Saima nro 46, 21.11.1846

Editoitu teksti

Suomi

Outo tapa torjua hyökkäystä

Arvon lukija muistanee, kuinka me sattuneesta syystä tässä lehdessä muutamalla sanalla viittasimme siihen merkilliseen tilanteeseen, että sellaiset miehet kuin Runeberg, Lönnrot, Castrén ja Crusell eivät ole saaneet kirjallisille pyrkimyksilleen tukea maan kirjallisesta keskuksesta eikä heitä ole kiinnitetty sinne, missä heidän toiminnastaan olisi sivistyksen etenemiselle suurin hyöty. Toivoimme myös hartaasti tilanteen tulevaisuudessa olevan toisenlainen.

Olisimme luulleet, että tällainen menettely osoittaisi yhtä lailla lämmintä kiinnostusta isänmaan kuin yliopistonkin etua kohtaan. Hra professori Nervander oli toista mieltä. Morgonbladetiin lähettämässään artikkelissa hra N. leimasi kannanottomme hyökkäykseksi yliopistoa vastaan ja koetti asianmukaisesti esittää suunnattoman rikoksemme pituuden, leveyden ja korkeuden. Lisäksi hra N. katsoi maassamme olevan meidän mainitsemiemme lisäksi niin monia kirjallisia kuuluisuuksia, että kaikkien kiinnittäminen yliopistoon olisi mahdotonta: hän vieläpä osoitti selvästi, että jopa Ruotsissa on merkittäviä runoilijoita ja tiedemiehiä, joita ei ole kiinnitetty Ruotsin yliopistoihin. Hra N:n muutamat heikot yritykset osoittaa se huolenpito, jota maamme yliopistossa Runebergiä, Lönnrotia, Castrénia ja Crusellia kohtaan on osoitettu, voidaan jättää sikseen niin kuin hra N. itsekin näyttää sittemmin tehneen.

Vastaukseksi rohkenimme nöyrimmin kysyä, mihin moitittu hyökkäys olisi perustunut. Jotain selkoa tähän on alkanut tulla vasta nyt. Myös tämä syy on senkaltainen, että se voidaan jättää sikseen. Mitä taas hra N:n muihin väitteisiin tulee, niin on selvää, että mitä enemmän merkittäviä tieteenharjoittajia hra N. olisi yliopiston ulkopuolelta löytänyt, sitä merkillisemmältä itse tämä tosiasia olisi näyttänyt. Hra N. siis pyrki tekemään meidän osoittamamme tilanteen vielä paljon selittämättömämmäksi. Jokainen sitä vastoin huomaa, ettei Runebergin, Lönnrotin, Castrénin ja Crusellin kirjalliseen keskukseen kiinnittämisen hyödyllisyys lainkaan vähenisi, vaikka vielä sadat muutkin heidän kaltaisensa voisivat vaikuttaa hyödyllisesti samalla paikalla. Mainittujen henkilöiden kiinnittämisen hyötyä voisi siten vähentää vain se, että nuo muut todettaisiin oppineisuutensa ja kykyjensä vuoksi etusijan arvoisiksi. Hra N. ei väittänyt tällaista paremmuutta löytyvän. Koko esitys ei siis kyennyt todistamaan yhtään mitään, vain vihjaamaan, että kirjallisia merkkimiehiä on niin yliopistolla kuin sen ulkopuolellakin yllin kyllin ja että niin ollen on maailman luonnollisin asia, etteivät meidän esittämiemme kaltaiset miehet kuulu kirjalliseen keskukseen. Artikkelissamme ”Kuu­luisuuksien paljous Suomessa” [nro 30] koetimmekin siksi osoittaa, että Castrénia, Lönnrotia ja Runebergiä voitaisiin pitää hyödyllisempinä yliopistosivistyksen johdattelijoina kuin hra N:n mainitsemia nimiä, eikä myöskään tulevaisuus hevin tule tarjoamaan heidän vertaisiaan. Tähän puuttumisen, siis pääasian, hra N. on säästänyt myöhempään tilaisuuteen. Me tulemme tekemään tämän hänen järkeilynsä suhteen samoin.

