Senaattori Johan Wilhelm Snellman lausui seuraavaa: Senaatin sääntöjen § 2 ja siihen liittyen §§ 7, 12, 13, 14 ja 25. Kaksi tärkeää syytä puhuu senaatin jäsenten lukumäärän rajoittamisen puolesta. Ensimmäinen on, että (sign. JWS.)

Senaatti ei ole pelkästään neuvoa-antava kokous ja erityisissä tapauksissa tuomioistuin, vaan mitä asioitten suureen enemmistöön tulee, hallintoviranomainen, jonka toiminta kattaa maamme hallinnon kaikki alat.

Esillä olevat asiat ovat usein niin moninaiset, ettei keneltäkään jäseneltä voida edellyttää kaikkien niiden hallinnonalojen tuntemusta, johon asiat liittyvät. Mitä enemmän jäseniä osallistuu päätökseen, sitä vähemmän sitä ohjaavat yleiset periaatteet, sitä enemmän vastuu jakautuu, ja kun se jakautuu monilukuisen kollegion kesken, voidaan sanoa, ettei se lankea kenellekään.

Toiseksi on väistämätöntä, että pienessä maassa ylemmän hallinnon kustannusten täytyy muodostua valtion tuloihin nähden paljon raskaammiksi kuin isossa valtiossa. Mutta sitäkin enemmän on syytä vähentää näitä kustannuksia rajoittamalla hallitushenkilökunnan määrää. Kyseiset kustannukset, mukaan luettuna erillisten ylihallitusten määrärahat, muodostavat noin 12 prosenttia yleisen valtionrahaston menoarviosta, mikä on riittävä osoitus siitä, miten toivottavana on pidettävä jokaista siinä tapahtuvaa säästöä.

Katsoen esitykseen sisältyvien kuuden toimituskunnan riittävän asioitten käsittelyä varten, saanen esittämineni perustein alamaisimmin esittää, että senaatti koostuisi varapuheenjohtajasta, kuudesta toimituskunnan päälliköstä ja tuomarinvirassa kokemusta saaneesta, toimituskuntien ulkopuolisesta edustajasta. Tätä useammat jäsenet eivät ole hallintoasioitten käsittelyssä tarpeen, ja myös neuvoa-antavana elimenä niitä asioita varten, jotka asetetaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa oman korkean ratkaisun varaa, on kahdeksan osanottajan määrä riittävä. Valitusasioitten käsittelyyn osallistuu nytkin pienempi määrä jäseniä.

Kamaritoimituskunnan säilyttämistä en voi pitää välttämättömänä. Tästä toimituskunnasta senaatissa esiteltäväksi tulevat asiat ovat sangen harvalukuiset. Että se erityinen asiantuntemus, jota niiden käsittelyssä tarvitaan, ei voi olla yhdistynyt kokemukseen maamme maataloudesta ja sen tarpeista, lienee sitäkin vähemmän totta, kun päinvastoin viimeksi mainittujen arvioiminen näyttää edellyttävän kameraalisia opintoja, ainakin sikäli kuin niihin sisältyy tietoa maan kameraalisesta luonteesta ja tästä seuraavista muista seikoista. Myöskään ei tarvittane kameraali- ja tiliasioissa muuta esittelijää kuin kamarikonttorin kamreeri, jonka tehtävät nytkin pääasiassa muodostuvat mietintöjen laatimisesta esittelyä varten.

Kun kamaritoimituskunnan lakkauttamiselle ja harvojen sieltä tähän mennessä esittelyyn tulleitten asioitten käsittelylle taloustoimituskunnassa ei mielestäni ole mitään esteitä, en myöskään näin ollen pidä tarpeellisena, että taloustoimituskuntaan asetettaisiin erityinen esittelijä näitä asioita varten.

Jos senaatti tulee koostumaan varapuheenjohtajasta ja seitsemästä jäsenestä, voi sen jaosten kokouksiin osallistua vain kolme tai neljä jäsentä. Tällöin katson asioitten käsittelyn kannalta hyödyllisimmäksi, että samat jäsenet aina palvelisivat kummassakin jaoksessa, jotta he näin saisivat niissä esiintyvistä kysymyksistä enemmän tietoa ja kokemusta. Ja näin ollen olisi sopivaa, että ensimmäisessä jaoksessa palvelisivat

varapuheenjohtaja sekä

oikeustoimituskunnan,

siviilitoimituskunnan ja

kirkollistoimituskunnan päällikkö

ja toisessa jaoksessa

puheenjohtajana se jäsen, joka ei johda toimituskuntaa sekä

taloustoimituskunnan,

valtiovaraintoimituskunnan ja

sotilastoimituskunnan päällikkö –

jako, jonka perusta lienee ilmeinen, koska tällä tavoin ensimmäinen jaos käsittelisi pääasiassa kysymyksiä, jotka riippuvat annettujen lakien ja asetusten soveltamisesta, toisessa jaoksessa taas yleistä taloutta käsitteleviä, koska myös ne sotilasasiat, joita jaoksessa voidaan esitellä, koskevat joukkojen taloutta.

