Koska toimitukseen on tullut kyselyjä Saimassa viime vuonna 14. marraskuuta julkaistun, naisväenkoulun perustamista Kuopioon koskeneen tiedotuksen johdosta, toimituksella on kunnia asian valaisemiseksi ilmoittaa:
että suunnitteilla oleva oppilaitos on nimensä mukaisesti ”naisväenkoulu” eikä pensionaatti;
että koulun avaaminen riippuu siitä, ilmoittautuuko hankkeeseen mukaan riittävä määrä osallistujia, mitä ei ole vielä tapahtunut;
että kouluun voidaan ottaa myös jo pitemmälle ehtineitä oppilaita;
ettei maksua voitane alentaa, vaikka kouluun tulisi useampia siskoksia.
Ja lisäksi toimitus muistuttaa nöyrimmin, ettei tarkoituksena ole tehdä koulusta yhden yksityishenkilön yritystä, vaan laitos, jonka perustamiseen ryhtyvät siitä kiinnostuneet vanhemmat tai holhoojat, joilla siis on oikeus päättää sen luonteesta, ja lisää, että muuan tässä kaupungissa asuva suuresti arvostettu mies on halukas osallistumaan hankkeeseen ja toimimaan koulun perustamistoimien ja opetuksen lähimpänä valvojana.
Kuopio
Talvi jatkuu edelleenkin lauhana, niin että lämpömittarin lukema laskee harvoin 10 asteeseen jäätymispisteen alapuolelle, ja vaikka taivas on ollut jatkuvasti pilvessä, lunta on satanut vain vähän. Pohjolan talvesta ei ole muistuttanut yksikään ankara pakkaspäivä eikä kunnollinen pyry.
Kuopion lukio on saanut seuraavat lahjoitukset: kaupungin kirkkoherralta herra toht. Ingmanilta herra tohtorille hänen elinaikanaan tulevina vuosina tästä kaupungista kertyvät pääsiäisen kolehtitulot lukion stipendirahastolle; hra tilanomistaja Ahngerilta Rautalammilta kolme varsin harvinaista Joh. Messeniuksen teosta; hra konsuli von Böninghiltä Tallinnasta kokoelman, joka sisältää 4 kultarahaa, 193 (osaksi erittäin harvinaista) hopearahaa ja -mitalia, 5 galvanoitua mitalia, 56 kuparirahaa sekä 1 rauta- ja 1 tinamitalin; hra pastori C. G. Nordströmiltä Juvalta 5 vanhaa äyrityistä; hra lehtori ja rovasti Alopaeukselta Viipurista Lagerbringin Svea Rikes historian 4 osaa; Suomen Tiedeseuralta sen tähänastiset julkaisut, 2 osaa, ja hyväntahtoisen lupauksen jatkotoimituksista sekä Pielisjärven hra kirkkoherralta J. Steniukselta 2 hopearahaa.
Kotimaasta
Helsinki. Myös maakuntien yleisö on vihdoin saanut osansa herra Rappon salaperäisestä taidosta ihastuttaa pääkaupungin yleisöä ”elävillä kuvilla”. Sille, joka tietää että taide on hiukan enemmän kuin luonnon jäljittelyä, mainitut kuvat ovat tähän asti olleet arvoitus. Suuresta taiteentuntija Rapposta, joka järjestää kuvansa antiikin mallin mukaan, ei kukaan liene aiemmin kuullut. Mistä hän löytää ideaaliset muodot, mistä on syvä, rauhallinen ilme tullut hänen ”eläville” kasvoilleen – se on ollut suuri salaisuus jonka selitys on tähän asti varattu vain Turun ja Helsingin taiteentuntijoille. Yhtä selittämätöntä on ollut se, että nämä kuvat ovat houkutelleet niin paljon katsojia. Tähän astihan on pidetty selvänä, että suuri yleisö ainakaan Alppien pohjoispuolella ei juuri välittäisi, vaikka saisi ilmaiseksi nähdä aitoja antiikin taideteoksia.
Nyt arvoitus on ratkaistu. Mistään ideaalisesta muodosta, syvällisestä ilmeestä ja tyynestä asennosta ei lainkaan ollut kysymys. Edes marmorin väriä ei jäljitellä. Ei, esillä on vain muutama atleettinen mies ja hekumallinen nainen ihonmyötäisissä trikoissa, maalatuin kasvoin ja luonnollisin hiuksin, häpeän vuoksi ryhmiteltyinä hiukan oikeita taideteoksia muistuttamaan – jos edes kymmenkunta katsojista sattuu niitä tunnistamaan. Eikä edes hävetä puhua näistä jäljennöksistä taideteoksina! Morgonbladet on puhunut jokseenkin suunsa puhtaaksi mutta Helsingfors Tidningar vain aivan vakavissaan kehottaa arvon katsojia ”laimeaan nautintoon”, ihailemaan antiikkia moisissa jäljennöksissä. Vain hitunen lisää viileyttä ja pääkaupunki saa siis iloita mitä ihanimmista taidenautinnoista!
Onko oikeusistunnon julkisuus Suomessa luvallista?