Hra N. katsoi tarpeellisemmaksi esittää puolustus1 meidän väitettyä hyökkäystämme vastaan. Mutta mikä puolustus? – Onko sitä sanottava hyökkäykseksi, kun sanomme oudoksi, ettei tätä tai tuota merkittävää tiedemiehestä ole kiinnitetty yliopistonopettajaksi ja että olisi toivottavaa, jos tulevaisuudessa niin voisi olla. Jos tällaista kutsutaan hyökkäykseksi, niin miksi sitä sitten on kutsuttava, kun sanotaan, että yliopistoon kuuluvilla oppineisuuden edustajilla ei ole mitään laillista oikeutta tai velvollisuutta kiinnittää merkittäviä kykyjä yliopistoon. Sitooko heitä sellaiseen jokin moraalinen velvoite, sitä ei kukaan voi arvioida. Muutenkaan yliopisto ei voi tehdä mitään, ellei maa ensin näytä hyvää esimerkkiä: jos tieteellistä mielenlaatua on yliopiston ulkopuolella, niin yliopistokin saa siitä osansa. Jos yliopiston ulkopuolelta oikealla tavalla osoitetaan, mistä löytyy kirjallisia kuuluisuuksia, niin yliopistokin saattaa hankkia heitä itselleen; ”tel maitre, tel valet” [sellainen renki, millainen isäntä]. Onko hra N. väittänyt tällaista? – On. Hän on lisännyt, että voitaisiin antaa esim. 30 000 hopearuplan suuruinen kansalaiskeräys miehelle, joka ansaitsisi tukea tai opettajanpaikan yliopistossa.

Hra N:n käsitykset siitä, mitä yliopiston tulee olla, ovat todellakin erittäin omituisia. Olemme kernaasti hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että maan maine ja kansan maailmanhistoriallinen merkitys liittyy varsin läheisesti sen tieteenharjoittajiin ja siten sen yliopistoihin. Mutta hra N. kääntää tämän opin niin, että hän pitää yliopistoa vain maan tieteellisen kulttuurin peilinä. Hänen käsityksensä mukaan se ei muodosta välittävää instituutiota nykyajan yleisen ja kansallisen sivistyksen välillä, vaan kansakunnan tulee kohota humaanisuuteen muita, esim. kaupan ja teollisuuden tarjoamia teitä pitkin. Yliopiston tulee siis vain vastaanottaa ja yhdessä kohtaa heijastella tätä sivistystä. Hra N. jopa väittää, ettei mikään yliopisto edes pystyisi oman maineensa ja olemassaolonsa vuoksi vetämään puoleensa kansakunnan parhaita kykyjä. Jos hra N. saa päättää, niin hän odottaa tyynesti kunnes virkamiehet, porvarit ja talonpojat ovat osoittaneet jonkinlaisia tieteellisiä kykyjä, mutta sitten hän on mitä suopeimmin kutsumassa heitä yliopistoon – kaikkea sitä, vaikka hän kykenee viidellä sormellaan osoittamaan, ettei yliopistomiehellä ole laillista velvollisuutta eikä oikeutta ojentaa yhtäkään sormeaan asian puolesta. Yliopisto on hänen mielestään maailman viattomin ja passiivisin paikka. Tuskin tiedämme, pitääkö hän kirjanpainajan toimintaa vielä aivan liian aktiivisena, jotta se vastaisi yliopiston vaatimuksia. Hän nimittäin haluaa välttämättä, että tiedemiehen tulee olla koko kansakunnan tuntema ja kunnioittama ja että kansakunnan tulee noteerata hänen olemassaolonsa kansalaiskeräyksellä ennen kuin yliopisto hankkii minkäänlaista tietoa miehen olemassaolosta. – Ja silti hän julistaa, että niin vähäinen vihje merkittävän tiedemiehen olemassaolosta yliopiston ulkopuolella kuin minkä Saima on kyennyt antamaan, on jyrkästi tuomittava hyökkäys – mitä vastaan?

