Kuopio

Tätä seutua on lähes kaksi viikkoa koetellut sangen ankara talvipakkanen. Elohopea on toisinaan laskenut 30 asteen alapuolelle eikä ole kertaakaan noussut 20 asteen yläpuolelle. Oikeat säätietäjät ovat sitä mieltä, että tällaista säätä riittää kuun loppuun saakka.

Siihen, mitä viime numerossa mainittiin lukiossa pidetyistä puheista, on korjauksena lisättävä, että lehtori Zittingin virkaanastumispuheeseen sisältyi ”katsaus kreikan kielen sukulaisuussuhteiden ja varhaisimman kehityksen historiaan”.

Kotimaanuutisia

Helsingistä kerrotaan se yhtä yllättävä kuin tervetullutkin uutinen, että H. Tidningarin ”Toim. itse” on ”tupakkamies”. Avoin ja sydämellinen seuran­pito on ihana asia; ja sellaista ”Toim. itse” todella harrastaa lukijakuntansa kanssa. Mikään, mitä ”Toim. itse” tekee tai sanoo, ei todellakaan voi olla tälle lukijakunnalle yhdentekevää. Käyttääköhän ”Toim. itse” myös tupakka­myssyä? Millainen mahtaa olla ”Toim. itsensä” aamutakki? Mitä ”Toim. itse” puuhailee aamuisin? Entä pitkinä talvi-iltoina? Entä kesällä, jolloin ”Toim.” ”ei toimita” lehteä? Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joihin yleisö odottaa kärsimättömästi vastauksia – ennen kesää. Kristiinankaupungissa asiat hoi­detaan tehokkaasti. Kun raatimies kuolee aamuvarhaisella, paikka julistetaan haettavaksi jo ennen lounasaikaa. Toivomme hakijoiden edun takia, ettei toimen edellinen haltija ole ollut valekuollut ja tule takaisin paikalleen ennen istunnon päättämistä.

Köyhäinhoitoa koskevasta ehdotuksesta

Syystä on muuan maamme sanomalehdistä moittinut sitä hiljaisuutta ja välinpitämättömyyttä, jota julkisuus on osoittanut niin tärkeässä kysymyksessä kuin köyhäinhoito. Selityksenä on kuitenkin lehtien tietämättömyys ja kokemattomuus kaikista niin valtion kuin kuntienkin hallintoon liittyvistä asioista. Moitteet välinpitämättömyydestä osuvat siksi niihin kunnianarvoisiin henkilöihin, joita kysymys koskee hieman läheisemmin kuin se normaalisti koskee sanomalehtimiestä. Ihmisen sääliväisyys ei nimittäin ole yhtä tehokas kannustin kuin hänen oma etunsa. Toivomuksien ja ehdotusten esittäminen köyhäinhoidon oikeasta järjestämisestä onkin siksi lähinnä niiden asia, jotka osallistuvat sen kustannuksiin. Tämä on sitä tärkeämpää nyt kun maan hallitus on valmistuttanut alamaisen ehdotuksen köyhäinhoitoa koskevaksi armolliseksi asetukseksi ja levittänyt sitä haluten näin antaa asiaa tunteville ja siitä innostuneille miehille mahdollisuuden ilmaista ajatuksiaan ja kokemuksiaan tästä asiasta. On myönnettävä, että se vähäkin kelvollinen, mitä lehdistö viime vuoden loppupuoliskolla tarjosi, oli lähinnä useiden ulkopuolisten kirjoittajien ansiota. Samalla tämän tilanteen soisi rohkaisevan myös jatkossa.

Köyhäinhoitokysymys on kaikissa sivistysmaissa yksi tämän hetken keskeisimpiä ongelmia. Väkiluvultaan suurissa maissa yksilön toimeentulo tulee välttämättä kaiken aikaa vaikeutumaan. Siellä, missä omaisuus taas on kasautunut ylimystölle, syntyy myös suuri omistamattomien työläisten luokka, jonka lukuisuus ja kasvava kurjuus vaatii ensin mainitulta luokalta huolenpitoa, koska kysymys voi helposti olla myös sen hengestä ja omaisuudesta. Tilanne ei voi olla yhtä hankala Suomessa, jossa väkiluku on maan pinta-alaan nähden vähäinen ja omaisuus erityisesti itsenäisen talonpoikaissäädyn olemassaolon ansiosta on tasaisesti jakautunut. Kuitenkin köyhäläisyys voi myös tällaisissa oloissa lisääntyä hämmästyttävän nopeasti, mistä Ruotsi tarjoaa esimerkin. Siellä joka vuosi suuri osa aristokratian maaomaisuudesta siirtyy talonpojille ja jakautuu useammille omistajille. Mutta silti omistamattomien lukumäärä kasvaa huolestuttavaa vauhtia. Se ei tapahdu pienissä kaupungeissa eikä harvojen teollisuuslaitosten ansiosta vaan maalla ja maatalouden piirissä. Siellä syntyvät nämä proletaarit – vanha nimi vanhalle asialle, vaikka uuden ajan kansat ovat sen vasta viime aikoina oppineet omasta kokemuksesta tuntemaan. Ruotsissa asiain kulku on nyt yksinkertaisesti se, että palvelija muuttaa pois talollisen talosta ja taloudesta, menee naimisiin, ei pysty työllään elättämään suurta perhettä, joutuu ehkä sairauden tai viinan vuoksi kokonaan pois työstä ja jättää lukuisan jälkikasvunsa seurakunnan hoitoon siihen asti kun se taas samalla tavalla moninkertaistaa avuntarvitsijoiden määrän.

