkkuus ja selkeys pääsee jälleen esille; tosin myös aihe, ihmisen siveellinen luonto, on sinänsä helpompi käsitellä. Tekijä osoittaa kuinka ”toiminnan moraalisuus sen paremmin kuin lainmukaisuuskaan eivät sinänsä käsitettyinä riitä toiminnan siveellisen arvon takeeksi; jälkimmäinen abstraktisuudessaan sisältää jopa ristiriidan ja edellinen toiminnan yksinomaisena prinsiippinä on immoraalisuutta” ja että siten tahdon abstraktinen subjektiivisuus, mielivalta, sinänsä on pahaa. Kirjoittajan tässä esittämä kritiikki Kantin filosofian moraaliprinsiippiä sekä velvollisuuksien jaottelua täydellisiin ja epätäydellisiin kohtaan on hänelle tyypillisen täsmällistä ja tarkkaa. Siitä puuttuu kuitenkin jatkoa varten se tarkempi määritys, että subjektiivisen tahdon määre on pyyde. Samoin tekijä on pykälän lopussa ilman samassa yhteydessä tapahtuvaa todistelua olettanut jonkinlaisen kiusauksen tilan (status tentationis) kysymyksessä moraalisuuden ja legaalisuuden eri momenttien suhteesta toisiinsa. Se olisi siirtymävaihe niiden välittömästä yhteydestä, viattomuuden tilasta (status innocentiae), niiden eroamisen momenttiin, hairahduksen tilaan (status peccati); tämä oletus liittyy juuri siihen, mitä arvostelija pääongelman ratkaisussa pitää puutteellisena ja epätyydyttävänä.

Tätä käsitellään yhdeksännessä pykälässä ja tekijän selvitys etenee seuraavasti:

”Jotta paha katsottaisiin syyksi, vaaditaan, että toimiva, tahtova, tahtoo pahaa, pahana. Tämä taas edellyttää, että hän tietää, ymmärtää, pahan ja että tämä siten on jotain järkevää ja todellista. Tahto taas tulee ennen valintaansa pahan puolesta ymmärtää indifferentiksi, joko pahaksi tai hyväksi, ja koska tahdon määräytymisen prinsiippi ei voi olla mikään muu kuin hyvä ja paha itse, ymmärrettynä ja käsitettynä, niin pahan täytyy katsoa olevan ennen tahdon määrittymistä (ad suam essentiam) ja tulevan sen kautta olemassa olevaksi. Hyvän ja pahan tahdon ero perustuu siten pahan ja hyvän vastakohtaan (tahdon objekteina), ja tahto valitsee vapaasti näiden välillä (liberum arbitrium). Mutta Objektin eroavaisuuden täytyy puolestaan vaikuttaa tahtoon, ja tällä ei siten voi katsoa olevan samaa suhdetta pahaan kuin hyvään. Tämä voidaan ymmärtää vain tekemällä ero mielivallan (liberum arbitrium) ja vapauden (libertas) välillä. Sillä tosi vapaus itse on hyvä.”

Samoin on kai sanottava, että mielivalta itse on paha. Muuten kirjoittajalle näyttää tässä kohtaa sattuneen kehittelyssään lapsus. Kysymys on nimittäin indifferentin tahdon määrittymisestä objekteina olevien hyvän ja pahan kautta, ja kirjoittaja edellyttää nämä määrittymistä varten, mutta olettaa toisaalta, että hyvä on ainoastaan määrättynä tahtona, tosi vapautena.

Sivulla 31 seuraa päätelmä, jonka yhteyttä muuhun esitykseen arvostelija ei voinut ymmärtää muutoin kuin että tekijä tässä koettaa osoittaa, ettei mielivalta sinänsä olisikaan pahan prinsiippi. Päätelmä loppuu näin: ”sanalla sanoen: Pahan ei voi katsoa syntyvän yksilöllisesti abstraktisen subjektiivisuuden hämärtymisestä ja tietämättömyydestä, (mikä tietämättömyys on eräs ilmiö ja tuote, siis jotain todellista (aikaansaatua)), vaan se tulee johtaa jostain inhimillisen luonnon välttämättömyydestä.”

Tekijä jatkaa: ”Kun mielivallan valinnan hyvän ja pahan välillä täytyy perustua vertailuun itse näiden käsitteiden välillä, niin tämä vertailu ei johda ratkaisuun ilman että ratkaisijalla on jokin normi, ohje arviotansa varten.

Subjekti, valitsija, ei siis ole vapaa tämän normin, sen määräämisen suhteen, vaan sen täytyy joko seurata sitä tai toimia sitä vastaan. Mielivalta on siis sidottu. Tosi vapaus taas perustuu siihen, että subjekti on kokonaisuudessaan eettisen (siveellisen) käsitteen läpäisemä, ja tämä on Jumalan käsite (subjekti siis hylkää mielivallan kannan ja tekee velvollisuuden noudattamisesta tavan).

Nyt nousee kysymys: kuinka ihmisellä on kyky määrätä itsensä joko vapauteen (tosi vapauteen) tai orjuuteen (mielivaltaan), joka kyky itse on mielivaltaa? Kirjoittaja vastaa: Tämä kyky on välttämätön ehto, jota ilman vapaus ei voi tulla todelliseksi ja olemassa olevaksi. Sillä viattomuuden tilassa ihminen kulkisi tietään hairahtumatta, mutta tuntematta lakia tietänsä varten hän olisi Jumalassa, olematta siitä kuitenkaan tietoinen. Tosi vapaus ei siis voi olla synnynnäistä (per generationem), vaan saavutettavissa uudestisyntymisen (per regenerationem) kautta. Tietoisuus ihmisen yhteydestä Jumalaan ei ole voinut syntyä ilman kiusausta (sollicitatio) lankeamiseen ja tämän kiusauksen ehto on mielivalta. Mutta itse lankeaminen on näin ainoastaan mahdollinen, eikä se ole välttämätön toden vapauden toteutumiselle.”

Tässä on siis tekijän lupaama ja koko edeltäneen syvämietteisen tutkimuksen valmistelema vastaus kysymykseen, kuinka ihminen on voinut luopua Jumalasta. Arvostelija ei uskalla sen enempää yhtyä tekijän mielipiteeseen kuin esittää toisenlaista, omaansa, vaan haluaa ainoastaan huomauttaa siitä, mitä hän kehittelyssä ja todistelussa pitää puutteellisena.

Tärkein huomautus koskee sitä, että tekijä näyttää olettavan jonkin pahan olemassaolon subjektiivisen tahdon ulkopuolella, ja mielivallan, joka tahtoa määrittää, juuri tätä tahtoa varten edellytettynä ehtona. Tämä tulee jälleen esille sivulla 25 oletetussa ”kiusausten tilassa” (status tentationis), todistelussa pahan edellyttämisessä käsitteessään tahdon valintaa varten (s. 29) sekä (s. 33), kiusauksena. On toki totta, että mielivallan tässä sanotaan olevan juuri tämän kiusauksen ehto, koska tämä molemminpuolisuus on luonnollinen seuraus kaikkialla, mutta arvostelija pitäisi silti kiinni jo esittämästään väitteestä: paha, olemuksena mielivaltaa varten edellytettynä, on pelkkä oletus. Ja tämä seuraavasta syystä: Subjektiivinen tahto sinänsä ymmärrettynä, kaikista määreistä ja sisällöstä abstrahoituna, on ristiriita, koska se ei sellaisenaan johda toimintaan, so. se ei tahdo mitään, ei ole tahtoa, kuten tekijä on pykälässä kahdeksan osoittanut. Tästä seuraa myös, että tämä tahto on välttämättä määrätty; toisin sanoen se määrityksestä abstrahoituna edellyttää tätä ja määräytyy sen mukaan. Mutta tästä ei lainkaan seuraa, että edellytetty määritys on hyvä tai paha, tai että itse tämä molemminpuolinen edellytys on paha. Tätä subjektiivisen tahdon ja määrityksen molemminpuolista edellyttämistä voidaan kutsua molemminpuoliseksi kiusaukseksi, mutta tämä kiusaus ei ole kiusausta pahaan, se on välttämätön momentti, ja sen välttämättömyyden oivaltaminen on sen oivaltamista, mitä tosi vapaus on. Sanalla sanoen: saman indifferenssin hyvän ja pahan suhteen, jonka katsotaan kuuluvan subjektiiviselle tahdolle edellytyksenä, on katsottava kuuluvan myös edellytettyyn määräytymiseen. Tahtoa mielivaltana ei siten ole kumottu, koska se myös silloin on valintaa, vapaata siirtymistä määrityksestä toiseen, ovat nämä sitten hyviä tai pahoja. Siten on kyllä annettu erillisyyden tila (status differentiae), mutta ei ”hairahduksen tilaa” (status peccati) eikä ”kiusausten tilaa” (status tentationis).

Jäljelle jää vain kaikesta määrittymisestä abstrahoidun subjektisuuden todistettu olemattomuus, ja järjenvastaisuudessaan tätä subjektisuutta voisi kutsua pahaksi, jos nimittäin ihmisen mahdollisuus kiinnittää tietoisuutensa tähän kantaan olisi selvitetty. Näin ei kiistettäisi sitä, että subjektiivinen tahto on välttämättä määritetty, sillä kysymys olisi vain siitä, onko yksilön kannalta olemassa sellainen näkökanta, josta käsin hän kaikessa määrittyneisyydessään näkee (tietää ja haluaa) vain abstraktin minänsä. Tekijän mainittu todistelu (sivu 31) pahan yksilöllisyyttä vastaan perustuu siihen, että ”siinä tapauksessa ihminen itse ei olisi hyvä eikä paha, eikä hänen tekojaan voitaisi lukea hänen tililleen, koska hänen tahtonsa määräytyneisyys olisi täysin satunnaista.” Sikäli kuin arvostelija ymmärtää, tämä on hyvän suhteen väärin, ja pahan suhteen olisi määrittymisen satunnaisuus sekä objektiivisesti, maailmanjärjestyksen kannalta, että subjektiivisesti, yksilön kannalta, mielivaltana pahan oma luonto.

Mutta tekijä siirtyy esittämään sitä, ”miksi ihminen ei voinut vastustaa kiusausta luopua Jumalasta”. Asia on lyhyesti sanoen näin: Minä olen, on itsetietoisuuden (vapauden ehtona edellytetyn subjektisuuden) ilmaus. Sen merkitys on: Minä olen Jumalassa. Mutta tämän ilmaisun sisältämä varmuus ihmisen minästä saa hänet helposti käsittämään minänsä sinänsä ja itselleen olevaksi, ja hän muuttaa ilmaisun korostusta: minä olen. Siten hän tekee varmuuden minästään tietämisensä ja toimintansa lähtökohdaksi sekä alentaa olen-sanan pitämisestä pelkäksi olemiseksi.

On myönnettävä, että tämä on kaunista ja terävää sekä, sen mukaan mitä me jokapäiväisen kokemuksemme ja oppimme perusteella voimme päätellä, myös totta. Mutta se ei ole todistettua, välttämätöntä, yleispätevää. Siten on vain osoitettu eräs uusi lankeamisen mahdollisuus.

Itse asiassa tekijä ilmoittaa syntiinlankeemuksen perustuvan kahteen mahdollisuuteen: toinen on kiusaus, toinen synti. Edellinen käsitetään toki ihmisen siveellisen luonnon kannalta välttämättömäksi, mutta se on silti syntiinlankeemusta, syntiä, pahaa pelkkänä mahdollisuutena. Jälkimmäinen mahdollisuus taas on samalla pahan mahdollisuus pahana, syntinä, ja se voidaan erottaa edellisestä vain siten, että edellisen käsitetään olevan yksityisen ihmisen mahdollisuus syntiin, mahdollisuus langeta kiusaukseen, joka on ainoastaan paha ihmiskunnalle ylipäänsä mahdollisena. Tämä jälkimmäinen lause, kiusaus mahdollisuutena, ei ole ristiriidassa sen välttämättömyyden kanssa, sillä mikä ihmiselle yleensä on vain mahdollista, on myös välttämätöntä, koska mahdollisuus on todellisen mahdollisuus ja edellyttää tätä. Olemme jo huomauttaneet, että myös tekijä näyttää tekevän tällaisen edellytyksen, kun hän on edellyttänyt objektiivisen pahan joka hyvän tavoin houkuttelee subjektin vapaata valintaa, mielivaltaa. Ja lähemmin tarkasteltuna tämä edellytetty paha on sama kuin toissijainen mahdollisuus, mahdollisuus pahan voittoon kiusauksessa. Sillä paha on myös olemuksena edellytetty vapaata valintaa varten vain jos se asetetaan subjektiivista tahtoa, hyvän ja pahan välistä valintaa, vastaan ja se on olemassa juuri tämän vastakohdan kautta. Tämä voidaan ymmärtää lähemmin siten, että paha pelkkänä edellytyksenä lankeaa yhteen itse subjektiivisen tahdon kanssa, se on sama määrätyn pahan, olemassa olevan pahan, mahdollisuus kuin tämäkin. Mutta tällainen subjektiivisen ja objektiivisen (pahan) ykseys, siis subjektiivisen tahdon yhdenmukaisuus olemuksena edellytetyn, ainoastaan objektiivisen pahan kanssa, on olemassa oleva paha, paha syntinä, syntiinlankeemuksena.

Tämä ratkaisu johtaa siten siihen, mitä olemme jo tästä ongelmasta huomauttaneet, nimittäin itse subjektiivisen tahdon identiteettiin synnin kanssa. Ymmärrämme hyvin ne seuraukset, joihin tämä oletus johtaa. Rohkenemme ajatella, että juuri tekijän ponnistelu tämän välttämiseksi on vienyt tutkimukselta vapauden, eikä teoksen toisessa osassa ole sitä kirkkautta ja vakaumuksen voimaa, joka oli niin tyypillistä ensimmäiselle osalle. Johdannossa tekijä soveltaa teokseensa Baaderin sanoja, jotka hän suuntaa lukijalle, sanoen: ”mikään ei ole kohtuuttomampaa kuin moittia siementen myyjää siitä, ettei hän myy kypsiä hedelmiä.” Kernaasti myönnettäköön sekin, ettei akateeminen väitöskirja suo mahdollisuutta näin syvällisen aiheen täydelliseen selvittämiseen. Mutta saatuaan sellaiset todisteet syvämietteisyydestä, selkeään ja lyhyeen sanontaan yhdistyneenä, kuin tekijä tämän teoksen ensimmäisessä osassa antaa, lukija on helposti taipuvainen etsimään syytä jälkimmäisen osan hämäryyteen ja puutteellisuuteen tutkimukselle ulkoisista ja vieraista motiiveista. Samalla lukija on vakuuttunut siitä, että kun nämä poistetaan, tekijä joko löytää tyydyttävän tavan ratkaista ongelmansa, tai sitten esittää avoimesti ne ristiriidat, jotka sen ratkaiseminen tieteen nykyisellä kannalla vielä tuo eteen.