Edellisessä artikkelissaan hra N. katsoi täysin välttämättömäksi, että merkittävän tieteenharjoittajan tulee asianmukaisesti leimatulla hakemuksella vahvistaa halunsa saada esim. kirjallista tukea, tai vielä enemmän, ylimääräinen opettajanpaikka yliopistossa. Menettelyn laillisuus sikseen. Mutta tarkemmin ajatellessaan hra N. huomaa, ettei tämä vielä riitä. Hän haluaa, että tuon tiedemiehen tulee liittää hakemukseensa kansakunnan in corpore [kokonaisuudessaan] antama suositus. Jollei hän niin tee, ei kukaan kirjallisen keskuksen mies voi puuttua koko hakemukseen millään tavoin. Hra N. osoittaa vielä erityiset tiet asian hoitamiseksi – koska, hän sanoo, yliopistossa olevilla kirjallisuuden edustajilla ei kerta kaikkiaan ole laillista oikeutta eikä velvollisuutta ottaa asiaa suoraan esille. Jokainen myöntää, että tällainen onneton sitoutuminen ”oppineisuuden edustajiin” – on haitaksi, mutta hra N. on varma, ettei asiaa voi auttaa.

Olemme kuitenkin tässä panneet hra N:n tiliin erään myönnytyksen, joka itse asiassa ei ole koskaan hänen mieleensä juolahtanut. Edes kaikkein merkittävinkään tiedemies ei voi koskaan toivoa pääsevänsä yliopistoon muuhun kuin vakinaiseen virkaan oppineisuuden edustajien avulla. Ainoa keino, jonka hän voi valita, on hra N:n mukaan pyrkiä asiaankuuluvalla tavalla jotain syrjätietä pitkin pääsemään suosioon. – Vai eikö ole näin? Oppineisuuden edustajat, jotka yleisön ja meidän silmissämme ovat kirjallisten ansioiden päteviä tuomareita, voivat hra N:n mukaan sanoa vain ”jos” tai ”voi”. On totta, että hra N. myöntää jopa ”eduksi” sen, että he ottavat kantaa tiedemiehen pätevyydestä yliopistoon, mutta hän ei puolestaan halua myöntää heille nimenomaista oikeutta tai velvollisuutta ”puoltaa hakijoiden kiinnittämistä”.

Hra N. arvelee tässä yhteydessä, että Saksan yliopistoissa menetellään samalla tavalla ja että Saksan merkittävät miehet pyrkisivät samalla tavalla etenemään syrjäteitä pitkin. Anteeksi hra N! Tässä on erehdys. Yliopistojen suuren määrän pitäisi Saksassa auttaa niin ettei maan merkittävien miesten tarvitse tehdä tieteestään syrjäteiden kulkemista. Ainakaan me emme tiedä yhdenkään Saksan tieteellisistä kuuluisuuksista edenneen tätä tietä. Mutta tiedämme Saksasta enemmän kuin yhden hallituksen, joka on etsinyt merkittäviä miehiä ja kiinnittänyt heitä maan yliopistoon. Välittäjänä hallitus on tällöin käyttänyt jotakuta hakijan tieteellistä kollegaa. Tämän välityksellä on sovittu palkkausehdoista. Mutta haettu ei ole ollut hakija, kaikkein vähiten pokkuroija. Eikö laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista niin kauniisti puhuvan hra N:n mieleen ole tullut tarvetta osoittaa, mikä laillinen oikeus velvoittaa tiedemiehen pyrkimään eteenpäin hra N:n kuvaamalla tiellä?