Voisi sanoa että jos jokainen vain huolehtisi palvelijoistaan niin että he huomaisivat asemansa paremmaksi kuin itsellisen päiväpalkkalaisen, muonatorpparin jne., niin ainoastaan vammaiset kuormittaisivat köyhäinhoitoa. Myös Ruotsissa on todellakin puhuttu paljon siitä, että voitonhalu panee omaisuudenhaltijat, säätyläiset ja talonpojat, lisäämään proletaareja, eikä voikaan kieltää, että muonatorpparit ovat halvempaa työvoimaa kuin vuodeksi palkattu renki. Voidaan kai siis katsoa, että maanomistajien vaatimukset mukavammasta elämästä ovat vaikuttaneet samaan suuntaan kuin työläistenkin. Mutta pohjimmaisena on työläisen halu saada enemmän henkilökohtaista vapautta kuin palkkalaisella on ja hänen tarpeensa tiedostaa oma ihmisarvonsa paremmin. Se on nostanut hänen vaatimuksensa niin korkeiksi silloin kun hän kieltää nämä tarpeensa ja asettuu palkkalaisena herran tahdon alaisuuteen. Sitä vastoin hän nauttii vapaudestaan silloin, kun hän itse arvioi työnsä omien tarpeidensa mukaan ja näkee lisäponnistusten välittömästi lisäävän omaa hyvinvointiaan. Hänen mielensä on iloisempi kun hänellä perheenisänä on oma rauhaisa piirinsä, jossa kukaan vieras ei voi määräillä. Tuhannet sortuvat pyrkiessään tällaiseen vapauteen, mutta silti tämä pyrkimys on eräs aikamme sivistyksen ilahduttavimpia ilmiöitä. Kristinusko on edistänyt sitä opettamalla kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta Jumalan edessä, uskonpuhdistajat murentamalla uskon naimattoman säädyn paremmuuteen, filosofia nakertamalla sitä oppia, että uskonto olisi vain lohduttaja joka kuittaa kurjuuden lupaamalla korvausta tuolla puolen. Ja kuinka ihmisten suuri joukko tyytyisikään tähän oppiin, kun se näkee opin julistajien itse työskentelevän uutterasti saadakseen hyvää jo tällä puolella?

Tällä työläisten pyrkimyksellä on aivan liian syvät juuret jotta se voitaisiin torjua tai lannistaa. Myöskään pyrkimysten heikon menestyksen aiheuttamaa kurjuutta ei voi parantaa mikään muu kuin juuri tuo menestys. Toisin sanoen: jos työläinen ei ole kyllin sivistynyt eikä hänellä ole sellaisia ansiomahdollisuuksia, jotka auttaisivat häntä saavuttamaan ja säilyttämään tavoittelemansa yhteiskunnallisen aseman, niin epäonnistuneiden joukko kasvaa päivä päivältä enemmänkin kuin tarpeeksi ja tekee lopulta kaiken köyhäinhoidon riittämättömäksi. Jos käsittelisimme tässä niitä toimenpiteitä, joilla työläisten yhteiskunnallista asemaa voisi parantaa, joutuisimme joko toistamaan aiemmin kansakouluista ja tilanjaosta esittämiämme mielipiteitä tai kirjoittamaan yhden artikkelin lisää samalla kun tila asettaa rajoituksensa jo nyt esillä olevalle.

Jos edellä sanottua sovelletaan Suomen oloihin, on myönnettävä, että täällä näkyy jo monia merkkejä työläisten pyrkimyksistä päästä isännän ankarasta vallasta. Maan eteläosissa maata hoitavat yleisesti muonatorpparit, joiden huokeammat ehdot parantavat maatalouden kannattavuutta. Itäosissa käytetään yhä mieluummin palvelusväkeä, jonka palkka on varsin korkea, koska yleisesti myönnetään tarjonnan olevan vähäistä ja työläisen mielestä on parempi elää loisena tai mäkitupalaisena ja ansaita niukka elantonsa lyhyen kesän aikana, kun työtä on tarjolla ja se kannattaa paremmin. Näistä työläisistä syntyvät täällä kerjäläisperheet. Pohjanmaalla näitä päiväpalkkalaisia on luullaksemme vähemmän. Ja niille, joita siellä on, antavat monet kaupungit ja tervanvalmistus hiukan ansiota myös talven aikana. Myös pitemmälle viety tilanjako ja vähän arvostettu maatorppa antavat siellä suhteellisesti useammalle perheelle päivätyöläisen asemaa paremman ja turvatumman yhteiskunnallisen aseman. Mutta sielläkin nähdään, että avuntarvitsijoiden joukko koostuu päivätyöläisten perheistä. Eikä liene epäilystä siitä, että näiden elämäntilanne kaikkialla on heikompi kuin palvelijoiden. Ja kuitenkin kokemus osoittaa heidän määränsä vain lisääntyvän. Heidän yhteiskunnallisessa asemassaan täytyy siis olla jotakin, joka saa heidät mieluummin kärsimään puutetta ja hätää kuin jäämään palvelijan asemaan. Mikä se jokin on, sen koetimme edellä osoittaa.