 

 

Arvostelu: Frans Ludov. Schauman. De ratione, quae Homileticam & Catecheticam intercedit. Diss. Acad. 1837. 26 sivua.

 

[Homiletiikan ja kateketiikan välisestä suhteesta. Akat. väitöskirja]

 

Vaikka käsillä oleva väitöskirja onkin sen laatuinen, että voimme antaa vain lyhyen kuvauksen sen sisällöstä, olemme sitä mieltä, että se akateemiseksi opinnäytteeksi on varsin kiinnostava ja jätämme asian arvioimisen lukijoiden asiaksi. Maamme kotimainen tieteellinen kirjallisuus koostuu lähes yksinomaan akateemisista töistä, ja vaikka ne esitetäänkin julkisesti tarkastettaviksi, ei niitä ole kirjakaupoista saatavilla. Siksi lyhytkin katsaus niiden sisältöön lienee paikallaan. Jokainen isänmaamme intellektuaalista kulttuuria harrastava kansalainen lieneekin toivonut saavansa yliopistostamme hieman enemmän tietoa kuin vuotuiset väitelleiden ja tutkinnon suorittaneiden luettelot tarjoavat.

Nimilehteä lukiessaan kirjoittaja odotti löytävänsä teoksesta kehitellyn esityksen siitä, mikä homileettiselle ja katekeettiselle metodille on ominaista sekä sen määrittelemisen, mitä kummankin täydellisyyteen vaaditaan. Tekijä on toteuttanut tämän esittämällä ensin tavallisen määritelmän: homiletiikka on ”tiede kristinopin edistämisestä yhtenäisen esityksen kautta opettamalla”; kateketiikka on ”tiede kristinopin edistämisestä keskustelun kautta opettamalla”. Edelleen tekijä jakaa (!) molemmat tieteet sisältöön ja muotoon (pars materialis & formalis), joista edellinen sisältää sen, mitä pitää opettaa ja jälkimmäinen, miten pitää opettaa. Tekijän mukaan molempien tieteiden sisältö on sama, ja siinä suhteessa ne liittyvät läheisesti muihin teologisiin tieteisiin, siten että ”mikä muualla opetetaan sinänsä, käsitellään näissä kahdessa tieteessä siten, että sitä voidaan käyttää saarnastuolissa ja lukukinkereillä” (!?). Tätä valaistaan seuraavassa pykälässä kolmella selityksellä, joista viimeinen kuuluu: ”homiletiikan ja kateketiikan tulee käsitellä kristinoppia sellaisena kuin se on ihmiselle lunastukseksi, pyhitykseksi ja autuudeksi annettu ja sellaisena kuin se todella lunastaa, pyhittää ja autuuttaa.” Tämän oikeellisuutta ei voi kiistää, mutta naiivi suppeus muistuttaa entisen ratsumestarin sanoista ”Tämä riittäköön ihmisestä”. Olkoon menneeksi, mutta lukija odottanee joka tapauksessa jotain vähän valaisevampaa mainittujen tieteiden muodon tarkastelulta, siitä mitä tekijä kutsuu muodolliseksi osaksi. Tekijä esittää ensin niin sanotut muodolliset ehdot, jotka sekä homiletiikan että kateketiikan tulee täyttää. Saarnan ja kuulustelun tulee olla ”muodollisesti raamatullista, metodista ja opettavaista”. Näistä kolmesta vaatimuksesta saadaan kyseisille tieteille kolme alaosastoa: heuristiikka, diataktiikka ja semiotiikka, jotka vastaavat retoriikan inventiota, dispositiota ja elocutiota. Muodollisen erottelun tekijä suorittaa seuraavasti.

§ 8. ”Vaikka homiletiikka ja kateketiikka siten ovat yleisten, muodollisten momenttiensa suhteen yhteneväiset, on niiden välillä erityisessä mitä suurin ero niiden kummankin erilaisen esitystavan mukaisesti.

§ 4. Tämä ero voidaan ymmärtää kaikkien yleisten momenttien soveltamisessa. Mutta nämä tieteet eroavat toisistaan myös siinä, että ne painottavat momentteja eri tavalla, niin että homiletiikka asettaa etusijalle käytännöllisen, kateketiikka loogisen momentin ja vastaavasti kumpikin jättää muut momentit vähemmälle.”

Ja näin ollen: tämä riittäköön muodollisesta erosta, sillä tekijä ei sano enempää. Seuraavat, 9. ja 10. pykälä, joihin teos päättyy, sisältävät sääntöjä näiden tieteiden esittämiselle: teoria tulee yhdistää käytäntöön, yksi kappale on opetettava hyvin ennen kuin siirrytään seuraavaan ja molemmille tieteille yhteinen tulee opettaa yhteisesti. Tämän kirjoittaja kysyy: eikö tämä olekin vastaansanomatonta? Mutta lukija kenties kysyy: siinäkö kaikki? Todellakin kaikki – voiko tästä oppia muuta kuin että saarna on saarnaa, kuulustelu kuulustelua. Kirjoittaja tunnustaa yksinkertaisuutensa eikä ole tästä mitään muuta oppinut; hän pelkää myös sen yksinkertaisuuden käyvän yhä yleisemmäksi, että maailma tyytyy töllistelemään suu auki tyhjyyteen ja odottaa sieltä löytyvän jotain ihmeellistä, kunhan se vain saadaan selville.

Mutta teoksen 15 ensimmäistä sivua sisältävät päättelyn, josta emme ole vielä maininneet sanallakaan. Itse aiheen selvittelyn kannalta se onkin yhdentekevä, mutta sinänsä kieltämättä huomionarvoinen.

Tekijä sanoo: ”Kaikkia tieteitä, siten myös teologiaa, voidaan tarkastella joko sinänsä tai suhteessa elämään”. Kirjoittajan ymmärrys pysähtyy jo tähän. Mutta eteenpäin. Jälkimmäisessä merkityksessä teologia on käytännöllistä teologiaa. Tämä voidaan määritellä ”tieteeksi kristillisyyden edistämiseksi elämässä” (elämässä yleensä? ihmisten keskuudessa?) ja koska tämä tapahtuu (”näkymättömässä”) seurakunnassa, ”tieteeksi kristillisen seurakunnan edistämisestä”, tai koska tämä tapahtuu myös sanan palvelijoiden välityksellä, ”tieteeksi papin velvollisuuksien teoriasta”. Nämä kolme määritelmää antavat myös kolme vastaavaa käytännöllisen teologian jaotteluperustetta. Ensimmäiseksi, ihmissielun kykyjä on kolme: tunne, ymmärrys, tahto, toiseksi Neander sanoo (Allg. Gesch. d. christl. Relig. Kirche, Bl. Abth. 1, sivut 187, 189, Abth, 2, s. 351), ja tekijä hänen mukanaan, että kristillisessä seurakunnassa on kaikkina aikoina vallinnut kolme periaatetta, nimittäin a) Kristuksen kautta ilmenevän jumalallisen näkeminen, b) opetus (oppi); c) seurakunnan hallinto, ja kolmanneksi koko maailma tietää dogmaattisesta teologiasta ja Möllerin katkismuksesta, että Vapahtajalla on maan päällä ollut kolme virkaa: papillinen, profeetallinen ja kuninkaallinen ja että seurakunnan opettajan tulee seurata tätä esimerkkiä. Nämä kaikki jaotteluperusteet viittaavat selvästi käytännöllisen teologian kolmeen osaan: Liturgica, Didactica ja Politica, joista ensimmäinen käsittelee uskonnollista tunnetta, toinen ymmärryksen viljelyä ja kolmas tahdon parantamista – jotka juuri olivat Vapahtajan maanpäällisen toiminnan kohteet mainituissa kolmessa virassa. Didaktiikan osat taas ovat homiletiikka ja kateketiikka. Miksi? Koska se, jonka ymmärrystä tulee viljellä, joko vaikenee tai puhuu. Tämä edeltäneen merkillisen päättelyn yksinkertainen lopputulos pistää silmään jo ulkoisesti, eikä sillä ole myöskään tuon päättelyn kanssa mitään yhteistä.

Jos kysymys olisi tietyn aikakauden dogmaattisten väitteiden tai kirkkohistoriallisten mielipiteiden perusteiden selvittämisestä, olisi niiden liittäminen saman ajan spekulaatioon paikallaan ja valaisevaa. Mutta kun kysymys on tieteen alueen määrittelemisestä, ja erityisesti sen sisäisestä kehityksestä, niin lienee liikaa laskettu lukijan hyväuskoisuuden varaan, kun tutkimus kritiikittömästi perustetaan yhden tai toisen kirjoittajan olettamuksille. Puuttumatta lainkaan siihen, että tekijän esittämä päättely ei auta selvittämään homiletiikan ja kateketiikan suhdetta, on se mielestämme johtanut hänet pois tämän suhteen käsittämisen ainoista lähteistä: kirkon lainsäädännöstä sekä akromaattisen ja erotemaattisen opetuksen luonteesta. Tämän kirjoittaja nimittäin määrittelisi käytännöllisen teologian aivan yksinkertaisesti systemaattiseksi esitykseksi jonkin tietyn kirkon uskonnollisista instituutioista – mikä tarkoittaa yhtä hyvin seurakunnan tapakäytäntöä kuin sen positiivisia säädöksiäkin. Tekijä joutuukin tietämättään myöntämään tämän homiletiikan ja kateketiikan suhteen, kun hän kirkkolain säädösten avulla kumoaa ne, jotka erottavat nämä tieteet homileettisen ja erotemaattisen opetuksen erilaisen kohteen kautta. Annetun sisällön systemaattinen esittäminen ei ole kuitenkaan samaa kuin mielivaltaisuus, vaan sen pitää ennen muuta antaa todistus sisällön järjellisyydestä ja yleispätevyydestä. Teoreettisen ja käytännöllisen teologian välinen ero olisi siten sama kuin teoreettisen ja käytännöllisen filosofian välinen: teoreettinen sisältäisi sen, mihin pitää uskoa, jälkimmäinen sen, mitä pitää tehdä. Mutta samalla tulee ottaa huomioon, että uskolta vaaditaan elävyyttä ja toiminnan totuudelta varmaa tietoa, niin että toinen tieteenhaara muuttuu toisekseen ja siinä saavuttaa täydellisyytensä.

Kun tämän kirjoittaja kerran on antanut johtaa itsensä tekemään huomautuksia, hän lopettaa myöntämällä teoksen todistavan tekijänsä kiitettävää halua olla itsenäinen, niin paljon moittimisen aihetta kuin teos tarjoaakin. Mutta samalla hän toivoo, että myös tekijä itse oivaltaisi, minkä vaaran tuon halun valloilleen päästäminen tuo mukanaan. Sitä ei pidä osoittaa itsenäisessä tutkimuksessa, koska se muuten, kuten tekijän teoksessa, johtaa auktoriteettien mielivaltaiseen hyväksymiseen, toisin sanoen vastakohtaansa, epäitsenäiseen auktoriteettiuskoon.

 

 

Arvostelu: Suomalaista runotaidetta vuonna 1838, edustajanaan Blindt Allarm, ett Student-uppträde. Kirjoittanut J. F. Lagervall. 28 sivua.

 

Olkoon kaukana meistä kiittämättömyys siitä, mitä Kaitselmus runouden suhteen on maallemme lahjoittanut, tai että toivoisimme meille jotain sellaista, mitä Geijerin usein epäoikeudenmukainen iskevyyden tavoittelu kutsuu ”(runolliseksi) katuojan virraksi, joka tulvii yli koko Ruotsinmaan”. Siitä huolimatta on surkeaa löytää koko vuoden runoudesta, tai runomuotoisesta kirjallisuudesta, jos niin halutaan, vain yksi ainoa teos. Se, mitä sanomalehdissämme julkaistaan samoin kuin niihin sisällytetyt ja joskus erikseenkin painetut tilapäistuotteet, on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vielä vähemmän mainitsemisen arvoista.

Jos kutsumme tätä pientä kappaletta edustajaksi, tapahtuu se siksi, että se on ”ainoa ja paras” ja monen muun edustuksen tavoin se ei edusta yhtään mitään. Se kertoo loppusoinnuin, vuoroin säännöllisesti, vuoroin ketjusäkein riimitettynä muutamia vuosia sitten paljon puhutun kepposen, erään palovartijan vastentahtoisen matkan Helsingistä Porvooseen ja liittää sen yhteyteen nokkelasti erään vanhan kauppaneuvoskaskun. Ainoan suomenkielisen tragediamme, Ruunulinnan kirjoittajalle sekä aihe että esitystapa ovat turhan vähäpätöisiä ja lukija tuntee kiusausta sivuuttaa nimilehden pisteen kirjan nimen ja tekijän nimen välillä. Säkeet ovat kuitenkin paikoitellen varsin sujuvia ja tarina sinänsä huvittava, niin että kappale menettelisi jossain kaskukokoelmassa. Jos kapakkakohtaukset ja tappelut voidaankin maalauksessa esittää kaikessa alastomuudessaan ilman, että ne käyvät vastenmielisiksi, niin kirjallisessa esityksessä pitäisi säilyttää jotakin siitä vernissasta, joka maalauksessa tekee vastenmielisestäkin vähemmän tyrmäävän kuin todellisuudessa. Kirjoittajalla ei näytä olleen varastoa tätä varten. Näytteenä esitämme seuraavan kohtauksen, joka tapahtuu välittömästi sen jälkeen kun palovahti on herätetty Porvoossa ja hän huutaa parhaillaan kellonlyöntejä:

 

Vaan äkkiä laulu keskeytyy,

on kellon mäikynä siihen syy

ja kova meteli hämyssä illan.

Jotkut vaunut seisoivat luona sillan.

Niissä istui herra pöpperöinen

ja hänestä johtui melu öinen.

Oli Turusta lähtenyt miekkonen

ihan selvin päin

mutta matkalla näin

hän heräsi yllättäin eikä tiennyt

minne ajuri oli hänet vienyt.