Vain eräät kouluasiat muodostavat poikkeuksen tästä yleisestä ryhmittelystä; mutta niissä ei erityistietoja voida odottaa keneltäkään muulta kuin kirkollisasiain toimituskunnan päälliköltä, ja kuitenkin ne ovat osittain lähempänä siviilitoimituskunnan käsittelemiä asioita kuin minkään muun toimituskunnan asioita.

Jos toimituskunnassa äänestettäessä jäisi kaksi ääntä kahta vastaan, olisi asiasta tarpeen neuvotella viidennen, jaoksen ulkopuolisen jäsenen kanssa, niin kuin tähänkin asti on tapahtunut lomien aikana ja ajoittain muutenkin osastoasioissa. Mutta kokemus on osittanut, että sellainen neuvonpito on tullut kysymykseen erittäin harvoin, luonnollisesti siitä syystä, että tarkasteltavan kysymyksen tarkempi tuntemus ja siitä seuraava yksimielisyys sen käsittelyssä on helpompi saavuttaa, kun sitä käsittelee kolme tai neljä henkilöä kuin jos sitä käsitellään runsaslukuisemmassa kollegiossa.

Tässä alamaisimmin ehdotettu muutos §:n 2 sanamuotoon vaatisi vastaavaa muutosta senaatin hyväksymän esityksen §:iin 7, 12, 13, 14, 26 ja 27.

Lopuksi katson omasta puolestani, että esityksen johdannon kohdassa kolme esitettyyn kysymykseen siitä, voitaisiinko §:ään 12 lisätä ”että senaatin päätettyä annetun ilmoituksen tai esittelyn perusteella panna toimeen jokin toimenpide jne. – on sen toimituskunnan, jonka käsiteltäväksi asia kuuluu, huolehdittava senaatin päätöksen toimeenpanosta ja tässä tarkoituksessa ryhdyttävä kaikkiin niihin toimiin ja annettava kaikki ne määräykset, jotka ovat tarpeen päätöksen toimeenpanemiseksi ja yhteensopivat sen tarkoituksen kanssa” – on ehdottomasti vastattava myöntävästi.

Nykyisessä organisaatiossa vikana on erityisesti se, että henkilökohtainen vastuullisuus puuttuu. Toimituskunnan päällikkö on useimmiten vastuussa määrätyistä toimenpiteistä, koska ne sanelee senaatin enemmistö, milloin hyläten toimituskunnan esityksen, milloin taas sitä muuttaen sillä tavoin, että toimenpide on ristiriidassa niiden yleisten periaatteiden kanssa, joita päällikkö yrittää saada vallitseviksi hallinnonalan piirissä. Mutta hän ei myöskään voi olla vastuussa siitä, että hänen välittämiään määräyksiä noudattavat ne hallinnolliset laitokset, jotka muodollisesti ovat toimituskunnan alaisia, ja niiden alaiset virkamiehet, koska toimituskunnalla ei ole oikeutta tässä tarkoituksessa antaa muistutuksia tai määräyksiä, mikä nykyisin tulisikin vain harvoin kysymykseen, koska toimituskunnat voivat vain eri pyynnöstä saada tietoa sen alaisten laitosten tekemisistä. §:n 13 luettelosta käy ilmi, miten vähäpätöisiin toimenpiteisiin toimituskuntien valtuudet riittäisivät myös nyt esillä olevan esityksen mukaan. Muuten voidaan ennustaa, että myös esityksen mukaisen jaosjaon voimassa ollessa kuluu senaatin kokouksiin enemmän kuin neljä päivää viikossa – niin että, kuten tähänkin asti, toimituskunnan päälliköllä on vain harvoin aikaa olla toimituskunnan virkahuoneessaan, eikä sen kummemmin hän kuin toimituskunnan esittelijäkään saa riittävästi aikaa toimituskunnan aloitteesta riippuvien asioitten valmisteluun. Vain sillä tavoin, että joukko vähemmän merkittäviä juoksevia asioita jätetään toimituskunnille, voitaisiin esiteltäviä asioita vähentää ja senaatin istuntoja pitää harvemmin. Sen sijaan toimituskunnat voitaisiin velvoittaa antamaan vuosineljänneksittäin kertomus toimituskunnassa suoritetuista toimenpiteistä.

