Kuopio

Laamanninkäräjät ja täällä järjestetty vastikään päättynyt maanmittausrevisio ovat viime aikoina vilkastuttaneet kaupungin elämää. Ulkosalla siitä ei tietenkään huomaa juuri mitään, vaikka muuta toimintaa on kaupungissa vähän. Maalaistuotteiden kauppaa täällä on vähän, viljakauppa merkityksetöntä kuten koko maassa siitä saakka, kun tämä kauppa siirtyi kruununmakasiinien hoitoon. Maamies itse tai tiloilla käyvät ostajat vievät elintarvikkeita Pietariin. Niinpä täällä ei siis enää myydä maalaisten tuotteita muuten kuin muutaman naulan erissä ovelta ovelle, enimmäkseen lauantaisin. Lähiseudun rahvaskin ostaa nykyisin tarvitsemansa tavarat rihkamakauppiailta ja ehkä lisäksi hieman suolaa ja rautaa. Muina viikonpäivinä ilmaantuu ehkä jokunen kauempana asuva tekemään samanlaisia ostoksia, ja siinäpä on koko kaupankäynti. Jos lisäksi lumituisku pelästyttää kaupunkilaiset pysymään sisällä kuten eilen ja tänään, hyvä kaupunkimme näyttää perin autiolta ja hylätyltä. Ainoan postintuojan viipyminen lisää silloin pitkästyneisyyttä, ja kaikkien ilmeet ovat yhtä synkkiä kuin taivaskin.

Nykytilanteessa sangen tarpeellinen poliisitoimi olisi säännellyn markkinatorin perustaminen. Maamiehet olisi velvoitettava tuomaan tavaransa tarjolle sinne. Tämä ei pelkästään lisäisi sekä ostajan että myyjän mukavuutta, vaan myös ainakin tasoittaisi varsin korkeita hintoja ja estäisi monenmoista vilpillisyyttä kaupankäynnissä ja muussa menossa.

Uutisia

Lontoo. Parlamentin istuntokausi on avattu tavanomaisella puheella, josta toisin sanottuna voi tavanmukaisesti viisastua sillä tiedolla, että maan henkinen ja aineellinen vaurastuminen etenee jättiläisaskelin. Pariisi. Edustajainkamarin varapuhemies, kreivi Salvandy on tullut opetusministeriksi hra Villemainin sijaan. Hra Guizot arvelee istuvansa jälleen lujasti, ei siis huojuvasti, vaan tiukasti virkatuolillaan. Konstantinopolissa ministerit ovat sen sijaan saaneet kestää perinpohjaisen selkäsaunan, kuten kai on sanottava. Iso herra, jolla ei ole koskaan tilaisuutta avata parlamenttien istuntoja, edistyy sanoissa, mutta rakastaa status quota [muuttumatonta] teoissa, havaitsee tarpeelliseksi lukeutua itse edistykselliseen puolueeseen ja antaa sen takia konservatiivisille ministereilleen perusteellisen pesun. Herroilla Peel, Guizot & kumpp. olisi siellä ikävämmät oltavat kuin Englannin ja Ranskan kunnianarvoisan opposition edessä.

Helsingin postissa on saapunut ilmoitus uuden aikakauslehden perustamisesta. Sen nimeksi kerrotaan ”Några ögonkast kring Europa af en förbigående”. Ohikulkija on maanmiehemme, hra Fredr. Cygnaeus. Hän on päivännyt ilmoituksensa ”Bolognassa 9. tammikuuta 1845” ja tieto, että hän on kulkenut Euroopan ohi, on siis pelkkää pilaa. Hra C. on ylittänyt Alpit ja saanut tilaisuuden katsella laajalti ympärilleen. Koska hänen silmänsä ovat aidosti suomalaiset, lienevät hänen maanmiehensä sangen innokkaita tietämään, miltä Eurooppa tällaisin silmin katseltuna näyttää. – Morgonbladet julkaisee sekä rohkean että taiteellisesti täysipainoisen kuvauksen polkan ideasta. Suurempaa iloa voidaan tuskin ilmaista niin harvoilla piirroilla. Artikkeli on epäilemättä vuoden loisteliain sanomalehtikirjoitus. Morgonbladetin näkeminen on ilo, mutta sitä murheellisemmalta näyttää puolestaan H. Tidningar. Lehdessä on pikkuinen kukko, mutta se ei ole ollut kiltti, se ei ole muninut, ja nyt lasta itkettää.