Niinpä haukotellen hän kurkki ulos,

ja tämä komento oli tulos:

”Mats, palovartijalta tuosta

koeta kyselemään juosta,

mitä tietä parhaimmin

pääsee majataloon rouva Holmstenin.”

”Ei!” niin virkkoo Breder, ”teille osoitan

kestikievarin roimasti paremman.

Se on tämän kadun varrella

Nathanin talon yläkerrassa.”

”Ei, neuvokaa vain portti Holmstenin,

sisään löydän kyllä itsekin.”

”Herraseni, vaikka veisi piru sarvipää,

rouva Holmstenia ette tässä kaupungissa nää!”

”Herraseni – onpa röyhkeää!

Teidän armoksenne mua rahvas nimittää.

Vastaapas nyt tahtiin napakkaan,

miten pääsen Lotan kapakkaan!”

”Porvoossa asuu Lotta luultavasti,

eikä täällä Helsingissä asti.”

”Mathias, senkin pölkkypää!

Nyt voinkin kaiken ymmärtää!

Julkesit mennä kuskatessas torkahtamaan

ja saatoit minut hitonmoiseen jamaan!

Niin:

sä ajoit Porvoon läpi Helsinkiin.”

”Porvoossa ollaan, vaikka menis henki”,

”näkeehän armon herra tuulimyllyn”, vastas renki.

”Ja tuolla Meri häämöttää.”

”Suus kiinni, kuski jääräpäinen!

Mats, et kai nyt väitä

paremmin tuntevasi tienoita näitä

kuin palovahti täkäläinen?”

Vaan renki piti päänsä

näin valistaen isäntäänsä:

”Teidän armonne, jos tietäisi en nyt,

sanoisin että on järkenne mennyt.”

”Pidäpäs Mathias pienempää suuta,

tai joudumme liemeen ilman muuta.

Pölkkypääksi sua sätin vaikka,

pääkaupunki ei ole sopiva paikka

rähistä eikä huutaa.

Kauppaneuvoksen, korkean herran,

renkikin ylhäinen on sen verran

että kieltään saa varoa jonkin kerran.”

Mathias kohteliaana jälleen

sanojaan selitti isännälleen.

Ne ei olleet hävyttömyyttä,

eikä hän tuohtunut syyttä.

”Teidän armonne uskokoon, jotta

me olemme Porvoossa, ihan totta.”

”No Porvoossa, missäs muuallakaan?”

kuului ääni heidän selkänsä takaa:

rouva, ehtinyt jo elon iltaan

oli menossa naapuriltaan

kahvinpaahdinta lainaamaan.

Hän oli luvannut vuorostaan,

että ystävätär milloin haluaa

hänen myllyssään voi kahvin jauhattaa

maksutta ja ilman sanakopua.

Sillä lailla vaalia voi sopua.

[LR]

 

Mukana seuraa tuhruinen kivipainokuva; ostajalle on luvassa toinen samanlainen. Kuvasta voidaan huomata, että palovartijoilla on hiilihangot tavallisten palovartijan saksien asemesta. Kirjan hinta, 1 riikintaalari, on varsin korkea sekä sisällön että ulkoasun huomioon ottaen.

 

 

Huomautus artikkeliin ”Öfversigt af Kalevala”

 

Väinämöisestä ja monesta muusta on, kuten tunnettua, yritetty tehdä historiallisia henkilöitä. Näistä pyrkimyksistä voitaneen kuitenkin sanoa samaa mitä eräs kuuluisa tutkija on sanonut vastaavista yrityksistä kreikkalaisen mytologian suhteen: tulevaisuudessa ne asetetaan samaan sarjaan kuin tutkimukset kielestä, jota paratiisissa puhuttiin tai siitä, mitä puuta Kristuksen risti oli. (Julkaisijan huomautus)

 

 

Sekalaista kirjallista

 

Saksan kirjallista maailmaa on viime aikoina pitänyt hereillä kaksi ilmiötä, toinen tieteen ja toinen kaunokirjallisuuden alalla. Kertoaksemme lukijalle, mistä on kysymys, meidän tarvitsee mainita vain nämä kaksi nimeä: David Friedrich Strauss ja Friedrich Rückert.

 

 

TRI DAVID FRIEDRICH STRAUSS

(aiemmin yksityisdosentti Tübingenissä, nyt koulun opettaja

Stuttgartin lähellä.)

 

Astui julkisuuteen kirjallaan ”Das Leben Jesu, kritisch bearbeitet”, 1835, ja aloitti näin teologisen kirjallisuuden sarjan, jolla ei Saksassa ole vastinetta sitten Hegelin filosofian johdosta julkaistujen lentokirjasten. Kirjasta ilmestyi vuonna 1836 (vuosiluvulla 1837) uusi kaksiniteinen painos, 99 3/4 (lue yhdeksänkymmentäyhdeksän ja kolme neljäsosaa) oktaavoarkkia. ”Jahrbücher für Wissenschaftliches Kritik”, März 1837 on arvioinut kymmenen Straussia vastaan suunnattua kirjoitusta, laajuudeltaan yhteensä 65 arkkia. Näiden kirjoittajat ovat tri J. Chr. F. Steundel, B. Kleiber, W. Hoffman, J. P. Lange, prof. tri Harless, teologian professori, tri Sack, Baader ja Eschenmayer sekä kaksi anonyymia kirjoittajaa. Tämän kirjoittajan tietoon ovat sittemmin tulleet Steudelin, E. D. G. B. Kottmeierin, pappi ja professori Joh. Ernst Osianderin, prof. tri Theilen, teologian tohtori Krugin, J. Vaihingerin, prof. van der Hagenin, Barthin sekä kolmen anonyymin kiistakirjoitukset, yhteensä 73 arkkia. Neanderilta on ilmestynyt ”Erklärung” sekä ”Auf höhere Veranlassung verfasstes Gutachten über das Buch des D:r Strauss”, 18 sivua. Edelleen on kiistasta ilmestynyt kaksi historiallista esitystä, tohtori Martin Jos. Mackin ja V. D. M. Johannes Hellerin, yhteensä 30 arkkia. Tähän on lisättävä vielä Neanderin, Diac. Jul. Hartmanin, tri A. E. Rauschenbuschin, Carl Valentinerin, sekä opettaja C. E. Sparfeldin teokset Jeesuksen elämästä, yhteensä 112 arkkia. Lopuksi Straussin itsensä ”Streitschriften zur Vertheidigung meiner Schrift über das Leben Jesu”, Thübingen 1837, 40 oktaavoarkkia. Ilman lehtikirjoituksia (Tholuck, Paulus, Lücke, Rosenkranz ym.) tästä tulee yhteensä 32 nidettä, yli 400 arkkia, joista ei meidän maassamme tiedetä juuri mitään. Kiistaan eivät ole osallistuneet vain Saksan etevimmät teologit ja filosofit, vaan sitä tunnetusti seuraavat niin Saksassa kuin sen ulkopuolellakin yhä kasvavalla mielenkiinnolla ne jotka ymmärtävät, että myös tietämisen maailmaan pätee lause: Qiudquid delirant reges, plectuntur Achivi [mitä tahansa valtiaat hölmöilevät, akhaijit (kreikkalaiset) aina kärsivät].

Kuten tunnettua, Strauss on kiistattoman oppineesti ja taitavasti pyrkinyt niin historiallisesti kuin eksegeettisestikin osoittamaan evankeliumien myyttisen luonteen ja kieltämään täysin niiden puhtaasti historiallisen merkityksen. Ei ole siis ihme, että hänen esiintymisensä oli niin suuri sensaatio. ”Jahrbücher d. Wissenschaftl. Kritikin” arvostelun kirjoittaja, lisensiaatti Bauer toteaa, että useimmat Straussin kumoamiseen pyrkivät ovat omaksuneet sen virheellisen lähtökohdan, ettei heillä ole mitään yhteistä Straussin kanssa. Siksi he eivät voi onnistua kumoamisessaan. Sillä myyttinen evankeliumien tulkinta haluaa vain erottaa kristinuskosta sen satunnaisen muodon, jossa tämä usko on historiallisesti esiintynyt; kristinuskon idean tämä tulkinta sen sijaan tunnustaa. Bauer kirjoittaa: ”Jos tämän mielipiteen kumoajat katsovat sen kuuluvan kristinuskon ulkopuolelle, he eivät voi sitä myöskään kristinuskosta käsin kumota. Kysymys on siitä, voidaanko kristinuskon idea erottaa sen historiallisesta ilmenemismuodosta? Voidaanko todistaa, että nämä kuuluvat välttämättä yhteen, niin että myyttisessä käsityksessä on kristinuskon ideasta jäljellä vain varjo ja se kumoutuu itsestään.” Bauer katsoo mainittujen kirjoitusten edustavan supranaturalistista kantaa. Hoffmanin ja Langen kirjoituksia hän pitää ansiokkaina. Tyypillisinä useimmille kirjoituksille hän pitää kolmea seikkaa. Ensinnäkin ne ”edellyttävät kristinuskon syntyajan olleen historiallista, josta kaikki myytti on kadonnut ja tästä päättelevät evankeliumien historiallisen merkityksen. Bauer kääntää todistuksen toisinpäin: ”Vaikka silloinen maailmankatsomus ei ollutkaan historiallinen, ovat evankeliumit kuitenkin historiallisia”. Toiseksi ”ne pitävät Straussin kritiikkiä Hegelin filosofisen järjestelmän välttämättömänä seurauksena”. Bauer sanoo: ”Straussia pidetään ainoana, joka on perusteellisesti ymmärtänyt Hegelin, nykyajan korkeimman spekulaation, mutta hänen julistetaan olevan kykenemätön käsittämään kristinuskoa, joka kuitenkin on toki nykyisyyden perusta. Samalla käytetään kuitenkin tilaisuutta hyväksi, ja koska Straussin käsitys on ”jyrkästi torjuttava”, tuomitaan Hegel Straussin mukana. Merkillepantavaa on tapa, jolla Bauer tässä kumoaa Baaderin. Hän kirjoittaa: ”Jos asetetaan aforistisesti jokin lause filosofista järjestelmää vastaan, ei sitä voi kutsua tuon järjestelmän kumoamiseksi.” Kolmas Straussin vastustajia yhdistävä kohta on heidän vastenmielisyytensä hänen henkilöään kohtaan, aivan kuin hänen esiintymisensä taustalla olisi ”pahantahtoisuus ja kristinuskon vastainen kiihkoilu”. Tämä on vain osoitusta fanatismista, jota helpoimmin lietsoo oman heikommuuden tunne.

 

 

FRIEDRICH RÜCKERT

 

Myös Rückert (professori Erlangenissa) hämmästyttää jo tuotantonsa määrällä. Olemme kyllin proosallisia pitääksemme jo tätä todisteena osaamisesta, sillä nykyisen tasoisella kritiikillä on ainakin se negatiivinen ansio, ettei se siedä huonoa. Etenkään Saksassa kirjallinen tuotanto ei voisi jatkua vailla moitteita, jos siinä moitteen sijaa olisi. Rückertin suhteen on nähty epäilyjä vain siitä, onko hän Goethelta vapautuneen laulajankruunun arvoinen ja kukapa ei pitäisi tällaista joko-taita suurempana kiitoksena kuin mitään muuta. Rückertin tuotteista tunnemme kolminiteisen ”Gesammelte Gedichte”, (1. osa, 3. painos 1836, 2. osa, toinen painos 1837, 3. osa 1837, Erlangen)”, yhteensä 95 arkkia, teoksen ”Die Weisheit des Brahmanen”, Leipzig 1836, 16 arkkia sekä ”Erbauliches u. Beschauliches aus dem Morgenlande”, Berlin 1837, 10 arkkia.

Rückert on aiemmin tunnettu kielentutkijana myös meidän maassamme. On myös tiedossa, että vaikka hän onkin varsinaisesti orientalisti, hän on vieläpä innokkaasti tutkinut myös meidän kieltämme. Maanmiehemme, joka Erlangenissa antoi hänelle Kalevalan, Renvallin sanakirjan ja muita apuvälineitä, mitä meillä on, kuuli kahden kuukauden poissaolon jälkeen Rückertin kääntävän sujuvasti osia tästä runoelmasta ja joutui monessa kohdassa hämmästelemään Rückertin jo omaksumaa sanavarastoa ja kieliopillista arvostelukykyä. Weisse on arvostellut mainittuja runoja ”Jahrbücher für Wissesch. Kritik” -aikakauskirjassa, mutta tämän kirjoittajan mielestä hänen arvionsa on liian häilyvä ollakseen valaiseva. Valitsemme sen sijaan joitakin otteita kiinnittääksemme tällä tavoin lukijan huomiota erinomaiseen runoilijaan ja herättääksemme kenties jossakussa nousevassa runoilijankyvyssä halun saattaa käännösten kautta joitakin hänen kauniista lauluistaan meidänkin haltuumme.

Runojen ensimmäinen osa sisältää Bausteine zu einem Pantheon (mytologista sisältöä), Terzinen, Liebesfrühling (1:er–5:3r Strauss), Märchen für mein Schwesterlain; Todtenklage.

Toinen osa sisältää Sonnette; Italieniche Gedichte; Octaven u. Verwandtes; Distichen; Sicilianen; Ritornelle; Vierzeilen, Gasele.

Ja kolmas osa: Jugendlieder (1807–1815); Seitgedichte (1814–1817); Volkssagen 1817.

Otsakkeista voi jo nähdä, kuinka monipuolinen tämä runoilija muotojen käyttelyssä on. Eikä näissä ole kysymys vain ulkoisesta muodosta, vaan hänen lyriikkansa sisältö on yhtä moninaista, osin eeppistä, osin elegisen, satiirisen, epigrammaattisen ja opettavaisen runon maastossa liikkuvaa.

Runoilija aloittaa ”Liebesfrühlingin”, jonka hän on jakanut viiteen ”puroon”, seuraavalla omistuksella:

 

Dieses Melodram der Liebe / Ein an innern Scenen reiches, / Das aus vollem Herzenstriebe / Ein empfindungsbluthenweiches / Ich im Frühlings Duftgestiebe / Eines Erdenhimmelsreiches

Schrieb, unwissend dass ich's schriebe / Weih' ich Jedem der ein gleiches / Auch einmal mit Lust gespielt / Und es für kein Spielwerk hielt / Weil es heil'gen Ernst erzielt.