Köyhäinhoidon järjestämisestä päätettäessä tulee nyt ensi sijassa välttää kaikkea, mikä jotenkin voi estää työläistä saavuttamasta tavoittelemaansa, itsenäisempää asemaa. Avioliittokiellon jälkeen mikään ei tässä suhteessa rajoita työläistä enemmän kuin hänen sitomisensa turpeeseen. Tässä suhteessa on melkein sama, kutsutaanko turvetta kyläksi, pitäjäksi vai kihlakunnaksi. Onneksi meidän maassamme työläisellä on oikeus heti naimisiin mentyään olla, kuten sanotaan, oma laillinen edustajansa. Mutta tämä etu jää vaille merkitystä, jos mikä hyvänsä kunta voi torjua tällaisen työläisen alueeltaan. Tämän haitan ehkäisemiseksi on myös koetettu osoittaa, että köyhäinhoidon ei pitäisi olla kuntien rasite vaan se pitäisi hoitaa valtion kustannuksella. Silloinhan olisi kullekin kunnalle samantekevää, kuinka paljon köyhiä sillä on. Tällä tavoin ei köyhäinhoitoa kuitenkaan monestakaan syystä pystytä järjestämään. Onhan selvää, että se esim. hallintonsa ja kiinteiden maksujen välttämättömyyden vuoksi tulisi maksamaan paljon enemmän kuin kuntien järjestämä köyhäinhoito. Sellaista järjestelyä ei tässä siksi käsitellä.

Jos köyhäinhoito pysyy edelleenkin kuntien asiana, tuntuu kuitenkin hyvin arveluttavalta antaa niille oikeus torjua alueeltaan jokainen jossain muussa kunnassa syntynyt työläinen. Tämänkaltainen säädös on kuitenkin otettu alamaiseen ehdotukseen väestönlaskentaa koskevaksi Armolliseksi määräykseksi ja ehdotus köyhäinhoitolainsäädännöksi viittaa samaan suuntaan. Viimeksi mainitun ehdotuksen ensimmäinen pykälä tosin kuuluu: ”jokaisella hyvämaineisella henkilöllä, olkoon hän minkä ikäinen tahansa, on oikeus maan sisällä muuttaa seurakunnasta toiseen.” Tätä vapautta kuitenkin rajoitetaan viittaamalla palkollissäädöksen 3. luvun 2. pykälään ja 16. pykälässä ei poikkeuksina mainita ainoastaan ”vaivaisia ja raihnaisia”, vaan myös ”sellaiset henkilöt jotka eivät ole ilmoittaneet mitään tiettyä elinkeinoa vaan itsellisinä haluavat asettua asumaan toiseen seurakuntaan” niin että myös viimeksi mainittujen vastaanottaminen riippuu joko kirkonkokouksen tai köyhäinhoidon johtokunnan päätöksestä. Juuri nämä itselliset, joihin myös muonatorpparit ja mäkitupalaiset on laskettava, antavat köyhäinhoidolle eniten työtä ja mitä vähemmän heidän sallitaan vapaasti etsiä toimeentuloaan mistä haluavat, sitä helpommin he ja heidän perheensä joutuvat köyhäinhoidon taakaksi. 20. pykälässä lisätään, että seurakuntalaisen, joka haluaa ottaa ”16. pykälässä mainitun henkilön vuosipalvelukseensa tai muuten luokseen vakituisesti asumaan”, on annettava takuut vastaanotettavan ja hänen perheensä elättämisestä. Näyttää siis siltä, että ”tietyksi elinkeinoksi” ei lasketa edes vuotuista sopimusta, vielä vähemmän kesärengin tai päiväpalkkalaisen työtä.

On helppoa ajatella, että lyhytnäköinen etu panee jokaisen kunnan kieltämään kaikkien muualta tulevien työläisten pääsyn alueelleen, ajattelematta sitä, että muualla estetään samanlaisin toimin omassa kunnassa syntyneitä hakemasta elatustaan sieltä mistä he sen voisivat mahdollisesti löytää. Jälkimmäinen seikka lisää avuntarvitsijoiden määrää paljon enemmän kuin ensimmäinen. Jokainen kerjuusauvaan tarttunut työläinen nimittäin jättää lapsissaan köyhäinhoidolle moninkertaisen kohteen, kun taas sisään muuttaneiden työläisten määrä harvoin olisi suuri eikä vastaisi poismuuttaneiden määrää.

Olemme jopa sitä mieltä, ettei edes jonkin pienen rikkomuksen pitäisi ehdottomasti sitoa köyhää ja taitamatonta siihen turpeeseen, jossa hän on syntynyt. Olinpaikan vaihto ja uusi ympäristö on usein tehokas keino langenneen parantamiseksi. Sen estäminen häneltä on siten rikos inhimillisyyden vaatimuksia vastaan samalla kun tällainen toimenpide pikemmin lisää kuin vähentää proletäärien määrää.

Tässä vaadittu vapaa muuttaminen ehkä merkitsisi kaupungeille tappiota maaseudun kustannuksella. Jos näin on, niin syy on mielestämme kuitenkin kaupunkien ammattikuntalaitoksessa minkä vuoksi myös kaupunkien eduksi pitäisi säätää joitakin poikkeuksia siksi kunnes ammattikuntalaitoksen kumoaminen suo kaupunkien asukkaille vapaammat toimintamahdollisuudet.

Tässä mielessä lienee myönnettävä, että Preussissa 1843 säädetty laki muuttamisesta ja asumaan asettumisesta on parempi. Sen mukaan kunta voi nimittäin kieltäytyä ottamasta vastaan vain sellaisia henkilöitä, jotka 1) ovat tuomitut asumaan jollain seudulla, 2) ovat vaaraksi yleiselle turvallisuudelle, 3) ovat vankilassa olevan omaisia tai 4) ovat köyhiä ja työkyvyttömiä eikä heillä ole paikkakunnalla omaisia, jotka ovat velvolliset heitä elättämään.