Hra N. rinnastaa yliopistonopettajat täysin muihin virkamiehiin. Mutta laki ei tee niin. Se ei laske yliopiston opettajapaikan kohdalla virkavuosia eikä meriittejä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan vaatii ainoastaan osoitettua oppineisuutta ja tieteellistä kykyä. Oletamme, ettei hra N. vaadi myöskään muita ansioita tuen tai yliopiston ylimääräisen opettajanpaikan saamiseksi. Mutta nyt hän haluaakin nuoren tieteenharjoittajan astuvan esiin ja sanovan: minä olen oppinut ja kyvykäs mies, minä en ainoastaan kaikkia muita paremmin ansaitse tukea opintoihini, vaan minä olen yliopistolle vieläpä niin välttämätön persoona, että valtion tulee perustaa minua varten erityinen oppituoli! Hra N. ei edes vaadi, että kainon miehen tulee näine sanoineen kääntyä ”oppineisuuden edustajien”, kirjallisten ansioiden pätevien tuomareiden puoleen. Ei, hra N:n mukaan hänen tulee tällä tavoin kainosti itsensä esitellen hakeutua yliopiston korkeimman hallitsijan pakeille eikä hänen tieteellisten ansioidensa pätevän arvioinnin tarvitse tulla kysymykseenkään. – Luullaksemme jokainen yhtyy epäilyihimme tämän hra N:n tiedemiehen kannustamiseen ja käyttämiseen määräämän järjestyksen suhteen. – Uskomme lujasti, etteivät Runeberg, Lönnrot tai Castrén tule koskaan seuraamaan neuvoa. Eikä meidän mielestämme myöskään ole millekään hallitukselle alentavaa, että se etsii ja palkitsee kaikenlaisia ansioituneita kykyjä ja erityisesti kirjallisia, jotka ovat avoimesti kenen hyvänsä punnittavissa.

Mutta tuon punnitsemisen ei aina tarvitse olla hallituksen jäsenten asia vaan jonkin kokeneen tiedemiehen tulee kääntää heidän huomionsa kotimaiseen kirjalliseen kykyyn. Tämä näyttää niin selvältä, ettei siitä voi kiistellä, jollei haluta väittää, että hallituksen ei pidä tukea ja kannustaa ketään kirjallista kykyä. Hra N. väittää nyt, ettei yliopistonopettajilla meidän maassamme ole laillista oikeutta eikä velvollisuutta tällä tavoin suositella tieteellisesti ansioitunutta henkilöä.2 Mikä laillinen oikeus sitten herra Kupferilla oli suositella hra Nervanderin omia ansioita? Mikä oikeus hra valtioneuvos Sjögrenillä puoltaa Castrénia? Tai Pietarin Tiedeakatemialla suositella Crusellin ansioita? – Merkillinen juttu! Koko maailmalla, jopa lehtikirjoittajalla ja jokaisella tilaajalla, joka 10 kopeekalla tukee tieteenharjoittajaa, tieteenharjoittajilla kaikissa maissa on laillinen oikeus suositella kirjallisesti ansioitunutta kykyä. Ketään ei kielletä ainakaan yrittämästä. Mutta hra N:n lainoppineisuus sanoo, että yliopistonopettajilla, ainoastaan heillä ei ole laillista oikeutta tällaiseen suositteluun ja että sellaisen esittäminen olisi siis heiltä lainrikkomus! Tämän lajin puolustelu on kaikilta osiltaan niin haettua, ettei juuri enempää herätä ihmetystä, kun hra N. esittää todisteeksi Saimaa vastaan, että kahteentoista vuoteen ei yhteenkään akateemiseen opettajanvirkaan ole ilmoittautunut enempää kuin yksi hakija. Kuinka täydellinen tappiomme olisikaan ollut, jos hra N. olisi voinut sanoa: kahteentoista vuoteen ei yhteenkään avoimeen opettajantoimeen ole tullut yhtäkään hakijaa!! Kuinka iskevää sellainen todistelu olisikaan, kun hra N. lisää: Pietarissa tuetaan meidän nuoria tieteenharjoittajiamme ja sielläkin on kuuluisia miehiämme, mutta heitä on myös Odessassa, Tukholmassa, Viipurissa, Porvoossa, Kajaanissa – kaikkialla paitsi juuri täällä, jossa laillisia velvoitteita noudatetaan niin tarkasti!