 

[Tätä elämän melodraamaa / täynnä sisäisiä näkyjä / jota sydämen täydestä halusta/tunteiden kukanherkkyydellä / kirjoitan kevään tuoksuissa / maanpäällisessä paratiisissa

Kirjoitan tietämättä että se olen minä / voisin sen jokaiselle / vielä kerran iloisesti laulaa / eikä sitä sovi ottaa leikin kannalta / se palvelee pyhää innoitusta.]

 

Myös seuraava runo on samasta sarjasta, joka kiistattomasti sisältää runoilijan lämpimimmät ja kauneimmat runot, eikä näytettämme juuri voi pitää valintana, koska sarja kokonaisuudessaan on kaunis.

 

Zwischen Lied und Liebe war mein Leben; / Aber, scwebend zwischen Lieb' und Liebe / Wusst ich nie die beyden auszugleichen. / Oftmal sang ich anders als ich liebte. / Anders lieb'ich oft als ich gesungen. / Nun ich dich gefunden, ist der Zwiespalt / Ausgeglichen, und rein in einander / Aufgegangen sind mir Lied und Liebe / Dich nur darf ich wie ich liebe singen / Dich nur kann ich wie singe lieben –

 

[Elämäni oli laulun ja lemmen välissä / mutta laulun ja lemmen välillä häälyessäni / en tiennyt kuinka ne tasapainottaisin / usein lauloin toisin kuin lemmin / toisin lemmin usein mitä lauloin / nyt kun löysin sinut, on jännitys/poissa, ja puhtaasti yhteen / sopivat nyt minussa laulu ja lempi / vain sinulle voin laulaa niin kuin lemmin/ vain sinua voin lempiä niin kuin laulan –]

 

Wenn die Vöglein sich gepaart, / Dürfen sie gleich nisten / Ohne Sorg auf welche Art / Sie sich werden fristen / Ach dass auch der Menschen zwei / Also könnten wohnen / Wie die Vögel frank und frei / in den Laubeskronen. / Brauchte mit der Liebsten ja / Nur ein kleines Nestchen; / Doch kein Nahrungszweig ist nah, / Der mir böt' ein Aestchen.

 

[Kun linnut löytävät parinsa / ne tarvitsevat samalla pesän / eivätkä huolehdi siitä / mikä ne pitää hengissä. / Kunpa kaksi ihmislastakin /sillä tavoin voisi asua /kuin linnut avoin sydämin ja vapaina / lehtikruunussansa / rakkaimpansa lisäksi tarvitsisivat / vain pienen pesäsen. / Mutta eipä näy mitään keinoa / joka minulle oksan tarjoaisi.]

 

Ach hinunter in die Tiefen / Dieser sel'gen Augen schau'n / Die von Himmelsfrieden triefen / Die von Frühlingswonnen thau'n; / Ist es doch als ab sie riefen; / Fass, o blödes Herz, Vertrau'n / Steig hinunter ohne Grau'n / Zu den stillen Friedensgau'n / Hier auf Paradieses Au'n / Wo nur Unschuldsträume schliefen, / Sollst du nun die hütten bau'n / Unter'm Schatten der Oliven

 

[Syvälle katson / noihin ihaniin silmiin / jotka tiukkuvat taivaallista rau­haa / ja kevään riemusta täyttyvät / on kuin ne huutaisivat / rohkeutta, sinä vuotava sydän, luottamusta! tule tänne, vailla pelkoa hiljaiseen rauhan paik­kaan / tänne paratiisin niityille / viattomuuden uniin / sinne majasi raken­tamaan / oliivien varjoon.]

 

Geliebte! gross is die Natur / Doch ist das Höchste nicht in ihr / Sie ist ein Kleid der Gottheit nur / Der Gottheit Gleider sind nur wir. / Du siehst in ihr der Liebe Spur: / Die Liebe selbst ist nur in dir / In dir der Treue Himmelsschwur / In dir der Trieb und die Begier. / Sie ist ein trüber Spiegel nur / Für Gottes ew'ge Liebeszier; / Der rechte Spiegel rein und pur / Ist nur in deinen Augen hier, / Die Sterne drehn sich im Azur / Und auf der Erde Pflanz' und Thier / Sie drehn sich um die Liebe nur / Darum als Gott herniederfuhr, / Ward er nicht Pflanze, Stern und Thier, / Er ward ein Mensch auf ird'scher Flur, / Und sein durch Liebe wurden wir.

 

[Armaani! suuri on luonto / mutta se ei ole korkeinta / se on vain Jumaluuden verho / ja Jumaluus olemme me. / Sinä näet luonnossa rakkauden jälkiä / itse rakkaus on vain sinussa / Taivaallinen valasi / Vietit ja halut sinussa /ovat vain Jumalan rakkauden kalpea heijastus / oikea ja puhas peili / on vain sinun silmissäsi / tähdet loistavat taivaansinessä) ja maan kasvit sekä eläimet / pyörivät vain rakkauden ympärillä / Jumalan laskeutuessa alas / ei ollut kasveja, eläimiä ja tähtiä / oli vain ihminen maallisilla kentillään / ja rakkaudesta tulimme me.]

 

Meine Liebste han ein einziges Geschmeide, / Das sie ewig tragen will, der Welt zum Neide, / Sich zum Stolz, und mir zur Herzenaugenweide. / Meine Liebste hat ein einziges Geschmeide / Meine Lieb und meine Dichtkunst halfen beide / Es zu weben aus Juwelen, Gold und Seide / Meine Liebste hat ein einziges Geschmeide / Das sie immer, ohne dass von ihm sie scheide / Tragen will in Lust und, wenn ws kommt, in Leide / Meine Liebste hat ein einziges Gschmeide / Und sie hat verordnet, dass zum Sterbekleide / Einst ihr diene, was jetzt dient zum Brautgeschmeide.

 

[Rakkaimmallani on vain yksi koru / sitä hän kantaa ikuisesti, maailman kateudeksi / itselleen ylpeydeksi ja minulle silmänruoaksi / Rakkaimmallani on vain yksi koru / Rakkauteni ja runoni, puoliksi molempia / se on timanteista, kullasta ja silkistä tehty / Rakkaimmallani on vain yksi koru / Siitä häntä ei mikään erota / hän kantaa sitä ilolla ja, aikanaan, surulla / Rakkaimmallani on vain yksi koru / ja hän on määrännyt, että hänen käärinliinaansa se koristakoon kuten nyt morsiusasuaan.]

 

 

Rakastajattarensa nimen runoilija sanoo vain näissä säkeissä:

 

Liebe, Unschuld, Inbrunst, Sitte, Ehre / Sind der Züge fünf die ich verehre / Und die fünf hab'ich, schön verbunden, / In der Freundin Namenzug gefunden.

 

[Rakkaus, viattomuus, lämpö, siveys, kunnia / siinä viisi piirrettä, joita ihailen, / ja ne viisi sinulla on, kauniisti yhdessä, / rakkaani nimen kirjaimissa.]

 

Näytteeksi muista kuin elegisistä runoista ”Anfang (2)” sarjaan ”Bausteine zu einem Pantheon”, tai toinen ”Haarniskoitu sonetti”, vuodelta 1813:

 

O dass ich stünd auf einem hohen Thurme / Weit sichtbar rings in allen deutschen Reihen, / mit einer Stimme, Donnern zu vergleichen, / Zu rufen in der Sturm mit mehr als Sturme: / Wie lang willst du duch winden gleich dem Wurme, / Krumm unter deines Feinds Triumfrads Speichen? /Hat er die harle Haut noch nicht mit Streichen / Die gnug gerieben, dass dich's endlich vurme? / Die Berge, wenn sie könnten wurden rufen: / Wir selber fühlten mit fühllosem Rücken / Lang gnug den Druck von eures Feindes Hufen. / Das Steins Geduld bricht endlich auch in Stücken, / Den Götter zum Getreterseyn doch schufen. – – / Volk mehr als Stein, wielang darf man dich drücken.

 

[Kuinka haluaisinkaan korkeasta tornista / josta näkyisi Saksan kaikkiin valtakuntiin / ukkosenkaltaisella äänellä / huutaa myrskyyn kovemmin kuin myrsky / kuinka kauan aiotte kiemurrella kuin madot / köyristellä vihollisesi paraatirattaiden pyörien alla / Eikö teidän nahkaanne ole kyllin piesty / ettekö ole siitä kylliksi oppineet? / Jos vuoret osaisivat huutaa / Meidän tunnottomat selkämme / saavat tarpeeksi vihollisen talojen painosta / Kivenkin sietokyky loppuu ja se menee palasiksi / joita jumalat polkevat jalkoihinsa / Kansa joka olet enemmän kuin kiveä, kuinka kauan sinua saa sortaa.)

 

Was schmiedst du Schmied? ”Wir schmieden Ketten, Ketten!” / Ach in die Ketten seyd ihr selbst geschlagen / Was pflügst du Baur? ”Das Feld soll Früchte tragen!” / Ja für den Feind die Saat für dich die Kletten. / Was zielst du Schütze? ”Tod dem Hirsch, dem fetten.” / Gleich Hirsch und Reh wird man euch selber jagen / Was strickst du Fischer? ”Netz dem Fisch, dem sagen” / Aus eurem Todesnetz wer kann euch retten? / Was wiegest du schlaflose Mutter? ”Knaden”. / Ja, das sie wachsen, und dem Vaterlande, / im Dienst des Feindes, Wunde schlagen sollen. / Was schreibest Dichter du? ”In Glutbuchstaben / Einschreib ich mein' und meines Volkes Schande, / Das seine Freiheit nicht darf denken wollen.”

 

[Mitä taot seppä? ”Me taomme ketjuja, ketjuja!” / Niihin ketjuihin teidät itsenne kytketään. / Mitä kynnät maamies? ”Maan pitää tuottaa satoa!”/ Niin, viljat viholliselle, sinulle takiaiset. / Mitä tähtäät metsämies? ”Ammun suuria hirviä” / Niin kuin hirviä ja kauriita jahdataan myös teitä / Mitä kudot, kalastaja? ”Verkkoa kaloille” / Kuka pelastaa sinut kuoleman verkosta? / Ketä tuudittelet sinä uneton äiti? ”Poikaa”, / Ja kun hän kasvaa, isänmaassaan, / vihollisen palveluksessa hänet lyödään haavoille / Mitä kirjoitat, runoilija?”Hehkuvilla kirjaimilla / kirjoitan omaani ja kansani häpeää, / joka ei omaa vapauttaan saa ajatella.”]

 

Ja vielä yksi Gasel (itämainen runotyyppi) kokoelmasta, jolle tekijä on antanut nimen ”Mewlona Dschelaleddin Rumi”.

 

Ich sah empor, und sah in allen Räumen Eines; / Hinab ins Meer, und sah in allen Wellensshäumen Eines. / Ich sah ins Herz, es war ein Meer, ein Raum der Welten, / Voll tausend Träum'; ich sah in allen Träumen Eines / Du bist das Erste, Letzte, Aeussre, Innre, Ganze; / Es strahlt dein Licht in allen Farbensäumen Eines / Du schaust von Ostens Gränze bis sur Gränz' im Westen, / Dir blüht das Land an allen grünen Bäumen Eines. / Vier wiederspanst'ge Thiere ziehn den Weltenwagen; / Du zügelst sie, sie sind an deinen häumen Eines. / Luft, Feuer, Erd und Wasser sind in eins geschmolzen / In deiner Furcht, dass dir nicht wagt zu bäumen Eines / Der Herzen alles Lebens zwischern Erd und Himmel, / Anbetung dir zu schlagen soll nicht säumen Eines!

 

[Katsoin ylös, ja näin kaikissa paikoissa Yhden; / Alas mereen, ja näin kaikissa aalloissa Yhden. / Katsoin sydämeen, se oli meri, maailmojen avaruus, / tuhansista unista täysi, näin kaikissa unissa Yhden. / Sinä olet ensimmäinen, viimeinen, ulkoinen, sisäinen, kokonainen / valosi loistaa kaikissa väreissä, yhtenä. / Sinä näet idän rajoilta lännen rajoille / Sinulle kukkivat maan kaikki vihannat puut. / Neljä uudelleenvaljastettua eläintä vetää maailmanvaunuja / sinä ohjaat, ne ovat sinun käsissäsi yksi / Maa, vesi. tuli ja ilma / sinun pelossasi, eivät ne uskalla hangoitella Yhtä vastaan / Kaiken elämän sydän maan ja taivaan välillä / Sinun palvontasi laulaminen ei Yhtä viivytä!]

 

 

STOCKFLETH

 

Rückertin nimi muistuttaa meitä kahdellakin tavalla tästä erinomaisesta miehestä, joka vieraili pääkaupungissamme viime kesänä; molemmille on yhteistä sekä kielentutkimus ylipäänsä että suomen kielen tutkimus erityisesti.

