Uutisia
Tukholma. Sv. Biet, joka on näyttänyt kauan hieman horjuvan kuningasmielisyydessään, mässäilee nyt kuvailemalla kaikkia kruunajaisjuhlallisuuksia, gaalanäytöksiä, tanssiaisia, päivällisiä. Tämän perusteella Ruotsin valtionsanomalehteä voidaan nyt jälleen pitää ”maailman onnekkaimpana valtionsanomalehtenä”. Eräät muut valtionsanomalehdet joutuvat märehtimään vain ”yhtä ja toista perunasta”. Valtiopäiväasiat ovat kutakuinkin pysähdyksissä, niin että voidaan tuskin mainita yhtäkään laajempaa kiinnostusta herättävää lakiesitystä. Kaikki näyttää osoittavan valtiopäiväuudistuksen niin väistämättömästi tarpeelliseksi, etteivät säädyt pysty ennen tämän tarpeen tyydyttämistä saamaan aikaan minkäänlaisia yksituumaisia päätöksiä asioiden edistämiseksi Oppositiota on moitittu nykyisten valtiopäivien hajottamiseen tähtäävistä pyrkimyksistä, mutta ei liene selvää, että tällaiset pyrkimykset ansaitsevat moitteita.
Espanja. Hallitus jatkaa rohkeasti toimintaansa taantumuksellisessa hengessä ja riistää edelleenkin espanjalaisilta poliittisia ja yhteiskunnallisia oikeuksia pala palalta. Ollaan järjettömän kiihkomielisyyden rajoilla, jos uskotaan kansakunnan, joka on käynyt verisiä taisteluja vuosien ajan nämä oikeudet saadakseen, olevan valmis antamaan ne lauhkeasti pois. Hallitus tuskin itsekään epäilee sitä, että sen omat toimet johtavat uuteen verenvuodatukseen. Hallitus on valituttanut nyt koolle kutsuttuun cortesiin omia kannattajiaan, ja tämän tuloksen saavuttamiseen on vaikutettu ilmeisestikin enemmän väkivallalla kuin lahjuksilla. F. A. T. antaa nyt tuolle hallitukselle neuvon, että sen olisi toki sallittava alakynteen jääneen opposition mukista vastaan ihan pikkuisen vain, koska siten kaikille päätöksille voidaan saada laillisuuden hohde. Kuten havaitaan, poliittiset teoriat voivat vielä odottaa viimeistä silausta rakkaasta isänmaastamme.
Eilispäivän postissa saapui Helsingistä tieto, että Kuopion lääni on jaettu kuuteen vaaituspiiriin, joissa vaaituksesta huolehtivat seuraavat komissionimaanmittarit: hra C. A. Rehnström Kuopiossa, Rautalammilla ja Leppävirralla, hra C. H. Aminoff Iisalmessa, Pielavedellä ja Nilsiässä, hra A. J. v. Fieandt Pielisjärvellä ja Nurmeksessa, hra F. Lojander Tohmajärvellä, Kesälahdessa, Pälkjärvellä ja Kiteellä, hra O. F. Björnholm Ilomantsissa sekä hra vt. komissionimaanmittari C. V. Forss Kaavilla ja Liperin vaaituspiirissä – kaikki hra ensimmäisen lääninmaanmittarin, sotakamreeri ja ritari Thilénin valvonnassa.
Samassa postissa kuuluu saapuneen peräti 39 verokirjettä verotiloiksi ostetuille Karjalan kruununtiloille – tämä seikka näyttää osoittavan, että rahvas oppii isojaon edistyessä ja lääninhallituksen uutteran suosittelun takia yhä paremmin ymmärtämään maan varman omistus- ja esteettömän käyttöoikeuden edullisuuden. Kukaan oloja lähemmin tunteva ei myöskään epäille sitä, että kruununmaan muuttaminen veromaaksi kuuluu Karjalan vaurastumisen ensisijaisiin edellytyksiin ja että kaikki valtiovallan toimet, jotka helpottavat kruununtilojen ostamista verotiloiksi, ovat hyviä töitä etenkin mainitun seudun eduksi.
Kunnioittavia kysymyksiä
Pitääkö heränneiden saada vapaasti opettaa?
EI! Hehän vaativat luterilaisen seurakunnan symbolikirjojen mukaista oppia. Mutta kun niitä on maassamme painettu niin vähän ja kun ne vähätkin on haudattu vuosisataiseen pölyyn, niin myönteinen vastaus johtaisi epäedulliseen kauppataseeseen, pöly aiheuttaisi monenlaista nuhaa ja kallista aikaa tuhlattaisiin samojen kirjojen lukemiseen, joita pikemmin tarvittaisiin Borgströmille paperiksi.
Pitääkö Straussin kirjoja lukea?
Ei! Silloinhan yleisö saisi tietää, kuka Borgå Tidningin kertoman mukaan on juuri kärsinyt tappion. Sitä paitsi Strauss väittää, että kaikki ortodoksit ovat rationalisteja, siis ajattelevia miehiä, mutta Saksassa on selvästi osoitettu että näin ei ole asia eikä sitä meidän rakkaassa isänmaassamme tarvitse todistaa.
Epäkunnioittavia kysymyksiä
Onko Helsingfors Tidningar osannut vähentää 78:sta pois 14?
Kyllä! Miksipä samainen lehti voisi luvata ”selvittää” yhä monimutkaisempia kysymyksiä seuraavissa numeroissaan.
Onko ”viisautta, joka aateloi elämän ja voittaa kuoleman”?
Kyllä! H. T:n numerossa 81 palstalla 3.
Onko Kapteeni Leopoldilla Bessarabiassa sellaista viisautta?
Ei! Vain sitä, jota jaetaan piknikeiltä, sadepilvistä ja herra Dessortin esityksistä Helsingissä.
Onko kapteeni silloin sanan mies?
Ei, vaan teon!
Mielettömiä kysymyksiä
Mitä tarkoittaa ”ordet”?
Schellerin sanakirjan mukaan ”arviointi- tai taksoitusmiestä”.
Mitä hän arvioi tai taksoittaa?
Totuutta.
Mitä totuus sitten on?
Sitä, mitä hän arvioi ja taksoittaa.
Lukio-opetuksesta
Eräät Saiman lukio-opetusta koskevat väitteet ovat saaneet Borgå Tidningin ryhtymään polemiikkiin, jolla on myös ongelmansa. B. T. yrittää nimittäin osoittaa, että tarkoitimme erityisesti Porvoon lukiota ja kehottaa Saimaa sitten todistamaan, ”mikä Suomen lukio” kärsii oppilaiden kurittomuudesta.
Kuulostaa todellakin rohkealta ottaa noin haaste vastaan maan kaikkien viiden oppilaitoksen puolesta. Mutta asian toinen puoli on, että niin uljas taistelija joutuu nyt taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. B. T. tietää nimittäin hyvin, että kirjoittamaton sääntö pikemmin kuin sensuurimääräykset estävät meitä kaikkia sanomasta mitään yksityiskohtaista moitetta tämän tai tuon lukion tilasta. Lehden miekkailijanasento jää siten naurettavaksi eleeksi, kehotukset pikkulapsen ylpeydeksi äidin hameenhelmojen suojassa.
Koko mielenosoituksen tarpeettomuuden ymmärtää jo siitä, että me lukio-opetuksesta saatuihin kokemuksiin viitatessamme emme edes erityisesti maininneet Suomen lukioita. Voimmekin vakuuttaa, että olemme tässä yhteydessä ajatelleet yhtä paljon Ruotsin kuin Suomen kokemuksia. Jos B. T. haluaa tehdä jonkin poikkeuksen Porvoon lukion kohdalla, sen tarvitsee vain vakuuttaa, että oppilaat eivät siellä ole niskuroineet, että he eivät ole mielensä mukaan pois oppitunneilta, että tunteja ei lisäksi mielivaltaisesti keskeytetä pastoraalikokeiden, koulunopettajien opetusnäytteiden ja tuomiokapitulin kokousten vuoksi ja että niin yliopistoon päästetyt oppilaat kuin kaikki muutenkin koulusta lähteneet osaavat enemmän kuin koulutiedot. Emme yritä vähimmässäkään määrin horjuttaa näiden vakuutusten painokkuutta.
Mutta lähdimme siitä, että monet mainituista epäkohdista voitaisiin torjua yhdistämällä lukio ja koulu yhden ainoan pysyvän johtoelimen alaisuuteen, jolloin myös tietojen kartuttaminen ei jäisi niin paljoa epäkypsän nuorukaisen mielihalujen varaan. B. T. itse on antanut käsiimme tosiasioita tämän käsityksen totuudellisuuden puolesta, kun se on todennut vuosittaisen rehtorinvaihdoksen johtaneen häiritsevän epäjärjestyksen pesiytymiseen lukioihin. Porvoon lukiossa valittiin jo tämän vuoden kesäkuussa rehtori kolmeksi vuodeksi. Artikkelimme ilmestyi elokuun 1. päivänä. Meidän olisi siis pitänyt sanoa kaksi kuukautta sitten sen sijaan että puhuimme tästä hetkestä. Silloinhan B. T:n mukaan epäjärjestystä vielä esiintyi. Myönsimme halukkaasti, että rehtorinviran muuttuminen kolmivuotiseksi on jossain määrin vähentänyt epäjärjestyksen mahdollisuutta, mutta lisäsimme, että olisi varmasti ollut parempi jos rehtorinvirasta olisi tehty pysyvä niin kuin kouluissa on. Kaikenlaisten kehotusten asemesta B. T:n olisi pitänyt osoittaa, että juuri kolme vuotta on rehtorinkauden oikea pituus. Mutta sen pelkkää vakuuttelua, että kaikki vaihdoksen aiheuttamat epäkohdat nyt ovat poistuneet, voidaan pitää vain säädösten perustelemattomana kiittelynä.
Myös herra A. A. Laurellin B. T:ssä esittämät teologista seminaaria koskevat tilastotiedot puhuvat koulumuodon paremmuudesta. Laurellin Porvoon lukiolaisten ylioppilastutkinnossa saavuttaman menestyksen suhteen B. T. ei tätä selvää asiaa myöskään kiistä. Mutta seminaarin ja filosofian kandidaatin tutkinnon kohdalla se vetää johtopäätöksiään päinvastoin lukion eduksi.
Muistutimme silloin ensinnäkin että Laurellin esittämien tietojen mukaan Porvoon lukiolaiset olivat yliopistoon kirjoittautuessaan keskimäärin kaksi vuotta vanhempia kuin Turun hiippakunnasta tulevat koululaiset. Tämä sopii yhteen myös sen kokemuksen kanssa, että edellisten valmistava kurssi on tavallisesti ollut kaksi vuotta pitempi kuin jälkimmäisten.
