Kullekin tilaajalle

Tämän lehden julkaiseminen on lopetettu; minkä vuoksi tilausilmoitus tulevalle vuodelle peruutetaan.

Julkaisija

–––––––––––––––

Saiman aika ei ollut pitkä, jonkun mielestä ehkä kuitenkin riittävä. Julkaisija yhtyy teeskentelemättä jälkimmäiseen näkemykseen, varmana siitä, että monet häntä paremmat voimat tulevat jatkamaan sitä pyrkimystä, jota julkaisija ei haluaisi Saiman osalta kiistettävän eli että se on ajanut sivistyksen ja erityisesti kansallisen sivistyksen asiaa. Yksilön ponnistelut ovat kansakunnan kannalta vähäiset. Suurinkin mies on vain vähäinen sen ajan hengen tulkki, jonka lapseksi hän itseään nimittää; vielä paljon vähäpätöisempi on se heikompi kyky, joka toimii sanomalehden palstojen suomalla rajatulla alueella. Se on päivänkohtaista toimintaa, joka on jo syntyessään tuomittu saman päivän myötä unohdettavaksi. Tästä vakuuttuneen julkaisijan ilmaisema toive lausuukin julki vain yksilön luottamuksen, että hän sinä lyhyenä aikana, jonka hänen toimintansa jonkun mielessä säilyy, saisi kansalaisten tunnustuksen hyvästä tahdostaan täyttää vähäistä kutsumustaan.

Julkaisija ymmärtää hyvin, että tuon kutsumuksen täyttämistavassa on ollut monia puutteita ja hän tunnustaa ne mielellään. Monia muita on lehden ystävien ja vastustajien hyväntahtoisuus häneltä salannut, inhimillinen heikkoushan tekee jokaisen sokeaksi omille virheilleen.

Moitittujen asioiden joukossa on se ilmaisun kirpeys, josta tätä lehteä luultavasti aiheellisesti on moitittu. Sellainen voi johtua olosuhteista, joiden voittaminen ei aina ole yksilön vallassa. Elämän olosuhteet voivat huomaamatta istuttaa tällaista kirpeyttä ihmismieleen niin että hän pitää maltillisena sellaista käyttäytymistä, joka tasaisemmille urille ohjautuneiden mielestä menee liian pitkälle. Sanomalehtikirjoittaja sitä paitsi joutuu kohtaamaan monenlaisia seikkoja, jotka voivat toisinaan tehdä mielipahan purkautumisen ymmärrettäväksi. Mutta siitä emme voi eikä meidän tarvitsekaan tässä puhua. Julkaisija vakuuttaa ainoastaan, että jos suuttumus on joskus ohjannut hänen kynäänsä, se on koskenut asiaa eikä henkilöitä. Hän ei puolestaan myöskään vihaa ketään, ei edes niitä, jotka ovat kohdistaneet häneen moraalisesti alentavia solvauksia.

Voitaneen myös sallia tässä vielä toistettavan, mitä tämä lehti on joskus aiemminkin sanonut: totuus ei ylipäänsä siedä mitään kultausta. Eikä suurelle yleisölle suunnattu sana siedä liiallista siloittelua ja koristelua yhtään sen enempää. Saiman arvoisat lukijat älkööt pahastuko, jos yhä pysymme vakaumuksessamme, että arvon yleisö joskus tarvitsee herätyksen sanaa. Sillä vaikka puhuja itse elää saman yleisön ajatuksista ja ainakin hänen tulee sanoillaan tavoittaa sen vakaumus, niin arvon yleisö ei aina kovin helposti ymmärrä itseään. Usein vaaditaan lujaa ääntä ennen kuin se tavoittaa kaikkien korvat ja kaikki tunnustavat sen lausuneen heidän sisimmät ajatuksensa. Jos Saima on joskus tällä tavoin onnistunut lausumaan julki jonkin meille kaikille yhteisen tarpeen, niin tämä harvinainen tapahtuma johtuu osin juuri siitä, mistä on moitittu – että vahva asia on sanottu julki vahvoin sanoin. Siksi julkaisija myöntääkin, ettei hän ole koskaan oikein vakavissaan tavoitellut sellaista kieltä, joka ei häiritse kenenkään iloa. Hän toivoo, ettei Saiman vihamiehistä tästä syystä tulisi myös sen julkaisijan vihamiehiä.