Pastori (tai ”vuonopappi”, kuten hän itseään kutsuu, tai teoksissaan pelkästään ”pappi”) Stockfleth on vuodesta 1835 toiminut Norjan Lapissa uskonnonopettajana. Vaikka häntä ei ole kruunattu ”laakeri-, tammenlehvä-, orvokki- tai ikikukkaseppelein” on kuitenkin totta, että hän on jalkaväessä osallistunut sotaretkille Holsteiniin ja Norjaan 1814 sekä samana vuonna, kapteenina ja Dannebrogin ritarikunnan ritarina luopunut sotilasurasta ja siirtynyt pappissäätyyn. Hän on oleskellut Lapissa yli kymmenen vuotta, hoitanut innolla papinvirkaansa ja opiskellut lapin kieltä. Viime vuodet hän on viettänyt osin Kristianiassa, jossa hän työskentelee saadakseen julkaistuksi lapinkielisen aapisen, lapinkielen kieliopin, sekä Uuden testamentin käännöksen, josta Matteuksen ja Markuksen evankeliumit on jo painettu. Hän on myös toimittanut lapin kielen sanakirjaa ja osaksi hallituksen kustannuksella vieraillut Ruotsin Lapissa, sekä viimeksi Suomessa. Hän on nimittäin yrittänyt saada Suurkäräjiä päättämään Suomen ja Lapin kielen oppituolin perustamisesta Kristianian yliopistoon, sillä Norjan alueella asuvien 10 000 lappalaisen lisäksi sinne on asettunut 3–4 000 suomalaista siirtolaista. Pastori Stockfleth tuli siis tänne opiskellakseen suomea ja professori von Beckerin opastuksella hän pääsi kahdessa kuukaudessa niin pitkälle, ettei hän ainoastaan ymmärtänyt toisten puhetta vaan pystyi myös ilmaisemaan itseään meidän kielellämme kieliopillisesti oikein. Mutta näin nopea edistyminen on mahdollista vain sen uupumattoman tarmon ansiosta, joka tälle lappalaisten papille on ominaista. Lähdettyään täältä pastori Stockfleth teki vielä matkan Porin seuduille. Hänen mukanaan seurasi nuori maanmiehemme Sirelius, jonka hän on kutsunut vuodeksi luokseen Kristianiaan saadakseen hänen kanssaan tilaisuuden jatkuvasti puhua suomea. Ensi kesänä pastori Stockfleth aikoo jälleen käydä Suomessa, viipyä vähän aikaa Helsingissä ja matkustaa sitten suomalaisen kirjallisuuden pyhäkköön, tohtori Lönnrotin asuntoon, sekä sieltä talvella rakkaaseen Lappiinsa. Hänen lapinkielen taidostaan sanoo jo Rask vuonna 1832 julkaisemassaan lapin kieliopissa, että ”kun se aikanaan tulee herra pastori Stockflethin teoksissa kypsänä esiin, se tulee hämmästyttämään lapin kielen harrastajia ja oppinutta maailmaa ylipäänsä.” Rask katsoo myös, että Stockfleth tulee ”aloittamaan uuden aikakauden lapin kirjakielessä”. Tämän kirjoittaja ei ole koskaan kokenut mitään niin rohkaisevaa kuin seurustelu tämän miehen kanssa, joka jo kypsään miehuuteen ehtineenä on jättänyt arvostetun yhteiskunnallisen aseman suomat edut ja elämän sivistyneiden ihmisten parissa hautautuakseen erämaihin ja seurustellakseen raakojen ja likaisten puolivillien kanssa. Hän ei ole tehnyt tätä kaikkea oman voiton tavoittelun vuoksi, vaan antaakseen tälle halveksitulle suvulle kristinuskon ja sivilisaation lahjan. Hän näyttääkin joka hetki elävän haaveissaan ja ajatuksissaan vain tätä päämäärää varten ja kun hän puhuu suunnitelmistaan tai toiveistaan, palaa hänessä tuli, jonka täytyy sytyttää flegmaattisinkin egoisti. Isänmaassaan hänen kaikkensa uhraava intonsa on saanut tunnustusta, mitä todistaa muun muassa se, että matkustaessaan Tukholman kautta hänet kutsuttiin kuninkaan luo vastaanottamaan tämän omasta kädestä Pohjantähden ritarikunnan arvomerkit näiden kauniiden sanojen kera: ”Ei palkinnoksi, koska vain taivas voi teidät palkita, mutta tässä teillä on myös kuninkaanne siunaus.”

 

 

Paradokseja

 

On hupaisaa katsella kiistoja, joita meillä käydään lasten opetuksesta. Ne ovat yhden tai toisen teorian puolustusta ja koskettavat tuskin lainkaan meidän maassamme olemassa olevaa todellista opetusjärjestelmää. Se vain edellytetään yleisesti kelvottomaksi. Mutta kaikesta siitä huolimatta, mitä julkisten koulujemme riittämättömyydestä voidaan sanoa, todistaa päinvastaista se, että yksityisiä kouluja niinkin vähän perustetaan. Myöskään suuri yleisö ei ole niistä kovin innostunut.

On toki totta, että Yliopiston siirryttyä pääkaupunkiin sinne on perustettu useita oppilaitoksia ja että tätä esimerkkiä on seurattu myös perustamalla lukio Porvooseen ja yksityinen oppikoulu Viipuriin. Mutta näitä laitoksia on todella syytä kutsua yksityiskouluiksi, koska niiden syntyminen ei ilmaise yleisön tarvetta vaan yhden tai useamman yksityisen keinotteluhenkeä. Emme voi kiistää, etteikö tämä voi liittyä ja olekin liittynyt mitä puhtaimpiin aikomuksiin ja pyrkimykseen palvella yleisöä. Sellainen laitos on silti niin lähtökohtiensa, perustamisensa kuin pysyvyytensäkin suhteen aivan liian sattumanvarainen ilmaistakseen yleisempää tarvetta tai tarjotakseen riittäviä etuja ja takeita julkisen opetuksen korvaamiseksi. Vain silloin kun yhteisöt (kaupungit, pitäjät, korporaatiot) sopivat oppilaitosten perustamisesta, on tähänastisten laitosten epätarkoituksenmukaisuus tai riittämättömyys todistettu ja vain tällaiset järjestelyt antavat toivoa jatkuvasta sadosta.

Mutta asiasta toiseen, teorioihin. Nämä ilmaisevat viattomuutta, naiivia yksinkertaisuutta, ikään kuin Suomessa vasta nyt oltaisiin herätty vaatimaan äänekkäästi reaaliaineita sekä niin kutsutun oppineen sivistyksen ja erityisesti vanhojen kielten opiskelun pois jättämistä. Tämän uudistetun uuden koulun kunniaksi tahdomme esittää seuraavan, yhtä oivaltavan kuin kaunopuheisen kirjailijan lausunnon:

Meidän triviaalikouluissamme käytettyjä ja yhä käytössä olevia oppiaineita ja opetusmenetelmiä on viime aikoina arvosteltu hämmästyttävän ankarasti ja teräväsanaisesti. Koska monivuotinen kokemus, joka minulla nyt päivittäin on tilaisuus vahvistaa, on minulle todistanut niiden hyödyllisyyden, en anna metelin pelästyttää minua yrityksestä puolustaa niitä. Aion tehdä sen laajemmin eräässä tämän mietinnön erityisessä osassa. Tässä huomautan vain yleisesti, että alkeiskoulujemme opetuksen ja harjoitusten päätarkoitus on sielunkykyjen kehittäminen. Koulujemme perustajien ja ylläpitäjien mielestä perusteelliset kieliopinnot ovat siinä kaikkein varmin keino. Kreikkalaisten ja roomalaisten kielen valinnan lienee alunperin määrännyt yleisen eurooppalaisen sivistyksen silloinen tila, joka nyttemmin on muuttunut, on tämä sitten ihmiskunnalle hyödyksi tai vahingoksi. Mutta vaikka näiden kielten perusteellista tuntemista ei enää aseteta kaiken kirjallisen arvostuksen ensimmäiseksi ehdoksi, eivät ne itse ole kuitenkaan kadottaneet muotojensa rikkautta ja täsmällisyyttä tai sitä puhtautta, voimaa ja kauneutta, jonka ne ovat saavuttaneet klassisissa teoksissa. Klassikkojen innostava valo on levinnyt yli Euroopan sen jälkeen kun ne taas tulivat laajemmin tunnetuiksi. Jos ne, jotka vaikuttavat vain tämän hetken asioihin, eivät tarvitsekaan mitään siitä entisajan voimasta, joka on antanut kokonaiselle maanosalle sen sivistyksen, ja jos valtion virkamiehetkin halutaan vastedes alentaa tällaisiksi päivätyöläisiksi, niin heidän on kuitenkin tarpeen oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Tähän vaaditaan paljon enemmän kuin mekaaninen taito tavata kirjaimia ja piirtää niitä yhteen. Moni, joka on selannut satoja nykyaikaisia kirjoja ja omaksunutkin niistä monia hyödyllisiä ja mukavia tietoja, ei osaa lukea sivuakaan niin että kiinnittää huomionsa jokaiseen sanaan ja tuntee sen merkityksen tässä yhteydessään niin varmasti kuin mitä tarvitaan. Enkä tarkoita vain tieteellisen tekstin ymmärtämistä vaan myös sellaisen kielitaitoisten miesten laatiman lakikirjan kuin voimassa olevan Ruotsin lain ymmärtämistä. Moni nykyinen suosikkikirjailija ei osaa kirjoittaa sivuakaan niin selkeästi ja täsmällisesti kuin tuomion, virallisen lausunnon tai kuulutuksen kirjoittamiseen vaaditaan. Mutta taitoa lukea ja kirjoittaa, näiden sanojen vanhassa, jalossa merkityksessä, ei hankitakaan ilman vaivannäköä ja jonkinlaisen taidon saavuttaminen näissä asioissa kertoo ajattelukyvyn järjestelmällisestä kehittämisestä. Tämän taidon voi saavuttaa jatkuvien, kieliopillisen ankarasti laadittujen analyyttisten ja synteettisten kielenharjoitusten avulla. Tällaisia harjoituksia varten on alkeisoppilaitoksissamme säilytetty kuolleet kielet, joiden kehitys on peruuttamattomasti pysähtynyt ja joiden muotoja ajattelijat ovat vuosisatojen aikana tutkineet niin huolellisesti kuin mahdollista, käsittäneet ne äärimmäisen tarkasti ja antaneet niille järkkymättömiä sääntöjä uusia muodosteita varten. Koulussa nuorukainen tottuu liittämään jokaiseen sanaan tässä kielessä, jota hänellä ei ole ollut mahdollista arkielämässä huolettomasti oppia, määrätyn käsitteen, joka rajautuu eri tavoin sanan eri taivutusten mukaan. Päivittäisessä uurastuksessaan hän vuoroin purkaa toisten muodostamia tällaisten käsitteiden merkkejä ja vuoroin muodostaa omia, hänen täytyy aina etsiä riittävää perustetta ajattelukykynsä toiminnalle. Nuorukainen, joka näiden vakavien harjoitusten myötä on pidetty säännöllisessä aherruksessa, ei miehenä tule valittamaan ensimmäisen kasvatuksensa hyödyttömyyttä, ellei hän sitten myöhemmin turmellu. Mutta jos hän on samalla, klassisten kirjailijoiden opiskelun tullessa vähitellen yhä helpommaksi, herännyt ymmärtämään jaloutta mielenlaadussa, voimakkuutta päätöksenteossa, suuruutta työssä ja kauneutta esittämisessä, niin tämä suojelee häntä itsekkyyden ja turhamaisuuden kiusauksilta. Hän tulee koko elämänsä ajan antamaan arvoa julkisille opetuslaitoksille, joissa ei vain kehitetty hänen ymmärrystään, vaan myös lujitettiin ja jalostettiin hänen luonnettaan.

Tämän kirjoittaja ei ole missään nähnyt tätä sinänsä jo kauan ymmärrettyä ja historian todistamaa asiaa ilmaistavan yksinkertaisemmin ja kauniimmin. Sen vuoksi kaikki kommentit ovat tarpeettomia. Ainoastaan viimeksi esitettyyn seikkaan, koska sen pätevyys erityisesti meidän aikanamme usein kiistetään, kirjoittaja uskaltautuu lisäämään muutaman sanan.

Jokainen ihmisyksilö saapuu nimittäin joskus vaiheeseen, jossa hänessä herää vastustamaton halu koetella sitä tietämystä, jota hän siihen asti on hyvässä uskossa omaksunut ja pitänyt totuutena. Samalla herää halu päättää vapaasti ja itsenäisesti omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Tämä on itsetietoisuuden heräämisen ajankohta. Mutta vaikka ihminen kuinka pyrkiikin vapautumaan kaikista kahleistaan, hän huomaa pian olevansa sekä tietämisessä että toiminnassa sidottu ja riippuvainen monista seikoista, joiden olemassaolo tai torjuminen ei ole ollut hänen vapaasti valittavissaan. Kuinka hän selviää tämän ajankohdan mukanaan tuomasta taistelusta, riippuu siten siitä, mitä auktoriteetteja hän pitää koettelemisensa sääntöinä ja mittapuina. Sen, mitä ihminen on ensimmäisenä oppinut ja tietoisuuteensa omaksunut, hän myös lujimmin säilyttää ja viimeksi hylkää. Syy tähän on selvä: ensimmäinen tieto on kaikkein uskottavin, se otetaan vastaan edes aavistamatta sen mahdollista virheellisyyttä. Se taas, joka on ihmiselle lähimpänä ja joskus myös ajattelun ja tahdon vapaudelle ahdistavinta, joutuu myös ensimmäisenä heräävän itsetietoisuuden kokeen, hyväksymisen tai hylkäämisen, kohteeksi. Jos sen vuoksi varhaisemmassa iässä annettavat tiedot koskevat sellaisia asioita, jotka eivät välittömästi kosketa yksilöä hänen itsetietoisuutensa heräämisen vaiheessa, niin nämä tiedot jäävät kunnioituksen ja uskon kohteiksi taistelujen tuoksinassakin. Ne ovat tiedostamaton mittapuu, jonka varassa kaikkea muuta (myöhemmin omaksuttua ja läheisempää) arvioidaan ja tuomitaan. Tässä on kristillisen lastenkasvatuksen merkitys, tässä on vanhojen kielten opettamisen merkitys nuoruusvuosina ja tästä syystä niiden opettaminen antaa voimaa kumoamaan egoismia tietämisessä ja toiminnassa, siis epäilystä ja rikosta.

 

Poëta non sit, sed nascitur.

[Runoilijaksi ei tulla, runoilijaksi synnytään.]

Suomenkielisiä kokeiluvirsikirjojamme on arvioitu ja kritisoitu kielen, svetisismien ym. suhteen. Ajatuksen ja ilmaisun runollisesta kauneudesta sen sijaan on kannettu vähemmän huolta. Ja voineeko mikään näistä kokeiluvirsikirjoista ylpeillä suurilla runollisilla ansioillaan? Etukäteen olisi taipuvainen sitä pahoin epäilemään. Uskonnollinen laulu nimittäin edellyttää syvää runollista mieltä, ja tämä taas ilmenee tavallisimmin muilla kuin uskonnollisen lyriikan alueella. Syynä on mielestämme se aivan yksinkertainen seikka, että ulkoinen luonto, rakkaus ym. tulevat harkintamme kohteiksi varhaisemmin kuin uskonnollinen tunne ja usko. Mutta meidän tuntemistamme koevirsien kirjoittajista ei yksikään ole merkittävä runoilija. Olemme myös sitä mieltä, että sikäli kuin niitä olemme nähneet ja ymmärtäneet, myöskään itse nämä virret eivät kerro suuresta runollisesta lahjakkuudesta.