Toiseksi Laurellin esittämät niin kutsutut edistymisnumerot eivät todista paljoakaan asianomaisten oppilaitosten keskinäisestä paremmuudesta. Ei voi kiistää, etteikö lyhyempi akateeminen kurssi ole edullinen onnenonkijalle. Mutta kun pitempi kurssi antaa opiskelijalle myös paremmat tiedot, niin tuntuisi järjettömältä katsoa sen osoittavan huonompaa opinnoissa edistymistä, vaikka paremmat tiedot eivät olisikaan samassa suhteessa opiskeluaikaan kuin suhteellisesti vähäisempi tietomäärä. Jokaisen tiedonalan yleisin aines voidaan omaksua varsin lyhyessä ajassa, syvemmälle asiaan pääseminen vaatii joka askeleella yhä enemmän vaivannäköä. Kun herra L. nyt haluaa kompensoida tutkinnon paremmat arvosanat sillä, että ylioppilas on käyttänyt tutkintoonsa pitemmän ajan, ja tästä syystä alentaa niin kutsuttua edistymisnumeroa, niin tämä antaa asiasta väärän kuvan. Jos tutkinnon arvosanaa pidetään tutkinnon suorittajan todellisten tietojen luotettavana mittana, niin sen tulee silloin päteä myös edistymisnumerona. Jos edistymistä lisäksi arvioidaan opiskeluajan ja arvosanan perusteella ottamatta lainkaan huomioon opiskelijan ikää hänen saapuessaan yliopistoon, niin tällainen määrittelytapa vaikuttaa vielä huonommalta. Sillä ei kai yleisesti ottaen kukaan kiellä, että myös ikä vaikuttaa edistymiseen. Tällä emme halua kiistää herra L:n oletusta älyllisen kypsymisen keskimääräisestä iästä. Mutta kaikella kunnioituksella hänen järkeviä yhdistelmiään kohtaan meidän on pidettävä sitä tapaa jolla hän määrää edistymisnumeron virheellisenä. Alkeisoppilaitosten paremmuudesta puhuttaessa ikävuosilla on vielä se merkitys, että ne suunnilleen kertovat opiskeluajan pituuden ennen yliopistoon saapumista.
Jos nyt herra Laurellin tilastotietojen perusteella arvioidaan Porvoon lukiolaisten ja Turun hiippakunnan koululaisten menestystä yliopistossa, niin näitä tietoja on korjattava sen mukaan mitä tässä on esitetty, jos niistä ylipäänsä pitää vetää johtopäätöksiä noiden alkeisoppilaitosten keskinäisestä paremmuudesta.
Tehkäämme sellainen laskelma ensinnä seminaaritutkinnon kohdalla. Osoittautuu, että kolmen äänen saavuttamiseen lukiolaiset ovat käyttäneet keskimäärin 2 1/2 lukukautta, koululaiset 4 lukukautta; tästä seuraa että jälkimmäiset jotka ovat kaksi vuotta nuorempina ja yhtä paljon lyhyemmän alkeiskurssin jälkeen tulleet yliopistoon, ovat voittaneet suhteessa jälkimmäisiin 1 1/4 vuotta. Mutta lukiolaisten ja koululaisten tietojen suhde samassa tutkinnossa on 66:60. Mainituissa 1 1/4 vuodessa he ovat siis oppineet kymmenesosan enemmän kuin koululaiset. Emme pohdi sitä, olisivatko jälkimmäiset kenties samassa ajassa päässeet yhtä pitkälle vai olisiko lukiolaisilla yhä ollut 7/90 etumatka. Muistutamme vain, että lukio-opetus on tähän asti tähdännyt lähinnä pappiskasvatukseen niin että eräitä seminaaritutkinnon osia luetaan kouluissa vain vähän tai ei lainkaan.
Filosofian kandidaatin tutkinnossa tilanne sitä vastoin ratkeaa selvästi koululaisten eduksi. Samana ajanjaksona, jonka tiedot seminaaritutkinnoista käsittävät, ovat Porvoon lukiolaiset nimittäin suorittaneet tutkinnon keskimäärin 10 3/10 lukukauden, koululaiset 14 6/10 lukukauden jälkeen samalla kun edellisten tiedot ovat olleet 146, jälkimmäisten 158. Tässä kohden molempien ryhmien pitäisi siis olla suunnilleen saman ikäisiä ja ylipäänsä suunnilleen yhtä kauan opiskelleita. Koululaiset ovat tänä aikana päässeet tiedoissaan lähes kymmenesosan lukiolaisista edelle.
Edelleen kannattaa muistaa, mistä myös herra L. huomauttaa, että tilastotietojen mukaan ne vuoden 1829 jälkeen yliopistoon kirjoittautuneet koululaiset (enemmän kuin puolet kaikista) jotka ovat osoittaneet heikompia tietoja kuin aikaisemmin sisäänkirjoittautuneet, on luultavasti päästetty yliopistoon ennenaikaisesti Turun lukion perustamisen johdosta. Sitä vastoin vuoden 1837 jälkeen, jolloin uuden ylioppilastutkinnon vaikutukset alkoivat selvästi näkyä, on kaikista koululaisista seminaariin otettu vain neljä, kun taas kaikkiaan 78 lukiolaisesta 29 on samana aikana otettu seminaarilaisiksi.
Jos emme siis anna Laurellin edistymisnumeroiden johtaa itseämme harhaan vaan niin kuin kohtuullista on, katsomme sekä ikää että opiskeluun ennen yliopistoa käytettyä aikaa, niin mainituissa tilastotiedoissa ei ole mitään sellaista joka voisi osoittaa Porvoon lukion Turun hiippakunnan kouluja paremmaksi. Myös filosofian kandidaatin tutkinnon suorittaneiden määrä on tarkkaan sanottua 26 koululaista, mutta 22 lukiolaista sadasta. Jos siis puhutaan opintojen itsenäisyydestä niin se samoin kuin koululaisten kyky akateemisen vapauden oloissa pysyä lukiolaisten vauhdissa osoittavat ensiksi mainittujen moraalista selkärankaa.
Tähän voidaan tosin huomauttaa, että ylioppilastutkinnossa molemmat ryhmät ovat osoittaneet jokseenkin samanlaista edistymistä. Mutta tätä tutkintoa tunteva tietää myös sen, että sellaisista aineista logiikka, psykologia, stereometria, fysiikka, luonnonhistoria, joita kaikkia luetaan lukioissa mutta ei kouluissa, saa korkean äänimäärän varsin vähäisillä tiedoilla ja ponnistuksilla. Sama tilanne vallitsee myös filosofian kandidaatin tutkinnossa, jossa tarvittavaa maallista kreikkaa ei nyt käsiteltävänä aikana opetettu kouluissa lainkaan. Lukiolaisten viimeksi mainittuun tutkintoon käyttämä lyhyempi aika antaa sitä vastoin olettaa, että he ovat, kuten sanotaan, keränneet ääniä, koska perusteellisempi opiskelu (laudatur yhdessä tieteessä) voi usein vaatia yhtä pitkän ajan kuin kolme kertaa suuremman äänimäärän saavuttaminen viiden eri aineen alkeistiedoilla.
Jos näillä perusteilla jatketaan samojen koululaisten ja Turun lukiolaisten vertailua, niin tulos on jälkimmäisille vielä epäedullisempi. Vain ylioppilastutkinnon kohdalla se päättyy heille positiiviseen tulokseen. Mutta seminaaritutkinnossa ilmenee, että koululaiset ovat vuoden kauemmin yliopistossa opiskeltuaan päässeet yhtä pitkälle kuin lukiolaiset, kahden vuoden ikäerosta tai lukiossa tavallisesti käytettävästä kolmen vuoden ajasta päätellen. Filosofian kandidaatin tutkinnossa vuosien ja tietojen määrä on miltei tasan, kuitenkin hiukan lukiolaisten eduksi. Mutta sadasta lukiolaisesta tutkinnon suorittaa vain 14. Heidän siihen käyttämänsä aika on vielä lyhyempi kuin Porvoon lukiolaisten arvioitu. Ja kaikki nyt kyseeseen tulevat Turun lukiolaiset ovat suorittaneet kurssinsa uuden ylioppilastutkinnon voimaantulon jälkeen. Viipurin lukiosta on herra Laurellin taulukoissa niin vähän oppilaita ettei luotettavaa vertailua voi tehdä. Nyt näyttäisi siltä, että lukion kohdalla tilanne olisi kouluopetukselle vielä edullisempi kuin kahdessa edellisessä.
Sikäli kuin Laurellin tilastotietojen voidaan katsoa jotain todistavan, ei siis voida perustellusti väittää että nuorukaisen lukiossa viettämät kolme vuotta on käytetty hyvin suhteessa hänen edistymiseensä koulussa. Preussin oppilaitosten kokemuksiin vetoaminen kelvannee todisteeksi myös B. T:n suosiollisella luvalla. B. T:n arvelu, että taitava opettaja voi saada paljon aikaan, vaikka kuri olisi huonompikin, on pelkkää arvelua. Pätevä opettaja ja kunnon kuri liittyvät erottamattomasti yhteen. Ilman jälkimmäistä on opettajan suurinkin oppineisuus voimatonta eikä kukaan siksi mittaakaan opettajan pätevyyttä vain oppineisuuden mukaan. Jos Preussin oppilaitokset ovat niin korkealla tasolla, että niitä koko sivistyneessä maailmassa pidetään esikuvina, ei kuri niissä voi olla ”mitä kehnoin”. Mitään niin virheellistä väittämää kuin tämä on tuskin kukaan B. T:n palstojen ulkopuolella nähnytkään. Se mitä B. T. väittää Ingerslevin perusteella ei mitään sellaista pysty todistamaan; hänen kuvaamaansa pientä epäjärjestystä voi esiintyä missä oppilaitoksessa tahansa, erityisesti jonkun vieraan käydessä. Ellei Ruotsin ja Suomen lukioissa mitään sen pahempaa tapahtuisi, niin niitä voisi yhä pitää hyvän kurinpidon esikuvina, vaikka ne oppilaiden edistymisessä jäävätkin preussilaisista paljon jälkeen. Mutta myös tässä suhteessa oltaisiin silloin paremmalla kannalla kuin nyt.
Kukahan muuten ylipäänsä pystyy kärsivällisesti todistelemaan, ettei Porvoon lukio ole preussilaisten veroinen ja etteivät toverimme pysty kilpailemaan Ruotsin, Saksan, Ranskan tai Englannin lehtien kanssa? Tätä naiivin omahyväisyyden tyhmänrohkeaa metelöintiä kuunnellessaan voi vain kiittää meidän Herramme ilmoja siitä, että nämä äänet eivät kulkeudu Suomen rajojen yli. Silloinhan suomalaisen sallitaan kuten ennenkin kuulua kovaosaiseen kansaan, joka on kuitenkin osoittanut kohoavansa tylyn kohtalonsa yläpuolelle, eikä johonkin narrien häpeämättömään joukkoon.
Kannanotossamme lukion ja koulun yhdistämisen hyödyllisyydestä tarkoitimme yhtä hyvin kurinpitoa kuin opetustakin, sillä edellinen ei ole mitään ilman jälkimmäistä, koska ne ovat sama nimi samalle asialle. Ei ole myöskään mitään muuta todistetta kurinpidon kelvollisuudesta kuin opetuksen tulokset. Kuri ilman opetusta ei kuulu oppilaitokseen. Myös siveellisessä mielessä kuri käy tarkoin yksiin uskonnollisen ja moraalisen opetuksen kanssa. Vaatimus sellaisesta kurittamisesta, joka menee koulun tarkoitusperien ulkopuolelle, olisi siksi järjetön.
