Saima nro 48, 28.11.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
28.11.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Uutisia

Espanjassa on monilla paikkakunnilla tapahtunut vallankumousyrityksiä tasavaltalaisessa hengessä, vankilat ovat saaneet uusia asukkaita, ja tuomioita on menestyksekkäästi pantu täytäntöön. Kaikki tämä vaikuttaa voimakkaasti hallituksen suunnittelemiin perustuslain muutoksiin, joiden ajaminen läpi cortesissa käynee onneksi helposti, kun vaalitkin sujuivat aiemmin kerrotulla tavalla niin onnekkaasti, että varsin harvoja opposition edustajia pääsi kamareihin. Parasta epäilemättä olisi, että cortesille annettaisiin käsky äänestää koko perustuslaki ja samalla itsensä kumoon.

 

Vaasan lukio on saanut runsaasti lahjoituksia, niin että sen kirjasto omistaa heti alkajaisiksi 1 800 nidettä, stipendirahaston varat ovat jo kohonneet 1 590 hopearuplaan ja hyönteis- ja rahakokoelmille on saatu hyvä alku.

Kuopio. F. A. T:n liitteenä julkaistun verohintojen yhteenvedon mukaan tuotteiden verohinnat Kuopion läänissä on määrätty seuraaviksi: ruis 4.80–4.52; ohra 3.50–3.39; kaura 2–2.10; humala 1.50–1.39; häkilöity pellava 2–2.05; hamppu 1.10–1.12; heinäparmas 3.50–3; olkilyhde 8–5 kop.; voi 1.65–1.64; tali 1.60–1.61; silava 1.24–1.05; kuivattu liha 60–49 kop.; lampaanliha 60–63 kop.; tynnyri pientä kalaa 5.40–4.50; päivätyö 26, lisäpäivätyö 52 kop. – kaikki summat hopearahana, ja edelliset luvut tarkoittavat ”vuoden 1844 verohintaa” ja jälkimmäiset sekä toistamattomat luvut ”vuoden 1844 veroparselien keskimääräistä verohintaa”.

 

Onko Saimaan kanavasta Länsi-Suomelle välitöntä taloudellista hyötyä?

On kiistatonta, ettei yksikään kansakuntaa hyödyttävä hanke voi olla sellainen, että se tyydyttäisi kaikkia kansakunnassa eläviä ja vaikuttavia intressejä. Esimerkiksi valtiojärjestyksen uudistaminen vie välttämättä joko valtaa pitäneeltä tai hallituksen ulkopuolelle jätetyltä yhteiskuntaluokalta joitakin etuja. Kirkon uudistaminen vahingoittaa tavallisesti senhetkisen papiston etuja. Uudet oppilaitokset merkitsevät sitä, että vanhat eivät ole enää ainoita mahdollisia ja ne tuovat yhdelle paikkakunnalle edun, joka toiselta vielä puuttuu. Ulkomaankauppaa rajoittavat määräykset vähentävät kauppiaiden voittoja mutta hyödyttävät kotimaista teollisuutta. Elinkeinovapaus antaa kaikille niille, jotka ammattikuntapakko nyt tekee palvelijoiksi, tilaisuuden vaurastua omassa komennossaan ja parantaa kaikkien mahdollisuuksia toimeentulonsa hankkimisessa, mutta nykyisiltä ammattikunnilta se vie niiden tähänastisen suojan. Sanalla sanoen, aina kun vallitsevaa tilannetta jotenkin muutetaan joko vanhoja laitoksia kumoamalla tai uusia perustamalla, niin yleisen hyvän vuoksi on jonkin etu uhrattava.