Määräys ”vaaraksi yleiselle turvallisuudelle” on tietysti hieman tulkinnanvarainen mutta lienee selvää, ettei mikä tahansa rikkomus oikeuta torjumaan tällaista henkilöä. Sitä vastoin toisessa paikassa sanotaan selvästi ”epäilyt muuttajan syyllisyydestä eivät anna perusteita torjua hänen tuloaan”. Jotta eri kuntien köyhäinhoitotaksat eivät tällä tavoin muodostuisi liian epätasaisiksi, lisätään, että jos muuttaja ei todistettavasti omista mitään ja jos hän on vuoden kuluessa joutunut turvautumaan köyhäinhoitoon, tulee se laskuttaa siltä kunnalta josta hän on muuttanut. Tällä tavoin poistetaan myös se mahdollisuus, että jokin kunta panisi köyhänsä toisten hoidettavaksi. Kun ajattelee Preussin kaupunkien suurta määrää ja muistaa, että nämä yleiset säädökset koskevat myös niitä, joihin osattomat myös mieluiten lähtevät paremman toimeentulon toivossa, niin tällainen lainsäädäntö näyttää todistavan kokemuksesta joka vahvistaa mitä edellä sanoimme: vapaa muutto-oikeus on tehokas keino köyhäinhoitotaksan alentamiseksi eikä se rasita jotain kuntaa kohtuuttomasti toisten kustannuksella silloinkaan kun köyhäinhoito on kunnan huolena.

Kuinka tärkeänä Preussin hallitus pitää tätä yksilön oikeutta etsiä toimeentuloaan mistä tahansa isänmaansa paikasta, ilmenee myös mainitsemamme lain säädöksestä, joka kieltää kuntia asettamasta niihin hakeutuville ”muuttoa vaikeuttavia ehtoja”. Näyttäisi siis siltä, että Preussissa ei peritä mitään erityisiä maksuja niiltä jotka asettuvat asumaan jollekin paikkakunnalle, kaupunkiin tai maaseudulle. Kun verrataan tähän niitä korkeita maksuja, joita meidän kaupunkimme vaativat porvarisoikeuden saavuttamiseksi jne. sekä niitä monia muodollisuuksia jotka vaikeuttavat tavallistakin muuttoa myös silloin kun muuttajasta ei ole mitään haittaa etuoikeuden saaneille ammattikunnille, niin on myönnettävä, että monenlaiset esteet voivat tehdä toimeentulon hankkimisen rehellisin keinoin aivan mahdottomaksi. Ja näiden esteiden tulevaa helpottamista on pidettävä yhtä lailla kiitettävänä varakkaiden etujen turvaamisena kuin hyvänä työnä köyhiä ja yhteiskunnan eduista osattomia kohtaan.

II [nro 9, 27.2.1845]

Viime numerossa koetimme kiinnittää huomiota sen seikan epäoikeudenmukaisuuteen ja vahingollisuuteen, että kirkonkokous tai köyhäinhoidon johtokunta saa päättää hyvämaineisen työläisen oikeudesta asettua asumaan mihin tahansa isänmaansa paikkakunnalle. Viittasimme esimerkkinä Preussin lainsäädäntöön, jonka mukaan yksilön pakottaminen asumaan tietyllä paikkakunnalla on rangaistava teko. Sellainen rangaistus voisi puolestaan nyt Suomessa langeta jokaiselle työläiselle joka voidaan sijoittaa loisiksi kutsuttavaan joukkoon. Hänet pitäisi sitoa koko elämäkseen sen pitäjän tai kappeliseurakunnan alueelle, jossa hän näki päivänvalon, kykenee hän sitten hankkimaan elatuksensa sen alueella tai ei. Hänet tuomitaan kerjäämään ja nääntymään nälkään vaikkei hänellä ole muuta rikkomusta kuin kurja olemassaolonsa.

Esitykseemme on lisättävä vain kahden sellaisen vastaväitteen kumoaminen, jotka siihen mahdollisesti voitaisiin tehdä, siinä uskossa että me emme olettaisi niin milloinkaan tapahtuvan. Sanotaan nimittäin: työläisellä on kuitenkin (pykälän 31. mukaan) lupa tietyillä ehdoilla hakea vuodeksi kerrallaan työtä toiselta paikkakunnalta. Näin tosin on, mutta naimisissa olevan työläisen elinkustannukset nousevat, kun hän ja hänen huollettavansa elävät eri talouksissa eri paikkakunnilla. Ja kuinka kova ehto, elää vuodesta toiseen erossa vaimostaan ja lapsistaan? Edistääkö se ehkä siveellisyyttä ja järjestystä työläisen majassa ja vähentääkö se siten avuntarvitsijoiden määrää? – Edelleen sanotaan, että siellä missä työtä on tarjolla enemmän kuin tekijöitä, pitäjänkokoukset ja köyhäinhoidon johtokunnat kyllä sallivat muuttamisen. Mutta äänestäjien enemmistö on kaikilla paikkakunnilla niitä, jotka eivät pysty käyttämään palkattua työvoimaa ja heidän pelkonsa köyhäinhoitotaksojen nousemisesta voittaa varakkaampien työvoimantarpeen. Sitä paitsi myös jälkimmäisillä on tilaisuus käyttää toisella paikkakunnalla asuvaa työvoimaa ja heidän kannaltaan se on parempi tilanne, kun taas työläisellä ei ole valinnanvaraa. Väärin ymmärretyt paikalliset intressit pääsevät siis aina vapaasti valloilleen kokonaisuuden tappioksi.

Siirrymme esittämään muutamia köyhäinhoidon ehdotettua järjestämistä koskevia huomautuksia, joihin aiheen ovat osin antaneet erään asiaa tuntevan miehen toimitukselle ystävällisesti antamat tiedot.

Lähinnä on silloin puututtava siihen, että alamainen ehdotus asettaa rajoituksia kuntien oikeudelle päättää vapaasti köyhiensä hoitamistavasta. Ehdotus tosin jättää kuntien päätettäväksi, hoidetaanko köyhät köyhäintalossa, sijoitetaanko heidät täysihoitoon vai jaetaanko heidät ruotuihin. Mutta saman ehdotuksen 63. pykälässä määrätään ehdottomasti, että kaikkialla maassa on köyhäinkassaan suoritettava henkilökohtainen maksu. Jos jokin seurakunta nyt katsoo parhaaksi jakaa köyhät ruotuihin, mikä maaseudulla parhaalta tuntuisikin, niin tämä rahasumma on tietenkin täysin tarpeeton. Sen periminen tulisi siis joko jättää seurakunnan päätettäväksi tai sitten ehdottomaan velvoitukseen tulisi lisätä myös täsmällinen säädös varojen käytöstä.

Tässä suhteessa sallimme itsellemme seuraavat pohdiskelut. Kiistattomana voinee pitää sitä, että ruotuihin jakaminen on maamiestä vähiten rasittava tapa elättää köyhät. Mutta soveltuuko se parhaiten myös orpolasten hoitoon? Heidät siirretään viikko viikon jälkeen talosta toiseen. He nauttivat niukasta ylläpidostaan ja heitä käytetään siihen työhön jota he kykenevät suorittamaan. Mutta entä kasvatus ja opetus? Löytyykö heille joka talosta sääliväistä opettajatarta? Ja jos löytyykin, niin onko opettaminen tällaisten suhteellisten vähätietoisten opettajien jatkuvasti vaihtuessa mahdollista? Entä miten on esimerkin, lasten parhaan siveellisen opetuksen laita, kun lapsi pannaan valikoimatta kulkemaan perheestä toiseen? Olisi kummallista, jos he eivät aivan liian aikaisin näkisi silmiensä edessä hyvän ja pahan tiedon puuta ja tarttuisi sen inhimillistä heikkoutta houkutteleviin hedelmiin.

Eikö siis olisi parempi että jos raihnaiset ja työkyvyttömät hoidetaankin ruoduissa, niin orpolapsille järjestettäisiin kuitenkin varmempi hoito. Säilytettäköön siis henkilökohtainen maksu, mutta yhtä suurena koko maassa, tai ainakin kussakin läänissä ja käytettäköön se yksinomaan orpolasten kasvatukseen. Jätettäköön tällä tavoin syntyvät rahastot kuten muutkin köyhäinhoitoon osoitetut varat maaherranviraston käyttöön jaettavaksi seurakunnille niiden tarpeiden mukaisesti. Silloin köyhäinhoidon johtokunnat voisivat sijoittaa nämä lapset jumalanpelostaan ja siveellisyydestään tunnettuihin perheisiin, jotka velvoitettaisiin huolehtimaan samalla myös heidän ensimmäisestä opetuksestaan. Kinkereillä selviäisi, onko velvollisuus hoidettu. Järjestyspoliisilla olisi silloin keinot lasten kerjuun estämiseksi. Yhteiskunnalla olisi jonkinmoinen varmuus siitä, että heistä ei kasva yleistä järjestystä vaarantavia henkilöitä. Kunnat menettäisivät yhden syyn sisäänmuuton estämiseksi. Samoista rahastoista voitaisiin maksaa myös mielisairaiden ja parantumattomasti sairaiden hoito sekä antaa tukea vain tilapäisessä tarpeessa oleville. Ehdotuksessa jo määrättyjen lisäksi tällainen järjestely ei merkitsisi muita lisätoimia kuin että rahat lähetettäisiin lääninhallitukseen muiden kruununvarojen keralla ja jaettaisiin vuosittain kunkin seurakunnan tarpeisiin. Niin kuin pian näemme, voitaisiin tällä tavoin sitä vastoin välttää muita, tarpeetonta hallinnollista vaivaa aiheuttavia ja osaksi ehkä toteutettaviksi mahdottomiakin toimenpiteitä.

Kun ajattelemme, kuinka ei ainoastaan köyhäinhoitotaksa vaan jokaisen kansalaisen henkilökohtainen turvallisuus ja isänmaan koko tuleva hyvinvointi riippuu näiden orpojen tarkoituksenmukaisesta hoidosta ja kasvatuksesta, niin minkään uhrauksen ei pitäisi olla liian suuri, kun heistä muokataan siveellisiä ja hyödyllisiä kansalaisia. Pikemmin loistava kuin hyödyllinen ihmisystävällisyys on viime aikoina nostanut äänekkäästi esille yhdistysten perustamisen orpolasten kasvattamista tukemaan. Mutta se, mitä tällaiset yhdistykset saisivat aikaan on yhtä tyhjän kanssa verrattuna valtion organisoimaan huolenpitoon, joka myös antaisi näitä kurjia vähäosaisia surkutteleville perheenäideille mahdollisuuden henkilökohtaisesti huolehtia näiden orpojen sivistämisestä ilman että heidän tarvitsisi erikseen maksaa heidän ylläpidostaan.

Tarkoitukseen tarvittavien maksujen suuruuden voisivat aina viisivuosittain määritellä kenties samat valtuutetut, jotka kokoontuvat määräämään veroäyrin hintaa. Tällöin maksusta tulisi vapaaehtoinen suostunta eikä mielivaltaisesti asetettu vero ja rasitus. Jos tänä aikana jossain läänissä tarvittaisiin lisää rahaa, niin olisi kohtuullista, että se otettaisiin valtion varoista. Niin tehdään esim. Preussissa, jossa provinssi tukee kuntien ja valtio provinssien köyhäinhoitoa, jos köyhäinhoitotaksa jossain kunnassa tai provinssissa jostain syystä nousee henkeä kohti korkeammaksi kuin muualla.

Mitä taas ehdotettuun henkilökohtaisten maksujen jakoon tulee, niin siinä näyttäisi olevan aivan liikaa vaikeasti sovellettavia ja epäoikeudenmukaisiakin yksityiskohtia. Vai minkä vuoksi asettaa erillinen maksu talollisen pojille ja tyttärille? Eikö se aina makseta vanhempien rahoista? Ja eikö olisi kohtuutonta, että köyhä monilapsinen talonpoika, jonka tulee suorittaa eri maksu jokaisesta viisitoista vuotta täyttäneestä lapsestaan, joutuisi näin maksamaan köyhäinhoidolle enemmän kuin vähälapsisempi mutta ehkä juuri siksi varakkaampi naapuri? Palvelusväen maksut lankeavat myös tilan omistajan kontolle, koska ne vähäisyytensä vuoksi tuskin alentavat vuosipalkkaa mutta niiden suorittaminen jää isännän velvollisuudeksi aivan kuin henkirahojenkin. Näyttää siis tarpeettoman mutkikkaalta, että toisaalta tilanomistaja vapautetaan henkilökohtaisesta maksusta, mutta toisaalta hänet pannaan maksamaan lapsista ja palvelijoista. Lisäksi hänen maksunsa lapsista jätetään satunnaisesta tilanteesta riippuviksi eli verotus tehdään epäoikeudenmukaiseksi. Ja kuka voi edelleen jotenkin oikeudenmukaisesti luokitella torpparit ja palvelusväen kahteen ryhmään, verrata edellisten kaloja ym. jälkimmäisten kenkiin, paitoihin ja muihin talolta saamiin kapineisiin? Edelleen ehdotuksen mukaan palvelijat, jotka ovat olleet samalla isännällä useita vuosia, vapautetaan maksusta puoliksi tai kokonaan. Mutta kuinka kaikki tällaiset asiat kontrolloidaan? Eikö se köyhäinhoidon johtokunnan jäsen, joka ottaa hoitaakseen tällaiseen yhteentoista luokkaan ja yli 30 otsakkeeseen jaetun maksun kantamisen esimerkiksi sellaisessa yhteisössä, jossa 217 manttaalia on jakautunut 4 130 henkilölle, joudu hoitamaan melkeinpä henkikirjoittajan virkaa vastaavaa tehtävää? On mahdotonta odottaa, että joku olisi halukas näin monimutkaiseen tehtävään. Tämän jaottelun säilyttäminen johtaa mielestämme vain siihen, että määräystä ei missään noudateta.

Sitä vastoin mainitun maksun kantaminen näyttäisi käyvän parhaiten tavallisen kruununveron yhtenä otsakkeena, kunhan jakoa vain yksinkertaistetaan. Määrätty maksu manttaalia kohti, määräprosentti palkasta, määrätty maksu säätyläisiltä, maatorppareilta ja syytinkiläisiltä, samoin rikollisilta ja merimiehiltä näyttäisi riittävältä luokittelulta maaseudulla. Köyhäinhoitomaksun määrääminen viljatorppareille, mäkitupalaisille ja loisille on tavallisesti rahan ottamista toisesta taskusta ja panemista toiseen. Kaupungissa maksu jaetaan parhaiten suhteessa kaupunginveroihin ja vuosipalkkaan. Toistamme vielä että kaupungeilla on kassanhoitajansa mutta maaseudulla ei löydy juuri ketään, joka kykenisi hoitamaan yksinkertaisimminkaan jaetun maksun kantamisen. Monin paikoin ei ole ketään muuta kuin pappi joka edes kykenee jaon suorittamaan ja toteuttamaan. Monin paikoin – sanomme sen ilman halveksuntaa – ei edes pappi kykene suorittamaan niin monimutkaista jakoa kuin ehdotuksessa on kaavailtu. Ainoa keino on siksi yhdistää se kruununveron kantoon. Silloin maksusta voidaan muodostaa rahasto edellä mainittua tarkoitusta eli orpolasten hoitoa varten ja siitä tulisi myös kunkin läänin yhteinen asia. Köyhäinhoidon johtokunta määrittelee kunakin vuonna tarvittavat varat, kruununvouti suorittaa rahat ja pappi jakaa – siinä itse kunkin kykyihin soveltuva työnjako.

Näin meneteltäessä tilanomistajille tulisi kaksinkertainen köyhäinhoitomaksu, jos vaivaiset ja sairaat sekä ne, jotka elatuksekseen tarvitsevat vain jotain köyhäinhoidon avustusta, jaettaisiin ruotuihin, tai kaupungeissa sijoitettaisiin täysihoitoon, mutta tilanomistajien ja kaupunkilaisten pitäisi samalla maksaa köyhäinhoitomaksua läänin yhteisiin tarkoituksiin. Helposti kuitenkin huomataan, ettei tämä olisi mitenkään epäoikeudenmukaista, sillä orpojen ja mielisairaiden hoito olisi joka tapauksessa kuntien järjestettävä. Maamiehelle rahallinen korvaus on tietysti tuntuvampi kuin ylläpito omassa talossa. Mutta toivon mukaan mainittu maksu jäisi jokseenkin vähäiseksi. Eikä sitä paitsi ole mitään muuta helppoa keinoa hankkia lapselle kunnon hoitoa; siksi myös ehdotuksen 40. pykälä aivan oikein määrää, että jollei erityistä hoitolaitosta ole, niin lapsi on sijoitettava tunnetusti hyvämaineisten ja luotettavien ihmisten hoitoon. Ja kuten edellä on osoitettu, tilanomistajan vapauttaminen henkilökohtaisesta maksusta on väin näennäistä, koska niin hänen lastensa kuin palkkalaistensakin köyhäinhoitomaksut lankeavat hänelle. Lopuksi muistutamme vielä kerran siitä, että maksua ei kykene kantamaan kukaan muu kuin kruunun ja kaupunkien veronkantomiehet.

III [nro 10, 6.3.1845]

Morgonbladet on muutamissa ansiokkaissa artikkeleissa koettanut valaista köyhäinhoitokysymystä. Ne tarkastelevat asiaa kuitenkin etupäässä yleisestä näkökulmasta ja alamaista ehdotusta kosketellaan varsin vähän. Jos sitä olisi tutkittu tarkemmin, olisi M. B:nkin pitänyt huomata että se itse asiassa sisältää monia uusia säädöksiä, joiden soveliaisuudesta voidaan olla ainakin montaa mieltä.

Sellainen on ennen muuta yleistä, henkilökohtaista köyhäinhoitomaksua koskeva säädös. Olemme koettaneet osoittaa että juuri tämä määräys, sellaisena kuin se ehdotuksessa on, tekee ehdotuksen toteuttamiskelvottomaksi. M. B:n artikkeleissa ei myöskään ole mitään, mikä todistaisi päinvastaista. Olemme siis yhä sitä mieltä, että jos maksu aiotaan säilyttää, on sen kantaminen välttämätöntä jättää kruunun veronkantomiesten työksi, ja maksun jakautumista koskevia ohjeita on yksinkertaistettava. Silloin kannattaisi, kuten edellä on osoitettu, myös tehdä näin syntyvästä köyhäinhoitorahastosta koko läänin yhteinen ja käyttää sitä orpolasten kasvatukseen sekä vähämielisten ja parantumattomasti sairaiden hoitoon kun taas kunta voisi järjestää muiden köyhien hoidon yksityisesti vallitsevan tavan mukaan.

Samaan joukkoon kuuluu myös se ehdotuksen säädös, jonka mukaan tilanhoitajien, vuokraajien ja lampuotien pitäisi suorittaa henkilökohtainen maksu mutta kaikki maanomistajat vapautetaan siitä. Näyttää nimittäin selvältä, että ruotuhoito on mainituille ryhmille yhtä raskas taakka kuin kelle hyvänsä tilanomistajallekin. Se, että vastuu ruotuhoidosta pannaan maanomistajalle ja vuokramies maksaa hänelle köyhäinhoidon johtokunnan kautta, näyttää turhalta monimutkaistamiselta. Myös §:n 67 määräystä on vaikea käsittää. Miten nimittäin se hyöty, joka ruotuvaivaisesta voi olla, voi niin tarkoin vastata hänen ylläpitokulujaan että hänen ylläpitäjänsä todelliset kustannukset voidaan arvioida siksi määräksi, jonka tämän henkilökohtaiset maksut muutoin tekisivät. Kuinka paljon yksinkertaisempi onkaan se tavanmukainen menettely, että tilanomistaja elättää ruotuvaivaista tietyn, manttaaliluvun mukaan määräytyvän ajan ja että hyvin vaivainen henkilö osoitetaan sitä useammalle ruotutalolliselle mitä heikommaksi hänet arvioidaan.

Eräs lehti on ottanut kantaa vaivaisten täysihoitoon sijoittamisen puolesta. Myönnämme kernaasti, että se voi olla paras menettely kaupungissa. Maaseudulle ruotujakolaitos tarjoaa kuitenkin varmasti halvimman keinon. Jollei mitään erityistä puutetta satu, niin vaivaisen ruokkiminen ei juuri talonpojan kustannuksissa tunnu. Vähäiset vaatekappaleensa köyhä ansaitsee pienillä palveluksillaan talonväelle ja hänen talossa suorittamansa työ myös korvataan tavallisesti jollain hyväntahtoisuudesta annettavalla lahjalla. Talonpojan mökissä tällainen vaivainen on kuin yksi perheenjäsen, ja kun ajattelee köyhän asemaa, niin usein hänen voi odottaa saavan rauhaisat ja huolettomat vanhuudenpäivät. Vanhaa ja vaivaisia ihmistä täysihoitoon sijoitettaessa ei sitä vastoin voi juuri kiinnittää huomiota vastaanottajan yhteiskunnalliseen arvostukseen vaan lähinnä edullisimpiin ehtoihin. Köyhän ylläpito tulisi kuitenkin talonpojalle joka tapauksessa kalliimmaksi kuin jos tämä eläisi hänen omissa leivissään. Eivätkä valitukset kovasta ja epäinhimillisestä kohtelusta ole täysihoidossa harvinaisia, sillä sellaista voidaan odottaa silloin kun kysymys on pelkästä voitonhalusta ja alhaisimmasta tarjouksesta. Lasten täysihoitoon sijoittamisessa asia on toinen, siinä vastaanottajan hyvä maine ja arvostus on välttämätön ehto eikä huonompimaineisen alhaisempaakaan tarjousta hyväksytä. Ruotuhoidossa on vielä sekin etu, että se on vanha tapa ja sellaisena vaatii vähemmän uhrauksia kuin jonkin uuden menetelmän käyttöönotto. On kuitenkin luonnollista, että tämä asia jätetään kunkin kunnan ratkaistavaksi, ja se erotetaan yhteiskunnan järjestämästä orpolasten hoidosta.