Mutta yhtä nurinkuriselta näyttää meistä sekin, että halutaan säilyttää kouluopetus ilman koulukuria. Eikä lukio-opetus ole mitään muuta niin kauan kuin oppilaan opiskelu on läksynlukua. Siksi katsommekin täydellisen akateemisen vapauden opintojen valinnassa ja harjoittamisessa antavan paremmat tulokset kuin se puolinaisuus, joka tekee läksystä velvollisuuden mutta jättää velvollisuuden suorittamisen mielivallan varaan. Edellisessä tapauksessa vaarannetaan paljon mutta sillä myös voitetaan moraalisessa voimassa ja tahdossa; jälkimmäinen menetelmä sitä vastoin tuottaa velttoutta ja välinpitämättömyyttä. Uskomme tietenkin, että lukiolainen tulee yliopistoon koulupoikaa vankempana, mikä tarkoittaa että hän on enemmän maailmanmies, hänellä on kokemusta myös erehdyksistä mutta hän osaa myös paremmin ajatella tulevaisuuttaan kuin jälkimmäinen. Mutta erehtyisimme raskaasti nuorukaisen elämän ja sen kehityksen suhteen, ellei samalla menetetä myös sielun energiaa, innostusta. On vanha oppi, että pakko johtaa vapauteen. Tottumus asetettujen velvollisuuksien täsmälliseen ja tarkkaan noudattamiseen antaa niille ja koko elämälle arvon, joka puuttuu siltä, jonka mielestä velvollisuudet voi täyttää tai olla täyttämättä. Innostus on juuri tätä elämän arvon tuntemista; jollei nuorukaisella sitä ole silloin kun tulevaisuus jätetään hänen omiin käsiinsä, ei hän ole milloinkaan tehnyt mitään suurta ja hyödyllistä kansansa ja ihmiskunnan hyväksi.
On tietysti niitä, jotka pitävät yliopistoakin kouluna viran ja leivän saamista varten ja he kehottavat ylioppilaita kiirehtimään virkatutkinnoissaan ja lyhentämään akateemista opiskeluaikaansa mahdollisimman paljon. Heille innostus on ruttoa. He eivät tunne suuria miehiä, vaan kunniamerkkejä. Tai jos tuntevatkin, niin he selviytyvät innostuksesta vakuuttamalla, että suuret miehet ovat harvinaisia narreja. Mutta tällaisten äänten runsaudesta huolimatta ei ole osoittautunut vääräksi se väite, että kaiken kasvatuksen ja opetuksen tulee tähdätä ainoastaan näiden suurten miesten luomiseen ja että sen, jos minkä, tulee suuntautua korkeimpaan mahdolliseen.
Kenties tätä puhetta lukioita vastaan pidetään tarpeettomana nyt, kun oppilaitoskysymys on ratkaistu ehkä vuosisadaksi. Siihen voisimme vastata: jos lukiojärjestelmä on huonompi kuin koulu, niin ainoastaan laiskuus voi estää sen hylkäämisen. Porvoon hiippakunnan kaksitoista lukionopettajaa neljään kouluun jaettuna riittäisivät aivan hyvin; Turun hiippakunnassa tarvittaisiin kolme uutta opettajanvirkaa; mikään oppilaitos ei voi olla olemassa tuomiokapitulia varten. Mutta niin suuria toiveita meillä ei ole. Pyrimme vain ottamaan oppilaitosten heikkouksia puheeksi juuri silloin kun niissä tarvitaan parannuksia niin että ne saataisiin mahdollisimman tehokkaiksi. Mitä organisatoriset määräykset eivät saa aikaan, siinä voi opettajan innostus ja oppilaan lämmin tunne oikean puolesta jossain määrin auttaa. Mutta kumpaakaan ei ole siellä, missä itserakas sokeus estää näkemästä vallitsevaa todellisuutta ja tuudittaa syntiseen turvallisuudenuneen.
Kuopio
Jatkuva runsas sade on pehmittänyt kaupungin katuja siitä määräin, että tavallisesti siististä ja hymyilevästä kaupungista on tullut oikea epäsiisteyden pesä. Kaupungin viettävän sijainnin huomioon ottaen pitäisi vesi kuitenkin helposti saada virtaamaan pois. Mutta nyt monet kadut ovat kumpujen ja laaksojen vaihtelua ja jälkimmäiset ovat sateella pieniä järviä tai suuria lampia. Kukaan ei voi väittää, etteikö Savossa olisi runsaasti kiviä eikä katujen kiveäminen siten paljoa maksaisi. Mutta paljon voitettaisiin jo sillä, jos jokaisen kadun keskelle tehtäisiin kivistä ladottu oja, jota kohti kadun molemmat puolet viettäisivät. Karkea sora talojen vierillä tarjoaisi riittävän kuivat jalkakäytävät ja muukin osa kadusta pysyisi kuivana kunhan vain jokainen talonomistaja omalta kohdaltaan pitäisi ojan auki.
Toinen kaupungille erittäin tarpeellinen esine olisi oikeaa aikaa käyvä ja näyttävä tornikello. Nykyinen milloin edistää, milloin jätättää neljännestunnista puoleen tuntiin vuorokaudessa ja viime aikoina se on väliin pysähtynyt kokonaan. Useimmille kaupunkilaisille voi olla yhdentekevää, mitä kello on. Puuro tulee kuitenkin aina oikeaan aikaan ja onhan sitä paitsi jotenkin isänmaallista olla välittämättä ajan kulusta, mitä piirrettä voidaan aiheellisesti pitää erittäin kansallisena. Mutta kun kaupungissa nyttemmin on kolme julkista oppilaitosta, joiden henkilökunnalle kellonajoilla on jonkinlaista merkitystä, niin siinä olisi meidän mielestämme pätevä syy koettaa saada tornikello käymään oikein. Jos siihen lisäksi pantaisiin kaksoisviisarit, niin emme tiedä mitä kohtuudella voisi enempää toivoa, ellei sitten sitä että viisarit näyttäisivät samaa aikaa kaikkiin ilmansuuntiin, siis kaikissa neljässä kellotaulussa.
Oletamme, että näitä kommentteja pidetään kunnioituksen puutteena olevia oloja kohtaan ja jos joku vakuuttaa että jo hänen isänsä ja isoisänsä ovat väärään aikaan kahlanneet likaisilla kaduilla – niin siihen emme voi vastata muuta kuin että näillä kunnian miehillä luultavasti oli enemmän aikaa ja parempi nahka kengänpohjissaan kuin heidän pojillaan ja pojanpojillaan.
Turmio
”Anna minun elämälleni jokin arvo, näytä minulle päämäärä jonka puolesta voin elää, kärsiä ja taistella, niin minä unohdan oman itseni, omat tunteeni, omat intohimoni! Anna minulle se päämäärä – mutta et sinä voi antaa sellaista, mitä et itsekään omista.”
Näin minua vastaan rynnisti nuorukainen, minua pari vuotta nuorempi, ja mittaili kiivain askelin kamarini ahdasta lattiatilaa, mutta joka kerta kun hän lähestyi sohvaa johon minä olin ojentautunut, hän kuitenkin laski varoen kätensä veriselle käsivarrelleni; sillä edes kiihtynein mielentila ei voittanut hänen sydämensä hyvyyttä.
Hän oli opiskelija kuten minäkin, mutta siinä kahdeksantoista vuoden iässä, jolloin elämä kohisee niin ylen täyteläisenä suonissa, jolloin jokainen paikka maailmassa tuntuu liian ahtaalta sille toimintahalulle joka paisuttaa sydäntä, ja jolloin kuitenkin vain aivan poikkeukselliset tilaisuudet synnyttävät muuta toimintaa kuin unelmointia. Nuoruudelle tavanomainen seikkailu oli johtanut meidät siihen tilanteeseen, josta aion lyhyesti kertoa.
Frans, se oli tämän opiskelijan nimi, oli niitä tulisieluja joissa on kylliksi runoutta jotta he tuntisivat syvästi sen, mikä tuskin hipaiseekaan heidän periproosallisia kumppaneitaan. Hän oli viidentoista iässä kokenut lämpimän vastarakkauden onnen, juopunut tuhansista unelmista ja puolesta tusinasta varkain vietyä suukkoa, kärsinyt mustasukkaisuuden tuskia ja nauttinut voitonriemun makeudesta ”vapaa valinta” -katrillin vuoroissa – sen aikaisen kotiljongin; mutta hän oli jo seitsemäntoista ikäisenä esittänyt hylätyn rakastajan osaa ja nyt kahdeksantoistavuotiaana ollut kummina entisen rakastettunsa esikoiselle, jonka toinen nimi oli Frans – ensimmäisen tämä oli perinyt armaalta isältään.
Oli tuskin luultavaa, että hän näin vaihtelevien kokemusten jälkeen surisi maailman loppuun saakka. Mutta hän kantoi uskollisesti uskottoman hiuskiehkuraa nuoruudenlämpimällä povellaan; sillä hänestä tyttö ei ollut uskoton, ainoastaan pakotettu, harhaan johdettu, onneton. Hän oli varmasti vakuuttunut tämän viattomuudesta. Mutta kahdeksantoista vuoden ikä vaatii muutakin kuin tuollaisen vakuuttuneisuuden.
Tämä olisi voinut säilyä järkkymättömänä tuomiopäivään asti, jolloin, jollei aiemmin, perusta jolla se lepäsi tulisi näkyväksi – jos nimittäin on niin, että joka ihmisrinta silloin on läpinäkyvä kuin paras böömiläinen lasi. Mutta kuten sanottu, siihen kuluisi enemmän kuin kahdeksantoista vuotta. Sitä paitsi juuri nyt kävi niin, että Frans sai asunnon eräästä vuosisatoja vanhasta rakennuksesta pikku kirkkokadun varrella. Hän katsoi harvoin ulos ahtaasta kamaristaan yli harmaasta paperista tehtyjen, leikatulla lyyralla koristettujen puoliverhojen. Ja silloin kävi toisinaan niin, että hän kadun vastakkaisen puolen talon alemmassa kerroksessa näki ärsyttävän kauniin naisolennon, näkipä pari kertaa miten suuret tummat, suoranaisen ripsitiheikön varjostamat silmät lähettivät tulisalamoita hänen ikkunaansa kohti. Tuollaiset salamat iskevät hyljättyyn sydämeen kuin ruutiastiaan, ja jollei tämä mainittu räjähtänyt ensi kosketuksesta, se ei johtunut tulen tai helposti syttyvien aineiden puutteesta, vaan tämän samaisen sydämen hyvästä lihallisesta rakenteesta, joka ei kahdeksantoistavuotiaalla voinut olla paremmassa kunnossa.
Kun ylioppilas voi täysin vapaasti valita lukeako Ciceron ”de Oratorea” vai jättääkö sen sikseen ja olla rakastunut, ei ole mitenkään kummastuttavaa, että hän usein valitsee mieluummin jälkimmäisen. Sillä näitä toimia voi hoitaa samanaikaisesti ja kunnolla ainoastaan silloin, kun rakkaus on proosallista lajia ja liittyy avioaikeisiin. Eikä Frans ollut ehtinyt näin pitkälle elämän proosassa. Sitä paitsi oli kevät, ja sen aurinko sulattaa nekin sydämet, jotka ovat sykkineet pari vuosikymmentä kauemmin kuin hänen. Tosin aurinko ei nyt lähettänyt säteitään hänen pohjoisen puoleisesta ikkunastaan sisään, mutta osuivat sentään neitosen vastapäiseen ikkunaan ja tavallisesti myös tämän omaan hoikkaan hahmoon, joka istui ompelutyön tai kirjailukehyksen ääressä. Tuollaisesta kohteesta heijastuvina ne vaikuttivat kahta voimallisemmin; sen Frans sai tuta päivittäin.