Emme halua vetää johtopäätöksiä hra N:n väitteistä. Mutta varmaa on, ettei kukaan meidän maassamme ole edes pyrkinyt sellaiseen käsitykseen yliopistosta kuin mihin hra N:n puolustus näyttäisi johtavan.

Kaikki pikkuasiat, joihin hra N. on halunnut keskustelun johtaa, voimme turvallisesti jättää sikseen. Vain pari niistä vaatii vastaustamme. Ensinnäkin meidän on nöyrimmin peruttava ilmaus ”opassande” [epäasiallinen], jota me käytimme hra N:n esittämän kreivi Mannerheimin sekä Runebergin, Lönnrotin ja Castrénin kirjallisten ansioiden välisen vertailun johdosta. Hra N. on pari kertaa kirjoittanut erehdyksessä ”opassligt” [huonovointinen] ja tämä tai ”olämpligt” [sopimaton] onkin sana, jota meidän olisi pitänyt ja jota mieluummin olisimme halunneet käyttää.

Olemme nimittäin ensinnäkin vertailussa ajatelleet lähinnä sitä, mikä kolmen viimeksi mainitun miehen vaikutus kansalliseen sivistykseen olisi, jos he onnistuisivat saamaan paikan maamme yliopistossa.

Kukaan muu kuin hra N. tuskin haluaa väittää, että jokin hyönteistieteilijä, ja pelkkä hyönteistieteilijä, voisi vaikuttaa samalla tavalla. Sen ajatuksen naurettavuutta, että kreivi, presidentti M. mainittujen keralla kutsuttaisiin ylimääräiseksi professoriksi, ei tarvitse osoittaa. Toiseksi Castrénilla on sellaista tietoa, jota tiettävästi kenelläkään ei ole vielä ollut eikä kenelläkään toisella ole. Hän on myös antanut niin lupaavia osoituksia tämän tietonsa tulevasta käyttämisestä, että sellaisia harvoin annetaan. Tätä ei kukaan tahtone kiistää. Lönnrot on tuonut päivänvaloon kolmannen tai neljännen kansalliseepoksen, jonka maailma tuntee. Hänellä on myös paremmat tiedot isänmaan kielestä kuin kenelläkään on ennen häntä ollut. Molemmat ovat yhdessä osoittaneet aiemmin tuntemattoman inhimillisen tiedon alueen, kulttuurin uuden lähdesuonen. Lönnrotin nimi tulee elämään niin kauan kuin elää Suomen kansakunta, niin kauan kuin on olemassa yksikin kappale Kalevalaa tai sen käännöstä. Ja lopuksi: molempien toiminta on työtä Suomen kansakunnan tulevan säilymisen puolesta. Runeberg taas tulee elämään ruotsin kielen ja Ruotsin nimen myötä. Hänen kirjojensa vaikutus oman maan sivistykseen ei ole ollut vähäinen ja myös suomalaisten keskuudessa häntä tullaan kauan muistamaan kiitollisin mielin. Jos kreivi Mannerheim olisi kerännyt ja kuvaillut yhtä monta sataa kuin kymmentä hyönteislajia3, tai jos hänen nimensä seisoisi jokaisen luonnonhistoriallisen seuran luetteloissa, se olisi tietenkin merkittävää, mutta jää yhtä kauas jälkeen tuosta hra N:n ivallisesti ”veljeksiksi” tituleeraamasta kolmikosta, kuin näiden toiminnan merkitys inhimilliselle kulttuurille on suurempi. Niinkin pienen kansakunnan kuin Suomen ikuinen rakkaus ja kiitollisuus asettaa kuitenkin kirjallisen kyvyn korkeammalle kuin mitä hyönteistutkijoiden, -keräilijöiden ja -kuvailijoiden Philadelphiassa saama suosio voi merkitä. Ei niin, etteikö kaikki tieteellinen toiminta ansaitse kansakunnan kiitollisuutta. Mutta on myös eroja, sen luulisi olevan selvää jokaiselle. Hra kreivin yhteiskunnallinen asema näyttäisi osoittavan, että hän ei ole omistanut elämäänsä tieteelle. Castrén, Lönnrot ja Crusell ovat eläneet tieteelle. Tulosten tulee kai olla rakkauden ja vaivannäön mukaisia.