Kirjallista kritiikkiä

Herrasväki tuntee luultavasti ”herra Beskowin, hovimarsalkan”, sen ”Tituluksen”? Myöskään tit. Helsingfors Tidningar ei liene herrasväelle tuntematon, se joka tulee ulos yhtä monta kertaa viikossa kuin ilmestyykin, siis kaksi kertaa. Mutta tietääkö herrasväki, millainen tuo ”Tit.” Beskow nyt on? Eikö? Ette siis tiedä, että ”hän näyttää juonikkaalta”? – Niin se kuitenkin on. Oehlenschläger on tosin koettanut ”suojella hovimarsalkkaa”, mutta se on turhaa vaivannäköä, sillä ”jälkimaailma” tulee kutsumaan hovimarsalkkaa ”juonikkaan näköiseksi herraksi”. Asia on oikeastaan niin, että ”Tit.” Beskowin draamoista on mahdoton löytää merkkiäkään ”kolmesta ajanykseydestä”, tiedättehän, ne kolme ajanyhteyttä, jotka Kuningas Fjalarista löytää liiankin helposti. Siitä seuraa, että hän on niin mahdottoman juonikas. Au revoir [Näkemiin], ”Tit.” Beskow!

Hyvä herrasväki! Te ette ehkä sitä vastoin tunne Albanoa. Tiedätte kyllä sen Albanon, joka on kirjoittanut – niin, kirjoittanut kaikenlaista. Voi, ettekö siis tunne Albanoa – ettekö tiedä kuka hän on? Hänhän on ”köyhä ajatuksista” ja se, mitä hän kirjoittaa, on ”haettua eikä lainkaan niin merkittävää kuin kirjoittaja näyttää kuvitelleen.” – Hänkö? – Juuri niin! – Luulette varmaan, että tarkoitan hra A., Arwidssonia? Je ne veux lui faire tort! [En halua tehdä hänelle vääryyttä!] Ei, sillä Albano, hyvä herrasväki, ”näyttää aristokraatilta, mutta silti halukkaalta ottamaan päivällistorkut” niin kuin Homeros ja minäkin joskus. Albano, hän on Adlersparre.

Muuten tahdon varoittaa teitä eräästä miehestä, joka on ”runoilijana merkityksetön”, sekä eräästä toisesta, jonka maine ”menee ajan mukana niin kuin monen muunkin”. Samalla tahdon kuitenkin sanoa, että vielä muuan, ”tuo nuori mies” joka kymmenen vuotta sitten tuli tunnetuksi eräänä Ruotsin parhaana prosaistina, ”ansaitsisi enemmän huomiota kuin hän saa Ruotsissa.” Kysytte, missä hän sitten on merkittävä, ellei Ruotsissa? Petit drôle que vous êtes! [Voi teitä pikku hupsua!] Ette siis halua kuulla ja nähdä, että minä olen alentunut mainitsemaan hänet? Tahdotte tietää, kuka minä olen. Niin kuin joku muu olisi ollut oikeutettu tai kyvykäs minun kirjalliseen kritiikkiini; souvenez-vous [muistakaahan] että minä olen toimittaja, joka en toimita lehteä kesällä. Toimittaja, joka välinpitämättömänä katselee trikootaidetta. Toimittaja, joka on etsinyt ja löytänyt kolme dramaattista ajanykseyttä, siis sanalla sanoen toimittaja itse, tupakkamies.

Herrasväki! Quoi! Est-ce vous? [Mitä! Tekö muka?]