Voisin nyt vakuuttaa, että tämä rakkaus kävi läpi tavanomaiset vaiheet, ja siirtää tarinan siihen katastrofiin, jonka maininkien kuvauksella Fransin sielussa tämä kertomus alkoi. Mutta jokainen rakastettava lukijatar tietää, että rakkaus on aina epätavallista, ettei kukaan muu ole rakastanut niin kuin esim. hänen oma hellä sydämensä, ja että juuri tämä uusi ja epätavallinen on koko maailman romaanikirjallisuuden varsinainen mauste. Hyvä on! Tässä tarinassa epätavallista oli se, ettei katseiden vaihto enää riittänyt. Onneksi kevät edistyi kovaa vauhtia, ja kun saapui se meidän pohjolassamme ylen ilahduttava ajankohta, että ikkunat voitiin avata, Fransilla oli mitä erinomaisin tilaisuus lähettää riuduttavin huilunsävelin lämpimien tunteidensa ilmaukset yli kadun. Ja kun laskeva aurinko salli värisevän hämärän asettua kaupungin ylle, hän nautti vastaukseksi yksittäisiä kitaransointuja. Illan viileys oli tuolloin hänelle vain kiihtävä Hesperidinen leyhähdys, sillä hän ymmärsi kyllä, että kadun toisella puolella asia oli samoin, ja että jokin seikka varmaankin sai aikaan, ettei se tehnyt tyttöäkään levottomaksi. Ja tätä oli jatkunut tuskin viikkoa, ennen kuin kitaransointuihin yhtyi laulu, ensin arka ja värisevä, mutta kohta täysin äänin kajahtava ja musikaalisuudessaan viehättävä. Kun tytön ikkuna sitten hellävaroen suljettiin, Frans ei unohtanut kurkottua ulos omasta ikkunastaan vakuuttaakseen tytölle, että laululla oli ollut ihastunut kuulija, ja kun valo syttyi, se paloi nimittäin aina myöhään yöhön, saattoi Frans vielä ennen kuin uutimet laskettiin heittää tutkivan katseen tytön kamariin, missä kaikki oli niin viehättävästi järjestettyä kuin vain saattoi olla viattoman neidon unelmien tyyssijassa.
II [nro 44, 31.10.1844]
Tällaisessa paratiisillisessa elämässähän olisi pitänyt olla onnea kyllin; mutta milloinka on maallinen ilo seuraavana hetkenä sama kuin se oli edellisenä, ja milloin eritoten rakkauden onni riittävä rakastuneelle? Jos se mitä nuorukainen siitä uumoilee, uneksii ja haluaa olisi todellisuudessakin yhtä runsaasti tyydyttävä, pysyisi neitonen ikuisesti ainoastaan rakkauden humalluttamien katseiden kohteena, ja korkeintaan hänen pienin sormenpäänsä punastuisi tuhansista palavista suudelmista. Mutta koska jokainen inhimillinen pyrkimys päämäärään päästyään löytää toisen, joka puolestaan ei ole läheskään se varsinainen oikea ja lopullinen, niin miten voisi rakkaus, unelma elämän unelmassa, löytää muuta pysyvää päämäärää kuin tämän, hajoamisensa, tuhoutumisen, kuoleman?
Mutta tällainen katkeruus on vielä etäällä näistä kahdesta rakastuneesta. Kesä oli saapunut ja opiskelijat lähteneet vanhasta Turusta. Mutta Frans, jota pidättelivät siellä muut siteet kuin opinnot, ei matkustanut pois. Kapean kujan varren ullakkokamari taisi olla savuinen paratiisi, mutta häntä se viehätti enemmän kuin se vanha Aasian ylängöillä. Sillä uusien tapahtumien virkistävä sade oli tuottanut sen kukkatarhaan, jota hän oikeastaan kantoi vasemman liivintaskunsa alla, uutta tuoksua ja väriloistoa.
Lämpimät kesäillat olivat nimittäin houkuttaneet neitosen kodin seinien ulkopuolelle, millaista Frans muutoin ei usein ollut nähnyt. Kun hän ensi kerran näki tytön sipsuttavan talon portaita alas pukeutuneena somaan vaaleanpunaiseen silkkihattuun jossa oli valkea harso, ja kevyt huivi käsivarrella, ällistynyt ihastus esti häntä tekemästä nopeaa päätöstä; hän sai hädin tuskin tervehdityksi, kun tyttö kohotti katseensa taivasta kohti ilmeisesti tarkistaakseen sään enteitä. Mutta kun hän seuraavana aamuna odotteli uskollisena ikkunansa ääressä samaa ilmestystä, hän näki tytön kadun vastakkaisella puolella avaavan oman ikkunansa viileyttävälle iltailmalle ja tekevän tämän jo sonnustautuneena samaan somaan hattuun. Uhkarohkeuden salama iski silloin hänen miehen sydämeensä, ja seuraavassa hetkessä hän oli jo sännännyt portaat alas ja seisoi päättäväisenä, joskin vähän piilossa, talon portilla. Kun tyttö sitten oli päässyt kadulle ja vilkaisi taas tutkivasti yläilmoihin, Frans astui uljaasti esiin, mutta olisi varmaankin kulkenut ohitse ainoastaan tervehtien, jollei tytön hehkuva punastus olisi tehnyt häntä tietoiseksi omasta miehisestä ylivoimastaan, ja lisäksi pudonnut päivänvarjo olisi antanut lisäsyytä pysähtyä. Ja tytön kiitellessä kun hän ojensi kapineen tälle, hän vastasi:
”Mamselli Amalia aikoo ilmeisesti nauttia kauniista säästä?”
Voisiko olla tyhmempää tapaa aloittaa tuttavuus, ja kaiken kukkuraksi ensi kertaa puhutella rakastettua neitokaista? Mutta asia on todella niin, vaikka kokematon lukijatar ei kenties tätä uskokaan, että kukaan ei voi käyttäytyä tyhmemmin kuin se, joka on todella rakastunut. Jollei Frans hätäpäissään olisi keksinyt tätä kysymystä, hän ei olisi luultavasti koko tietoisuutensa alueelta löytänyt mitään muuta sanottavaa. Ja se olisi tässä kadulla ollut vieläkin hämmentävämpää. Nyt lähti harvasanainen keskustelu heti käyntiin. Sillä kun Frans vielä katui umpimähkäistä kysymystään ja sitäkin enemmän sitä että oli harkitsemattomuuksissaan ilman mitään esittelyjä puhutellut tyttöä nimeltä, hän totesi iloiseksi hämmästyksekseen, ettei tämä ilmeisesti ollut huomannutkaan sitä, vaan vastasi vain sävyisästi ja tutulla sointuvalla äänellään hänen kysymykseensä pitämällä pienen ylistyspuheen kauniille illalle. Sen pikaisesti päätyttyä hän pikku eleellä valmistautui kumartamaan hyvästiksi, mutta ele oli sellainen, että Frans vaistomaisesti astahti pari askelta kadulla siihen suuntaan mihin tiesi tytön olevan menossa; ja kun tämäkin heti vaelsi eteenpäin, oivalsi Frans selvästi, että ainoastaan pysähtymisen vaara teki tytön levottomaksi. Samanlainen hyvästelynäytös oli idullaan, kun he ehtivät torille ja tyttö käänsi askelensa siltaa kohti; mutta Fransin onnistui estää moinen kehitys samalla tavoin kuin äskenkin. Nyt oli vaikein osa siinä määrin voitettu, että Frans varsin vapaasti saattoi pyytää lupaa saatella tyttöä tämän retkellä.
Niin oli alkanut uusi vaihe, rakastumisessa onnellisin, jolloin jokainen päivä on olemassa vain tehdäkseen kohtaamishetken entistä innokkaammin kaivatuksi, jolloin yö tulee kuin kutsuttuna estääkseen onnellisia huomaamasta että se hetki on jo läsnä, mutta muistuttaakseen sitäkin runsaammin mitoin, että se on ollut, kun edellä mainittu tuottaa levottomuutta ja kaipausta, jälkimmäinen levottomuutta ja ikävöintiä, ja jolloin kummatkin kuuluvat ihanaan elämisen rauhaan, jonka valtimonlyöntejä ovat yksi ainoa katoava, pakahduttava hetki.
Sillä kesä oli kaunis, eikä kumpikaan noista kahdesta halunnut ainoanakaan iltana menettää totuttua kävelyretkeä. Mutta viikot kuluivat vailla muita kohtaamisia. Yhtä monta kertaa kuin oli päiviä oli Frans päättänyt puhua rakkaudestaan. Hän eli nimittäin siinä onnellisessa kaksinkertaisessa harhaluulossa, että he puhuivat jostakin muusta, ja että tyttö ei tiennyt hänen tunteestaan. Ja kuitenkin epäily hänen vastarakkaudestaan alkoi nyt vasta versoa ja orastaa. Sillä rakkaudessa ei suinkaan varmuus vaan epäilys houkuttaa esiin tunnustuksen. Siksipä luonto opettaa viattomimmankin naissydämen herättämään tämän epäilyksen, heti kun läsnäoleva ei enää ole kyllin. Se että Amalia näyttäytyi joka ilta samaan aikaan, toisinaan jopa vähän aiemminkin, ikkunassaan vaaleanpunainen hattu päässään, vaikkei hän muka sitten voinut käsittää, miten Frans oli arvannut että hän juuri silloin aikoi lähteä ulos; se ettei hän mitenkään vastustellut tämän seuraa; että kävelyretkeä pidennettiin tämän pyynnöstä joka kerta; että hän oli aina iloinen ja rakastettava kunnes eron hetki lähestyi, jolloin keskustelu vähitellen vaimeni ja hänen katseensa muuttui ihastuttavan mietteliääksi; ja että tämä katse sössöttävän hyvänyön toivotuksen aikana oli niin selittämätön – tämä kaikki ei mitenkään voinut herättää epäilyksiä. Mutta kun tyttö alkoi saapua tavallista myöhemmin ja lyhentää vaelluksia, koska hänellä ”ei mitenkään ollut aikaa viipyä pitempään”, esittää pelkoaan siitä mitä ihmiset sanoisivat, olla useasti mietteissään niin että keskustelu tyrehtyi – silloin kävi Franskin mietteliääksi ja levottomaksi. Syntyi pieniä riitasointuja. Eräänä iltana tyttö pysytteli kokonaan poissa. Frans päätti ettei menisi seuraavana – mutta meni silti, ja tytön hyvänyön toivotus oli kuitenkin kovin viileä. Kun kaikkea tällaista sattui, olisi vaadittu paljon kokemusta tai ei lainkaan rakkautta, ettei olisi syntynyt epäilyjä. Amalia oli tässä tilanteessa tarkkanäköisempi, mikä kuului hänen sukupuoleensa. Mutta hänkin tunsi levottomuutta heidän suhteestaan; sillä hän mietti vakavissaan, mitä ihmiset sanoisivat, ja yritti turhaan vetäytyä pois. Ensin mainittu proosallinen huoli on myös ominaista hänen sukupuolelleen; mutta runollisen heikkouden jakaa heikompi sukupuoli vahvemman kanssa.
III [nro 45, 7.11.1844]
Niin tämä idylli oli jatkunut häiriytymättömänä, eikä siitä tiennyt kukaan muu kuin he kaksi, joille sen lempeät vaihtelut merkitsivät koko elämää. Mutta se lähestyi romantiikan ikää, ja tyvenet tunteet muuttuivat intohimoiksi. Fransin siirtymisestä arasta palvojasta päättäväksi rakastajaksi on aika vähän muuta kertomista kuin että se teki välttämättömäksi käynnin rakastetun kotona, ja että tätä ensimmäistä rohkeaa ja avointa käyntiä seurasi monta salavihkaista ja että ne tihenivät sitä mukaa, mitä enemmän pimeyttä väistyvä aurinko kerta kerralta jätti lepäämään Turun pikku Kirkkokadun ylle.