Ehdotus jättää muutenkin tilaa joillekin hurskaille toiveille. Niinpä § 25, joka velvoittaa omaiset suoraan nousevassa ja alenevassa polvessa huolehtimaan omaisistaan, jää vaille voimaa ja vaikutusta, jos köyhäinhoidon johtokunnilla ei ole oikeutta arvioida, mikä köyhän sukulaisen elättämiseksi on välttämätöntä. Myös §:n 27 määräystä, jonka mukaan talonpojan tulee huolehtia häntä 20 vuotta yhtäjaksoisesti palvelleesta palkollisestaan, voidaan kiertää ja se panee vähemmän hyväsydämisen henkilön erottamaan palkollisensa pikemmin kuin hän muutoin tekisi, kenties ottaakseen hänet jonkin ajan kuluttua takaisin. Lainkohdat, joita voidaan kiertää tai joiden noudattamiseksi ei ole asianmukaisia pakkokeinoja, eivät ole vain turhia vaan ne myös vähentävät koko lain kunnioitusta.

Vielä pitänee huomauttaa, että useimmissa seurakunnissa tuskin saadaan aikaan köyhäinhoidon johtokuntaa joka pitää kokouksistaan pöytäkirjaa, on kirjeenvaihdossa kuvernöörinkanslian kanssa jne. Köyhäinhoitoa koskevat asiat on tavallisesti ratkaistu yleisessä pitäjänkokouksessa ja päätös on ehkä merkitty muistiin hyvin lyhyesti. Jos johtokunta ei voi huolehtia nyt esitetystä monimutkaisesta maksujen kannosta, vaan se on jätettävä kruunun veronkantomiesten asiaksi, niin maaseurakunnassa näyttäisi pitäjänkokous myös vastaisuudessa olevan paras viranomainen huolehtimaan apua tarvitsevien jakamisesta ruotuihin samoin kuin orpolasten ja parantumattomasti sairaiden sijoittamisesta täysihoitoon. Silloin ei tarvittaisi myöskään kirjeenvaihtoa juuri muiden kuin kruununvoudin kanssa ja sen voisi seurakunnan suostumuksella hoitaa pappi, joka kuitenkin jäänee ”köyhäinhoitoyhteisön” ainoaksi auttavasti kirjoitustaitoiseksi jäseneksi. Ymmärrämme hyvin, että kun ehdotus koskee köyhäinhoitoa yhtä hyvin kaupungeissa kuin maaseudullakin, niin siinä esitetyt yleiset määräykset köyhäinhoidon johtokunnan perustamisesta ja toiminnasta koskevat erityisesti kaupunkeja. Mutta juuri siksi, että ehdotus koskee myös maaseutua, lienevät erityiset määräykset sen suhteen tarpeen. Muutoin käy niin, että lähinnä vain ne virkamiehet, joilla johtokunnan jäsenyys kuuluu virkatehtäviin, suostuvat ottamaan vastaan sellaisen jäsenyyden tuomat velvoitteet – edes niistä harvoista kussakin seurakunnassa jotka siihen pystyisivät. On nimittäin eri asia sallia itseään nimitettävän jäseneksi ja eri asia täyttää siihen liittyvät velvollisuudet. Myös nimellinen jäsenyys voi kuitenkin jäädä pelkän mielivallan varaan. 15. §:ssä kyllä sanotaan että ”köyhäinhoidon johtokunnan jäseneksi valitulla ei ole oikeutta siitä kieltäytyä” mutta jos joku kuitenkin kieltäytyisi luottamuksesta, ei taaskaan olisi mitään keinoa niskoittelevan pakottamiseksi. Emme kuitenkaan usko yhdenkään talonpojan kieltäytyvän tehtävästä, jos hänellä vain on mahdollisuudet sen hoitamiseen. Mutta jos johtokunta haluaa kunnioittaa niihin tehtäviin soveltuvaa jäsentään maksujen kannolla, pöytäkirjan pitämisellä, kirjeenvaihdolla jne., niin ei olisi odottamatonta jos tällainen henkilö kieltäytyisi näistä tehtävistä ja koko johtokunnasta.

Samat vaikeudet lain noudattamisessa, joista mainitsimme §:ssä 15, tulevat jälleen esiin §:n 18 säädöksissä johtokunnan koollekutsumisesta, tai siinä kuinka ”aluepäällysmiehen on tarkoin noudatettava johtokunnan määräyksiä” sekä monissa muissa kohdissa. Edellytettäköön köyhäinhoidon maksavilta jäseniltä kuinka paljon lainkuuliaisuutta ja ihmisrakkautta tahansa, niin voi kuitenkin olla, että molempia puuttuu. Ainakin lain tulee ottaa tämäkin mahdollisuus huomioon ja varata keinoja, joilla sen käskyjen noudattaminen varmistetaan.

Lopetamme nämä jo hyvin laajoiksi paisuneet huomautuksemme varautuneena siihen, että ne monin kohdin julistetaan tarpeettomiksi. Toivomme asiaa paremmin tuntevien miesten korvaavan niiden puutteet niin sisällön, esitystavan kuin kritiikin tarkkuudenkin suhteen. Eihän minkään asian pitäisi olla hyväntahtoista ihmistä lähempänä kuin köyhäinhoidon eikä mitään asiaa kohtaan pitäisi olla laajempaa mielenkiintoa kuin sitä, sillä se koskee itse kunkin omaisuutta ja tuo monelle lisää virkatehtäviä ja vaivannäköä. Tulevaisuutta ajatellen sillä on erittäin suuri vaikutus koko maan hyvinvointiin.