Kuopio
Etelätuuli ja sade ovat täällä jälleen pilanneet jo aluillaan olleen rekikelin, ja vaikka jää onkin salmissa vahvaa, tuuli voisi kuitenkin yhä särkeä sen, jolloin ne laivat ja pienemmät alukset, jotka ovat joutuneet jäämään Varkauteen, pääsisivät vielä tänne. Tästä olisi paljon hyötyä koko paikkakunnalle, koska tänne tilatut yli kaksituhatta tynnyriä suolaa ja tuhatviisisataa tynnyriä viljaa on muussa tapauksessa varastoitava Varkauteen. Tähän mennessä lunta on ollut enemmän maakunnan eteläosassa, jossa onkin kaikkialla ollut rekikelit, kuin Kuopion ympäristössä ja yleensäkin pohjoisosassa.
Kotimaanuutisia
Kanavassa on julkaistu lähetetty kirjoitus, jonka sisältö on seuraava:
”Helsingin Yliopiston opiskelijat valittavat, etteivät he pysty läpäisemään virkamiestutkintoa niillä tiedoilla, jotka he saavat julkisista luennoista, vaan heidän on pakko ottaa erillistä korvausta vastaan yksityistunteja opettajilta, jotka vastaavat tutkinnoista ja päättävät heidän pätevyydestään. Tämä käy varsin raskaaksi monille vähävaraisemmille. Sama tapa on kuitenkin vallalla ja samanlaisia vaatimuksia esitetään myös vähäisimmissäkin kouluissamme, jos opetuksesta halutaan tuloksia. Vastaakohan tämä koulujärjestyksessä ilmaistuja tavoitteita?”
Tämä valitus näyttää osaksi arvoitukselliselta, osaksi perusteettomalta. Useimmat eivät nimittäin tienne mitään tuommoisesta tilanteesta kouluissa. Ehkä asiat ovat kuitenkin toisin Viipurin läänissä. Mutta mitä yliopistoon tulee, olisi todellakin mitä toivottavinta, että julkiset luennot olisivat todella tieteellisiä ja tutkintovaatimusten oppiminen jätettäisiin ylioppilaiden omaksi huoleksi, hankkivatpa he tietonsa omin päin tai jonkun opettajan ohjauksessa. Statuuttien jälkimmäisessä tapauksessa määräämä maksu on niin vähäinen, että ylioppilas voi koko lukukauden ajan saada opetusta kuusi tuntia viikossa samalla hinnalla, jonka hän maksaa saapasparista.
Metsätalous ja sahatoiminta
Colbertin kerrotaan kutsuneen koolle Pariisin merkittävimmät kauppiaat ja tehtailijat kysyäkseen heiltä, millaisilla toimenpiteillä kauppaa ja teollisuutta heidän mielestä voisi parhaiten auttaa. Nämä vastasivat: ”Laissez nous a nous-même” (jättäkää meidät oman itsemme varaan). Ja vaikka sanat tuntuvat jyrkiltä, ne silti ilmaisevat kaiken taloudellisen lainsäädännön tärkeimmän periaatteen. Ne eivät nimittäin sisällä vaatimusta, että sellaisia lakeja ei tule olla olemassa. Päinvastoin ilman lain turvaa ei ketään yhteiskunnan jäsentä voida jättää oman itsensä varaan kehittämään vapaasti kaikkia voimiaan. Mutta nämä sanat ilmaisevat vaatimuksen, että lain tulee antaa yksilön toiminnalle mahdollisimman vapaa liikkumatila, toisin sanoen niin vapaa kuin se voi olla, jotta se yhtä lailla koskisi yhteiskunnan kaikkia jäseniä.
Mainitun periaatteen ovat myös metsätaloutta koskevat lait enemmän tai vähemmän avoimesti tunnustaneet. Myös ehdotusta uudeksi metsäasetukseksi valmistellut komitea on esittämissään perusteluissa erittäin kauniin sanoin vahvistanut ne julistaessaan: ”maanomistajalla tulee olla vapaus parhaan ymmärryksensä mukaan käyttää ja hyödyntää metsäänsä”. Siis – sekä ”käyttää” että ”hyödyntää”.
