Ihminen koostuu kahdesta erillisestä elementistä, ruumiista ja sielusta. Tämä oppi on niin yleinen, ja niin helppo myöntää, että olisi tarpeetonta tarkastella sitä sen enempää. Sitäkin tarpeettomampaa, jos joku saisi päähänsä väittää, että joka kynsi hänen sormessaan on olemukseltaan sama kuin hänen jokainen tunteensa tai ajatuksensa. Tällaista väitettä ei voida edes kiistää, koska sen järjettömyys tekee tyhjäksi jokaisen järjellisen vastaväitteen. Kun järkeä sellaisenaan ei oleteta, niin silloin eivät järkiperusteetkaan mitään vaikuta. (Berzelius ”Eläinkemia”)
Oletetaan, että sielu on jotain ruumiista olennaisesti erillistä. Jos tällöin haluan selvittää sen olemuksen, niin tavallisesti se erotetaan mieltävänä, haluavana ja tuntevana niin mielikuvista, halusta/päättämisestä ja tunteesta kuin näiden kohteista mielletystä/ajatellusta, halutusta ja tunteen herättäjästä. Sielua tarkastellaan siten substraattina, kaikkien näiden mielteiden halujen ja tunteiden alustana tai pohjana tai voimana, jonka tuotteita/vaikutuksia jälkimmäiset ovat. Asian annetaan riippua tästä selvittämättömästä substraatin tai voiman mielikuvasta, sielu käsitetään kaikkien sielun ilmausten sidokseksi tai summaksi. (Kant ”Antropologia” (katso sen) kritiikki – mikään rationaalinen psykologia ei ole mahdollinen.)
Yrittäkäämme kuitenkin selvittää, mitä nämä sanat merkitsevät. Substraatti, so. alusta, tarkoittaa tulevaa, kaikessa vaihtelussa muuttumatonta. Sitä kutsutaan myös substanssiksi ja vaihtuvia muotoja aksidensseiksi. Jos edellinen ymmärretään jälkimmäisten yhdistelmäksi, niin silloin on oletettava, että näiden kokonaisuus on ääretön synteesi, koska aksidensseja on äärettömästi. Sielu olisi siten jotain tulevaa, ei joka hetki kokonaisuudessaan eksistoisivaa. Jos substraatti taas käsitetään aksidenssien abstraktiksi yhteiseksi, niin aksidenssit sisältäisivät jotain substraatin ulkopuolista, siten tämä yhteinen olisi ainoastaan erityisten substanssien aksidenssi, ts. sielun ilmaukset sisältäisivät jotain sielulle epäolennaista (joka vuorostaan olisi tämä substraatti) niin sanotusti sielun sielun, myös on luonteeltaan äärettömän. Substanssi olisi tällöin määrittyneenä äärellinen. Aksidenssit ääretön sarja, ja substanssi taas näille yhteinen, pysyvä, ääretön, aksidenssit häviävinä äärellisiä. Ymmärrys ei näe ulospääsyä tästä tilanteesta ja pitää sielua mielteiden, halujen ja tunteiden kykynä, voimana, jonka vaikutuksia nämä ovat. Edellinen on jälkimmäisten syy. Kysytään, mikä syy on. Syy on se, mikä saa aikaan vaikutuksen. Vaikutuksen? Sen, minkä edellinen saa aikaan. Tämä molemminpuolinen edellytys ei ole tyydyttävä. Halutaan tietää, mistä syy koostuu, tunkeutua sen olemukseen, sille ei kuitenkaan löydetä muuta sisältöä kuin se, mikä nähdään vaikutuksessa. Siten vaikutus ei sisällä muuta kuin sen, mitä vaikuttavassa voimassa, syyssä, on. Syy ilmaisee itsensä kokonaan vaikutuksessa. Jos vielä halutaan sanoa, että sisäinen syy eroaa tuotteistaan siten, että se on pysyvä, kun nämä vaihtelevat, niin tällöin palataan edelliseen, substanssiin aksidensseineen.