Tähän toivomukseen on hiukan syytä myös sikäli, että julkaisija mahdollisesti tulevaisuudessakin voisi vedota yleisön hyväntahtoisuuteen sen tyyppisellä kirjallisuudella, joka tänä vuonna on Saimaa seurannut ja jonka ilmaisutapaa kellään ei kai ole aihetta moittia tarpeettomasta terävyydestä. Jollei tämä hanke menesty ja minä nyt viimeisen kerran julkisesti puhuttelen arvoisia kansalaisia, niin sanon kaikille, jotka ovat kanssani jakaneet jonkinlaisen lämpimän tunteen isänmaata ja sen tulevaisuutta kohtaan, kaikille niille, joiden ajattelutapa on ollut minulle niin suureksi vaikkakin niin huonosti ansaituksi rohkaisuksi, kiitolliset hyvästini!

Joh; Vilh; Snellman.

–––––––––––––––

Koska täkäläisessä kirjapainossa on mahdotonta saada lehteä painetuksi enemmän kuin kaksi arkkia viikossa, ei vuoden loppupuoliskon aikana ole voitu julkaista tekstimäärää, joka korvaisi Saiman puuttumaan jääneen 16. numeron. Nykyisen tilanteen aiheuttamat vaikeudet estävät korvaavan numeron suunnitellun julkaisemisen uuden vuoden alkajaisiksi. Samasta syystä Kallavesi-liitteen julkaiseminen päättyy pienimmän ilmoitetun numeromäärän eli 20 painoarkin täyttymisen jälkeen, mikä olisi muutenkin aiheellista tilaajien määrän vähäisyyden takia.

–––––––––––––––

Käytämme tätä tilaisuutta, joka meille vielä suodaan, kehottaaksemme yleisöä hyväntahtoisesti kiinnittämään huomiota uusiin lehtiin Skoltidningiin ja Suomettareen, jotka tarjotaan yleisön tilattaviksi alkavaksi vuodeksi. Mielenkiinnon julkisia oppilaitoksia kohtaan voidaan varmaankin olettaa olevan yleinen. Yleisen mielipiteen käsitykset niistä saattavat kuitenkin olla varsin epäluotettavia, niin kauan kuin yleisön saatavilla ei ole näitä asioita koskevaa kirjallisuutta eikä niistä käydä julkista keskustelua. Skoltidningen on maassa ensimmäinen yritys tämän tarpeen täyttämiseksi. – Suomettaren toimittajakunta on suomen kielen ja suomalaisen julkaisutoiminnan ystäville takeena siitä, että hanketta viedään eteenpäin vakavasti ja lämpimin mielin. Vaikka tunnustamme avoimesti, että olisimme suoneet näiden osaksi nuorten voimien etsiytyvän muille urille kuin perin vähän menestymisen mahdollisuuksia tarjoavalle sanomalehtialalle, olemme kuitenkin vakuuttuneita siitä, että kyseessä olevan vielä nuoren asian edistämiseen tarvitaan nuorekkaan, uhrautuvan intomielisyyden voimaa. Lehden hyväntahtoinen ja avokätinen vastaanottaminen onkin sopivin tapa, jolla yleisö voi edistää toimitukseen kuuluvien nuorten maanmiestemme menestymistä. Olisi ilahduttavaa, jos saisimme asiasta muistuttamalla aikaan tavallista runsaampaa kiinnostusta lehteä kohtaan, sillä sen nämä nuoret miehet ansaitsevat.

Sivistys ja yleishenki

Sivistys ja sivistynyt yhteiskuntaluokka ovat puheessa usein esiintyviä sanoja. Arvon lukijoidemme joukossa ei varmasti ole ketään, joka ei katso kuuluvansa maamme sivistyneisiin, ihmiskunnan sivistyneeseen osaan. Mutta kun itse kukin käsi sydämellä kysymme itseltämme, mitä tämä sivistys oikein on, on syytä pelätä, että se monien kohdalla osoittautuukin olemattomaksi tai niin vähäiseksi, että se tuskin ansaitsee sivistyksen nimeä.