Uudet liikenneyhteydet maan sisällä näyttäisivät silti olevan hyvin viattomia uudistuksia. Mutta nekin aiheuttavat pakosta tappioita niille paikkakunnille, jotka ennen ovat yksin muodostaneet kulkureitin. Niinpä kerrotaan, että Länsi-Suomessa nyt valitetaan Saimaan kanavan aiheuttavan vahinkoa maan tälle osalle. Luultavasti huhu kuitenkin liioittelee: olisi kovassa ristiriidassa mainitun seudun väestön tunnetun isänmaallisuuden kanssa, jos he eivät tunnustaisi, että kanavan avaaminen on koko Suomen tulevaisuudelle mittaamattoman hyödyllinen hanke.

Ennen kaikkea länsisuomalaisten pitäisi ajatella sitä, että Länsi-Suomi on tappionsa jo kärsinyt. Olemme tässä lehdessä jo huomauttaneet sisämaan tuotteiden myymisen Pietariin olevan jo nyt niin edullista, että Pohjanmaan rannikolle viedään varsin vähän. Siksi maamies pitää edullisempana ostaa suolansa Kuopiosta kymmenellä ruplalla kuin Pohjanmaalta 6 1/2–7 ruplalla tynnyriltä. Ja tämä tilanne vakiintuisi vuosi vuodelta ilman kanavan avaamistakin. Uudet menetykset eivät siis uhkaa Länsi-Suomea, jo kärsittyjä kanavahanke ei edes lisää. Itä- ja Länsi-Suomen kauppasuhteita se ei muuta. Muutos on alkanut jo kolme vuosikymmentä sitten ja kaikki, mitä tässä suhteessa voi tapahtua, on jo tapahtunut. Mutta luulisimme, että muutos ei ole ollut yksisuuntainen, vaan että kyseinen tappio on jo saatu korvatuksi ja että korvaus on yhtä vankka tosiasia kuin tappiokin. Vai onko tavarakauppa esim. Pohjanmaan kaupungeista nyt pienempää kuin kolmekymmentä vuotta sitten, niin edulliset kuin suhdanteet silloin olivatkin? Tuskin. Jokin aika sitten olosuhteet siellä olivat tavattomat suotuisat myös tuonnin kannalta, mutta se ei silti liene kohonnut nykyiselle tasolle. Ja vaikkei kumpikaan olisi kasvanut maan väkiluvun tahdissa, niin on kuitenkin selvää, että Länsi-Suomi on löytänyt omalta alueeltaan ne kaupan mahdollisuudet jotka sillä aiemmin oli Savossa ja Karjalassa. Näiden seutujen tuotteet olivat Länsi-Suomelle arvokkaita lähinnä silloin kun sen kauppa rajoittui Tukholmaan. Mutta kun osin Suomen ero Ruotsista ja osin Ruotsin sisäisten liikenneyhteyksien muuttuminen heikensi Tukholman kaupan kannattavuutta, niin myös Länsi-Suomessa syntyi uusia kauppakohteita ja maakunnan elinkeinoelämän viriäminen lisäsi myös tuontitavaroiden kulutusta. Niin lisääntyi jonkin aikaa potaskanvalmistus, ja tervan ja varsinkin käsin sahattujen lankkujen ja lautojen valmistus kasvaa jatkuvasti, minkä lisäksi perustetaan uusia sahoja, rauta- ja paperitehtaita. Se että kauppaa voitiin käydä muuallekin kuin Ruotsiin, auttoi välttämättä tätä muutosta. Siitä on ollut myös se suuri etu, että läntisen Suomen teollisuus on siten edistynyt ja sen kauppa tullut maan muista osista riippumattomaksi.