Jos tämä sovelletaan ihmishenkeen, niin sielu on tuotteittensa, mielikuviensa jne. syy, siten että tämä jokaisen annetun ilmauksen syy on identtinen vaikutuksensa kanssa. Sielu on täysin uppoutunut (kumoutunut) ilmauksiinsa eikä sitä voida käsittää millään muulla tavalla. Minä tahansa muuna sielua voisimmekin pitää, olisi tämä olettamusta, joka jälleen veisi meidät jo edellä sanottuun. Sielu on siten olemassaolonsa joka hetkellä olemassa ainoastaan ilmauksessaan, ja tässä sen läsnäolossa on myös sen koko olemus. Jos nyt oltaisiin sitä mieltä, että sielun olemus olevana olisi määritetty aivan liian vähäarvoiseksi, koska pitää esimerkiksi sanoa, että pöydän mielikuvan yhteydessä henkinen olemukseni muodostuu ainoastaan tästä mielikuvasta, niin tähän vastataan, että toisaalta, kuten substanssi, vaikkakin jokaisen aksidenssinsa muodostuma ja muodostama, kuitenkin on olemassa kaikissa muissa aksidensseissaan, tai syy, vaikka sisältyykin täysin jokaiseen vaikutukseensa, kuitenkin myös sisältyy ja sillä on sisältönään kaikki muut sen vaikutukset, niin ei sielukaan ilmene ainoastaan yhdessä näistä mielikuvista jne. vaan koko sarjassa, vaikkakin se on jokaisessa yksittäisessä samalla koko totaaliteettiinsa nähden nostettu/kumottu.
Myönnetään, että se, mitä kutsumme sieluksi, voidaan käsittää ainoastaan toimintansa jokaisena hetkenä identtiseksi toimintansa, oman ilmauksensa kanssa. Pitäkäämme siis tätä käsitettä ajattelevan ja ajatuksen identtisyytenä määrittämättä sitä toiseksi tai toiseksi. Abstrahoikaamme edelleen kokonaan ajatuksen määreistä pois sisältö tai materia siten, että jätämme täysin mielikuvan ajattelusta sarjana erityisiä määrityksiä, mielikuvia, ajatuksia; näin jää jäljelle sielu pelkästään jokaisessa yksittäisessä ajatuksessa ilmenevänä vaikutuksena tai ilmauksena, hengen liikkuvuutena tai liikkeinä. Näin ollen ei jäisi mitään meidän tarkasteltavaksemme. Näin käsitettynä sielu ei olisi lainkaan todellinen, siltä puuttuisi kokonaan objektiivisuus, sitä ei edes voitaisi pitää subjektiivisena. Mikään ei todellakaan voi olla perustellumpaa kuin tämä huomautus, mikään huomautus ei voi olla kirjoittajalle tervetulleempi. Sillä jos tämä huomautus tehdään, tietää kirjoittaja ilokseen yhä olevansa lukijan kanssa samalla perustalla. Hän pyytää ainoastaan, ettei jäljelle jäävää tutkimuksen kohdetta luonnehdittaisi tavallisessa mielessä nollaksi. Jäljelle jää nimittäin sielu mahdollisuutena tulla todelliseksi sieluksi, meidän on ainoastaan annettava tälle sielun absoluuttiselle mahdollisuudelle määrittynyt sisältö, määritys, ajateltava sielu määritetyssä mielikuvassa ilmenneeksi. Jäljelle ei jää abstrakti substraatti vaan immanentti substanssi, joka kokonaisuudessaan sisältyy jokaiseen ilmenemiseensä ja joka täyttää/muodostaa sen täysin.
Laajentakaamme edelleen tätä koko ihmissukuun henkisenä jatkumona. Jälleen on muistettava, ettei tätä yleisyyttä tule pitää sielujen summana tai abstraktina yleisyytenä, joka on syntynyt ottamalla kaikissa ihmisissä esiintyvä henkinen yhteinen vaan ensinnäkin aikaisemman mukaisesti ajattelevan ja ajatuksen identtisyytenä ja toiseksi itsensä jokaisessa yksilössä kokonaisuudessaan ilmentävänä yleisyytenä, joka muodostaa yksilön koko henkisyyden, siten ettei siinä ole muuta kuin tämä yleinen, ja kolmanneksi tämä yleisyys pitää käsittää ilmenemisestään erilliseksi, se on käsitettävä mahdollisuudeksi absoluuttisesti ilmentää siinä itsensä.
Nyt joko oletetaan, että on olemassa ihmisen lisäksi järjellisiä olioita, jotka, kuten ihminen, tässä järjessä ja sen avulla ovat osallisia Jumalan korkeimman järjen olemukseen, tai oletetaan, ettei tällaisia ole olemassa; tässä ei ole tarkoitus esittää todisteita sellaisen oletuksen puolesta tai sitä vastaan. Mikä nyt kuitenkin edelleen on tarpeellista,