Mutta kuitenkin ehdotus koostuu suureksi osaksi metsän käyttöä ja hyödyntämistä koskevista kielloista, rajoituksista ja kontrollimääräyksistä. Mistä tämä ristiriita? Niin, ensinnäkin kruunu on kaikkien kruununtilojen ”maanomistaja”. Lakiehdotus esittää siis näiden suhteen sen ”parhaan ymmärryksen” metsien käyttämisestä. Mutta selväähän on, että jos lain ymmärrys ei voi kilpailla yksityisen maanomistajan kanssa veromaan suhteen, niin se ei voi sitä myöskään kruununmaan suhteen. Täytyy siis olla niin, että se, joka tätä maata pitää hallussaan ja käyttää, osaa myös maan kannalta hyödyllisimmin käyttää sen metsiä. Joko lainmääräysten täytyy yleensäkin saada aikaan kelvollista metsätaloutta – minkä komitea kieltää – tai sitten asia on jätettävä kruununtalonpojan ”vapaan harkinnan” varaan niin että sitä ”ei sidota millään häiritsevillä määräyksillä, jotta tämä harkintakyky voisi itse kaikin puolin kehittää itseään ja hyviä seurauksiaan.”
Tälle joko–taille ei ole vaihtoehtoa. Komitea on toki korostanut omistusoikeutta ja sen pyhyyttä samoin kuin perustellusti pitänyt haltijan häiritsemätöntä hyödyntämisoikeutta niin hänen omansa kuin yhteiskunnankin edun mukaisena. Mutta tästä ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että millainen haltija hyvänsä huolehtii maasta ja käyttää sen tuoton yhtä hyvin. Voi olla perusteltua pitää kruununtilallista vähemmän tarkkana taloudenpitäjänä kuin verotalonpoikaa. Mutta jos niin on, syy on juuri siinä, että jälkimmäinen on ”maanomistaja”, edellinen ei. Jottei esitetystä periaatteesta luovuttaisi, näyttäisi siltä, että komitean olisi pitänyt määrätä kruununtalonpojan muuttamisesta maan haltijasta sen omistajaksi. Sillä tavoin juuri voisi ”jättää metsätalouden hänen oman harkintansa varaan” ja vapauttaa hänet ”häiritsevistä säädöksistä. ”Tämä olisi voitu toteuttaa niin, että ehdotuksen perusteluissa olisi mainittu veromaan ostamisen helpottaminen myös metsätalouden tärkeimpänä auttamiskeinona. Mutta komitea olisi voinut tehdä vieläkin enemmän eli antaa kruununtilan asukkaalle maanomistajan oikeudet tilan metsiin. Silloin hän olisi tässä kohden ollut samassa asemassa verotalonpojan kanssa eikä häiritseviä määräyksiä olisi ollut ainakaan enempää kuin jälkimmäiselläkään.
Sen sijaan ehdotus nyt pitää niin lujasti kiinni omistusoikeuden pyhyydestä, että se ei pidä tilan perinnöllistä haltijaa vaan kruunua omistajana, jonka haltijasta riippumatta tulee ”kaikin puolin kehittää harkintakykyään” jne. Kruunu on omistaja, jolla siten on kiistaton oikeus käyttää ja hyödyntää metsiään. Tätä oikeutta komitea näyttää pitävän myös velvollisuutena. Komitea pitää abstraktin oikeuden oppia omistusoikeuden pyhyydestä hedelmällisenä myös kansantalouden kannalta ja vetää siitä sen yksinkertaisen johtopäätöksen, että maan omistaja saa maan tuotonkin parhaalla tavalla esiin. Mutta näköjään on unohdettu, että omistajan tulee silloin olla myös maan haltija ja päinvastoin oletettu, että omistaja saa omistuksensa tuottamaan parhaiten vaikkei olisikaan sen haltija. Näin syntyy se ristiriita, että ehdotuksen mukaan osaa metsästä hoitavat parhaiten yksityiset, osaa taas hoidetaan parhaiten määräysten avulla.
Tehtäköön kruununmaa veromaaksi – tai ainakin annettakoon molempien haltijoille samat oikeudet käyttää metsää – tämä ehdotus olisi pyyhkinyt uudesta metsäasetusehdotuksesta pois koko sen V luvun, kaikki sen kolmentoista pykälän sisältämät katselmukset, lupahakemukset, mittaukset ym.