Mutta tällaista siirtymää käsittelevä luku vaatii oman erityisen selvityksensä. Hyvä on. Amalia oli varaton tyttö, joka koki sen nuorelle naiselle katkeran kohtalon että joutui huolehtimaan elannostaan omalla työllään. Hän oli asunut Turussa jo puoli vuotta eikä hänellä ollut edes mitä proosallisimpia arkisia tuttavuuksia, puhumatta sitten omaisista tai muutoin läheisemmistä ystävistä. Hänen ainoa leponsa työn lomassa oli ollut kirkossakäynti sunnuntaisin ja keväällä ja kesällä lyhyt kävely kaupungin rantakadulla. Noin nuorella iällä tämä elämä varmaan kävi synkäksi, ja kun tuohon ikään kuuluvat tunteet liittyivät suojatta jätetyn naisen tarpeeseen saada elämäänsä myötätuntoinen, puolustava ystävä, ei ole mitenkään hämmästyttävää, että Fransin haaveellinen, ujo hellyys helposti löysi tiensä hänen sydämeensä.
Frans tunsi hänen pääasialliset elinolosuhteensa; sillä sellaiset eivät pikkukaupungissa pysy kauan tuntemattomina. Mutta hän ei tietänyt mitään niistä monista äänettömistä kamppailuista, jotka tyttö oli käynyt joka askelesta jota ei ollut peräytynyt Fransin yhä tulisemman itsepintaisuuden tieltä. Oli hetkiä, jolloin hän katui katkerasti kaikkea mikä oli johtanut tämän hetkiseen, ja toisin hetkin hän taas ei voinut nähdä mitään pahaa kahden ihmissydämen välisessä kiintymyksessä. Fransin ensimmäinen vierailu ja tunnustus tosin tekivät suloisiksi ne kyyneleet, jotka mies sai kuivatakseen; mutta ne vuotivat taas katkerina, kun Frans oli lähtenyt, koska ne synnytti ajatus hänen hylätystä tilastaan ja painostavasta tunteesta, ettei voisi vailla katumusta kokea hetkiä sellaisia kuin äsken kuluneet olivat. Kun Frans sitten suullisilla rukouksilla yhä harvenevien kävelyretkien aikana sekä tusinamäärillä milloin lempeitä milloin myrskyisiä kirjeitä taivutti hänet suostumaan uusiin tapaamisiin, hänellä oli liian monta kylmän harkinnan ja vakaan päätöksen vihollista jotta olisi kyennyt pitämään pintansa. Kohta hän ei muuta ajatellutkaan kuin maailman tuomiota, ja hänen ainoa huolensa oli kätkeä tuolta kateelliselta maailmalta se, mikä oli hänen suurin ilonsa. Ja siinä tuli yhä voimakkaammaksi avuksi päivä päivältä varhemmin laskeva aurinko. Mutta siitä lähtien Fransin lämpimimmätkään vakuutukset eivät kyenneet karkottamaan murheellista tunnelmaa hänen mielestään.
Elämällä on tarita vaihtuvia kohtaloita ja niiden myötä muuttuvia ajattelutapoja ja uusia kuvitelmia sen onnellisuudesta. Mutta minään hetkenä se ei ole niin läsnäoleva kuin silloin, kun vielä turmeltumaton sydän vavisuttavassa hurmiossa sykkii vasten toista rakastavaa sydäntä. Kun illan hiljaisuudessa paljastumista peläten kiirehtää tuohon tapaamiseen, pääsee onnekkaasti perille ja painuu vasten rintaa, joka jakaa saman pelon ja onnen, pääsee lempeiden käsivarsien syleilyyn, jotka vavisten ottavat huumaavan syleilyn vastaan, kun siinä häivyttää kaikki ajatukset siitä mitä on ollut ja mitä on tuleva ja ainoastaan hetken hurmiosta nauttien hautaa siihen tietoisuutensa, tällainen autuuden hetki, joka kaihtaa sanoja, jokaista tuulen leyhähdystä, jokaista päivän sädettä, sulkee sisäänsä enemmän onnea kuin koko elämällä sen rajojen ulkopuolella on tarjota. Ja miten voisi vaatia, että ihmisessä jonka tällainen hetki kerran on ottanut valtaansa, vielä olisi voimaa kieltäytyä, olla yhä uudelleen ojentamatta kättään tavoittamaan pikaria täynnä tuota humalluttavaa juomaa, kunnes sen viimeinen pisara kostuttaa kalpenevia huulia, ja ainoastaan katumuksen ja kaipauksen vaihteleva kuume koskettaa piinatun sydämen säikeitä – kuinka voisi luulla, että se joka vasta maistelee juoman ensimmäistä makeutta, aavistaisi katkeruuden joka piilee maljan pohjalla? Ja vaikka näin voisi ollakin, miten voisi toivoa, että se joka näkee edessään elämän koko kukkeassa täyteydessään pystyisi paremmin torjumaan sen kuin se, joka on kokenut sen vaiheet ja kykenee enää heittämään kaihoisan katseen sen kauneimpia riemuja kohti?
Myös Frans eli koko sielullaan sitä rikasta elämää, jonka hetki oli hänelle suonut; ja siitä että Amaliakin oli antanut sen hurmata itsensä todisti onnellisen tyytyväinen olemus joka näkyi Fransin käytöksestä, ylpeään hymyyn taipuneesta suusta, silmien hohteesta ja rohkean huolettomasta ryhdistä. Sellaisena minä nimittäin näin hänet oltuani kolme kuukautta poissa kaupungista. Pystymättä tarkkaan aavistamaan salaisuutta, jota hän itse ei sanoin paljastanut, näin selvästi, että hänessä oli tuona lyhyenä aikana tapahtunut suuri muutos. Tuo ennen seuraa rakastava ja opiskelijaelämän kaikkiin meluisiin huvituksiin viehtynyt nuorukainen tuntui nyt tarkastelevan sitä kaikkea alaspäin viisaan katsein. Hän ei kaihtanut seuraa, mutta ei sitä etsinytkään eikä se häntä juuri liikuttanut. Niinpä hän ei enää rakastanut opintojakaan, vaan laiminlöi ne kokonaan, mutta syventyi sitä vastoin kaiken muun unohtaen runouteen ja tuolloin täällä uuteen skottilaiseen romaanikirjallisuuteen. Schillerin ”Kabale und Liebe”, Tegnérin ”Axel” eivät koskaan väistyneet hänen pöydältään. Ja ennen piittaamaton oli nyt intoutunut kaikesta siitä elämän jaloudesta joka voimallisimmin kiehtoo nuorta mieltä.
Minä sain tuntea lähemmin hänen tilanteensa vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta sattumalta näin kerran Amalian ja jouduin kuulemaan erinäisiä häntä koskevia juttuja, ilman että minä aavistin mikä osuus hänellä oli Fransin täysin muuttuneeseen mielentilaan tai niiden kertoja näköjään tiesi hänen suhteestaan Fransiin.
Siinä opiskelijapiirissä johon minä kuuluin oli nimittäin muuan nuori mies, jo siinä 23:n ikäinen, suhteellisen varakas perijä, joka siten oli täysin oman itsensä herra. Hän oli niitä viisauden huippuja, jotka eivät koskaan elämässään päädy mihinkään lämpimään harharetkeen, koska heidän egoisminsa estää sen, ja jotka kuitenkin sallivat itselleen minkä tahansa poikkeaman säädyllisyyden alueelta, kunhan se voi tapahtua törmäämättä maailman ennakkoluuloihin – ja sehän tiedetään, että ne eivät juuri piittaa teosta, mutta sitäkin enemmän tekotavasta. Hän siis oli sitä lajia ihmisiä, joita on suututtava nähdä, kun he kylläisinä kiitävät eteenpäin itsetyytyväinen virne huulilla, jotka eivät ikinä avaudu harkitsemattomaan sanaan, mutta eivät myöskään lämpimään ja totuutta rakastavaan sanaan. Miehen nimi oli von Plattstedt, hänellä ei ollut ainuttakaan ystävää mutta häntä suvaittiin, koska hän ei koskaan astunut kenenkään varpaille, hänellä oli aina rahaa, hän osallistui kaikkiin seurapiirihuveihin ja osoitti lisäksi sopivissa tilanteissa laskelmoitua anteliaisuutta. Voisi kai olettaa, että sivistynyt nuoriso, maan toivo, olisi vapaa viheliäisistä laskelmoinneista, mutta kokemus opettaa, ettei niin suinkaan aina ole.
Tämän ja parin muun opiskelijan kanssa minä eräänä kauniina syyspäivänä katselin sillalta satamalaiturin vilskettä ja lukuisia veneitä sen yläpuolella. Nuori, yksinkertaisesti mutta aistikkaasti pukeutunut nainen veti erityisesti huomiotamme puoleensa tavattomalla kauneudellaan. Kasvojen säännöllinen soikio, hieno profiili, kulmakarvojen siro kaari, hänen tummien silmiensä kirkkaat lammet ja runsaat yönmustat kiharat tekivät hänestä kuvanveistäjän tai taidemaalarin ihannemallin. Ainoastaan huulten tumma puna poikkesi taiteen mitoista, mutta niiden lempeä hymy teki tämän poikkeaman entistä viehättävämmäksi. Koko hänen olemuksestaan hohti arka, tiedostamaton viattomuus, josta todisti myös kiivas punastus hänen etääntyessään, kun me olimme laskeutuneet laiturille ja hän huomasi olevansa meidän uteliaiden katseidemme kohteena.
Ennen tätä oli von P. meidän ihasteluumme esittänyt sen viilentävän valaistuksen, että neitonen oli Mamselli Amalia, ompelijatar, joka vielä pari viikkoa sitten oli asunut siellä ja siellä pikku Kirkkokadun varrella, ja lisännyt ivallisesti, että tuo kirjailtu ruskea tiibetinkangaskappa jossa oli kauluksessa upea silkkivuori, oli luultavasti lahja nuorelta kauppiaalta joka asui samassa talossa. Hänen tiedotuksensa herättivät harmistuneita vastalauseita, ja nuorella neidolla oli hänen sitä aavistamattaan monta lämmintä puolustajaa meidän piirissämme. Mutta kun hän läksi, nyökkäsi myös hänen panettelijansa, johon meidän harmistuksemme kohdistui, hyvästiksi, ja näimme hänen seuraavan matkan päästä tuota niin armottomasti parjaamaansa.
IV [nro 47, 21.11.1844]
Ikävät tiedot kotoa pakottivat Fransin lähtemään kiireesti Turusta. Hän aikoi matkustaa samana päivänä jolloin oli saanut kirjeitse tiedon. Luonnollisesti hän ensimmäiseksi ajatteli Amaliaa ja eroa tästä. Tinkien tavanomaisesta varovuudestaan hän riensi heti tämän luo. Mutta tytön ovi oli suljettu, ja hän oli juuri pahoilla mielin kiinnittämässä avaimenreikään lappusta, johon oli kirjoittanut ”ip. klo 2”, kun portaista kuuluivat Amalian keveät askelet. Säikähtäneenä miehen täällä olosta tähän aikaan hän oli juuri ehtinyt hellästi moittien sulkea oven heidän jäljessään, kun se taas kiivaasti avautui ja von Plattberg astui sisään.