Tuskinpa on ketään, joka ei ymmärtäisi sen vaatimuksen epäoikeudenmukaisuutta, että Itä-Suomen pitäisi jäädä vaille uusia kulkuyhteyksiä jotta maan läntisen osan kauppa kukoistaisi. Sen vääryys olisi sitäkin suurempaa, koska tosiasiat osoittavat ettei Itä-Suomen tuotteiden myyminen Pohjanlahden satamien kautta ole kannattavaa ja että sitä ovat viime aikoina harjoittaneet vain muutamat näiden satamien vähävaraisemmat kauppiaat. Tuontitavaroille nämä satamat kylläkin ovat löytäneet menekkiä sisämaasta. Mutta nykytilanteessa tämäkin etu jää merkittävimmän tuontitavaran, suolan, kohdalla yhä vähäisemmäksi. Mitä taas siirtomaatavaroihin tulee, niin niiden kuljetus Viipurin ja Lappeenrannan kautta tuskin koskaan tulee halvemmaksi kuin Pohjanmaan kaupunkien kautta; kilpailu on siksi niille avoin. Mitä ne tässä suhteessa ovat Itä-Suomessa menettäneet, sen ne ovat, kuten sanottu, voittaneet oman maakunnan lisääntyneen kulutuksen ansiosta.

Mutta kun ilmoille päästetään niin huonosti sopiva sukkeluus kuin uuden kanavan nimittäminen ”Suomen haudaksi”, niin taustalla tuskin on mitään varsinaisia laskelmia täsmällisistä tappioluvuista. Kenties tietämättömyys sälyttää uuden hankkeen syyksi harminsa niistä tappioista, jotka olosuhteet ovat kauan sitä ennen aiheuttaneet ja joissa kysymys on oikeataan siitä, että vanhaa ei ole voitu säilyttää samalla kun on hankittu uutta. Mutta luultavimmin se vastenmielisyys, jonka ilmauksista maan lehdissä on jo kerrottu, johtuu vain siitä pelosta, että läntinen Suomi jäisi kanavan hyödystä osattomaksi vaikka tämä maamme merkittävä osa joutuu maksamaan myös merkittävän osan kanavan kustannuksista. Jos ajatellaan, kuinka suuresta osasta maata on kysymys, niin on myönnettävä että sen asukkailta vaaditaan isänmaallista uhrautuvaisuutta, jos he täysin kärsivällisinä tyytyvät katselemaan kuinka suurin hanke, mitä Suomen elinkeinoelämän kannalta on koskaan toteutettu tai koskaan voidaan toteuttaa, koituu pääasiassa heidän maan itäosassa asuvien veljiensä eduksi. Siksi onkin kohtuullista, että Länsi- ja Lounais-Suomi saatetaan mahdollisimman paljon osallisiksi hankkeen eduista; samalla muistamme kuitenkin sen, että tulevaisuudessa Kokemäen vesistöjen sulkulaitteet ja Pohjanmaan monien jokien perkaaminen antavat korvausta juuri näille maamme osille.

Seuraavassa koetamme osoittaa erään niistä ehkä monistakin keinoista, joilla maan kaikki osat saadaan nauttimaan kanavan Itä-Suomelle suomista eduista. On erittäin tärkeää, että näin kansallinen hanke saa osakseen kansakunnan yleisen rakkauden ja luottamuksen ja siksi toivomme, että jokainen pienempikin yritys tämän päämäärän saavuttamiseksi saa huomiota osakseen. Ehkä myöskään hyvää tahtoa ei käsitetä väärin silloin kun aiheen laajakantoisuus muuten tekee myös erehtymisen tavallista helpommaksi niin että mistä tahansa ehdotuksesta voi helposti jäädä jäljelle vain tämä tahto.

II [nro 49, 2.12.1844]

Eräs kaikkein kiistattomimpia totuuksia on epäilemättä se, että ulkomaankauppa ei niinkään edistä maan vaurastumista tuottamalla sille kovaa valuuttaa, vaan kannustamalla sen tuotantoa ja toimimalla sivistyksen välittäjänä. Pitemmällä aikavälillä tavaranvaihto nimittäin tasoittaa kaupan tilapäisen ylijäämän, mutta jokainen uusi tai vain laajentunutkin elinkeinon lähde vaikuttaa pysyvästi maan hyvinvointiin. Kotimaankaupassa tämä ilmenee vielä selvemmin kuin pelkkää ulkomaankauppaa tarkasteltaessa. Yksikään maakunta ei voi vain ostaa toisilta, vaan sen täytyy vaihdossa luovuttaa vastaava määrä tavaroita joko näille tai ulkomaalaiselle, jotta se voisi käteisvaroilla maksaa kulutuksensa. Myöskään rahaa ei voi mihinkään kerätä vaan se on jälleen pantava liikkeeseen. Tällöinkin varsinainen voitto siis syntyy molemminpuolisesta tuotannon ja kulutuksen lisääntymisestä.