Yhtä vähän kuin tässä esitetty alentaa kreivi M:n ansioita, yhtä vähän olemme missään vähätelleet myöskään hra valtioneuvos Sjögrenin tai hra v. Nordtmanin ansioita. Vertailun on esittänyt hra N. Jos on totta se, mitä olemme Lönnrotin, Castrénin ja Runebergin kirjallisesta toiminnasta esittäneet, niin myös arviomme on helposti selitettävissä, vaikka hra v. Nordtmanin ansiot luonnonhistorian alalla ovatkin enemmän kuin pelkkää ulkonaista kuvailua ja vaikka hra valtioneuvos Sjögren useammalla kuin yhdellä nimekkeellään ansaitsee jokaisen suomalaisen kiitollisuuden. Arviomme ”epäoikeudenmukaisuuden” hra N. on unohtanut osoittaa. Hra v. Nordtmanin uusimpien töiden suhteen hra N. näyttää muuten samoin kuin me tunnustaneen, että hän ei niitä tunne.4 Se, että olisimme kieltäneet niistä jonkin ansiot, on hra N:n oma vakuutus.

Tämän koko episodin avulla hra N. on vain johtanut omansa ja muiden huomion sivuun pääasiasta. Hänen olisi pitänyt osoittaa, että kyseiset ”veljekset”, hra Crusell mukaan luettuna, ovat isänmaassaan saaneet ansaitsemaansa tukea, ja toiseksi, että näiden miesten asemaa kirjallisen keskuksen ulkopuolella ei tarvitse käsitellä eikä siitä kantaa huolta. Onko hra N. tehnyt tämän sanoessaan: Kreivi M., valtioneuvos S. ja professori v. N. eivät myöskään kuulu kirjalliseen keskukseen! Yksikään lukija ei liene sitä mieltä.

Hra N:n koko tähän liittyvästä järkeilystä kuultaa lisäksi jälleen nurinkurinen käsitys yliopiston tehtävästä. Hra N. haluaa tehdä siitä Tiedeakatemian, ei kansakunnan korkeimman kasvatuksen paikkaa. Ensiksi mainitussa voivat hyönteistutkija, herpetologi, algeologi tai jollakin fysiikan erityisalalla työskentelevä jne. olla omalla paikallaan. Mutta yliopistossa sellainen on suurinta ylellisyyttä. Luonnontutkija sitä vastoin, kun hän erityiskysymyksistä etenee selkeään käsitykseen koko tieteenalastaan, on jotain muuta kuin pelkkä keräilijä ja havaintojen tekijä. On muitakin tieteitä kuin matematiikka, joiden tutkiminen Montesquieun sanoin jättää sielun siksi, mitä se olikin. Mutta niihin eivät kuulu filologia ja filosofia, joiden suurta arvovaltaa yleisen sivistyksen suhteen hra N. niin pikkusievästi harmittelee. Niihin ei kuulu äsken mainitun kaltainen, laaja-alainen luonnontiede.