Emme keksi muuta tapaa saada aikaan aidosti suomalainen ja runollinen virsikokoelma kuin antaa tunnustetuille suomenkielisille runoilijoille, runoniekoille, tehtäväksi kirjoittaa virsiä vanhan suomenkielisen virsikirjan opastamina. Kuka tahansa heistä osaa monen virren sävelmät ja luulemmepa että vaikka he eivät tiedä runomittaoppia edes nimeltä, he jokseenkin varmasti seuraavat sen sääntöjä. Jokin komitea voisi sitten auttaa poistamaan puutteita sisällön kristillisyydessä ja ilmaisun arvokkuudessa. Emme epäile, etteivätkö runoniekat haluaisi tehdä parastaan. Jonkinlaisen palkinnon lupaaminen komitean mielestä parhaille virsille olisi yhtä hyödyllistä kuin kohtuullistakin. Jää vain kysymys: mistä löydämme suomenkielisiä laulajia, ja tähän kysymykseen vastannee varmimmin tohtori Lönnrot.

 

Olisi todella ihmeellistä, jos kieli, ihmisen erityinen kyky, kaiken järjellisyyden työkalu, itse olisi vain järjetön rykelmä erilajisia sanoja sekä näistä taivutusten ym. kautta syntyneitä muodosteita. Pitääkö siis jokikisen latinan kieliopin, ja etenkin niin kutsutun yleisen kieliopin, jatkuvasti toistaa: Partes-orationis kahdeksan, Genera kolme, Casus kuusi kappaletta jne. Eikö eri sanaluokkien ym. väliltä koskaan löydetä jotain järjellistä yhteyttä, toisin sanoen, miksei koskaan tarkastella yhtä sanaluokkaa toisen välttämättömänä edelleenkehittelynä.

Emme ole sitä mieltä, että kielioppi tästä syystä pitäisi lastata täyteen filosofisia päätelmiä. Mutta jos lähdettäisiin siitä yksinkertaisesta määritelmästä, että kieli on ajattelun ilmaus, tästä seuraisi eri sanaluokkien itsestäänselvä järjestys. Sillä ajatus vaatii muodostamista, samoin sen ilmaus. Tämä muodostaminen perustuu yhä tarkempiin määritelmiin. Epämääräisin ilmaus on interjektio. Se ilmaisee vain yksilöllistä tunnetta. Toisessa se ei pysty aiheuttamaan samaa tunnetta, sillä se voi ilmaista mitä tahansa. Sen merkitys riippuu aistimellisesta ilmauksesta, äänestä, ilmeistä. Siksi se johtaa ilmaukseen, joka voidaan ymmärtää vain ulkoisesti osoittamalla, niin kutsuttuun pronominiin. Tämä on myöskin yksilöllisen ilmaus, mutta sillä on jokin merkitys vain aistimellisen osoituksen yhteydessä. Interjektio osoittaa vain jotain puhujan sisäistä. Pronominilla on jo osoitettu kohde puhujan ja sen, jolle hän ilmaisee, puhuteltavan, ulkopuolella, jokin minä, Sinä, Se. Mutta kaikki nämä määritykset vaihtelevat eri osoituksissa ajassa ja paikassa. Pysyvää on vain niiden vastavuoroinen suhde jota taas ilmaisee verbi, latinassa Activum, Passivum ja Neutrum. Tällainen täydellisesti ilmaistu suhde muodostaa lauseen. Ja koska itse tämä suhde ei vielä, ottaen huomioon niiden määritysten vaihtumisen, joiden suhdetta se ilmaisee, ole niiden eri tekijöiden täsmällinen ilmaus, joiden ajatellaan olevan tällaisessa suhteessa keskenään, niin ajatus paikantaa nämä tekijät määrätyillä nimillä, nomineilla. Ne ilmaisevat siten joko pelkkää olemista, laatua, tai suhdetta, vaikutusta (passiivisuutta), refleksiomäärettä tai elävää ja toimivaa immanenttia substanssia, käsitettä, Ideaa. Ne jakautuvat alkuperäisiin nomineihin, substantiiveihin ja johdettuihin nomineihin, adjektiiveihin ilmaisemaan substantiaalisen tarkempaa, kvantitatiivista määritystä. Niin prepositiot kuin adverbitkin liittyvät mainittuihin kielen osiin tarkempina määrityksinä, edelliset substantiiveihin, jälkimmäiset adjektiiveihin ja verbeihin. Konjunktiot yhdistävät eri lauseita. (Jatkuu toiste.)

 

 

Sanomalehtikatsaus

 

Anteeksi, herrat toimittajat! Herrojen ylpeyttä voi nimittäin loukata ajatus, että he joutuisivat astumaan sellaisen tutkijaherran eteen, joka on niin pieni kuin kärpänen. Vielä kerran, anteeksi! sillä herrat tarkastelevat asiaa aivan hullusti, tuhannesti anteeksi! Asian oikea laita on, luvallanne sanoen, se että herrat pitävät itseään tutkijaherroina ja tätä pientä siivekästä rivimiehenä, joka ohimarssin aikana antaa jokaiselle herroista asiaankuuluvan kunnianosoituksensa. Allekirjoittanut, joka syystä voinee kutsua itseään tämän pienen alokkaan korpraaliksi, vakuuttaa että se on äkseerannut tarpeeksi ollakseen sukunsa tavan mukaan lentämättä jonkun nenälle kumoamaan Jean Paulia, kun hän väittää, ettei ”meidän aikanamme kukaan muu (peukalolla ja etusormella) tartu tähän jaloon ruumiinosaan kuin korkeintaan se, joka ajaa partaansa.” Jos veijari kuitenkin osoittaisi halua tällaiseen nenäkkyyteen, toivon herrojen sotakäytännön mukaisesti toruvan sen lähintä esimiestä, joka ei missään tapauksessa ole vasta-alkaja. Aivan aluksi minun on myönnettävä, että olemme molemmat kuitenkin hieman epävarmoja, emme niinkään oikeasta tavasta käsitellä kivääriä, vaan järjestyksestä, jossa kunnianlaukauksemme pitäisi ampua. Mutta vaikka tällainen epäily jatkossa olisikin anteeksiannettavaa ja asia vaatisi tarkempaa tutkailemista, emme voi kuitenkaan erehtyä alusta. Sillä kuka voisi epäröidä mahtavimman miehen suhteen, kun näkee tuon ylpeän asennon, arvokkaan käytöksen ja otsakkeen, joka on monipuolinen kuin kenraalin liehuva sulkatöyhtö:

 

 

FINLANDS ALLMÄNNA TIDNING

 

Kuinkahan erikoisia ajatuksia täytyykään tulla sellaisen ulkomaalaisen mieleen, joka Finlands Allmänna Tidningistä lukee kaiken poliittisen kirjoittelumme. Hänen täytyy kaiken muun ohella ajatella, ettei maamme ole riippuvainen minkään muun valtion lainoista kuin Espanjan ja että puuvilla on maamme tärkein kauppatavara. Vai miksi sitten käsitellään numero numeron perään ainoastaan Espanjaa, karlisteja ja kristittyjä, heidän rahapulaansa ja lainahankkeitaan, tai Egyptin pashan suunnitelmia ja puuvillavarastoja? Lakkaamatta käydään taisteluja, joissa jompikumpi puoli lyödään täydellisesti, tai sitten kenraali tekee pitkiä ja kiireisiä marsseja, hänet otetaan kiinni, vangitaan ja ehkä tapetaankin. Seuraavassa numerossa kerrotaan, että taistelu olikin vain pieni kahakka tai että sitä ei ollutkaan; kenraali vain kääntyi takaisin tai aikoi vain marssia, ja päätön sotapäällikkö tappelee jälleen päättömästi. Pasha julistautuu yhtenään itsenäiseksi ja peruu taas puheensa. Jos Mehemed tietäisi kaiken, mitä meillä jokainen nimismies ja apupappi tietää, niin ukko olisi selvillä jopa omista ajatuksistaankin. Sillä Finl. Allm. Tidning kertoo jokaiselle, joka vain jaksaa lukea, kaiken mitä pasha saa päähänsä tehdä. Suunnattoman avomielinen tämän itsenäisen satraapin täytyy olla, ja hänen valtioneuvostonsa, jossa varmasti on vähemmän jäseniä kuin yhdessäkään eurooppalaisessa, on puheliaampi kuin mikään eurooppalainen kollegio. Olisi todella mielenkiintoinen työ kirjoittaa Espanjan ja Egyptin historia käyttäen lähteenään Finl. Allm. Tidningiä – sille, jolla ei parempaakaan tekemistä ole.

Mutta etsiköön myös se, joka pitää omaa maataan jonkinlaisen muistamisen arvoisena, Suomen Lehdestä tietoja Suomesta! Mikä saalis tässä onkaan tulevalle Porthanille! Vai onko maassammne niin vähän uusia hyödyllisiä laitoksia, ettei niistäkään ole juuri kerrottavaa? Eikö toimittajan kannattaisi perehdyttää itsensä ja lukijansa maan eri kaupunkien ja maakuntien siveellisiin, taloudellisiin ym. oloihin. Toimittaja ei välitä edes siitä, mitä hänen silmiensä eteen pannaan. Finl. Allm. Tidning on esim. tuskin sanallakaan maininnut tärkeimmästä poliittisesta asiakirjasta, mitä Suomi on vuosikymmeniin nähnyt, Hänen Ylhäisyytensä Ministerivaltiosihteerin kertomuksesta Suomen suuriruhtinaskunnan tilasta ja hallinnosta. Eikö edes tämän asiakirjan keskeisin sisältö ansaitsisi palstatilaa Finl. Allm. Tidningissä? Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on ilmaissut tahtonsa, että tämä kertomus saatettaisiin yleisön tietoon, mutta kun se ei kirjakauppojen kautta onnistu meillä kovinkaan nopeasti, pitäisi kai ainoan poliittisen lehtemme kiiruhtaa käyttämään sitä nopeampaa ja yleisempää keinoa, jonka sanomalehti tarjoaa.

Sitten kun sanomalehti on jollain tavalla vastannut epiteettiin ”Suomen”, niin sen luulisi huolehtivan vähän nykyistä paremmin siitä, miten se täyttää paikkansa ”yleisenä”. Tällaisena aikana, jolloin ulkonaisesti näkyviä poliittisia tapahtumia on vähän, olisi jokainen varmasti kiitollinen, jos kaiken vähemmän tärkeän ohella aivan lyhyesti kuvattaisiin niistä tärkeimpiä. Mutta kun toisaalta kahteen vuosisataan ei ole tehty niin paljoa valtioiden sisäisen yhteiskuntajärjestyksen parantamiseksi kuin viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana, niin tämän luulisi kai olevan poliittisen päivälehden tärkein aihe. Mutta mitä Finl. Allm. Tidning kertoo meille Venäjästä, jonka sisäisessä hallinnossa tehdään päivittäin uusia, hyödyllisiä järjestelyjä? Preussin ylistetty lainsäädäntö on meille aivan terra incognita [tuntematon asia], ellei oteta lukuun sitä vähää, mitä muut lehdet ovat kertoneet maan opetuslaitoksesta. Harvoin näkee Finl. Allm. Tidningissä sanaakaan Englannin parlamenttikeskusteluista, jotka ovat usein opettavaisia sekä puhujien syvän ymmärryksen että lain ja olemassa olevien laitosten yhtä syvän kunnioittamisen vuoksi. Tätä kaikkea voivat nyt lukea vain ne, jotka seuraavat Peterburgische Zeitungia tai Svenska Statstidningeniä. Eikö tällainen ole toimittajan mielestä niin pelkälle tarkkailijalle kuin käytännön virkamiehellekin yhtä merkittävää ja hyödyllistä kuin toimittajan edellä mainitut retket espanjalais- ja arabialaisrotuisten keppihevostensa selässä.

Mutta näiden vaatimusten toteuttamiseksi tarvittaisiin myös suurempi koko ja uusia kirjasimia, toisin sanoen, täysin toinen ulkoasu kuin niillä mustaksi töherrellyillä imupaperinpaloilla on, joilla toimittaja nyt päivittäin ihastuttaa yleisön kauneudentajua. Tai ehkäpä Finl. Allm. Tidningin raha-asiat ovat niin hyvin, ettei sen tarvitse pyrkiä parempaan? Katsotaanpa! 900 tilattua vuosikertaa tekee 9 000 ruplaa vuodessa. Ilmoituksista saadaan vähintään 2 000 ruplaa. Riisi paperia päivässä tekee korkeintaan kuusi ruplaa. Painokulut puolta arkkia kohden ovat enintään 15 ruplaa. Yhteensä siis 21 ruplaa päivältä, mikä 300 numerolta tekee 6 300 ruplaa. Toimituksen palkkioksi jää 4 700 ruplaa. Sievä ansio siitä vähäisestä työstä, jolla toimitus nyt itseään vaivaa! Eivätkä sitä paljoa vähennä edes ulkomaisten lehtien tilausmaksut, sillä niiden tilaamisesta ei lehdessä näy juurikaan merkkejä.

 

Tätä päivälehdistön komentajaa lähinnä seisoo sen ulkoiselta ja sisäiseltä olemukseltaan jokseenkin täydellinen adjutantti. Hän jakaa päiväkäskyt, tietää päivän uutiset, tekee daameihin vaikutuksen yhdellä jos toisellakin runovärssyllä ja novellilla, teatteri- ja musiikkijuoruilla, muotiuutisilla, kyökkitarinoilla ym. siis, sanalla sanoen, elää täydellistä päiväperhon elämää. Tältä hyönteiseltä ei siis mitään kovin opettavaista kannata odottaa. Sen tiedot ovat niin kuin sen elämäkin, vain tätä hetkeä, ja se loistaa vain tätä päivää varten. Kukapa ei tuntisi

 

 

HELSINGFORS TIDNINGARIA

 

Olisi epäoikeudenmukaista kieltää tältä lehdeltä se arvo, joka sillä luonteensa mukaisesti uutis- ja ilmoituslehtenä on. Sen runot ovat tilapäissäkeitä, ”kirkasta, väliin pilvistä”, novellit toisinaan vähemmän hyvin valittuja. Viime aikoina lehti näyttää kuitenkin menettäneen jotakin, kuten ”huhutaan”, toimituksen vaihtumisen vuoksi. Se on silti edelleen, kuten ennenkin, ”jokseenkin vapaa paino- ja ajatusvirheistä”, jälkimmäistä ilman vaikeuksia, koska se ei juuri tarvitse ajattelukyvyn ”vaarallista rasitusta”. Viime aikoina toimittajan on tosin nähty nimittävän ensin miehen johonkin virkaan ja sitten määräävän saman miehen virkaa hoitamaan. Se vain hämmästyttää, ettei toimittaja useammin (silloin tällöin näin näyttää tapahtuvan) käytä samanlaista virkavapautta ja palvele yleisöä vain virkaatekevänä. Isänmaallisten aiheiden käsittelyssä ei lehdellä vuoden mittaan ole ollut menestystä, ellei kertomuksia, joiden perusteella sitä pidetään uuden ranskalaisen koulukunnan edustajana, katsota sellaisiksi. Tai ehkäpä toimittaja, jolla nyt on ”nykyinen isänmaa”, laskee myös tulevan varaan, eikä voi päättää, mitä näistä kirjoitusten pitäisi käsitellä. Mutta ilman niitäkin tulee toimeen. Lehden asia ei ole ollut opettaa tai todistaa, vaan näyttää, ei hauskuttaa vaan kehottaa. 900 vuosikertatilauksen yleisönsuosio osoittaa lehden tarkoituksenmukaisuutta ja kotimaisten lehtien joukossa Helsingfors Tidningar ja sen loistava etusivu ovat se lehti ja se sivu, jonka ensimmäisenä luemme.

 

Tässä vaikuttajien loistavassa joukossa, jonka ohi pieni alokkaamme marssii, kohtaamme seuraavana henkilön, jonka puoliksi oppinut ja puoliksi keimaileva ulkoasu panee ihmettelemään, mikä arvo ja asema hänellä mahtaa olla. Hänen oppineisuutensa pilkahtaa esiin silloin tällöin, mutta se on vain hetkellistä ponnistelua jonka miellyttämisenhalu pian työntää syrjään. Sama oppineisuus taas tekee hänen keimailunsa teennäiseksi ja kömpelöksi. Koska hän ei näytä välittävän päivän huolista, olettaisimme hänen kuuluvan sanomalehtien pääesikuntaan. Hän työskentelee kamarissaan, tietää että aamuhetki on kullan kallis ja nimeltään hän on

 

 

HELSINGFORS' MORGONBLAD

 

Tämä lehti on ennen aikojaan manalle menneen isän poika. Kovin paljoa se ei ole sukuunsa tullut, mutta nimen se joka tapauksessa on perinyt. Se on parempi kuin edeltäjänsä vanhuudenpäivinään, mutta tämä ei ole suuri ansio. Vielä vähäisempi on se, että lehti näyttää jo oman nuoruutensa ohittaneen.

Morgonbladet nuorempi pyrki, kummallista kyllä, ensimmäisessä numerossa olemaan kavaljeeria, se kääntyi naisten puoleen (vain nuorten), eikä löytänyt heitä miellyttämään mitään sopivampaa asua kuin Simsonin, pitkine hiuksineen ja aasin leukaluineen. Meistä se näytti kuin karhu tanssisi. Ja pian saattoi vakuuttua siitä, ettei tämä Simson luonnostaan ollut mikään mestaritanssija. Sitä halutti, ellei aivan lyödä, niin ainakin huutaa filistealaisille: memento mori [muistakaa kuolevaisuutenne]. Mutta Simsonin mielestä piti nähtävästi myös tehdä jotain ensiesiintymisen oikeuttamiseksi ja se ryhtyi huvittamaan naisia varjokuvilla. Emme uskalla sanoa, onnistuiko Simsonin ihastuttaa edes yhdeksää naissydäntä, minkä toivomuksen hän toisessa numerossaan niin lapsellisesti toi julki, toivoessaan että maamme (ehkä Euroopan! maailman!) kaunokaiset hurmattuina alkaisivat pohtia:

 

– ”Kuka onkaan tuo mies,

joka tämän mainion kappaleen kirjoitti?”

 

Meistä tuntuu kuitenkin siltä, etteivät nämä varjokuvat ole sen paremmin uskollisia kopioita kuin onnistuneita fantasioitakaan. Kieli on kieltämättä sujuvaa, mutta kekseliäisyys puuttuu tykkänään eivätkä toteuttamistapa ja ryhmittely yleensä ole niin eloisia ja todenperäisiä kuin tarvittaisiin puuttuvan sisällön korvaamiseksi edes jossain määrin. Jos antaisimme tekijälle neuvon, olisi se kehotus kuvata jotakin, minkä hän on itse elänyt tai tradition kautta omaksunut. Näytteeksi kelpaa ensimmäisessä varjokuvassa kuvaillut Kaivohuoneen tanssiaiset, mielestämme varmin ja onnistunein veto koko muotokuvassa. Naispuolisesta päähenkilöstä on tosin tullut sekä päätön että sydämetön syöjätär, mutta tämä lienee tapahtunut tekijän tietämättä ja tarkoittamatta. Toisesta varjokuvasta ei voi sanoa muuta kuin että lukija oppii siitä yhtä paljon espanjaa – – kuin tekijä nähtävästi osaa. Kolmannessa tekijä on tuhonnut yhteistyönä tehdyn kertomuksen, kun hän ei millään tavalla osoita eri tekijöiden yksilöllistä panosta vaan tekee koko jutusta tehdastuotteen. Simsonin lyyra ei juuri helkyttele itse säveltämiään sointuja. Useammin sankari esittää vieraita säveliä, ja sen hän todella osaa. Morgonbladetin käännökset venäjästä käyvät kielen ja rytmin suhteen alkuperäisistä. Yksikään lyyran mestari ei häpeilisi pitää monia näistä tuotteista ominaan. Käännöksen uskollisuus on filologisessa mielessä tärkeä, mutta kauneuden kannalta yhdentekevä, eikä meillä ole sen paremmin mahdollisuutta kuin kykyäkään arvioida sitä. Muuten Simson näyttää elävän in den Tag hinein [huoletonta elämää] ja odottaa paistettujen varpusten lentävän suuhunsa. Entä kuinka on käynyt? Enemmän kuin joka kolmannen kirjoituksen päällä seisoo kiitollinen ”lähetetty” tai alamainen ”Lit. Zeit” jne. Tämä olisi samantekevää, jos ne kaikki olisivat hyviä; Simson raukka tuntuu kuitenkin saavan niellä monta raakaa palaa ja tästä seuraavat sulatusvaikeudet tekevät miehen kelvottomaksi taisteluun niin totuuden kentillä kuin kauneuden tuoksuvissa lehdoissakin. Lainattu viehätys, jolla urhomme on varustautunut seudun neitosia huvittamaan, korvaa luonnollista huonosti, ellei oteta lukuun paria juttua, jotka on signeerannut Bulgarin.

Vakavampia aiheita käsittelevien kirjoitusten lainaamisessa toimitus ei ole epäonnistunut aivan yhtä pahoin. Tälläkin puolella on silti paljon merkityksetöntä ja tylsää. Toimitus, joka täyttää useita numeroita sellaisilla artikkeleilla kuin ’Metsästystä Bengalissa’, ’Konstantinopolin basaarit’, ’Kuvataiteista Saksassa vuonna 1830’, ’Vandalismia kirjallisuuskritiikissä’ jne., ja jolla ei kuitenkaan ole käytettävänään kuin 100 numeroa vuodessa, palvelee yleisöään ja huolehtii lehdestään – kehnosti. Olisi myös mielenkiintoista tietää, mitä periaatteita toimittaja noudattaa ilmoittaessaan ulkomaalaisia kirjoja ja miksi näiden joukossa ei ole ainoatakaan ruotsalaista. Toimituksen omia arvosteluita on tietääksemme ilmestynyt yksi kappale. Toimitukseen lähetettyjen arvostelujen, samoin kuin ajankohtaisia uskonnollisia tai opetuskysymyksiä käsittelevien kirjoitusten määrän luulisi kehottavan toimittajaa osoittamaan enemmän omaa mielenkiintoa näitä asioita kohtaan, kunhan muistaa, ettei pidä ”hautautua jokaisen eri tieteenalan syvyyksiin ja fraseologiaan”, vaan esittää ”saavutetut tulokset”. Lyhyesti, rakas Simson! jätä Delilasi miellyttäminen vähemmälle (siisti silti ulkoasusi) ja varo peruukkiasi. Ota aasinleukaluusi esille ja hakkaa maahan tietämättömyyden synkeät metsät; laske kettusi juoksemaan hännät tulessa niiden yli ja kärventämään omahyväisyyden rikkaruohot sillä

 

Vilja kasvaa suosta

vasta kun tuli on käynyt sen yli.

 

”Järeästä puusta tulee paksu kiila”

Goethe

 

Jos pikku alokkaamme on tähän asti ollut vaikea erottaa paraatiherrojen arvoja, niin nyt raukalla on tosi tukalaa. Hei mikäs tämä on? Nimi on uusi! Miehen pitäisi olla nuori, mutta hän näyttää raihnaiselta, niin univormultaan kuin käytökseltäänkin. Totisesti, oi suomalainen sanomalehdistö! nuorin poikasi ei tule koskaan olemaan sinulle kunniaksi. Hän on rikkonut neljättä käskyä vastaan, hänen puolestaan ei kukaan lue neljättä rukousta. Hänen ei käy hyvin eikä hän kauaa elä maan päällä! Hän on

 

 

BORGÅ TIDNINGAR

 

Kertomukset, novellit, kuinka ihastuttavaa sivuntäytettä ne ovatkaan ja kuinka vähän vaivaa niistä on! Todellakin, jos kaikki lehtiemme julkaisema tämänsuuntainen tavara pantaisiin yhteen, mikä mainio novellikirjasto se olisikaan. Ja miten loistaisikaan tässä nerokkuutta ja hyvää makua säteilevässä kokoelmassa nimi Borgå Tidningar! Haluaako lukija näytteen! Tässä on balladi:

”Rakkauden Jumala on Italian kirkkaan taivaan alla tehnyt monia loistavia valloituksia” – – ”Mutta suurimpien riemuvoittojen joukkoon voittoisan Jumalan kotimaassa kuuluu se, jota hän juhli Firenzessä vuoden 1396 aikoihin” – – ”Tuona vuonna raivosi kauhistuttava rutto” ja se jatkui ”aina vuoteen 1400, jolloin harmaat veljet tekivät ristiretken (!) ja lähettivät Herralle hartaita rukouksia onnettomuuden lievittämiseksi” –

”On välttämätöntä (?) kertoa näistä olosuhteista, jotta nyt tässä esitettävä kertomus voitaisiin käsittää (!) oikein. Kuten sanottu, kysymys on rakkaudesta, kauniista ja rakastettavasta tytöstä” jne., ”Sanalla sanoen: hän oli tähti, joka himmentämättömänä loisti aatelispiireissä. Mutta tämä riittäköön neidon ihanasta luonteesta, hänen kapeista kasvoistaan ja loistosta jonka hänen muut ihastuttavat piirteensä tarjosivat. Kerromme nyt hänen rakastajastaan, jota – Cupido osui suoraan sydämeen” – – ”Neljä kokonaista vuotta hän metsästi Ginevraa”. – – Hän oli Rondinellin perhettä; mutta Ginevran isä päätti naittaa tytön eräälle ”nuorelle ylimykselle Angolantin perheestä”. Francesco ”vei morsiamen kotiinsa – – ja tämä oli tikarinpisto Antonion kärsivään sydämeen. Mutta aina säilyttää pyhyytensä sääntö, joka kuuluu: tosi rakkaus on ikuista”.

Ginevra sairastui ruttoon, sairaus eteni ”ja hän meni tainnoksiin” – – ”häntä pidettiin kuolleena” – – ”Pian sen jälkeen hänet haudattiin Sant Reparatan kirkkoon, jossa hänen hautakivensä yhä on, hiukan haljenneena ja ajan kalvamana”. Antonio seurasi hänen ruumissaattoaan ”riutuen surusta ja kyynelistä” – – ”Palattuaan kotiin hän valitti taukoamatta ja toisti yhä uudelleen, että hänen surunsa päättyisi vasta hänen elämänsä myötä. Tässä näemme selvänä kuvan todellisesta rakkaudesta” (voi surkeus!!!!).

Mutta takaisin Ginevraan, jonka ”jätimme hautaan”. ”Hänen sielunsa heräsi parin tunnin kuluttua”. Onneksi se ”huomasi, että hautakivessä oli rako”: Kuu paistoi sen läpi. ”Hautakivi oli vielä aivan löyhässä” – – Ginevra onnistui ”sysäämään sen syrjään” – – kiipesi ylös ja ”lähti oikotietä päästäkseen pikemmin kotiin”. (Hän ei todellakaan ollut tyhmä tyttö!) Hän meni miehensä, vanhempiensa, setänsä luo, – – mutta kaikki pitivät häntä haamuna. Hän valitti: ”kuinka tunnottomasti minut hylätään onnettomuudessa” – – nyt ”kiiruhti rakkauden henki hänen avukseen – – hän muisti Antonion”. Antonio otti tietenkin hänet vastaan ja kääri hänet ”lämpimiin lakanoihin ja peittoihin”. Tyttö nukahti, heräsi ja pyysi Antoniota: ”Kunnioita ennen kaikkea muuta minun kunniaani ja hyvettäni!” – Hän vakuuttaa miehelle rakkauttaan, mutta lisää: ”Ehdimme kyllä puhua siitä; anna nyt tarjota minulle jotain syötävää” – – Antonio antoi, mitä hänellä oli ja lähti hakemaan lisää sanoen: ”Odota, sydänkäpyseni” – – . Pian sopivat rakastavaiset avioliitosta ja Ginevra sanoi (tout comme chez nous! [aivan kuten meilläkin]) heti miehelleen: ”Nyt meidän on ajateltava vaatekaappiani”. – Kirkossa hän tapasi vanhempansa ja entisen miehensä. Tämä vei hänet piispan luo, jolle Ginevra ”osoitti kunnioitustaan” ja joka sanoi Francescolle: ”mene rauhaan: sinun asiasi on ratkaistu; olet menettänyt sekä vaimon että myötäjäiset” – –

Tällaisella mielettömällä ja yksinkertaisella kertomuksella toimittaja täyttää kaksi numeroa. Ja sellaiset kuin ”Uslad ja Maria”, ”Minvaran näky”, ”Tonttu-ukko kosijana” jne. ovat jokseenkin samaa luokkaa kuin äsken esittämämme. Mainittua balladia seuraa, vielä yhdessä numerossa, liite, jossa kerrotaan, kuinka kirjoittaja on laatinut kertomuksensa, jonka yksinkertaisuutta toimittaja toistuvasti kiittelee. Toimittaja osaa kehua tavaraansa, mutta lukija ei voi ymmärtää tuota monimielistä ”yksinkertaista” muuta kuin yhdellä tavalla. Sama liite sisältää seuraavan varmastikin kaikille muille kuin toimittajalle käsittämättömän arvion taiteesta: ”Kirjoittajan mahtava sanonta olisi antanut aihetta ihaniin musikaalisiin sointuihin, jos Halevylla (?) vain olisi ollut Weberin lahjat ja hän olisi ymmärtänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen”. Jos lukija odottaa muilta kuin kaunokirjallisilta artikkeleilta enemmän makua ja tasoa, hän huomaa pian erehtyneensä. Emme halua kiistää yksittäisten artikkelien, sekä toimituksen omien tuotteiden (joita sivumennen sanoen on äärimmäisen vähän) että muualta hankittujen kirjoitusten arvoa. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi kirjoitus Arkenholtzista, Heinrothin ”Antropologian” sekä Tidningar i Andliga ämnen -lehden arvostelut, lainaukset ”Theologiska Qvartalskriftistä”, katsaukset siirtokuntiin Venäjällä jne, mutta näiden pieni joukko hukkuu mitättömien artikkelien moninkertaiseen määrään. Jotta emme tuomitsisi perusteetta, on meidän rasitettava itseämme ja lukijaa vielä parilla lainauksella. Kirjoitus ”Kreikan nykyinen tilanne” pyrkii kuvailemaan, ei siis todistamaan, kreikkalaisten onnea Turkin alamaisina ja sen täydellinen yksipuolisuus paljastaa toimittajasta aivan odottamatonta myötätuntoa. Kirjoitus alkaa: ”Kreikassa käyneet matkustavaiset tuovat palatessaan surullisia tietoja. Onneton liberalismi tukahduttaa siemenet (?), joista maan hyvinvointi voisi versoa”.