Sivistykselle on toinenkin, kuvaavampi nimi: humaanisuus, inhimillisyys. Kaikkein kokemattominkin tietää kokemuksesta, että ihminen on luonnostaan lähellä eläintä ja että hän on eläintäkin avuttomampi ja täysin kykenemätön. Hänen täysin kyvytön olemuksensa osoittaa, että hänet tarvitsee harjoittaa ja muovata kaikkeen. Useimmilla onkin jokin hämärä aavistus siitä, että ihmiskunta, ja ainakin kansakunnat, niin kauan kuin historia taaksepäin ulottuu, ovat siirtyneet villeyden tilasta jalostuneisuuteen jokaisen sukupolven kartuttaessa omalla toiminnallaan toiselta sukupolvelta saamaansa sivistysperintöä. Yleinen usko ihmiskunnan kohtaloita ohjaavaan kaitselmukseen sisältää jo ajatuksen, että ihmiskunta kansojen ja valtakuntien nousujen ja häviämisten myötä edistyy kohti suurempaa täydellisyyttä. Humaanisuuden, todellisen ihmisyyden sisältöä ei siten voi mitata ihmisen luonnollisen laadun mukaan, vaan sen merkitystä tulee etsiä siitä täydellisyydestä, johon ihmiskunta pyrkii.

Vähäinen harkinta taas opettaa, että tämän täydellisyyden täytyy olla pelkkä ideaali, päämäärä uralla, jolla ei ole loppua. Koska silloin jokaisen ihmisen samoin kuin koko ihmiskunnankin henkinen elämä koostuu vain pyrkimyksestä täydellisyyteen, sivistykseen ja jalostumiseen, niin tämän määränpään saavuttaminenhan merkitsisi pyrkimyksen loppumista ja siten koko ihmisen henkisen elämän tuhoa. Ja jos ajatellaankin ihmiselle taivas, jossa hän eläisi täydellisyydessä, niin totta puhuen sellainen taivas ei ole ihmistä varten, vaan olentoja, joiden elämästä hänellä ei voi olla mitään käsitystä. Inhimillisesti sanottuna ihminen ei voi ajatella Korkeinta, täydellistä olentoa ilman että hän myös tässä Korkeimmassa Olennossa näkee pyrkimyksen kohottaa muutkin olennot täydellisyyteen. Tästä taas seuraa myötätunto noiden muiden epätäydellisyyttä kohtaan sekä heidän kanssa yhteisesti koettava tarve heidän jalostamiseensa. Tätä Korkeimmassa Olennossa ilmenevää myötätuntoa nimitetäänkin myös laupeudeksi, armoksi ja rakkaudeksi.

Oikeastaan tosi ihmisyys voitaisiin näin ollen käsittää vain pyrkimykseksi tosi ihmisyyteen. Tätä kehämäisyyttä ei humaanisuutta määriteltäessä näköjään voi välttää. Kukaan ei kai silti epäile mahdollisuuttamme käsittää, mitä mainitun pyrkimyksen tulee sisältää. Jokaisessa on niin paljon humaanisuutta, että hänen omatuntonsa parempina hetkinä sanoo hänelle, kuinka helppo hänen olisi käsittää oma tehtävänsä ja pyrkiä se täyttämään – jos siihen vain olisi tahtoa.

Koska inhimillistä täydellisyyttä ei siis koskaan ole eikä voi olla olemassa, niin ihminen tietää todelliseksi vain sellaisen humaanisuuden, joka kunakin eri aikana muodostaa erään kohdan ihmiskunnan jalostumisen loputtomalla uralla. Ja vakuuttuneena, että ihmiskunta kuitenkin jokaisena aikana täydellistyy ja jalostuu, hänen on tunnustettava, että hänelle ei ole olemassa korkeampaa humaanisuutta kuin hänen oman aikansa humaanisuus, nykyisen sukupolven korkein sivistys. Eläteltäköön ihmiskunnan korkeimmasta päämäärästä millaisia mielikuvia tahansa niin on kuitenkin myönnettävä, että kunkin ajan sivistys on yksi askelma kohti tavoiteltua päämäärää ja että nykyinen aika on noista asteista korkein. Mikään ei ole tavallisempaa kuin pään vaivaaminen arvailuilla, miten ihmiskunnan kohtalot olisivat kehittyneet, jos esim. tämä tai tuo henkilö olisi saanut elää, jos tämä tai tuo sattuma olisi tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta ja historian kulku siten olisi lähtenyt toisille urille. Vähän ei ole myöskään niitä, jotka joka hetki olisivat valmiita tekemään historian uudelleen ja tekemään sen paljon paremmin kuin historia itse on tehnyt. Nämä omahyväiset kuvitelmat todistavat silloin vain, että ihminen asettaa vähäisen ymmärryksensä yleisen järjen yläpuolelle. Mutta se, joka todella etsii historiasta syitä ja vaikutuksia, huomaa helposti, että jokaista aikaa ja jokaista kansakuntaa ohjaa yleinen henki, vastaansanomattomasti, yksilöiden egoistisista pyrkimyksistä välittämättä ja kaiken satunnaisuuden yläpuolelle kohonneena. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna myös ihmiskunta on joka hetki mitä sen pitääkin olla, tämä määrätty lenkki historian ketjussa, jota ei ole voitu välttää ja joka ei voi olla toisenlainen kuin mitä se todella on. Tästä näkökulmasta myöskin ihmiskunnan sivistys kunakin aikana, jokaisen sukupolven korkein tietäminen ja jaloin toiminta on se yleinen henki josta äsken puhuimme, tosi humaanisuus.