§ 12: Ilmaisu ”lasketaan kuuluvaksi” on sekä asiallisesti että kielellisesti yhtä sopimaton. Kun varotaan antamasta toimituskunnalle tällä kohden valtuuksia kyseisiin laitoksiin nähden, mitä näiden sanojen pitäisi ilmaista, menettää itse asiassa koko pykälä merkityksensä. Sillä jos sillä pitää olla jokin merkitys, niin toki se on siinä, että se velvoittaa kyseisen toimituskunnan huolehtimaan siitä, että lakeja, asetuksia ja annettuja määräyksiä noudatetaan eri virastoissa, sekä että näiden tulee kysymystä käsitellessään ensi sijassa kääntyä toimituskunnan puoleen. Ei liene myöskään haitaksi, että kyseiset sanat vaihdetaan sanoihin ”on…alainen”, varsinkin jos tähän lisätään ”näissä säännöissä määrätyissä tarkoituksissa” – ja saanen siksi omasta puolestani esittää tätä sanamuodon muutosta.

§ 24 (uudessa § 27): Hätäaputoimien esittelyä yleisessä kokouksessa pidän omasta puolestani sopimattomana, koska sellaisiin tarvitaan ylimääräisiä esittelyjä heti, kun läänien kuvernööreiltä on tullut kirje tai sähkösanoma. Tämän pykälän tämän momentin säännös edellyttää yleisessä kokouksessa esittelyä kysymyksissä, jotka koskevat merkittäviä menoarvion ulkopuolisia kuluja, jonka perusteella siis myös hätäaputoimia varten tarvittavat kokonaismäärärahat katsotaan kysymyksiksi, jotka on välttämätöntä esitellä tällä tavoin.

§ 27 (uudessa § 30): Mitään haittaa siitä, että jokin senaatin toimituskunta voisi lähestyä Hänen Keisarillista Majesteettiaan alamaisella esityksellä yleisissä asioissa, jotka kuuluvat sen käsittelyn piiriin, en pysty näkemään – koska esitys esitellään senaatille, ja se voi mielensä mukaan muuttaa sitä tai hylätä sen kokonaan. Missään Euroopan maassa ei sellaista oikeutta antaa esitys hallitsijalle ole evätty yksittäisten hallinnonhaarojen päälliköiltä. Jos kuitenkin katsotaan aiheelliseksi vaatia, että senaatilla on oltava mahdollisuus estää sellainen esitys, tulisi päinvastoin tuota oikeutta supistaa niin ahdasrajaiseksi kuin mahdollista. Omasta puolestani katson siksi, että toimituskunnan esitys tulee saada antaa Hänen Majesteettinsa armollisesti harkittavaksi, mikäli kaksi jäsentä toimituskunnan päällikön lisäksi sitä puoltaa.

Mitä lopuksi tulee senaatille esitettyyn menoarvioon, saanen jättää Hänen Majesteettinsa armolliseen harkintaan, pitäisikö siinä tapauksessa, että korkein oikeus erotetaan senaatista, ja sen puheenjohtajista ja jäsenistä tulee erottamattomia muuten kuin tutkinnan ja tuomion jälkeen, heidän nykyinen korkea palkkansa säilyttää.

Mitä senaattiin tulee, voidaan sen varapuheenjohtajien ja jäsenten palkkaa milloin tahansa muuttaa, koska heidät on nimitetty epämääräiseksi ajaksi ja heidät voidaan erottaa. Korkeimmalle oikeudelle määrätyistä palkoista sen sijaan tulee pysyvä valtion menoerä.

Tunnettu asia on, että maan rahatilanne vaatii mitä suurinta säästäväisyyttä valtion menoissa. Se, että hallinnon laitosten kustannukset muodostavat noin kahdeksasosan yleisen valtionrahaston menoista, osoittaa, ettei näitä suuria kustannuksia ole sovitettu varojen mukaisiksi. Myös väestön tämänhetkinen surullinen taloudellinen asema pitänee ottaa huomioon kyseisiä menoja määrättäessä. Huoleton toimeentulo valtion palvelijoille on valtion oman edun mukaista. Mutta sen mitan on vähäpätöisessä ja köyhässä maassa oltava eri kuin suuremmissa ja rikkaammissa.