Olisikin mahdotonta aloittaa sellaista kaupankäyntiä, jonka pitäisi tuottaa jotain muuta voittoa kuin tässä mainittu ja joka siten voisi jatkua vaikuttamatta siihen lainkaan. Mutta säädökset ja muut seikat voivat sitä vastoin vaikuttaa siihen, miten hyvin kauppa pystyy saavuttamaan tämän päätarkoituksensa. Mitä vähemmän kauppakaupunkeja ja sen seurauksena myös kauppiaita maassa on, sitä vähäisemmäksi täytyy myös kaupan maalle tuottaman hyödyn jäädä. Silloinhan kauppaoikeus lähenee yhä enemmän monopolia ja kauppiaan on helppo laskea kotimaisen ja nostaa ulkomaisen tuotteen hintoja. Maanviljelijän on välttämättä saatava tarvitsemansa rahat kauppiaalta ja siksi hänen on pakko myydä tavaransa mihin hintaan hyvänsä. Hänen on pakko, sillä hänen elämänsä on riippuvainen monista välttämättömyystavaroista, joista kauppias taas voi mielivaltaisesti häntä veloittaa. Ja jos maasta on maksettava veroa, niin on hankittava lisäksi sen maksuun tarvittavat varat.

Jätämme sikseen kaiken lavertelun täysin vapaasta kaupasta, jossa ei olisi mitään privilegioita. Sellaisesta kauppavapaudesta kaupunkien asukkaat eivät mielellään soisi puhuttavan vaikka useimmat vaativat vapaata kauppaa silloin kun on puhe tullilainsäädännöstä. Haluamme vain ohimennen huomauttaa, ettei tällaista kauppavapautta voi vastustaa niinkään sillä perusteella, että se vahingoittaisi oman maan teollisuutta kuin sillä vanhalla väitteellä, että liiketoimesta veroa maksavalla täytyy olla myös nimenomainen oikeus sen harjoittamiseen. Mutta siitä verosta, josta tässä puhumme, valtiolle menevät maksut kattavat vain pienen osan. Siihen kuuluvat myös kunnalliset maksut, jotka kaupunkien porvaristo suorittaa kaupungille eli omaksi välittömäksi edukseen.

Mutta kuten sanottu, jätämme asian tämän puolen sikseen. Meidän aiheemme kannalta on aiemmin tarkasteltu paljon tärkeämpi. Tuskin kukaan nimittäin pitäisi Suomelle edullisena, että maalla olisi yksi ainoa tapulikaupunki. Ehkä myönnetään, ettei kaksikaan kaupunkia riittäisi estämään kauppamonopolin syntyä. Nyt on selvää, että Saimaan kanavan avaaminen synnyttää kanavan suuhun kaupungin, josta tulevaisuudessa varmasti tulee Suomen suurin ja rikkain kaupunki. Siitä kaupungistahan itse asiassa tulee puolen Suomen tapulikaupunki.