Hän oli seurannut neitosta päästäkseen selville tämän uudesta asunnosta ja kerskaillakseen sitten tilaisuuden tullen tällä tiedolla; ja todettuaan että se sijaitsi sopivan syrjässä ja ettei ketään tuttua näkynyt hiljaisella kadulla, kävi houkutus pyrkiä noin ihastuttavaan tuttavuuteen liian suureksi. Mutta varmastikaan hän ei ollut arvannut tapaavansa täältä seuraa. Hän olisi voinut vetäytyä pois pyytäen anteeksi mukamas erehdystään, kuten joutui sisään tunkeutuessaan tekemään. Mutta kun hän tunnisti Fransin, häneltä kaikkosi ilmeisesti kaikki halu siihen. Virnuillen ja ivallisesti hän ilmaisi hämmästyksensä mutta myös ilonsa tästä kohtaamisesta ”näin erinomaisen mieluisassa seurassa”. Vihan tumma punastus levisi Fransin poskille ja otsalle, hän antoi katseensa lipua tutkivana kutsumattoman vieraan ylitse ja pysähtyä Amalian kauniisiin, yhtä punastuneisiin kasvoihin. Hänen kiivaaseen, ääni vavahtaen esitettyyn kysymykseensä: ”Mitä sinä täältä tahdot?” v. P. vastasi aiemmalla ivallisella hymyllä ja lisäsi Amaliaan päin kääntyen kysymyksen: suorittaisivatko hänen kauniit kätensä verhoilutöitä; hän nimittäin olisi juuri nyt tarvinnut sellaista jne. Sitten hän asteli keveästi anteeksi pyytäen tytön ompelukehyksen luo katsoakseen siihen pingotettua työtä. Tällaiseen rikkiviisauteen ei voinut sanoa mitään. Frans oli hetkisen ollut aikeissa kuuluttaa oikeutensa olla täällä kenenkään häiritsemättä; mutta mustasukkaisuuden kyy oli nyt ruiskuttanut myrkkynsä hänen rakkautensa tyveneen kukkatarhaan, eikä hän enää tiennyt, ketä ja mitä hän tässä olisi valmis puolustamaan. Hänen tilanteensa oli niin kiusallinen, ettei hänen kestänyt sitä montakaan minuuttia, ja rukoileva katse jonka Amalia heitti hänen peräänsä, kun hän keveästi kumarrettuaan alkoi poistua, pysäytti hänet vain silmänräpäykseksi, mutta oli seuraavassa jo menettänyt voimansa.
Ja kuitenkaan tämä pakeneminen ei tuottanut hänelle varmastikaan suurempaa rauhaa kuin paikalle jääminen. Kun tiesi että tuo virnuileva tunnoton viisauden mallikappale oli siellä, mutta ei tiennyt mikä tämän oli sinne tuonut, aavisti vain ja arvasi lisäksi, esitti mielessään toistuvia syytöksiä ja taas selityksiä niihin – eihän sellaisesta syntynyt onnekasta pelastusta aiempaan hämmennykseen. Hän oli rientänyt kotiin hurjaa vauhtia lähteäkseen heti paikalla matkaan. Mutta kun hevonen jo oli valjastettu, hän katui taas ja päätti vielä kerran käydä tapaamassa lämpimästi rakastamaansa, suoda hänelle mahdollisuuden selitykseen, jonka seurauksia hän odotti toivon ja pelon vaihdellessa. Sillä mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sen varmemmin hän oli vakuuttunut siitä, ettei von P:n vierailu voinut olla satunnainen; ja että tämä oli ilmeisesti niin sanotusti seurannut Amaliaa, oli hänestä katkerin ja vaikeimmin kiistettävä todiste. Ja vastatodisteena oli ainoastaan tytön avoin luottamus ja kaikki mitä se oli paljastanut hänelle tämän tytön sydämen laadusta. Mutta tuollaiset todisteet ovat tuollaisina hetkinä heiveröisiä.
Hän oli kuten sanottu päättänyt käydä Amalian luona; mutta tämäkin vierailu tuntui raskaalta. Kaksi kertaa hän oli jo matkalla tytön luo, mutta poikkesi taas suoralta reitiltä ja teki pari ylimääräistä kierrosta kaupungin kaduilla. Sillä missä katsannossa hän tämän nyt näkisikään, olipa tyttö syyllinen tai syytön, ja miten sitten ratkaisisi, kumpi hän oli. Hän pelkäsi tuota ratkaisua, mikä se sitten olisikin; sillä kokemattomuudessaankin hän aavisti hämärästi, että hän vakuuttuisi kuitenkaan vakuuttumatta. Eikä se aavistus pettänytkään. Kun hän viimein saapui Amalian luo, hän näki tytön itkettyneenä, ja jo se näky riisui hänet aseista. Hän yritti kyllä kiivaalla kohtauksella palauttaa puhtinsa, mutta turhaan. Jo ennen kuin hän oli kuunnellut tytön kertomuksen tapauksesta, tämä jo lepäsi hänen rinnallaan, ja kun tyttö nyt kuvasi: milloin ja missä rauhanhäiritsijä oli ilmaantunut; miten tämä oli seurannut häntä kotiin; miten hänen yksinäinen asemansa varmaan oli antanut tälle röyhkeyttä seurata häntä sisälle asti, hänen omaan huoneeseensa; miten hän heti Fransin lähdettyä oli suorin sanoin osoittanut kutsumattomalle ovea; miten hän oli kärsinyt jo sinä lyhyenä hetkenä, kun Frans oli läsnä, ja sitäkin enemmän kun tämä oli lähtenyt – silloin Frans näki tässä kaikessa pelkkiä sattumia ja pyysi sydämensä pohjasta anteeksi loukkaavia epäilyksiään. Ja kuitenkin hän tunsi, etteivät asiat olleet kuten ennen. Hän uskoi kaiken, mutta heränneestä levottomuudesta oli silti jotain jäljellä. Hän ei ollut tähän mennessä koskaan miettinyt tämän tapaisia rakkauttaan uhkaavia vaaroja. Pelkkä tietoisuus siitä että niitä oli, synnytti edessä olevaan eron hetkeen kylliksi levottomuutta. Ja lisäksi – niin, hänen rakkaudessaan oli nyt jotakin, mikä oli iäksi karkottanut siitä tyynen, järkkymättömän luottamuksen. Kun hän tämän lisäksi vielä kertoi Amalialle matkustavansa pois vielä samana iltana, tytönkin suruun yhdistyi ajatus, että Frans lähti matkalleen tai ainakin joudutti sitä, koska oli tyytymätön siitä mitä oli tapahtunut, ja epäilys oli niin muodoin asettunut hänenkin mieleensä.
Olosuhteet, jollaiset usein kurjalla tavalla murskaavat ihmisen hilpeimmätkin suunnitelmat, pitkittivät Fransin poissaoloa paljon kauemmin kuin hän oli laskenut. Hänen levottomuutensa yltyi päivä päivältä. Sillä hän oli kyllä aluksi saanut pari kirjettä, joiden naisen käsialalla kirjoitettu osoite tuotti hänelle yhtä paljon hämmennystä kuin niiden kaipausta ja hellyyttä tulviva sisältö tuotti haikeaa onnea; mutta eihän hän voinut vastata niihin, ja niinpä kirjeitä ei enää tullut. On vaikea uskoa, että kaiken uhraavan rakkauden on niin raskas kestää yhtä hämmentynyttä silmänräpäystä viekkaasti hymyilevän postinhoitajan edessä. Mutta asia on niin, että rakastaja, joka päivittäin uneksii autuudesta saada uhrata henkensä rakastettunsa puolesta, kuitenkin pitäisi luopumista piippunautinnostaan aika raskaana uhrauksena. Ja Fransille tuli suorastaan mahdottomaksi asettua postiluukulle lähettämään kirjettä Amalialle. Miten paljon onnekkaampia ovatkaan rakastuneet muissa maissa, missä kirjeet lähetetään postimerkittöminä, joten siellä ei tarvitse muuta kuin huomaamatta työntää billetdoux [rakkauskirje] postilaatikkoon. Tosin rakastettu joutuu silloin maksamaan odotetut hyväilevät vakuuttelut hopealla; mutta kuinka moni olisikaan valmis maksamaan ne kullallakin. – Mutta palataksemme nyt Fransiin – hänen paluunsa oli moneen kertaan suunniteltu seuraavaksi viikoksi, ja hän saattoi sillä alituiseen puolustella kirjeenvaihdon katkeamista, mutta myös alituiseen tuntea uutta levottomuutta, sillä kuukausi toisensa jälkeen kului ja matka lykkäytyi yhä. Harva neitonen on miettinyt, mitä merkitsee olla julki julistettu rakastaja kahdeksantoista–yhdeksäntoista ikäisenä, kun omaisuutta ei ole montakaan plootua, laatia kokonaista onnentäyteistä tulevaisuutta koskevia suunnitelmia, joita lakkaamatta häiritsevät pikkumaiset huolet huomispäivästä. Totisesti on traaginen näky tuollainen rakastaja joka istuu syventyneenä samalla kertaa sekä mitä runollisimpiin unelmiin että proosalliseen pohdiskeluun siitä, kuka räätäli helpoimmin tekisi hänelle luotolla takin, on traagista nähdä hänet, joka sydämensä kyllyydestä lahjoittaisi palvotulleen pari tusinaa aurinkoa niihin liittyvine planeettajärjestelmineen, kauhistumassa sitä noloa tilannetta, että joutuisi valssin pyörteiden välillä tarjoamaan hänelle lasillisen limonadia. Ja meidän Fransimme oli suurin piirtein näin surkeassa tilanteessa. Ainakin tiedettiin, että hänen lähtiessään Turusta hänen taloutensa oli huonommassa jamassa kuin edes opiskelijalla tulisi olla. Mutta syytä siihen ei tiennyt kukaan.
Ja tänä aikana tuo kaunis hyljätty varmaankin hukkui kyyneliin? Ainakin Frans näki hänet sellaisena moniaana talvi-iltana ompelukehyksensä ääressä, kykenemättä enää neulomaan pistoakaan, koska kaipauksen kyyneleet hämärsivät kauniit silmät, ja siksi nojasi kihararyöppyinen pää pehmoiseen käteen, uneksien vain hänestä, epäillen hänen kelpo sydämensä uskollisuutta, mutta maalaillen taas ihanin värein jälleennäkemisen riemunhetkeä. Ja se olikin joutumassa, niin nopeasti kuin raihnaat kyytihevoset sitä saattoivat jouduttaa. Sillä kestettyjen vaikeuksien jälkeen Frans riensi eteenpäin rakkauden siivin, kuten runoilija sanoo, mitkä itse asiassa eivät kuitenkaan kuljettaneet häntä juuri nopeammin kuin kestikievarisäännöt selkeästi määräävät. Niinpä on kuiva proosa takertunut ihmiseen myös hänen runollisimmilla hetkillään. Sankarillemme olisi kenties voinut kuitenkin tuottaa tyydytystä, jos hän olisi tullut ajatelleeksi, että samaisen korkeimman esivallan määräyksestä mainituilla siivillä kuitenkin meidän maassamme on puolta nopeampi vauhti, ja että esimerkiksi Ruotsissa kaikkein innokkainkin palvoja niiden kyydillä etenee puolta hitaammin kohti kaivattua päämääräänsä.