Mutta jos kovin intoillaan vapaan omistusoikeuden puolesta, niin on myös ilmeisen ristiriitaista tehdä omistajan nautintaoikeus rajoittavista määräyksistä riippuvaksi. Tämän tosin ajatellaan ehkä tarkoittavan sitä, että yhteiskunta ei voi sallia sellaista omistusoikeuden käyttöä, joka tuhoaa kansallisvarallisuutta. Mutta omistajan vapaan käyttöoikeuden valtiolle tuottama hyöty perustuukin juuri siihen, että tämän oma etu paremmin kuin ohjesääntöjen määräykset saa omaisuuden hyödyttämään myös yhteiskuntaa. Onkin vaikeaa sanoa mitään muuta ohjetta siihen, miten lainsäädännön tulee säädellä yksityisen taloutta kuin se, minkä toisen miehen voimassaolevan laillinen oikeus sanelee. ”Kenenkään” omistusoikeuden harjoittamista ei tule häiritä enempää kuin tapahtuu sen vuoksi, että kaikkien vapaus olisi yhtäläinen. Tähän taloudellisen lainsäädännön tulee pyrkiä aivan samoin kuin yksityisen velvollisuus on abstraktista oikeudestaan uhrata se, mikä yhteiskunnassa ei sovi yhteen kaikkien oikeuden kanssa. Mutta tällöin voi olla kysymys ainoastaan vallitsevista laillisista oikeuksista. Jokaisella yksilöllä kuten jokaisella kansakunnallakin on toki velvollisuuksia jälkipolvia kohtaan. Mutta ne ovat luonteeltaan moraalisia velvollisuuksia. Tulevilla sukupolvilla, persoonilla, joita vielä ei ole olemassa, ei voi olla persoonallisia oikeuksia yleisesti, vielä vähemmän jotain laillista oikeutta jonka tieltä nykyisen sukupolven oikeuden tulisi väistyä. Jos lainsäädäntö siis ryhtyy välittömästi huolehtimaan syntymättömistä sukupolvista, ei sen luomuksia varten ole mitään sääntöä, vaan mikä tahansa mielivaltainen fantasia voi tarjota jonkin näkökulman, joka lainsäädännön tulee ymmärtää tulevaisuudesta huolehtimiseksi. Silloin ei pidä ihmetellä, että tällainen lainsäädäntö ei kestä. Sillä kuinka nykyinen sukupolvi luopuisi joistain oikeuksistaan lainsäätäjän tekaisemien sukupolvien hyväksi? Ja kaikkein vähiten kukaan voi myöntää, että tulevaisuuden parhaasta huolehtiminen vaatisi nykypolven omistusoikeuteen kajoamista, koska tämän sukupolven vapaus aivan oikein julistetaan kansallisvarallisuuden karttumisen parhaaksi takeeksi. Laki, joka vaatii tällaista huolenpitoa tulevaisuudesta, vaatii oikeuksien uhraamista kuvitellun moraalisen velvollisuuden hyväksi. Se siirtyy siten moraalin alueelle ja kaikkien sen kaltaisten lakien tavoin muuttuu yleiselle siveellisyydelle haitalliseksi vaikuttamatta tavoitellun päämäärän hyväksi.
Monet mainitun ehdotuksen säädöksistä ovat selvästi tämänkaltaisia. Komitea aloittaa julistamalla, että metsätalous kaiken yksityisen talouden tavoin perustuu omaisuudenhaltijan kaikista rajoittavista määräyksistä vapaaseen huolenpitoon. Se puhuu edelleen omistusoikeuden suuresta pyhyydestä ja sen koskemattomuuden valtiolle tuottamasta hyödystä. Mutta sadoissa pykälissään se esittää ”rajoittavan” määräyksen toisensa jälkeen ja alistaa niille myös juhlallisesti tunnustamansa omistusoikeuden. Mitä tällä tavoin parannetaan? Hyvä tarkoitus on saada aikaan taloudenpitoa maamme metsissä. Onko nyt siis edes puutetta metsistä? Ei, mutta sitä voi tulevaisuudessa ilmaantua. Ainakaan emme ole löytäneet ehdotuksesta mitään muuta tarkoitusperää kuin säästää metsiä tulevaisuutta varten ja mahdollisesti ehkäistä kruunulle maksettavan sahaveron kiertämistä.