Ensimmäinen yksilön sivistykselle asetettava vaatimus onkin siksi, että hän tuntee oman aikansa ja sen hengen, sillä muutoin hän ei tiedä, mitä humaanisuus on, eikä voi toiminnassaan sitä osoittaa. Ajan hengestä on tapana puhua paljon pahaa ja yhtä usein ilmausta käytetään väärin. Mutta koko historia, Kaitselmuksen ihmiskunnan kohtaloita ohjaava henki ei ole mitään muuta kuin yhden ajanhengen syntymistä, kehittymistä ja muuttumista toiseksi. Kaikki kohottava, mitä historialla on esittää, on tapahtunut ajan hengessä, kaikki historian merkittävät miehet ovat siinä vaikuttaneet. Ei voi siksi pitää vähäpätöisenä, että yksilö pyrkii siihen osalliseksi ja tekee itsestään halullisen välineen Kaitselmuksen kädessä. Mutta mistä tuota henkeä tulee etsiä? Sieltä, mistä ihminen yleensäkin etsii totuutta ja oikeutta. Jokaisessa ajassa liikkuu monenlaisia harhahenkiä. Mutta ihmisen järki ja vapaus on siinä, että hän erottaa niistä ajanhengen. Ja kun tämä on yksilölle elinikäinen tehtävä, eikä ajanhenki toisaalta pysähdy koskaan paikalleen, niin jo rehellisen pyrkimyksen tämän hengen käsittämiseen voidaan sanoa olevan sivistyksen, todellisen humaanisuuden tuntomerkki.

Nyt kysytään: kuinka moni voi väittää edustavansa tätä pyrkimystä? Mutta se, jossa sitä ei ole, on sivistymätön; jos hän kuitenkin omii itselleen sivistyksen nimen, se on paras todistus hänen sivistyksensä puuttumisesta.

Tässä on vältettävä eräs väärinkäsitys. Talonpoika voi nimittäin olla sivistynyt kun taas seppelein laakeroitu oppineisuudenharjoittaja tai ylhäisyys voi olla vailla sivistystä. Talonpoika voi omassa piirissään pyrkiä käsittämään, mitä aika häneltä vaatii, ts. käsittämään ajan hengen. Tieteenharjoittaja sitävastoin voi hautautua oppineisiin tutkimuksiinsa tottumuksen, turhamaisuuden ym. vuoksi ilman että hän tietää ajan hengestä sanaakaan. Hänen ylhäisyytensä on voitu nostaa paikalleen tai hän on siihen ryöminyt, tai hän on jopa voinut päästä niin pitkälle ankaran mekaanisen työn ansiosta ilman että hän olisi koskaan tullut ajatelleeksi ajanhengellä olevan jotain vaatimuksia hänen suhteensa. Tämä sivistyksen elementti voi siis olla olemassa missä hyvänsä yhteiskuntaluokassa ja mistä hyvänsä se voi puuttua.

Ja koska jokainen aika siis on vain vähäinen lenkki historian kehityskulussa, niin sen henki voi vain pyrkiä itse kehittymään ja muuttumaan uuden ajan hengeksi. Tämä tapahtuu niin, että ajanhenki ylipäänsä luo historiallisia olosuhteita, joista jokin uusi asioiden järjestys jälleen voi nousta. Ja niin kuin ajanhenki on yleinen, järjellinen, niin myös sen toiminta on suunnattu yleiseen. Historian henki ei ole jonkin yksilön arvelua ja mielipidettä eivätkä sen luomukset ole yksilön sairauden, kuoleman, intohimojen, rikoksen ja paheiden määrittämien olosuhteiden synnyttämiä. Yksilön sivistykseen kuuluukin, että hän siksi vaikuttaa yleisen hyväksi ja sellaisen toiminnan, jos se on sitä mitä se väittää olevansa, täytyy siten aina olla ajan hengessä tapahtuvaa toimintaa. Sillä kaikki muu toiminta jää päähänpistoksi ja mielivallaksi, eikä se itse asiassa lainkaan ole toimintaa yleisen puolesta. Yleinen, se joka säilyy yksilöiden kadotessa, voi olla vain yleisen hengen työtä.

Kukapa ei muistaisi vanhaa aapiskirjan lausetta: ”Kun kaikki hyörii toimessaan, niin kaikki hyvin hoidellaan”. Päivittäin kuulee myös erästä tämän väittämän sovellutusta, joka kuuluu näin: ”ihmisten suuren joukon tulee vain itse kunkin hoitaa yksityisiä etujaan, vain muutamat harvat ja valitut ovat omiaan hoitamaan kaikkien yhteistä hyvää” – tämä on sivistymättömien, sivistyksen vihollisten oppia.

Olkaamme kuitenkin oikeudenmukaisia ja myöntäkäämme, että maanviljelijän sallitaan yleisesti omaksua uusia menetelmiä, tehtailijan uusia koneita, kauppiaiden uusia vientiartikkeleita ja kauppateitä. Pitäähän jokainen lehtikirjoittajakin velvollisuutenaan, ja se katsotaan hänen oikeudekseen, että hän jopa kannustaa kyseisiä talonpoikia, käsityöläisiä ja kauppiaita sellaiseen. Mutta kun kyse on ihmiskunnan korkeimmista asioista, ei suhtautuminen aina olekaan samanlaista. Tässä tehdään usein äsken mainittu sovellutus.

Mutta kuka haluaisi avoimesti kieltää, että ainoastaan sivistynyt voi esim. antaa sivistynyttä kasvatusta, oikein hyödyttää omaa ympäristöään ja asuinkuntaansa, toimia valtiolle hyödyksi välittämällä todenmukaista tietoa maan tilanteesta ja tarpeista sekä kertomalla parhaista keinoista tarpeiden tyydyttämiseksi? Onhan myönnettävä, että jopa talonpoika, teollisuudenharjoittaja ja kauppias tarvitsevat jotain kaikesta tästä jo ammattinsa edistämiseksi, koska hän ei muuten voi havaita sen nykyistä jälkeenjääneisyyttä eikä uusien hankkeiden etuja.

Jos taas tarkastellaan, mitä kasvatus sinänsä sisältää, niin olisi ajattelematonta arvella, että kukaan vain ja ainoastaan lapsenhoidossa saadun kokemuksen avulla voisi antaa lapselle ja nuorukaiselle sivistyneen kasvatuksen. Jos kasvattajalla ei ole mitään käsitystä oman aikansa yleisestä yhteiskuntaelämästä, ei hän myöskään voi kasvattaa kansalaista sitä varten. Jos hän ei tiedä, millä tavoin liittyy yhteiskunnan kokonaisuuteen se ammatti tai toiminta, johon hän kasvattaa, niin eihän hän voi myöskään antaa kasvatusta ammattiin. Ilman käsitystä inhimillisen sivistyksen nykytilasta ja suhteesta menneiden aikojen sivistykseen hän ei voi kasvattaa yleiseen humaanisuuteen, todelliseen ihmisyyteen. Tähän ei pidä väittää, että jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on oppilaitoksia niin yleistä humanistista sivistystä kuin erityisiä ammattejakin varten ja että ainoastaan näiden laitosten hoitajat siten tarvitsevat sitä tietoa ja sivistystä, jota vaadimme kasvattajalta yleensä. Opettaja ei kasvata yksin. Jokainen ajatteleva opettaja myöntää, että ainoastaan ne oppilaat voidaan ohjata todelliseen sivistykseen, joiden holhoojat myöntävät tällaisen sivistyksen välttämättömyyden ja osaltaan toimivat sen hyväksi.

Toisin sanoen: kasvattajan kutsumuksen, kaikkien ihmisten kaikkein yleisimmän henkisen toiminnan tulee suuntautua yleiseen, mikä edellyttää kasvattajan osallistumista ajan henkeen, aiemmin mainittua rehellistä pyrkimystä todellisen humaanisuuden saavuttamiseksi niin itsessä kuin kasvatettavissakin.