Niinpä päästiin kuitenkin eteenpäin, ja synkeänä helmikuun iltana päätyi Frans onnekkaasti Lindström nro 2:een vanhassa Turussa. Ärtymykseen asti kärsimättömänä hän hoputti kapineidensa siirtämistä pikku kammariin, yhteen niistä kaikkien tuntemista joissa on neliskanttisilla puujaloilla seisova viheriä kaakeliuuni. Ylioppilaskatraat, jotka olivat kerääntyneet niin kutsuttuun ”opiskelijaluolaan” kohdassa missä entiset Hämeen-, Luostarin- ja Uudenmaankadut kohtasivat, eivät kyenneet houkuttamaan häntä jäämään hetkeksikään, haeskelemaan heidän joukostaan jotakuta hyvää ystävää, jonka jälleennäkeminen olisi häntä pidätellyt. Vasta kun hän näki valonkajon rakastetun syrjäisen pikku asunnon ikkunankaihtimien lävitse, hän pysähtyi tähytäkseen edes häivähdystä hänen varjostaan. Mutta sellaista ei näkynyt, hän tunsi ainoastaan miten nuoruuden vireä sydän jyskytti levottomasti hänen uskollisessa rinnassaan. Ja hän säntäsi parilla harppauksella ylöspäin, riisui sentään portaiden juurella kalossit jalastaan jotta voisi äänettä yllättää ihanan kaivattunsa, hiipi kepein askelin pari askelmaa ja aukaisi oven.
Ja siinä nainen todella istui, yhtä kauniina kuin aina, lepäämässä työstään – mutta hän istui nuoren miehen vierellä, ja tämän käsivarsi oli hänen kaulansa ympärillä, ja hänen kätensä lepäsi tämän kädessä – ja tuo nuori mies oli juuri se viisauden tunnettu edustaja, von Plattberg.
V [nro 48, 28.11.1844]
Kiivaalla eleellä Amalia erkaantui syleilystä ja hypähti lattialle. Mutta hän ei kyennyt lausumaan sanaakaan seistessään siinä Fransin vihasta hehkuvien ja tuskan tummentamien katseiden kohteena. Vain ne ilmaisivat jotakin, sillä miehen huulet olivat suljetut, mykät. Näytti kuin neito ei olisi kestänyt tuota katsetta, sillä hän käänsi katseensa pois ja kohotti käden silmilleen kuin kätkeäkseen esiin tunkevat kyyneleet. Mutta ne eivät pehmentäneetkään miehen mieltä vaan muistuttivat kaikesta siitä mitä hän oli kuullut ja lukenut valheellisista, harhauttavista merenneidon kyynelistä, ja hän karjahti rajusti: ”petturi! – ”konna!” heittäen viimeisellä sanalla haastavan katseen v. P:hen, ja ryntäsi samassa ovesta ulos.
Juuri päivää tämän jälkeen minut vihittiin Fransin tilanteeseen. Kun hän astui huoneeseeni, hän hädin tuskin vastasi minun jälleennäkemisen ilooni niukalla tervehdyksellä, ja aloitti heti hyrskyämällä elämän kurjuudesta, murjotusta mielenrauhasta, kelmeistä ja pettureista, ja lopetti pyytämällä minua mukaansa v. P:n luo, jolta hän aikoi vaatia hyvitystä tämän alhaisesta ja häpäisevästä käytöksestä. Yritin turhaan päästä selville, mitä se oli sisältänyt. Ja aivan yhtä turhaan ponnistelin estääkseni häntä väkivaltaisista teoista ja tyynnyttääkseni hänen kiihtynyttä mieltään. Minun kylmäverisyyteni entisestään kiihdyttämänä hän valmistautui jo lähtemään yksin vihollisensa luo, jolloin minun oli suostuttava, koska toivoin pystyväni estämään onnettomuuden. Sitä paitsi v. P. oli niitä ihmisiä, joille kernaasti soi jonkinlaista kuritusta.
Niinpä saavuimme kauniina talviaamupäivänä viimeksi mainitun opiskelijakortteeriksi poikkeuksellisen edullisesti sijaitsevaan ja hyvin varustettuun asuntoon. Sen omistaja istui mitä mukavimmin sohvallaan piipun ja kahvikupin ääressä lueskellen romaania, kietoutuneena rennosti kirjavaan aamutakkiin, ja hänen maailmaa nähneessä päässään kenotti vinossa hopealla kirjailtu tupakointipäähine – siihen asti tuntematon ylellisyys Turun vaatimattomissa opiskelijakamareissa. Tuollaiset pikkuseikat tekevät aina vaikutuksensa ihmiseen, ja varmaa on, että v. P:n kaikinpuolinen hyvinvointi, hänen mieluisan mukava tyyneytensä, verrattuna hänen kiihtyneen vastustajansa nuorekkaan hoitamattomaan ulkonäköön ja syvästi myllertyneeseen sisimpään, eivät ainakaan virittäneet tätä sovinnollisempiin tunnelmiin. Hänen selityksensä oli lyhyt. Sen sisältö oli, ettei selitystä lainkaan tarvittu, koska v. P. hyvin tiesi, miten alhaista hänen menettelynsä oli ollut, eikä hän kunnian miehenä voinut kieltäytyä tyydyttävästä sovituksesta. ”Valitse paikka ja aseet”, hän lopetti, ”vielä tänä päivänä.” Ja hän oli käyttänyt sanamuotoa, jonka jälkeen v. P:n olisi pitänyt olla tulta ja tappuraa.
Mutta tämä ilmaisi vain tavanomaiseen lipevään tapaansa hymyillen hämmästyksensä moisesta ehdotuksesta, vakuuttaen ettei hän voinut muistaa milloinkaan antaneensa Fransille syytä siihen ja huomauttaen, että hänellä itsellään voisi pikemminkin olla syytä valittaa Fransin kutsumattomasta väliintulosta, mutta ettei hän näissä tapauksissa ollut turhantarkka – ja hymy venyi tässä ivalliseksi – ja päätti puheensa tarjoamalla kohteliaasti meille istumapaikkaa ja piippuja. Olisi turha yrittääkään kuvata sitä miten tämä halveksuva välinpitämättömyys vaikutti Fransiin, joka kuitenkin paljasti sen ainoastaan siten että hänen kasvonsa kävivät sinipunerviksi, suupielet nytkähtelivät ja käsivarret vavahtelivat. Ei voi kieltää, että äärimmäinen raivo, joka ei vielä ole muuttunut toiminnaksi, tekee ihmisen vain naurettavaksi. Mutta Frans ei antanut se jatkua pitkään. Tuskin ehdin lausua pari sanaa, tarkoituksenani tulkita v. P:n puheen sovittavaksi anteeksipyynnöksi, kun Frans keskeytti minut. Hän oli rynnännyt v. P:n luo, joka turhaan yritti väistää, ja iskenyt tätä nyrkillä kasvoihin, vetänyt heti sen jälkeen poveltaan pienen taskupistoolin ja painoi sen v. P:n käteen. Sitten hän töytäisi tämän ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja pyyhälsi itse takaisin ovelle, aseistettuaan ensin minun hämmästyksekseni omankin kätensä samanlaisella pyssyllä. ”Ammu, pelkuri!” hän jylisi nyt ja riuhtaisi vaatteet auki rinnaltaan raivatakseen vastustajan kuulalle helpomman tien kohisevan nuoren veren pakahduttamaan sydämeen.
Noiden kahden välinen kontrasti oli tyrmistyttävä. Toisella puolen tuo maailmanmiehen asento, ennenaikaisesta kokeneisuudesta todistava kasvojen ilme, kalvaat posket, joilla näkyi korkeintaan merkki äskeisestä pahoinpitelystä, teennäinen närkästys loukatusta arvokkuudesta, pinnistelty yliolkainen tyyneys ristiriidassa ilmeisen pelon kanssa, ja lisäksi vielä tuo hempeä, koketeeraava aamuasu; – toisella puolen ainoastaan terve luonne, joka oli sysännyt syrjään kaikki sovinnaisuuden siteet, hento mutta uhmakkaan rohkeuden jäntevöittämä hahmo, kauniit, nuoruuden avoimuutta säteilevät, nyt hillittömän intohimon hurjistamat mutta siten miltei miehekkäämmät kasvot, joita kehystivät runsaat, vaaleat sekasortoiset kutrit, ja tämän kaiken sopivana kehyksenä yksinkertainen huoleton opiskelija-asu – tämä kontrasti olisi ollut erinomaisen vaikuttava, jos se olisi ollut taidemaalarin siveltimen kohteena. Mutta se oli liian kiihkeä jotta sitä olisi voinut tarkastella välinpitämättömästi. ”Ammu!” huusi Frans vielä kerran. ”Pitäisikö minun muka tehdä moinen hulluus surkean pikku – ?” kysyi v. P., ja häivähdys tavanomaisesta hymystä käväisi hänen huulillaan, samalla kun hän ojensi kätensä laskeakseen pistoolin pöydälle. Mutta Frans ei sallinut hänen lausua tuota oman rakkautensa kannalta niin häpäisevää sanaa eikä toteuttaa aiettaan, vaan keskeytti v. P:n puheen ja liikkeen huutamalla: ”Puolusta henkeäsi, kurjimus!” ja kohotti aseensa häntä kohti. v. P. vilkaisi viereisen huoneen oven suuntaan, mutta vakuuttui ilmeisesti ettei pako ollut mahdollinen, ja päättelin hänen liikahduksestaan ja pälyilystään, että hän aikoi lähestyä Fransia ja ehtiä ennen kuin tuo toinen ehtisi. Kaikki oli tapahtunut salamannopeasti, niin etten ollut ennättänyt päättää miten puuttuisin asiaan; olin myös toivonut, että v. P:n pelokkuus saisi hänen syyttäjänsä luopumaan kostoaikeistaan. Mutta ensiksi mainitun viime sanat olivat ilmiselvästi saattaneet Fransin täysin suunniltaan, ja tilanne oli uhkaava. Siksi harppasin kiireesti Fransin luo ja iskin alas hänen ojentuneen kätensä. Samassa pistooli laukesi, pamaus pani talon asukkaat liikkeelle, ja v. P:n huuto: ”Apua, murhaaja!” opasti heille tien hänen huoneeseensa. Sisään säntäsi muutama ihminen, mutta kattoa kohti kohoavan savupatsaan alla he näkivät yhä pistoolia pitelevän v. P:n. Minä olin ottanut Fransin aseen ja kätkin sen viittani alle, jonka nopeasti kiedoin ympärilleni. Toisella kädelläni tartuin Fransin käsivarteen ja sanoin samalla tulijoille: Herra v. P. harjoittelee pistooliammuntaa. Tämä näytti olevan aikeissa seurata meitä ja puhui jotakin pidätyksestä; mutta hänellä oli pistooli kädessä, ja hämmentyneet katsojat tunsivat velvollisuudekseen estää häntä. Sekasorron aikana me poistuimme. ”Hän ei pääse käsistäni”, Frans vielä mutisi synkästi kun olimme kadulla. Mutta huomatessaan minun pyyhkivän verta, jonka vasta huomasin valuvan pitkin vasenta kättäni, hän unohti auttamisinnossaan kaiken muun. Emme kumpikaan olleet ampumahaava-asiantuntijoita ja niinpä kuvittelimme, että luoti oli tunkeutunut käsivarteen.