Ensiksi mainitussa suhteessa komitea sanoo rajoittaneensa vapaata omistusoikeutta ainoastaan kieltämällä kaskeamisen tietyillä mailla, ”missä se maan kasvunvoiman kannalta on sinänsä vahingollista” (§65). Mutta selvää on, että tätä vapautta rajoitetaan myös kieltämällä kydöttäminen ja jyrästukin käyttö muualla kuin soilla ja nevoilla (§ 75), kieltämällä kalakannalle hyödyllinen metsän kaskeaminen sekä kieltämällä maan pirstominen pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi (§ 30). Kaikki nämä määräykset nimittäin koskevat myös rälssi- tai veromaan todellista omistajaa. Edelleen omistusoikeutta rajoittavat välillisesti kaikki ne säädökset, jotka pyrkivät estämään sahojen aiheuttamaa metsien hävittämistä.
Katsomatta siihen, että nämä määräykset ovat osin vanhempia, ehdotuksessa säilytettyjä ja tarkemmin määriteltyjä, niiden kuitenkin havaitaan olevan ristiriidassa komitean esittämien kanssa. Eräässä aiemmassa artikkelissa koetimme osoittaa, että näitä samoin kuin kruununtiloja koskevia määräyksiä voidaan, jopa täytyykin kiertää. Tässä voimme vielä sanoa muutaman sanan ehdotuksen myyntitoimintaa harjoittavia sahoja koskevasta sisällöstä.
Tässä suhteessa ehdotus näyttää lähteneen siitä periaatteesta, että saha ei saa valmistaa enemmän tukkeja kuin sillä voi jatkuvasti olla käytettävänään, jos metsää ei tuhota muutoin kuin sahan tarpeisiin. Tämän vuoksi määrätään monenlaisia tarkastuksia, joiden pitäisi selvittää, kuinka paljon tukkeja jokin tietty, sopivaksi katsottu alue voi vuosikasvun huomioonottaen tarjota, jotta sitten voidaan myöntää sahauslupa vastaavalle määrälle tukkeja.
Tällä tavoin maamme puutavaran vienti tosin siirtyisi niin kauas tuonnemmaksi kuin mahdollista, tulevien sukupolvien eduksi. Mutta onko hyöty maalle itse asiassa suurempi, jos myydystä metsästä saatavat rahat virtaavat maahan esim. 50 vuoden ajalle jakautuneina kuin jos koko summa perittäisiin neljässä vuodessa. Jokainen liikemies tietää, että jälkimmäisessä tapauksessa kyseinen pääoma viiden prosentin koron mukaan laskettuna tulee yli kuusinkertaiseksi. Eikö tulevaisuudelle siis ole mitään hyötyä niistä pääomista, jotka nykyinen aika kykenee hankkimaan? Useimmat ihmiset hankkivat ja säästävät omaisuutta lapsiaan varten. Lasten kasvatus ja sivistys, heidän ylläpitonsa ja toimeentulonsa on työn kannustin ja päämäärä. Eikö silloin tulevilla sukupolvilla ole suurin hyöty siitä, mitä nykyiset kykenevät hankkimaan? – On kyllä, vieläpä siinä määrin, että tämä ansio osin on heidän olemassaolonsa ehto. Kansallisvarallisuuden kasvaessa kasvaa myös väestö. Jos edellinen ei kasva tai se supistuu niin myös väestönkasvu ehtyy. Asia on siis yksinkertaisesti niin, että nykyisen sukupolven hankkima ansio kasvattaa tulevan polven lukumäärää ja lisää sen varallisuutta sitä enemmän, mitä suurempi tämä ansio on. Vuonna 1945 syntyvällä lapsella, joka saa omistukseensa tynnyrinalan metsää, on suunnaton varallisuus, jos tämän metsäpalstan tuotto on myyty vuonna 1845 – ja hänellä on edelleen myös se tynnyrinala pelloksi ja niityksi muutettuna.
Viimeksi mainittu seikka onkin tässä kysymyksessä olennainen. Kenelle nimittäin lankeaa suurin osa sahatoiminnan tuottamista varoista. Ne saa talonpoika. Mutta talonpoika kaikkein vähiten tuhlaa niitä luonnottomiin nautintoihin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on laittaa tilansa kuntoon. Ja mitä hän ei siihen tarvitse, sen hän panee kirstunpohjalle ja hänen perillisensä sijoittavat taas suuremman tai pienemmän osan säästöistä maan viljelemiseen.