Hra N. arvelee hänen käsitystensä julkisten oppineisuuden kaitsijoiden tehtävistä olevan samat kuin meidänkin. Koko esityksemme tarjoaa tarpeeksi todisteita siitä asiasta. Mutta hra N. voi löytää yksimielisyyden siitä, että kaikki tässä mainitut kuuluisat miehet ovat lähteneet pois yliopistosta ja että kun hra N. on huomannut tämän tilanteen yliopiston kannalta noloksi, hän on nähnyt sen osoittavan opin edustajien intoa kasvattaa kelpo oppilaita. Mutta myöntää täytyy, että hra N:n kuvauksen mukaan tuo kasvatus ei sen paremmin pituutensa kuin syvyytensäkään suhteen ole ollut erityisen ahkeraa. Hänen mielestäänhän se ei opeta kasvattajaa löytämään merkittävää tieteellistä kykyä eikä myöskään anna kasvattajalle oikeutta tai velvollisuutta yrittää säilyttää tällaista kykyä yliopistossa, jos tällaisen kyvyn olemassaolo sattumoisin on huomattu Pietarissa tai täällä maakunnissa.

Niinpä hra N. vakuuttaa, ettei herroilta Nordtman ja Crusell ole mitenkään voitu aavistaa sellaisia kykyjä. Ja edelleen on yhtä mahdotonta jälkimmäisen kohdalla tukea onnellisesti havaitun kyvyn kehittymistä. Myönnämme olevamme molemmissa kohdissa toista mieltä ja että niin ollen ymmärrämme akateemisella kasvatuksella jotain muuta kuin hra N. Hän voi tosin vielä kerran sanoa, että kahdentoista vuoden aikana useimpiin vapaisiin avoimiin opettajanpaikkoihin on ollut vain yksi hakija – hän unohtaa mainita, että joskus ei ollut ainuttakaan – mutta edes tällaista rikkautta me emme voi pitää täysin todistusvoimaisena asiana.

Vielä sana tuosta hyökkäyksestä. Hra N. on viimeksi kertonut hyökkäyksen sisältyvän meidän väitteeseemme, että ”rakkauden puute asiaa kohtaan” Crusellin ympäristössä on aiheuttanut hänen vähäisen edistymisensä kirjallisessa keskuksessa. Hra N. on nyt selvästi linnunsilmän, arnikin, senega-kasvin jne. avulla osoittanut, että Crusell on itse aiheuttanut vastoinkäymisensä kotimaassaan. Vastaamme vain kysymyksellä: mihin tätä todistelua oikein tarvitaan, kun hra N. on kauan sitten ”todistanut”, että oppineisuuden edustajilla ei ole mitään oikeutta millään tavoin valmistaa nuoren tieteenharjoittajan pyrkimyksille menestystä. Jos viimeksi mainittu seikka olisi ollut meidän tiedossamme, olisi moitittu hyökkäys varmasti jäänyt tekemättä.

 

 

  • 1. ”Puolustus” on ilmestynyt Saiman numerossa 36. Olemme tähän asti lykänneet tätä vastinettamme, koska odotimme prof. N:n artikkeliin luvattua jatkoa. Jatko on nyt ilmestynyt Morgonbladetissa.
  • 2. On selvästi todettava, että hra N. on puhunut vain ylimääräisten opettajien kiinnittämisestä yliopistoon. Oletamme kuitenkin, ettei hän tunne mitään muuta keinoa hoitaa muutakaan kirjallisesti ansioituneiden kykyjen tukemista yliopistossa siinä tapauksessa, että tuen jakaminen riippuu täysin sen korkeimmasta hallituksesta.
  • 3. M. B:n artikkelien mukaan kreivi M. on julkaissut tutkimuksia eräistä hyönteislajeista sekä arvioinut vastaavanlaisia kuvauksia. Koska vain yksi mies Suomessa on edes nimeltä tuntenut kaikki mainitut teokset, se riittänee selittämään tietämättömyytemme noiden kirjoitusten sisällöstä. Kirjojen nimet ja jäsenyydet sinänsä ovat pelkkää silmänlumetta, minkä hra N:n tietää liiankin hyvin. Hän näköjään kuitenkin haluaa sellaista levittää.
  • 4. Voimme sattumoisin kertoa, että hra v. N. on laatinut osaston ”Vers” (naamiot) Lamarckin teoksen ”Histoire naturelle des animaux sans vertébre” toiseen laitokseen.