Moni, joka tietää miten kiivaasti ja usein turhaan muissa maissa on pyritty oikeudenkäyntien julkisuuteen ja joka tuntee omassa maassamme vallitsevan tavan, lienee samoin kuin me pitänyt selvänä asiana, että laki kieltää kaikkien ei-asianosaisten henkilöiden pääsyn oikeuden istuntoon. Lainkäytön julkisuuden hyödyllisyyttä emme tässä käsittele. Oltakoon samaa mieltä englantilaisten ja ranskalaisten kanssa, että se on oikeudenkäytön lainmukaisuuden välttämätön ehto, tai päätettäköön Preussin maakuntapääkaupunkien ja kirkkosynodien tavoin, että yhtä hyvin tällaisten seurakuntien äänestykset kuin tuomioistuinten pöytäkirjatkin tulee haudata syvimpään pimeyteen. Kysymys on kuitenkin kiinnostava pelkästään tällä hetkellä asiaa koskevan ja voimassaolevan lain näkökulmastakin tarkasteltuna.
Opettavaisesta teoksesta ”Bidrag tll den Svenska Samhällsförfattningens Historia” löydämme seuraavia kohtia:
Koko käräjäyleisöllä oli muutoin oikeus olla läsnä käräjillä ja joka tapauksessa tuli yleisön edustajana olla läsnä tietty määrä miehiä oikeusyhteisön eri alueilta; muussa tapauksessa ei ollut ’laillisia käräjiä’. Tuomarilla ei siis ollut tuomiovaltaa muuten kuin oikeusyhteisön läsnäollessa. Sen piti kuunnella ja todistaa, mitä käräjillä tehtiin ja kaikilla käräjillä kuten myös kaupunkien tuomioistuimissa oikeudenkäynnit siten olivat julkisia.
Ja tähän kuuluvassa nootissa kirjoittaja lisää:
Julkisuus on vielä nykyäänkin eräs ruotsalaisen suullisen oikeudenkäynnin kiistaton lähtökohta kaikissa tuomioistuimissa, jotka joko tutkivat tai tuomitsevat tai pelkästään tutkivat. Näin ollen se koskee myös hovioikeutta niissä jutuissa, joissa se on korkeimpana oikeusasteena. Tämä on historiallisen kehityksen seuraus eikä sellaista lakia ole, joka vaatii sulkemaan tuomioistuinsalin ovet juttua käsiteltäessä. Tietyissä tapauksissa yleinen siveellisyys vaatii poikkeusta säännöstä mutta siten nekin vain vahvistavat itse säännön. Tutkimuksen tulee olla yhtä julkinen kuin tuomion ja rangaistuksenkin. Ennen tuomittiin avoimen taivaan alla; sitten siirryttiin mukavuussyistä katon alle – siinä kaikki. Kaupunginlaki puhuu oikeudesta joka istui torilla ja 1700-luvun loppupuolella istui Saksan Klettiganin keisarillinen valtakunnanoikeus Reinin sillalla Kajserstuhlin luona ja siirtyi kylmän tai sateen vuoksi katon alle vain silloin, jos kukaan ei noussut esiin vääpelin kysyessä ’onko täällä joku joka ei rakasta oikeutta yhtä lailla katon alla kuin tavallisessa oikeuspaikassamme?’. Englannissa tuomari peittää yhä itsensä kun hän julistaa tuomion.
Tämä tosin koskee ruotsalaisia tuomioistuimia yleensä, mutta tarkka kirjoittaja olisi varmasti tehnyt poikkeuksen Suomen tuomioistuinten suhteen, jos sellainen olisi laissa säädetty. Niin ollen tulee pitää selvänä, ettei mikään laki kiellä säädyllisen kuulijan läsnäoloa kaikissa maamme tuomioistuimissa jossa oikeudenkäynti tapahtuu ”suullisesti”. Pidetään tällaista julkisuutta sitten välttämättömänä tai ei, niin on kuitenkin mielenkiintoista tietää, että sama julkisuus joka monessa paikassa on vain hurskas toive – on de jure [lain mukaan] olemassa rakkaassa isänmaassamme.
Mainittu teos sisältää monia yhtä kiinnostavia ja maan lainsäädännön kannalta tärkeitä ja valaisevia huomautuksia ja tutkimuksia kuin tässä esitetty. Tulemme siitä myöhemminkin esittelemään yhtä ja toista, joka kenties yllyttää maamme lainoppineita miehiä joskus esiintymään myös sanomalehtien palstoilla. Olisihan esim. hyvä saada kuulla, mitä mieltä jokin alioikeuden tuomari on mainitusta asiasta ja poistaisiko hän oikeussaliin ilmestyvät asiaankuulumattomat kuulijat vai ei. Varmaa nimittäin on, että yleisesti sellaista vierailua pidetään kiellettynä, on tällainen käsitys syntynyt sitten tuomareitten toimenpiteiden perusteella tai on se vain vähitellen kehittynyt seuraus yleisön oikeusistuntoja kohtaan osoittamasta välinpitämättömyydestä.