Vai millä pellonraivaus sitten maksettaisiin maassa, joka on täynnä metsiä, köyhä mineraaleista ja jossa kalastus on vähäistä ja teollisuus olematonta? Raivaaminen tapahtuu tietenkin uudisasukkaan työllä. Mutta työntekijän elinkustannukset, työkalut ym. vaativat sellaisia kustannuksia, jotka kokeneen maanviljelijän arvion mukaan saadaan täysin peitettyä vasta noin kymmenen vuoden kuluttua. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin maksaa osa kustannuksia metsällä, joka kuitenkin on raivattava pois viljelysten tieltä? Ja jos kymmenen tynnyrinalaa metsää hakataankin yhden tynnyrinalan peltoa saamiseksi, niin erämaa on kuitenkin auttanut omaa hävittämistään omansa ja asukkaan viljelyn hyväksi. Ja ne yhdeksän hakattua tynnyrialaa toki myös viljelemättöminä ja metsättöminäkin palvelevat sen kymmenennen kasvua. Raivaus vaikuttaa ilmanalaan, torjuu halloja, antaa laitumia. Jos kaadetut puut käytetään sahoilla, niin kuljetus vaatii jokien, purojen ja ojien puhdistamista. Tällainen suuri vesistöjenpuhdistus voi vähitellen ja pienimuotoisesti toteutettuna vuosittain auttaa maatamme nyt peittävien satojen soiden kuivattamisessa yhtä paljon kuin julkisin varoin tehtävä suurisuuntainenkin työ.
Pitäisikö siis lykätä maan raivaamista ja siihen tarvittavan pääoman hankkimista vain sen sukupolven onnellistuttamiseksi, jonka varhaisempi tai myöhäisempi olemassaolo riippuu juuri tämän raivauksen sujumisesta? Jollei voidakaan kieltää sellaisen taloudenpidon nurinkurisuutta, niin moni varmasti väittää meitä vastaan, ettei metsien säästämisen tarkoitus olekaan jälkipolville suotava mahdollisuus elää metsiä hakkaamalla peltoviljelyn sijaan. Tarkoitus ei siis ole ylläpitää elinkeinoa, joka elättää vain pienen määrän ihmisiä ja estää sen elinkeinon synnyn, joka on maan tärkein elättäjä. Metsän säästäminen onkin tarpeen siksi, että kaikkina aikoina riittäisi rakennus- ja polttopuuta.
Mutta me väitämme, että tämä välttämättömyys ei ole ollenkaan niin selvä asia. Maassa on yllin kyllin savea, hiekkaa ja kalkkia, monin paikoin myös rakentamiseen kelpaavaa vuolukiveä ja kiilleliusketta. Ja kivirakennusten paremmuus puutaloihin verrattuna on selvä asia. Ja jos metsät hakattaisiinkin paljaaksi niin ettei polttopuiksi jäisi mitään, niin ei voida kieltää, etteikö pelto anna sekä rakennus- että polttoainetta metsää enemmän, koska se antaa suuremman tuoton. Tulevaisuudessakin luultavasti kannattaa vaihtaa viljaa vastaan saman verran kivihiiltä kuin sama metsäpinta-ala olisi antanut polttopuuta. Sanotaan: metsä kasvaa myös sellaisella maalla, johon peltoa ei saada syntymään. Väitämme vastaan: peltoa voidaan tehdä mille maatilkulle hyvänsä, sillä peltoja on runsaasti karuilla vuorillakin, jonne jokainen hippunen maata on kannettu viljelijän repussa.
Ei tarvitse kuitenkaan mennä niin pitkälle oivaltaakseen, ettei metsää kannata säästää tulevan sukupolven lämmittämiseen. Heti kun polttopuun hinta nimittäin ylittää sahatukkien hinnan, niin säästö kohdistuu tähän tarkoitukseen ilman mitään määräyksiäkin. Niin kauan kuin jälkimmäisen hinta taas on parempi, viisas taloudenpitäjä myy tukit ja ostaa halkoja. Tällä hetkellä halkopulasta kärsitään joillain harvoilla seuduilla, joissa jakamattomien maiden kaskeaminen on autioittanut metsät. Mutta siellä ei palella enempää kuin muualla eivätkä asukkaat voi muita huonommin. Metsien menettämisessä saamansa vahingon he ovat voittaneet viljelyssä. Polttopuita ei tosin siellä vaihdeta tukeilla vaan viljalla ja elintarvikkeilla, mutta eivät ihmiset sitä onnettomuutena pidä. Lisäksi metsät menetetään kokonaan vasta silloin kun ne raivataan pelloksi, ei silloin kun ne hakataan. Ja mitä sahojen aiheuttamaan metsien hävittämiseen tulee, niin se pienentää polttopuuvarantoja vain vähän, sillä polttopuiksi käytetään etupäässä koivua ja muita lehtipuita jotka kasvavat uudelleen 15–20 vuodessa eivätkä tukkimetsän tavoin vaadi vuosisatoja.