Jos lukija nimittäin suvaitsee muistella, mitä lehtemme tämän vuoden numerossa 14 samankaltaisesta aiheesta kirjoitettiin, niin Saimaan kanavan mereen yhdistämä maa-alue on asukasluvun mukaan laskettuna noin puolet, pinta-alan mukaan kolme viidesosaa Suomesta. Ja koko tällä alueella tulee siis olemaan vain yksi kaupunki kanavan suulla vientiään ja myös tuontinsa suurinta osaa varten. Mutta sellainen monopoli antaa tämän kaupungin kauppiaille aivan liian suuren vallan. Sama syy, joka sai hollantilaiset hävittämään neilikan Molukeilta ja tuhoamaan suuret määrät tätä tavaraa, tulee myös tässä tapauksessa taannuttamaan puolen Suomen tuotantoa. Kauppiaallehan on edullista saada sama voitto pienemmästä tavaramäärästä kuin suuremmasta. Ja voittoa voi lisätä paitsi alentamalla ostohintaa, myös korottamalla myyntihintaa. Edellinen koskee vientiä, jälkimmäinen tuontia. Jos kyseisestä kaupungista, uudesta Viipurista, tulisi heti suurkaupunki, vaara olisi vähäisempi, sillä suuressa kaupungissa kauppiaiden keskinäinen kilpailu on aina kovempaa. Mutta kun se kasvaa vain vähitellen, niin sen yksinoikeus puolen Suomen viennin ja tuonnin hoitamiseen tulee estämään maamme tämän osan elinkeinojen kehittymistä minkä kanavan rakentaminen muuten mahdollistaisi. Ja näin tämä tilanne haittaa myös niitä maan hyvinvoinnille suotuisia vaikutuksia, joihin hallitus tällä suurenmoisella toimenpiteellään pyrkii.

Jos näitä asioita arvioidaan yhden tai toisen kaupungin näkökulmasta, yhden tai toisen yhteiskuntaluokan eduista tai vain väitetyistä, mahdollisista oikeuksista lähtien, niin ratkaisu jäisi monien satunnaisten seikkojen varaan eikä ainoan pätevän perusteen eli yleisen edun. Yhtä vähän kuin kauppavoittoa eli kauppiaan voiton turvaamista kaikissa tilanteissa tulee asettaa tuotannon kasvun eli kaupan maalle antaman todellisen hyödyn edelle, yhtä vähän voidaan asiaa tarkastella esim. Viipurin eduista lähtien silloin, kun kysymys on puolen Suomen elinkeinoelämän kasvusta ja niin laajamittaisen hankkeen hedelmistä kuin Saimaan kanavan rakentaminen. Siksi ei myöskään seuraavaa johtopäätöstä voi pitää epäoikeudenmukaisena: useampien eri kaupunkien kauppiaiden on saatava kilpailla Saimaan kanavan suulla.

Ratkaisun siitä, mitkä Suomen kaupungit saisivat oikeuden käydä kauppaa kanavan suulle aivan varmasti syntyvällä kauppapaikalla, täytyy lähteä samasta koko maan hyvinvoinnin näkökulmasta. Näyttäisi tosin siltä, että ennen muuta juuri kanavan mereen yhdistämällä alueella sijaitsevien sisämaankaupunkien pitäisi saada tapulioikeudet sen suulla. Mutta kun sitäkään ei voitane kiistää, että merikaupungin asukkaat pystyvät hoitamaan ulkomaankaupan halvemmalla kuin sisämaankaupungin, niin mainittu ratkaisu alentaisi maan omien tuotteiden hintoja ja kaikki tuontitavarat kallistuisivat. Ja kun taas Suomen merikaupunkien joukosta ei mitään perusteltua valintaa voi tehdä, niin näyttää luontevimmalta ja kotimaista elinkeinoelämää parhaiten edistävältä, että jokaiselle Suomen jonkin meri- ja tapulikaupungin kauppiaalle annetaan oikeus vapaaseen kauppaan Saimaan kanavan suulla.