Eläviä kuvia

Se, joka ei ole Gulliverin kanssa tehnyt matkaa lilliputtien maahan, voi säästää vaivaa ja matkakustannuksia, jos suvaitsee kamarissaan lukea suomalaisia sanomalehtiä. ”Tämän päivän suuria kysymyksiä”, ”Kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta”, ”Taidekritiikkiä”, kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin ne itse uskovat ja sanovat palstoillaan käsiteltävän. Ja sen ne sanovat niin arvokkain ja vakavin ilmein, että vaikuttavampaa komiikkaa kuin nämä järkkymättömät jättiläiskasvot lilliputtimaisten palstojen takana on vaikea löytää. Ne puhuvat ”taidekritiikistä”! Eivätkä ne silloin tarkoita edes niitä harvoin ilmestyviä neljänkymmenenviiden rivin mittaisia ilmoituksia kaunokirjallisista teoksista, joista ne joskus löytävät kolme draamallista ”ajanykseyttä”, vaan kertomuksia rouva Djurströmin ja herra Hauserin leikistä sekä tit. Rappon elävistä kuvista. Yksi huutaa: herra Jenze! herra Jenze!, mikä tarkoittaa, että huutaja tietää täsmälleen, mitä kuvaava taide on ja voi koko maailmalle – lilliputtien maassa – kertoa, että titulus Jenze on täyttä antiikkia. Toinen kirkuu: ”Thorvaldsen on nähnyt Rappon, taputtanut käsiään hänen trikoosulottarilleen – kuka siis voi kiistää sen mitä olen kauan sitten sanonut, että he ovat Canovan loiston veroisia – kunhan heistä vain nauttii ”viilein silmin” niin kuin Thorvaldsen, niin kuin Thorvaldsen”! Ja nämä taidekriitikot, jotka Helsingissä ja Turussa viettävät tällaista elämää, jotka näin voivat nähdä ja tuntea, mitä kuvaava taide on, kuinka ne mahtavatkaan halveksia meitä maaseudun tietämättömiä – esimerkiksi Kuopion Saima-rukkaa.

Emme tosin voi sanoa, että olemme kuulleet jonkun sanovan, että joku on nähnyt Thorvaldsenin näkevän Rappon eläviä kuvia. Kirjoittaja voi kuitenkin todenperäisesti sanoa, että hän on nähnyt eläviä kuvia samalla kertaa kuin Thorvaldsen.

Se oli Kööpenhaminan Kuninkaallisessa teatterissa. Siellä esitettiin kuuluisan Bournonvillen ohjaama baletti ”Häät Albanossa”. Baletti oli täynnä elämää, vaihteleva ja vaikuttava. Siihen sisältynyt Tarantella oli unohtumaton sellaiselle, joka ei koskaan ollut nähnyt intohimoja ilmaistavan käsin ja jaloin tulisemmin kuin tulisimmillakaan sanoilla. Näytöksessä oli mukana muutamia roomalaisia taiteilijoita jotka myös iloitsivat elävistä kuvista.

Se tapahtui seuraavasti. Esirippu vedettiin puolen näyttämön eteen. Se nousi ”minuutiksi” ja sen takana nähtiin Thorvaldsenin ryhmä. Ensimmäisenä he esittivät Jupiterin kotkaa ruokkivan Ganymedeen. Kirjoittaja oli samana päivänä nähnyt saman ryhmän Thorvaldsenin ateljeessa eikä voinut ensi hämmästykseltään ajatella muuta kuin että alkuperäisteos oli siirretty sinne meisselin herran ihailijoita ihastuttamaan ja keräämään heidän suosionosoituksiaan, jotka olivatkin myrskyisät. Mutta aplodien näkyvä kohde olikin vain se, joka on antanut kiveen elämän sekä elävä kuva, hänen teoksensa jäljitelmä. Kaikki tässä Ganymedeessa, kasvot, hiukset, kaikki oli marmorin väristä. Niin myös seuraavissa kuvissa. Valaistus oli ryhmän tavoin useimpien katsojien tunteman taiteilijan kädenjälkeä. Näky kesti, kuten sanottu, minuutin (ehkä puolitoista), ja mielikuvituksella oli siten aikaa jäljennöstä katsellessa loihtia alkuperäisteoksen kauneus oman katseensa eteen. Sitä kutsutaan eläviksi kuviksi. Kirjoittaja ei voi sanoa, ottiko hänen lähellään istuva Thorvaldsen osaa suosionosoituksiin, sillä mestarin teoksen elävä vaikutelma sai unohtamaan mestarin itsensä. Luultavasti Thorvaldsen sillä kertaa kuitenkin jätti taputtamatta, koska kaikki osoittivat suosiotaan hänelle.

Mutta kuka siis oli elävä kuva? ”Que sais-je?”, kysyisi Jules Janin ja Orvar Odd toistaisi ”mistä minä tiedän?” Niin sanoisi myös H. T. – Ehkä se oli herra Jenze itse – tai yhtä hyvin jokin toinen Jöns. Varmaa on, että tehtävään oli valittu kaunis keho, ja luultavasti taito vielä auttoi paikkaamaan mahdolliset puutteet. Mutta kahta minuuttia ei uskallettu viivytellä, jottei illuusio olisi kadonnut ja taideteos muuttunut vain moitteettoman kauniiksi ihmisen kuvaksi. Oehlenschlager istui siellä Thorvaldsenin vieressä ja heidän ympärillään oli pienempiä taidekritiikin kuuluisuuksia, esim. Heiberg. Myös nyttemmin kööpenhaminalaisyleisöllä on ollut tilaisuus muodostaa kuvaavassa taiteessa oma pieni koulukuntansa – varmasti yhtä hyvä kuin Suomenkin sanomalehtien taidekriitikoilla.

Mutta ehkäpä arvellaan, että Thorvaldsen on nähnyt useampia eläviä kuvia kuin tämän kirjoittaja. Huomautus on yhtä tosi kuin nokkelakin. Ehkäpä Thorvaldsen on nähnyt sellaisia myös ihonvärisissä trikoissa esitettyinä? Voimme turvallisin mielin vannoa, että hän on nähnyt kauniimpia sulottaria kuin turkulais-helsinkiläiset ja vieläpä ilman trikoita. Taiteilijat kutsuvat heitä malleiksi ja heidän ainoa verhonsa on valkoinen villaviitta – tämän kirjoittaja on nähnyt vain viitan. Mutta yhtä rohkeasti voimme vakuuttaa, että jos Thorvaldsen on nähnyt heitä, hän on trikoosulottarissa nähnyt – malleja. Vain karkeasti tietämätön voisi arvella, että hän heissä ihailisi taideteoksia. Jos eräät taidekriitikot Turussa ja Helsingissä ottavat tästä itseensä, asiaa ei voi auttaa. Ja viattomimpaan viisitoistavuotiaaseen kainouteen pätee sama kuin kypsimpään kokemukseen, että malleja ei katsella ”viilein silmin”. Samaa kertovat myös taiteilijoiden elämäkerrat, Rafaelista Thorvaldseniin. Siksi tuntuukin uskomattomalta, että tit. Rappo olisi saanut esiintyä Kööpenhaminassa omien elävien kuviensa kera. Meitä Suomen kelpo kaupunkien nimissä ilahduttaisi, jos herrat taidekriitikot voisivat kertoa, onko Rappo Tukholmassa näyttänyt nymfejä trikoissa. Sieltähän hän seuraavaksi tulee. On kerrottu, että mies muutoin matkustaa mieluummin Puolaan, Turkkiin ja Persiaan. Hän tuntee taidekriitikkonsa!

Pastori Stockfleth

Luulemme, että moni maanmiehemme kuulee mielellään uutisia tästä miehestä, suomalaisen kansanheimon ja Suomen kielen hartaasta ystävästä. Herra Stockfleth on jälleen oleskellut lappalaistensa luona levittäen heille väsymättömänä valoa ja sivistystä. 4. joulukuuta viime vuonna hän oli Kaaresuvannossa, mutta tammikuun puolivälissä hänen olisi pitänyt lähteä etelään ja saapua helmikuun alussa Härnosandiin. Hän jatkaa matkaansa Tukholman kautta Osloon, jonne hän toivoo saapuvansa huhtikuussa viettääkseen siellä lopun vuotta. Herra Stockfleth aikoo loppusyksystä luennoida Oslossa suomen kielestä. Tuskin on enempää kuin kymmenen vuotta kulunut siitä, kun maan omassa yliopistossa pidettiin ensimmäinen luento suomen kielestä a nyt kuullaan ainakin Suomen sekä suomen kielen nimi vieraan yliopiston luentosaleissa. Tästä kunniasta tulla tunnetuiksi ja mainituiksi oman maan ulkopuolella suomalaiset saavat kiittää pastori Stockflethia.

–––––––––––––––

Erityisestä syystä muistutamme arvoisia lukijoitamme vielä kerran Lundissa ilmestyvästä kirjallisuuslehdestä Studier, Kritiker och Notiser. Lehteä kustantanee nykyisin sen julkaisija, professori C. A. Hagberg, joka käyttää siinä rajoittamatonta valtaa.

Kun asia käsitetään oikein, meille suomalaisille on yhtä tärkeää kuin ruotsalaisillekin, että yritämme pitää runsailla tilauksilla yllä Ruotsissa ilmestyviä kirjallisuuslehtiä. Meillä ei nimittäin ole muita käytettävissämme. On kuitenkin tavattoman hämmästyttävää, että sekä edellä mainittu lehti että Upsalassa ilmestyvä ”Intelligensbladet” ovat vasta tänä vuonna päässeet [postin] sanomalehtitoimiston kautta tilattavien lehtien luetteloon. Virhe lienee asianomaisten toimitusten; tilanne kuitenkin osoittaa, että Suomessa voidaan elää vuosikausia ilman kirjallisuuslehteä. Tätäkin voidaan pitää yhtenä maan kulttuuritason osoittimena. Kulttuuristamme, niin maan ruotsalaisten kuin suomalaistenkin, kerskaillaan moukkamaisella tavalla. Ja tämä maa on kuitenkin niin syvällä kuopassa korkeamman sivistyksen alapuolella, että täällä ei ole ehkä vuosikymmeneen ollut [saatavissa] yhtään kirjallisuuslehteä! – Tässä ollaan todellakin niin lähellä barbariaa ja raakalaisuutta ettei lähemmäksi pääse.

Nyt on edes sanomalehtitoimiston kautta avattu mahdollisuus niin Lundin kuin Upsalankin kirjallisuuslehden saamiseen tänne. Ensiksi mainitun tilaushinta on 3 hopearuplaa 3 kop. ja jälkimmäisen 3 hopearuplaa 35 kop. Suhtaudumme toki sangen epäröiden siihen, olisiko tilaisuutta käytettävä hyväksi, mutta emme ole kuitenkaan halunneet jättää asiaa mainitsematta.

–––––––––––––––

Viimeksi tulleessa postissa saimme ottaa vastaan uuden Stockholms Figaro -nimisen sanomalehden näytenumeron. Jos yleisö osoittautuu niin innostuneeksi satuihin kuin lehden nimiösivulle on kuvattu, siinä se nimittäin töllistelee uteliaasti Figaro-hahmon seinälle kiinnittämää ilmoitusta lehden olemassaolosta, se ei voi mitenkään kohdistaa suosiotaan korkeammalle tasolle. Ei olekaan mitään aihetta epäillä sitä, että suosio todellisuudessakin seuraa tätä hanketta. Figaron aineiston tuottajiin nimittäin kuuluvat sangen tunnetut nimet Braun, Mellin, Onkel Adam [Wetterbergh], Blanche, Kullberg, Orvar Odd [Sturzenbecher], Carlén, Göranson, Nybom, Bergman – kaunokirjallisuuden koko ”Nuori Ruotsi”. Lehti ilmestyy kerran viikossa, ja sen mukana lähetetään kerran kuussa kuvaplanssi tai musiikkiliite. Voidaan siis toivoa, että se toivotetaan tervetulleeksi meren tälläkin puolella, missä vallitsee huutava pula hauskuudesta, vaikkakaan ei naurettavuudesta.