Tilanpuute estää meitä sanomasta enempää tästä asiasta. Haluamme vain muutamalla sanalla puuttua ehdotuksen määräyksiin sahojen tuotannon valvonnasta.
Yksinkertaisinkin kokemus osoittaa, että kaikenlaiset tarkastukset ja tutkimukset sahojen käytössä mahdollisesti olevan metsän määrän selvittämiseksi ovat tyhjää seremoniaa. Kuuden peninkulman päässä Haminasta on saha, joka hankkii tukkinsa 30 peninkulman päästä Jyväskylästä, Laukaasta ja Rautalammilta. Aikookohan tarkastusoikeus selvittää, kuinka paljon tukkeja tämä saha voi arvioida alueeltaan saavansa? Muiden suurten sahojen tilanne on sama. Eräässä aiemmassa artikkelissa koetimme osoittaa, että Savossa ja Karjalassa mikään Varkautta pohjoisempana sijaitseva sahalaitos ei voi kannattaa vähemmällä kuin 7–10 000 tukin sahauksella. Jos sitä verotetaan 4–5 000 tukista, se joka tapauksessa sahaa mainitun määrän tai se täytyy lopettaa. Tällaisen liikasahauksen estämiseksi ”komitea on onnellinen voidessaan ehdottaa” täysin lahjomatonta tarkkailijaa. Se on kone, joka tekee kaiken inhimillisen rehellisyyden maan päällä turhaksi. Sitä pitäisi kutsua kunnian ja omantunnon koneeksi mutta se on saanut kainon nimen ”sahauksenmittaaja”. Komitea on itse ilmaissut kantanaan, että kaikki kontrolli jää pelkiksi sanoiksi, jos valvojalla itsellään ei ole ”horjumatonta velvollisuudentuntoa”. Sahauksenmittaajalta pitäisi siis kaiketi edellyttää sellaista velvollisuudentuntoa. Syyt epäillä sellaisen olemassaoloa koneessa ovat kuitenkin liian ilmeiset. Ja sellaisessa tapauksessa sen itsensä täytyy joutua puutteellisen velvollisuudentunnon manipuloimaksi.
Toisissa maissa on joukoittain ”taksoja” joita kaikenlainen teollisuus suorittaa ilman rehellisyyskoneiden apua. Kunnia ja omatunto eivät kai ole meidänkään maassamme valtion palvelijoiden keskuudessa niin harvinaisia asioita, että ne pitäisi korvata mekaniikalla. Mutta jos laki yleisen mielipiteen silmissä on tarkoitukseton ja siten väärä, se vie kaikilta halun valvoa sen voimassapysymistä. Naapurimaassa Ruotsissa sahatoiminta on vapautettu kaikista rajoittavista määräyksistä, mutta sitä kuitenkin verotetaan. On havaittu, että valtion sahoista saamat tulot ovat tällä tavoin nousseet. Miksi meidän maassamme epäiltäisiin mahdollisuutta päästä samaan tulokseen. Yksinkertaisin verotustapa on epäilemättä pelkän viennin verottaminen niin ankarasti, että verotus kohdistuu myös maan sisällä myytyyn tuotantoon. Mutta jos viennin liian korkean verottamisen katsotaan haittaavan maan kauppaa, niin kuin asia onkin, niin sahoja voinee verottaa omistajan tuotannosta antaman ilmoituksen perusteella ja näitä tietoja kontrolloitakoon mahdollisimman hyvin. Verotetaanhan oman ilmoituksen mukaan jopa savolaisia torppareita. Ja muutaman sahan tuotannon laskeminen on helpompi asia kuin jokaisen torpan hevosten, lehmien, lampaiden ja kylvöjen laskeminen joka vuosi.