Esimerkit valaisevat. Kun isä jättää lapsensa oppilaitokseen siinä tarkoituksessa, että lapsi suorittaisi nopeasti kurssinsa ja hankkisi pikemmin elantonsa, ehkä arvoasteita ja kunniamerkkejäkin, niin lasta ei voida johdattaa sivistykseen – koska sitä ei ole kasvattajalla, isällä. Hänen opetuksensa ja hänen esimerkkinsä sulkevat lapsen mielen sivistykseltä. Se oppii vain läksyjä ja unohtaa ne oppiakseen, miten päästä eteenpäin maailmassa. Sitä vastoin sellainen isä, joka etsii lapselleen johdatusta tosi inhimillisyyteen, ja miksei sen ohella ja sen jälkeen myös sellaista valmiutta johonkin ammattiin tai johonkin tiettyyn toimintaan, jota ajan henki vaatii – tämä isä osoittaa omaa sivistystään ja kasvattajana antaa takeet poikansa sivistykselle. Hänen halunsa ja pyrkimyksensä nimittäin suuntautuvat yleiseen, kasvatettavan sivistämiseen ihmiskuntaa ja isänmaata hyödyttämään. Ensiksi mainittu sitä vastoin tavoittelee omaa ja kasvattinsa hyötyä. Kukapa ei oivalla, että se sivistys, josta puhumme, myös tässä erityistapauksessa perustuu luottamukseen Kaitselmusta kohtaan.

Mitäpä hyödyttäisi tehdä tämän perusteella sovellutuksia erityisiin elämäntilanteisiin ja siihen, minkälaista toimintaa yleisen puolesta ne edellyttävät. On helppo nähdä, että kukin tällainen toimintakenttä vaatii rehellistä pyrkimystä käsittää ajan henkeä, sen tarpeita ja vaatimuksia sekä lujaa tahtoa toimia tässä hengessä.

Mutta koska oman ajan sivistys ei voi tavoittaa yksilöä muutoin kuin sen kansakunnan sivistyksen välittämänä, johon hän kuuluu, niin tästä seuraa, että hänen tulee pyrkiä käsittämään oman kansakuntansa asema suhteessa muihin kansakuntiin ja oman maansa sivistyksen suhdetta ihmiskunnan yleiseen kulttuuriin. Siksi myös hänen toimintansa yleisen puolesta täytyy suuntautua isänmaan yhteisiin asioihin, perustua todenmukaiseen käsitykseen sen laeista ja instituutioista, kaupasta ja elinkeinoista, asukkaiden älyllisestä ja siveellisestä tilasta. Tämä kenttä tosin sinänsä on yhtä rajaton kuin sivistyksen yleinenkin alue. Mutta missä hyvänsä yhteiskunnallisessa asemassa voidaan saavuttaa jonkinlainen näkemys kaikesta tuosta. Ja ainakaan ei voi olla sellaista sivistystä, jossa ei ilmene pyrkimystä tällaiseen näkemykseen, koska silloin puuttuu myös toiminnasta se tehokkuus, joka kertoo sivistyksestä, toiminnan suuntautumisesta yleiseen.

Jos edellä esitetyn perusteella nyt kysytään:

Kuka on sivistynyt lastenkasvattaja? Kuka on sivistynyt oman kuntansa jäsen? Kuka on sivistynyt elinkeinonharjoittaja? Kuka sivistynyt virkamies? Kuka sivistynyt kirjailija? Kuka ylipäänsä on sivistynyt mies suhteessa kansakuntansa yleisiin etuihin? Kuka on ihmiskunnan suuren yhteisön sivistynyt jäsen?

Mitä muuta voisi vastata kuin: se, joka perheenjäsenenä, omassa ammatissaan, kunnassa, kansakuntansa keskuudessa, ihmiskunnan suurissa kysymyksissä ymmärtää ajan vaatimukset ja jolla on tietoa ja tahtoa edistää näitä yleisiä etuja. Sanalla sanoen, kaikki muu sivistys kuin se, joka osoitetaan tuloksellisessa toiminnassa yleisen, niin perheelle, kansakunnalle kuin ihmiskunnallekin yhteisen päämäärän puolesta – kaikki muu sivistys on turhamaista ja pinnallista.

Ja kuka voi silloin lukea itsensä sivistyneisiin?

Ei ainakaan se, joka ei lainkaan ajattele näitä yleisiä asioita ja joka ei kykene niiden hyväksi mitään uhraamaan. Ei myöskään se, joka ilmoittautuu sivistyksen ystäväksi, mutta haluaa mielivaltaisesti rikkoa tiedon kokonaisuuden ja rajaa yleiseen kohdistuvaa intressiä yhtä mielivaltaisen kastijaon tai säätyerottelujen mukaan. Sivistyksen suhteen me kaikki nimittäin tarvitsemme kaikkea. Elämä on lyhyt oppia ja toimia niin ruhtinaalle kuin kerjäläisellekin. Kummankaan sivistykselle ei silloin pidä olla muuta rajaa kuin kumpaisenkin kyvyt. Ja kukapa ihmiskunnan ystävä ei toivo sellaista aikaa, jolloin kaikkialla maan päällä tunnustetaan, että näin on ja näin tulee olla!

Emme lopeta tätä kirjoitusta yrittämättä esimerkinomaisesti osoittaa, mitä se ajan henki, jonka olemme käsittäneet samansisältöiseksi sivistyksen kanssa, nykyaikana on.

Ilmaisemme sen luonnetta ehkä epätäydellisesti jos sanomme, että nykyajan leimallinen henki on sen tietoinen pyrkimys sivistyksen yleisyyteen. Emme kuitenkaan pysty muullakaan tavoin ilmaisemaan, mikä erottaa nykyajan menneistä aikakausista. Kansojen välisiä suhteita tarkasteltaessa huomaa, että sivistyksen täytyy ainakin lainata nimensä yhtä hyvin niiden rauhanomaisille kuin sotaisillekin keskinäisille suhteille. Vielä uudemman historian alussa levitettiin uskontunnustuksia miekan avulla. Pakanoita käännytettiin kristinuskoon väkivalloin, sen nimissä valloitettiin kokonaisia maanosia. Kristillinen kirkko kävi sotaa toista kristillistä kirkkoa vastaan. Ja rauhan aikanakin protestantti oli erillään katolisesta. Sittemmin sodassa ja rauhassa oli kysymys hallitsijahuoneiden eduista, määrättyjen neliöpeninkulmien ja miljoonien alamaisten omistamisesta. Sitten uusimpana aikana teollisuuden ja kaupan eduista tuli avoimesti hyväksyttyjä sodan syitä, mutta niiden myötä tunnustettiin myös rauha kansojen tarpeeksi, koska teollisuuden kehitys ja sen suoma nautinto nousee ja laskee rauhan myötä. Mutta sivistys on teollisuuden ehto ja sen hedelmä, sillä rauhan töissä oivallus merkitsee enemmän kuin voima eikä ihmishengen aateluus salli, että ihmiskunta asettaisi lopulliseksi päämääräkseen aistillisen hyödyn ja nautinnon, ei hengen jalostumista. Niinpä näemme nykyään, ettei edes villien kansojen alistamista oikeuteta uskonnollisella käännytystyöllä tai kirkon eduilla, ei vallanhalun sanelemalla niinsanotulla poliittisella välttämättömyydellä eikä elinkeinoelämän etujen vaatimuksella – vaan sivistyksen, sivilisaation oikeuden kautta. Emme puutu siihen, että tämän suojaverhon alla tavoitellaan kaikkia äsken mainittuja tarkoitusperiä. Uskontoa levitetään kuitenkin opettamalla, voittoa etsitään tarjoamalla voiton suomia etuja ja sivilisaatio ylipäänsä tunnustetaan kansojen rauhanomaisten kosketusten työksi, jota ei voi täydentää väkivalloin. On riittävästi siinä, että nykyaika ei tunnusta kansojen välisissä suhteissa muuta kuin sivistyksen oikeuden, asettaa viime kädessä sivistyksen edut kansainoikeuden perustaksi ja julistaa äänekkäästi, että ainoastaan kansojen vapaa kehitys voi näitä etuja edistää.