Tässä näyte todistelusta: ”Kummallista (epäilemättä!) on, että pääkaupungiksi valittiin Ateena eikä Nauplion, vaikka jälkimmäinen olisi tähän tarkoitukseen paljon sopivampi. Se tarjosi Ateenaan nähden kolme olennaista etua, hyvän sataman, valloittamattoman linnoituksen ja valmiiksi rakennetun kaupungin: sen sijainti on tosin huonompi, mutta sitä voitaisiin helposti parantaa. Sanotaan, että Nauplionin ilma on epäterveellistä ja että sillä on liian vähän tilaa. Ensimmäinen epäkohta poistettaisiin, jos ympäröivät tasangot kuivattaisiin ja otettaisiin viljelykseen. Jälkimmäisen seikan korjaamiseksi tarvitsisi vain repiä vallitukset, jotka on tehty puolustautumista varten, mutta jotka nyt ovat täysin hyödyttömät, koska linnoitus hallitsee koko kaupunkia”. Sehän on selvää! Linnoituksia ei tarvita puolustamaan kaupunkia vaan puolustamaan itseään kaupunkia vastaan. – Edelleen: ”Lukuisat kahvilat, majatalot, krouvit ja muut vastaavat paikat osoittavat selvästi, että Kreikassa on uusi järjestys; monet muut korkeamman sivistyksen tuntomerkit kertovat samaa. Kaupungista lähtee vain yksi tie, pituudeltaan noin kahdeksan virstaa; kun hovi vielä oleskeli Nauplionissa, tällä tiellä kohtasi aina ajoneuvoja ja ratsastajia. Kreikkalaiset mahtimiehet lähtivät kaupungista englantilaisilla avovaunuillaan ja ajoivat itse. Diplomaatit söivät usein päivällistä toistensa luona ja hienosto kokoontui kerran viikossa kreivitär Armanspergin iltakutsuille. Hänen tyttärensä olivat Kreikan todellinen kaunistus. Kaksi vanhinta, jotka kauneudessaan, lahjakkuudessaan ja erityisesti korkeassa sivistyksessään voittivat itse kreikattaret, menivät naimisiin Kantakuzinon veljesten, samannimisen ruhtinaan poikien kanssa. Onnettomuudeksi toinen heistä kuoli joitakin kuukausia häiden jälkeen”. Kuka vielä epäilee, etteikö Nauplionin pitäisi olla pääkaupunki? Lehti myöntää, että ”turkkilaiset sortivat kreikkalaisia, mutta nämä myös pettivät heitä” – – ja sillä selvä. Toisessa kohdassa sanotaan ”Hydralaiset kapteenit kaipaavat vieläkin sitä kunnioitusta jota he nauttivat: heidän sallittiin kantaa asetta, keltaisia tohveleita ja vieläpä jakaa kepiniskuja turkkilaisille matruuseille”. Mitä voisi ihminen enempää toivoa?

Kirjoitus ”Orjien asema eräiden sivistyneiden kansakuntien keskuudessa” edustaa osittain samaa yksipuolisuutta kuin äsken siteerattu. Esimerkit on otettu Kuubasta ja siitä seuraa, etteivät ”sivistyneet” ja ”kiihkoilevat liberaalit” meidän aikanamme ole orjien julmassa kohtelussa yhtään uuden maailman kuuluisia republikaaneja huonompia. Näiden julmuutta pidetään itsestään selvänä, mutta jätetään kertomatta, että Etelävaltioissa, mustan väestön lukumäärän huomioon ottaen, kysymys on elämästä ja kuolemasta. Englantilaiset pannaan samaan riviin katsomatta siihen, että he ovat vapauttaneet omat orjansa ja työskentelevät hellittämättä saman päämäärän toteuttamiseksi myös muiden orjanomistajakansakuntien parissa.

Mutta nämä asiat ovat kahdessakin merkityksessä masentavia. Tehkäämme toistaiseksi kunniaa Borgå Tidningille. Tuottaakseni lehdelle sen ainoan ilon, joka minun on mahdollista antaa, en aio salata sitä, kuinka eri tavalla lehteä arvostetaan kuolemattomien maailmassa. Minulle on asiasta mustaa valkoisella toimittanut mies, joka Jean Paulin sanoja käyttääkseni on erityisen hyvä ystäväni ja jonka salaisimmat ajatukset tunnen melkein kuin omani. Tässä dokumentti:

 

Kirjeenvaihtajan artikkeli ennakoidusta henkimaailmasta

 

Sattumoisin – niin käy kerran meille kaikille – osuivat ”Aaron Raschid”, ”Willemen”, ”Dido”, ja ”Renouar” yksiin. Se tapahtui paratiisissa, mitä katoliset ja sanomalehtien lukijat eivät myönnä. No, siinä he kuitenkin istuivat vihreällä nurmella ja ”Aaronin” visiiri ”Musstafer” piristi seuruetta ahkerasti Hra Östlundin ”hyvällä arrakkipunssilla”. Sitten sattui niin että ”Dido” haukotteli ja kävi pitkäkseen nurmelle; ”Renouar” taas näki ihmeekseen Karthagon perivihollisten, roomalaisten, klassisten kirjailijoiden teoksia kauniina stereotyyppipainoksina suorissa riveissä kaunottaren selän takana. Mutta ”Aaron” ei nähnyt mitään tällaista. Hän saattoi kuitenkin hyvin huomata, että ”Didolla” oli ikävä ja kohteliaana kavaljeerina, poikkeuksena muuten ritarillisista arabeista, hän sanoi ”Willemenille”: ”Kun sinä lukeneena miehenä olet elänyt maan päällä tuhat vuotta myöhemmin kuin minä, aikana jolloin kaikki toimi höyryllä, eikä kirjoitustyö hävinnyt tuottavuudessa millekään muulle työlle – niin etkö haluaisi pienellä kertomuksella hauskuttaa kaunista kuningatartamme.” ”Willemen” kumarsi ja vastasi: ”Oi sinä oikeauskoisten kalifi, jonka majesteetillista partaa voidaan verrata vain kaimasi Aaron juutalaisen partaan, vähäistä on se, mitä minä tiedän. Mutta jos kauniin ’Didon’ ja sinun huomaavaisuutesi voi antaa tälle vähälle arvonsa, niin siitä minun on kiittäminen vain – – Borgå Tidningaria”. ”Mitä”, kysyi ”Aaron”, ”mikä on Porvoo?” ”Willemen” vastasi nöyrästi, katse itään käännettynä: ”Suuri kalifi, Porvoo on pieni kaupunki tähtien koristelemassa maassa, jossa ainoastaan aurinko nousee ja laskee, muu sujuu aivan tasaisesti. Tässä maassa, mainitussa kaupungissa painetaan sanomalehteä, sellaista kuin Teidän korkeutenne omana aikanaan sai Kiinasta, sanomalehteä, jolla on nimeä koko maassa – mistä todisteena voin näyttää Teidän korkeudellenne sen esitteen – ja jonka viimeisen vuosikerran olen onnistunut ystävämme ”Renouarin” avulla saamaan.” ”Jaha”, sanoi ”Aaron”, kerropa meille jotain kaunista Borgå Tidningistä. ”Willemen” aloitti: ”Rohkenen esittää kertomuksen, joka toi mieleeni muistoja koulusta, jossa luin saman tarinan Stridsbergin Tyska Chrestomatista, ja joka Teidän korkeudellenne, joka ei saksaa osaa, on varmasti enemmän kuin viihdyttävä. Se kuuluu näin: ”Eräs englantilainen merikapteeni” jne. (katso Borgå Tidningar nro 45). Kertomuksen aikana ”Dido” ”Willemenin” suureksi iloksi (näyttää olleen yksi kelmi tuo ”Willemen”) alkoi nuokkua. ”Aaron” kuorsasi ja lopulta ”Willemenin” pateettinen esitys häiritsi jo ”Renouariakin”, joka oli ollut kyllin röyhkeä katsellakseen koko ajan mieluummin stereotypioita ”Didon” selän takana. Hän painoi käden silmille ja nukahti. Iloissaan siitä, että oli saanut nukkumaan niin pakanan, muhamettilaisen kuin kristitynkin ”Willemen” sai juuri lausutuksi sanat ”mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että molemmat miehet olivat erittäin kunnianarvoisia”, ennen kuin hän seurasi muiden esimerkkiä. Mutta samassa ”huuhkaja huhuili” lähimmässä puussa ja seurue heräsi. ”Dido” ei voinut olla huomauttamatta, että ”koko seurue näytti aivan pöllämystyneeltä”. ”Willemen” kysyi heti: ”Tietääkö hänen armonsa mistä se johtuu?” ”Mistä sitten?”, kysyi ”Dido”.”Borgå Tidningarin numerosta kahdeksan”, vastasi ”Willemen”. ”Piru vieköön Tidningarit”, sanoi ”Aaron” pitkää partaansa sukien.

 

 

Kriittinen jälkikirjoitus

 

”La Pantomime de tous est un sourire

protecteur & dédaigneux”

[”Kaikkien pantomiimi on turvallista

ja opettavaista ilonpitoa”]

Aikoen vakavasti täyttää tämän pikku kirjasen tarkoituksen, sellaisena kuin se johdannossa seisoo, ei julkaisija voi kieltää lukijaltaan ja varsinkaan kaikilta tulevilta (toivottavasti) espanjankärpäsen jauhajilta ja murskaajilta seuraavan arvostelukaavakkeen suomaa hyötyä ja huvia. Se nojaa tieteelliseen ja kaunokirjalliseen auktoriteettiin ja sen tarkoitus on yksinomaan hyvä. Jos jollakin on se merkillinen mielipide, että kritiikki voisi olla arvosteltavan teoksen kaltainen päiväntuote, niin julkaisija vain muistuttaa, kuinka moni kritiikki on jopa vanhempi kuin se, mitä arvioidaan. Sillä aidon kriitikon ei tarvitse lukea sitä, mitä hän arvioi ja kirja, jota ei ole luettu, on kuin sitä ei olisikaan. Aito kritiikki on sitäpaitsi heti täysikasvuinen ja pätevä, kun taas arvosteltava tarvitsee, kuten myös tässä tapauksessa, aikaa ja huolenpitoa kasvaakseen. On surullista, ettei tosi kirjallinen kritiikki koskaan tee sitä, mikä sille itse asiassa olisi yhtä helppoa: astu julkisuuteen mieluiten vähän aikaisemmin kuin arvostelun kohde! Kuinka suuri hyöty tällaisesta kiirehtimisestä olisikaan lukevalle yleisölle, ja vielä enemmän kirjoittajalle? Tällä tavoinhan kirjoittajaparka saisi ajoissa tietää ei vain miten, vaan myös mitä hänen pitäisi kirjoittaa. On ennustajia, joiden mielestä seuraavasta jälkikritiikistä on tuleva tahdikkuuden mallikappale, kenties seppele onnelliselle kirjailijalle ja, tietenkin! – hänen kriittisille opastajilleen. Mutta mehän unohdamme lupaamamme

ARVOSTELUKAAVAKKEEN

Spanska Flugan? Kuinka sopimaton nimi? Lihakärpänen! Visvannyhtäjä! Julkaista sellaista? Sopimaton yritys! Juonittelua!

Akateemisia julkaisuja? Vai niin! On täysin virheellistä luulla edistävänsä hyvää repimällä alas vanhaa!

Sanomalehtikatsaus? Lehtikiistoja? Kapakkapuheita! Roskaa!

Kaiken kaikkiaan: Millä dokumenteilla Spanska Fluganin julkaisija todistaa pätevyytensä arvioida sitä mitä hän arvioi? Missä on valtakirja?

Tulet näkemään, arvoisa lukija!, että näin muotoillut sarakkeet asiaankuuluvasti täytettyinä pystyvät hyvin tekemään jauhetta sellaisesta pienestä otuksesta kuin kärpäsestä. Mikä Pitikin Tehdä.

Mutta kuinka julkaisija selviää ehjin nahoin leikistä? Jos hän sanoo: valitse toinen nimi, valitse Suomesta muita kirjallisia tuotteita, arvioi ne toisella tavalla, sanalla sanoen: tee parempi; mitäs siitä sanoisit? Aivan – ylpeyttä! itserakkautta! Jne., jne.

Luulet ehkä, arvoisa lukija, että palvelijasi näin välttää Espanjankärpäsen kohtalon? Niin juuri! Kysyt ehkä: miten se onnistuu? Palvelijasi vain jatkaa ylpeydessään ja kirjoittaa, ilman valtakirjaa, uuden vihon saadakseen vielä kerran ilon luonnehtia itseään Sinun nöyrimmäksi palvelijaksesi,

J. V. S:n

 

 

• 1. Katso Regnérin ”Första Begrepp”.
• 2. Katso ”Törnrosens bok”.