Skara & Skålltorp 23.3.1844
Vuosia ja päiviä on kadonnut ajan virtaan sen jälkeen, kun viimeksi sain kuulla mitään ystävältäni Auran rannalta. Ja virhe on omani: olen itse syyllinen tähän pitkään hiljaisuuteen, sillä minä sen aloitin eikä hyvä Maisteri Snellman (sanon Maisteri, kunnes saan tietää mitä minun pitää sanoa, sillä sen tiedän, että jokin muu sana on nyt oikeampi). Päinvastoin; minä sain viime vuonna pitkän, kiinnostavan ja ystävällisen kirjeen, josta vasta nyt kiitän ja lähetän vastauksen, vaikka en lainkaan tiedä, onko tämä kirje tervetullut. Minulla puolestani ei ole kuitenkaan varaa menettää ystäviäni, vaan haluan mielelläni puhua heille joskus, vaikka he olisivat kuinka kaukana tahansa.
Ystävältäni Lénströmiltä olen kuullut kirjeitse jotakin, mutta vain merkityksettömän vähän Maist. Snellmanista, mutta nyt pyydän, ettei minua rangaistaisi yhtä itsepintaisella hiljaisuudella kuin omani on ollut, vaan saan tietää, mitä Maist. Snellmanille nyt sisäisesti ja ulkonaisesti kuuluu, mitä töitä on tekeillä jne.
Minä puolestani olen sairastanut, viettänyt Tukholmassa jonkin aikaa viime vuonna, oleskellut kylpylässä kylpemättä ja hiljaisessa kodissani kaipaamatta maailman kumua sekä julkaissut tarinan ”Torpparista” ja suuren määrän ”Toiveita”. Tässä on lyhyesti kerrottuna tämän kuluneen vuoden historiani.
Onko Maist. Snellman suonut ruotsalaiselle ystävättärelleen sen kunnian, että hän on lukaissut tämän vaatimattomat kynäntuotteet? Jos näin on käynyt, olisi erinomaisen hauskaa saada kuulla jokin pieni vilpitön arviointi ilman mitään imartelun korusanoja. Ajattelin usein Runebergia, kun kirjoitin ”Torpparia”; kirjoitin sen viime keväänä vain viidessä viikossa, lyhyen hetken joka päivä aamupäivisin. Ainakin ystävieni keskuudessa annettaneen monet kirjalliset virheeni anteeksi sen takia, että kirjoitan niin hirmuisen nopeasti eikä minulla sitten koskaan ole aikaa, halua eikä kykyä korjailla ja hioa ja kirjoittaa uudelleen. Vaan: ”tässä tämä on”, ja siitä tulee lopuksi se, mitä se alusta asti on, kaikkine puutteineen ja virheineen. Sanoin ajatelleeni usein Runebergia ja niin teinkin ja itsekseni ajattelen useinkin, että ehkä varsin harvat pystyvät yhtä hyvin arvioimaan, onko ”Torpparini” todenmukainen kuvaus kansan elämästä vai vain hupaisia mielikuvituksen tuotteita, kuten monet tukholmalaiset neljän seinän sisällä istujat ajattelevat, sillä vaikka kansan elämä saattaa olla erilaista Suomessa ja Länsi-Götanmaalla, olen mielessäni varma siitä, että Runeberg ”haistaa ilmasta”, mikä tässä suhteessa voi olla totta ja mikä ei, sillä hän on varmasti maaseudun (ei kaupungin) kasvatti kuten minäkin.
Jätän mielelläni ”Toiveeni” ”Neljän avioliiton” kuvaajan arvosteltavaksi. Nämä ”Toiveetkin” ovat ”maalauksia Terburgin tapaan”, joissa kokonaisuus syntyy yksityiskohtien paljoudesta. En ryhdy puolustelemaan niitä; niissä on suuret virheensä, joita kukaan ei näe paremmin kuin itse ne näen. Niissä ei kuitenkaan ole kaikkia niitä virheitä, joista hirveä Frey niitä moittii ruotiessaan ja tuomitessaan kokonaisuuden selailtuaan teoksesta vain kaksi kolmasosaa. Se on hieman epäoikeudenmukaista ja melkeinpä odottamatonta oppineiden aikakauslehdessä, jota julkaistaan valtakunnan ensimmäisen yliopiston piirissä. Enkö ole ainakin hieman oikeassa näin sanoessani?
Lundissa minua on kohdeltu lempeästi ja armeliaasti, Tukholmassa hieman niin ja näin. Se on kuitenkin samantekevää: olen tässä suhteessa varsin anteeksiantavainen: moittikoot ja ruotikoot mielensä mukaan, kunhan teoksiani luetaan ja arvioidaan eivätkä ne makaa hyllyissä – kuuluisina ja unohdettuina, sillä se on kaikkein pahinta. Olen saanut ainakin sen ilon, että niistä puhutaan kaikkialla ja molemmat nämä teokset on arvosteltu tai ainakin mainittu 14 tai 15 (ruotsalaisessa) sanomalehdessä.
Tapasin kesällä rouva Hebben ja keskustelimme yhteisestä meren takana olevasta ystävästämme. Tuleeko hän milloinkaan takaisin Svean maahan? Aion toukokuussa matkustaa Ebban kanssa Tukholmaan, jos olen niin terve, että jaksan lähteä; olisi hauskaa, jos suomalainen silloin tapaisi länsigötalaiset siellä! Tutustuin viime kesänä hyvin miellyttävään suomalaiseen perheeseen: kreivi Aminoffiin ja hänen rouvaansa, vapaaherratar Hartmaniin sekä neiti Hartmaniin, kaikki rakastettavia ja mukavia ihmisiä. He kutsuivat minua innokkaasti Suomeen, ja noudattaisin kutsua varmasti, jos vain terveyteni olisi hieman kohtuullisemmassa kunnossa. Olen nähnyt sanomalehdistä, että se tohtori Sjöman, jonka piti luotsata minut Brasiliaan, on päätynyt toiseen satamaan, jonne minäkin pian hänen perässään joutunen.
Onko Maist. Snellman ehtinyt yhtä pitkälle kuin Lénström, huom. rakkausasioissa, eli hankkinut asiaankuuluvan elämäntoverin?? Tämä on tärkeä kysymys, johon oikein kaipaan vastausta. Kun Lénström kihlautui viime kesänä, hän kirjoitti minulle kirjeen, joka oli kokonaan – runomittainen, ja tuntui olevan niin hurmion vallassa, ettei melkeinpä voinut ajatella mitään muuta. Niin jatkukoon! – Tapahtukoon nyt niin, että saan pian uutisia Maist. Snellmanilta ja anteeksiannon pitkästä viivästymisestä ennen tätä uutta viestiä, joka muistuttaa vielä kerran ystävättärestä
S. v. Knorringista, o. s. Zelow
PS Ebba lähettää tyttömäisen ystävälliset terveisensä. Hänen elämänsä on vielä tanssia, ja elämä vie häntä nuorekkaissa pyörteissä!
PS Ollessani viime kesänä Tukholmassa vietin viihtyisän illan yhteisen ystävämme Z. Haeggströmin miellyttävässä kodissa hänen rakastettavan perheensä kanssa. Hän pitää huolen siitä, että tämä kirje löytää perille.