Sama oppi, jota sovelletaan myös kansakuntien välisiin suhteisiin, nauttii vielä varmempaa ja yleisempää tunnustusta kansojen sisäisessä elämässä. Järjen, yleisen tahdon, lain, tavan, mielipiteen herruus kaikessa ja yhtäläisesti kaikkien yli – se ei ole enää teoriaa. Maapallon sivistyneimmille kansakunnille se on todellisuutta, niin lujaa kuin inhimillinen vajavaisuus vain voi saada aikaan. Sellainen yhteiskunnallinen tila edellyttää jo korkeaa sivistystasoa, mutta merkittävää tässä sivistyksessä on, että se tunnustaa kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhtäläisen oikeuden itse sivistykseen ja perustuu vaatimukseen, että sivistystä kaikilla todella on. Sillä jos yksilöllä ei ole tietoa lain, tapojen sekä yleisen mielipiteen vaikutuksesta eikä hän siksi kykene itse niiden mukaan asettumaan, hän kärsii enemmän tai vähemmän väkivaltaa, koska hänet voidaan vain pakottaa niitä tottelemaan. Silloin ei myöskään yhteiskunta voi olla sellainen, että se perustuu vain järjen herruuteen ja yleiseen sivistykseen. Mutta itse väitteellä, että sivistyksen yleisyys on modernin yhteiskunnan ainoa varma perusta, on myös vähemmän sivistyneiden kansojen keskuudessa niin paljon kannattajia, että sen vaatimisen voidaan oikeutetusti sanoa olevan aikamme hengen merkittävin ilmaus.

Tästä ovat lähtöisin nykyajan erilaiset opit yleisestä omantunnonvapaudesta, yhtäläisistä poliittisista ja kansalaisoikeuksista, yhdenvertaisuudesta lain edessä, elinkeinovapaudesta, vapaasta kaupasta jne. Kaikki ne perustuvat sivistyksen yleisyyden edellyttämiseen ja siksi ne voidaan toteuttaa vain siinä määrin kuin sivistys todella on yhteiskunnan kaikille jäsenille kuuluva asia. Siksi näiden yhteiskunnallisten etuisuuksien vaatimisen tulee olla ehdollista, kunkin kansakunnan sivistystasosta riippuvaa. Mutta vaatimus itse sivistyksen yleisyydestä on ehdoton, se on kaikkina aikoina jokaisen kansakunnan olemassaolon kiertämätön ehto. Ei siksi ole sopimatonta koota tähän ilmaukseen se, mitä nykyinen ajanhenki vaatii.

Tätä perua on myös se ihmisarvon kunnioittaminen, joka ilmenee aikamme pyrkimyksissä alempien yhteiskuntaluokkien sivistyksen ja toimeentulon edistämiseksi, koulujen, turvakotien ja pelastuslaitosten perustamiseksi, rangaistuslakien lieventämiseksi ym. samoin kuin Raamattuja levittävissä yhdistyksissä, orjien vapauttamisessa ja muissa maailman kaikkia kansoja koskevissa hankkeissa. Kuka voisi väittää, etteivät nämä pyrkimykset ole kristinuskon hengen hedelmää? Siksi ei myöskään ole väärin pitää tämän hengen toteuttamista yhteiskuntajärjestyksessä ja ihmisten yhteiselämässä nykyajan sivistykselle leimallisena piirteenä.

Mutta tämä henki ei ole se, joka piti Jumalalle otollisena tekona käännyttää lähimmäinen miekalla tunnustamaan uskoa, eikä se, joka kitkerän ehdottomana tuomitsee lähimmäisen vakaumuksen. Tälle hengelle rotujen, kansakuntien, uskontojen, yhteiskuntajärjestyksen, oppien tai tapojen erilaisuus ei ole hylkäystuomion perusta. Se kunnioittaa jokaisessa ihmisessä ihmisarvon, järjen ja sivistyksen ikuista oikeutta sekä taistelee saadakseen sen voimaan itsensä ja toisten kohdalla.

Olemme jo aiemmin tässä lehdessä lausuneet vakaumuksemme, että maamme ulkoinen asema, siitä koituvien velvollisuuksien yleinen ja voimakas tajuaminen, kansakuntaan syvään juurtunut alamainen uskollisuus sekä osin lain ja oikeuden kunnioitus, että kaikki tämä tulee säästämään Suomen niiltä kohtaloilta, joiden kautta sivistys joskus on toisten kansakuntien keskuudessa raivannut itselleen tietä. Mutta nämä edut myös velvoittavat Suomen kansaa uskollisesti ja uutterasti työhön sivistyksensä hyväksi, siinä vakaumuksessa, että ilman tätä työtä kaikki sen nykyisestä asemasta koituvat edut menetetään.