Tällainen kauppavapaus ei tietenkään voi merkitä muuta kuin oikeutta ostaa suoraan tuottajalta (eikä vain paikkakunnan kauppiailta) ja myydä suoraan kuluttajalle mitä tahansa tavaroita. Sääntöä ei kuitenkaan voi olla ilman poikkeusta ja liiallinen kilpailu teollisuustavaroiden tuonnissa edistäisi turmiollista ylellisyyskulutusta ja vaikeuttaisi kotimaisten tehtaiden syntyä. Maan muiden kaupunkien kauppiaiden vähittäiskauppaoikeus tekisi myös poikkeuksen vallitseviin säädöksiin ainoastaan Viipurin läänin kaupunkien tappioksi. Näin ollen näyttäisi järkevältä ja kohtuulliselta, että mainittu kauppavapaus rajoitetaan vain tukkukaupan alaan laskettavien tuotteiden ostamiseen ja myymiseen, eikä sen tule koskea teollisuustavaroiden tuontia.

Itä-Suomen elinkeinoja edistettäisiin näillä keinoin paljon nopeammin kuin yhden kaupungin kauppamonopolin puitteissa, se on mielestämme niin selvää ettei tarvita enempiä todisteita kuin tässä osoitetut. Ainoat, joilla voisi olla valittamista näiden toimien aiheuttamista tappioista, olisivat Viipurin kaupungin tai ehkä oikeammin uuden Viipurin kauppiaat. Mutta itse asiassa he menettäisivät vain jonkin arvioidun edun, ei mitään jo olemassa olevaa. Paikkakunnalla asuvinahan he joka tapauksessa saisivat monia etuja muista kaupungeista tuleviin kilpailijoihin nähden. Nopeasti kasvava tuotanto tekisi heidän osuutensa pian yhtä suureksi kuin se on nykyisinkin. Yksinoikeutta kanavan maan kaupalle tuottamaan suureen kasvuun he eivät voi millään perusteella vaatia, sillä kanavan rakentamiseen sijoitettavilla miljoonilla pyritään koko maan etuun, ei vain heidän. Sitä paitsi Viipurin nykyinen kaupankäynti osoittaa, ettei kaupungin yksinoikeus Itä-Suomen vientiin edistä tuotannon kasvua niin kuin pitäisi. Se joka omassa satamassa myy tavaran ulkomaalaiselle, ei voi maksaa siitä korkeinta hintaa, ja eron täyty olla erityisen suuri, jos sitä mitataan englantilaisen laivan rahtikulujen mukaan, suomalaisen vastaaviin verrattuna. Edelleen on tarpeetonta muistuttaa, että jokaisen kauppaa käyvän on maksettava myös kunnallisveroa määrätty prosentti viemiensä ja tuomiensa tavaroiden hinnasta.

Jos joku huomauttaa, että kyseinen kauppavapaus pitäisi laajentaa myös sisämaankaupunkeihin, niin siihen me emme sanoisimme juuri muuta kuin että niiden kauppaa silloin hoitaisivat luultavasti vain välittäjät, sillä oma etu vaatisi sisämaan kauppiaita asettumaan kanavan suulle tai muualle merikaupunkeihin. Nytkin sisämaan kauppiaat joka tapauksessa tullauttavat tavaransa jonkin tapulikaupungin kauppiaan nimissä ja olisi kohtuullista, että heille annettaisiin oikeus tuoda tavaransa omissa nimissään kanavan läpi. Sehän vain lisäisi kilpailua ja laajentaisi kanavan suomia etuja. On selvää, että esittämällämme tavalla myös Länsi-Suomen kauppa saisi siitä kaiken edun mitä se kohtuudella voi pyytää. Kanava parantaisi näiden seutujen varustajien mahdollisuuksia saada laivoilleen paluurahteja, heidän pääomansa ylipäänsä kasvaisivat ja siten tuotanto kohoaisi myös maan tässä osassa.

Lopetamme artikkelimme muistuttamalla vielä siitä tosiasiasta, mihin ehdotuksemme käyttökelpoisuus ja kohtuullisuus perustuu: Saimaan kanavan suulla sijaitsevasta satamasta tulee puolen Suomen kauppasatama.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: