H:ki 4.3.1865

Kunnioitettu Veli! Olen mielestäni velvollinen vastaamaan heti ystävälliseen kirjeeseesi helmikuun 23. päivältä enkä vain kiittääkseni sen sisällön vilpittömyydestä ja suorasukaisuudesta, vaan pääasiassa oikaistakseni väärinkäsityksen, joka koskee ”hyvää tahtoa” siemenviljan käytön suhteen.

Onhan nimittäin selvää, ettei tässä lainattu kirjeessäni ollut ilmaus voi osua kehenkään muuhun kuin asianomaisiin kruununpalvelijoihin ja rahvaaseen, jonka olisi pitänyt ilomielin ottaa vastaan siemenviljan hankkimiseen annettu keino, ellei se olisi – jo vanhoista ajoista asti – niin tottunut saamaan lainoja maksamatta niitä takaisin. Tämä olisi todellakin ollut toivottavaa; nythän ei kukaan tiedä, mistä siemenvilja on otettava. Karjalassa syötettiin viime keväänä kruunulta saatu siemenviljakin karjalle. Oma kylvösiemen, jos sitä jossakin on, menee nyt ilmeisesti samaa tietä ja lisäksi osa viinapannuun.

Ymmärrän toki kuvernöörin vaikeudet ja huolestumisen. Yhtä suurina ne ahdistavat, kun on hankittava ne valtavat summat, jotka kuluvat väestön ruokkimiseen. Valtiovalta on käyttänyt tähän tarkoitukseen syksystä 1862 lähtien noin 1 700 000 ruplaa – kun vuotuiset tulot ovat 3 ½ miljoonaa, 1864 kuitenkin – 250 000 ruplaa pienemmät.

Pakkohuutokauppojen järjestäminen kruunun lainojen perimiseksi ei voine tulla kyseeseen muiden kuin sellaisten lainansaajien osalta, joilla tiedetään olevan maksuvaraa. Takavarikkomääräys voidaan toki antaa ryhtymättä pakkoperintään ennen sadonkorjuuta.

Juuri uuden kadon pelon olisi pitänyt kannustaa viljalainojen takaisinperintään. Jos tuollainen onnettomuus on edessä, meillä ei ole keinoja käytettävissä eikä nälänhätää voida torjua. Se on surullista, mutta totta.

Odotan ilomielin sitä, että saan pian nähdä Sinut täällä ja toivon Sinun muistavan minua ystävyydellä.

Veljesi ja palvelijasi

Joh. Vilh. Snellman