Juuri tämän seikkailun jälkeen olimme kahden minun huoneessani, missä nopeasti totesimme että haava oli pelkkä pintanaarmu, ja missä Frans vähin erin, milloin eloisammin, milloin yksitavuisesti oli selostanut minulle rakkautensa lyhykäisen tarinan. Ja juuri silloin hän minun kehotukseeni valita jokin jalo päämäärä toimilleen, mikä olisi helpoin keino unohtaa menneet, vastasi: ”Anna minun elämälleni jokin arvo, näytä minulle päämäärä, jonka puolesta voin elää, kärsiä ja taistella, niin minä unohdan oman itseni, omat tunteeni, omat intohimoni! Anna minulle se päämäärä – mutta et sinä voi antaa sellaista, mitä et itsekään omista”; sanat, joilla tämä kertomuskin alkoi. Ja mitä noihin hänen kiihkeisiin sanoihinsa saattoi vastata? Nuoruus, mitä jalompi se on, ei juuri löydä tyydytystä esimerkiksi mahdollisuudesta saavuttaa rovastintitteli tai valtioneuvoksen arvo. Se vaatii vapaata tilaa vaikuttaa jonkin päämäärän puolesta johon sisältyy tietoisuus siitä että on toiminut isänmaan ja ihmiskunnan puolesta, ja lukemattoman moni kaatuu, koska on elänyt ahdasta aikaa, joka ei ole velvoittanut hänen paisuvaa voimaansa taisteluun ja voittoon. Hän on kaatunut, koska jalo kunnianhimo on estänyt häntä näkemästä sitä kätkettyä ja unohdettua, mutta usein vaikeampaa taistelua, jota innostuksen on käytävä itseään vastaan pakottaakseen itsensä sen hetkisiin tiukkoihin siteisiin toimimaan iloisen rohkeasti vähäisen puolesta.
VI [nro 51, 19.12.1844]
Seuraava vuosi oli Fransille vaikea ja haavoittava. Kohtaus v. P:n luona oli tullut kaupungissa kuuluisaksi, luultavasti myös tämän itsensä vaikutuksesta, ja kuten luonnollista on, mitä moninaisimmin muuttuneessa muodossa. Siitä oli seurauksena tutkimus kurinpidollisten akateemisten viranomaisten edessä. Sellainen on aina kyseiselle nuorukaiselle häiritsevä. Jo ajatus että on syytettynä on hänen mielelleen liian kiihdyttävä jotta hän voisi omistautua millekään toiminnalle, kaikkein vähiten opiskelulle. Jos hänen rikoksensa lisäksi ei ole kunniaton, tulee hänestä ympäristönsä silmissä vainottu, jonka seuraa jokainen hakee, ja hänen ympärilleen muodostuu levottomien ja tyytymättömien piiri, joka viettää aikansa kiihdyttävässä yhteisössä. Kyseisessä tapauksessa myötätuntoa Fransia kohtaan lisäsi yleinen inho v. P:n käytöstä kohtaan. Tätä loukattiin julkisesti, ja tutkimus pitkittyi kun juttuun vedettiin mukaan uusia syytettyjä.
Noissa oloissa oli selvää, että kohtauksen syy arvioitiin yleisesti sen pahimmalta puolelta. Kukapa olisi uskonut Fransin vakuutusta, että hänen rakkautensa oli ollut haaveellisen puhdasta, jopa niin kahdeksantoista vuoden hengessä, ettei hän edes ollut miettinyt sen tulevaisuutta, vaan rakastanut siinä vain sitä minkä silmänräpäys tarjosi lämpimälle sydämelle? Sydänjuuria myöten loukkaantuneena asian saamasta luonteesta, jota oli turha yrittää häivyttää, hän heittelehti kahden vaiheilla; halun paeta kaikkea huomiota ja ns. pakon osallistua päivittäin myrskyisään seuraelämään, johon hän hetkeksi hautasi painostavan tietoisuuden tilanteestaan.
Mutta huonosti tuntee ihmissydäntä ja intohimon olemusta se, joka luulee että tämä kaikki olisi karkottanut hänen rakkautensa Amaliaa kohtaan – häntä, joka oli tämän masentavan tilanteen vikapää tai viaton aiheuttaja. Se tunne jonka Frans koki ei uuvu siitä että joutuu antamaan anteeksi ja jättämään huomiotta paljon. Lisäksi se on loputtoman aulis hyväksymään selityksiä. Amaliahan ei ollut saanut esittää sanaakaan puolustuksekseen. Ehkä v. P. oli nyt kuten aiemmin tunkeutunut hänen kotiinsa, ja tämän röyhkeys oli kenties yllättänyt hänet juuri sillä hetkellä – jolloin Frans astui sisään. Tai pahimmassa tapauksessa: Amalia oli luullut että hänet oli hyljätty, ja kokeneen viettelijän viekkaat vakuutukset ja kenties antelias käytös olivat vaivuttaneet hänet tulevaisuudenhaaveisiin, ehkä keventäneet nykyhetken ankeutta. Mahdollisuuksia oli lukematon määrä – Amaliahan oli lisäksi turvaton, alttiina mille tahansa satunnaiselle onnettomuudelle, joka voisi jopa riistää häneltä jokapäiväisen leivän, varaton, vailla omaisia. Ja Frans itsehän ei ollut luvannut mitään tytön tulevaisuuden kannalta, ei tehnyt mitään tämän hetken turvaksi, eikä hänellä myöskään ollut muuta vaadittavaa kuin haaveellisen tunteen ja harkitsemattomien vakuutusten pysyvyys.
Tarvittiin siis vain yksi muita heikompi hetki saattamaan hänet takaisin tuon turvattoman luo, olihan ollut julmaa evätä häneltä tilaisuus selittää menneet tai myös vakuuttaa katumustaan, mikäli hän todella oli ollut rikollinen. Ja kuka nainen hänen asemassaan olisi karkottanut palaajan, vaikka hänellä olisi ollut tehtävänä tunnustus joka olisi voinut karkottaa tämän? Sellaiseen olisi vaadittu yli-inhimillistä uhrautuvaisuutta. Ja miksi oikeastaan tuhota onni jota tavoitellaan sokaistumisen uhallakin, miksi kohdistaa päivän valo sellaiseen mitä uneksija ei halua havaita, miksi antaa vihattava, onnen tuhoava totuus sille joka rukoilee harhan rauhaa? – Amalia ei tehnyt sitä. Ken tietää, ehkä hänellä ei ollut mitään salattavaa; sillä eihän hänen sydämensä olisi ollut naisen, jos hänen kohtalonsa kertoja pystyisi selostamaan mitä sen sopukoissa tapahtui. Se siitä, tuota pikaa ei Fransin tuttavapiirille ollut salaisuus, että entinen suhde oli solmittu uudelleen.
Tosin kukaan ei voinut varmasti tietää, oliko se itse asiassa entisensä. Sillä Fransin luonne ei ollut sellainen että kuka tahansa olisi tällaisissa suhteissa päässyt siitä perille. Ja jo äänetön paljastuneen epämiehekkään heikkouden tunnustaminen panee jokaisen ylpeän mielen vastustamaan edes kaikkein ystävällisimmänkään katseen näkemistä. Eikä suhde tällaisten kohtausten jälkeen voi olla ennallaan – ne ovat muuttaneet sen joksikin enemmäksi tai vähäisemmäksi. Vähäisemmäksi, jos vallitsee vain veltto sovinto, jossa toinen epäilee tunnustuksen, toinen anteeksiannon totuudellisuutta; joksikin enemmäksi, jos entisen päämäärä ei enää ole tämänhetkinen, jos siihen ei enää vaadita molemminpuolista katsetta avoimeen sieluun, vaan ainoastaan hetken huumaavaa hellyyttä unohduksen tähden, jotta pidettäisiin yllä sitä itsepetosta, joka on kummallekin tarpeen.
Ja Fransin muuttunut mieli ja elämä antoivat syytä epäillä tätä viimeksi mainittua vaihtoehtoa. Hän ei enää ollut haaveileva, syrjään vetäytyvä nuorukainen, vaan kiihkeä, intohimoinen nuori mies. Hänen elämäntapansa vaihtelivat synkästä sulkeutuneisuudesta hurjaan riemuun, jossa siinäkin ilmeni ivallisuutta itse iloa kohtaan, samoin kuin ylipäätään hänen terävä älynsä nyt välähteli purevan sukkelina, mutta uskaliaina pistoina elämän yhtä lailla jaloihin kuin epäjaloihinkin puoliin. Tämä oli huonon omantunnon ensimmäinen yritys tehdä sekä hyvä että paha samanarvoisiksi, leikkiä jossa voimat vahvistuvat niin ettei tämä omatunto järkähtämättömänä ja kylmänä kohta enää lainkaan vaivaa nerokasta päätä.
Kun tuomio viimein tuli ja Frans erotettiin yliopistosta puoleksi vuodeksi, hän oli jo suistunut syvälle välinpitämättömyyteen elämän vaihteluita kohtaan. Erottaminen ei tosin ilahduttanut häntä, mutta ei tuottanut tuskaakaan, vaikka hän kykeni velvollisuudentuntoisesti teeskentelemään tuskaa, lohduksi Amalialle. Tämä nimittäin oli lohduton, ehkä eniten aavistelevasta pelosta elämän kolhuja kohtaan, vaikka haaveksuvan, laskelmoimattoman rakkauden lisäksi onkin olemassa olosuhteita, jotka tottumuksen voiman ja luonnon synkkien kehotusten kautta sitovat varsinkin naista.
Sattuma johdatti hänet minun tielleni pari päivää Fransin lähdön jälkeen. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kauneus oli ehkä heiveröisempää, posket vähemmän hehkuvat. Ja katseeseen pitkien ripsien varjossa kätkeytyi ihastuttavan viatonta arkailua. Mutta mitä syvyydessä asusti, sitä ei kukaan voinut siitä varmasti lukea, sillä kaikki seikat todistivat, ettei tuo katse ollut aina puhunut totta – tai oli ainakin kaunistellut inhottavintakin totuutta.
VII [nro 52, 24.12.1844]
Oli pimeä lokakuun ilta. Tihkusade sai kaupungin yllä leijuvan raskaan sumun entistäkin läpitunkemattomammaksi, ja lyhtyjen himmeä kajo valaisi vain lähimmät esineet heijastelevan sumun rajaamassa piirissä. Silloin tällöin kuului ajoneuvojen jyrinää, ja kaduilla ja toreilla liukui siellä täällä kummitusmaisesti vaununlyhty tai laterni. Kuin väijytystä peläten hiipivät harvat kulkijat toistensa ohitse, välähtäen hetkeksi esiin lyhtyjen valoisassa sumupiirissä mutta kadoten seuraavana ympäröivään pimeyteen.
Turun tuohon aikaan ainoalla sillalla, joka oli valaistu paremmin kuin ympäröivät paikat, näkyi tumma hahmo etenemässä epävarmoin askelin. Kulkija oli mies, joka viittaansa kietoutuneena ei tuntunut piittaavan säästä, ja sanat joita hän mutisi hampaidensa välistä eivät ilmaisseet kärsimättömyyttä säätä kohtaan vaan olivat hänen äänettömien ajatustensa tahattomia kaikuja. Tuskin ehdittyään sillan puoliväliin hän kuuli vastakkaiselta puolelta kahden keskustelijan ääniä, ja kohta ilmestyi esiin kaksi naishahmoa.
Niukka lyhdynvalo pikemmin vihjasi kuin paljasti, että nuo kaksi kulkijatarta kuuluivat onnettomiin turmion lapsiin, mutta siihen antoi kylliksi vahvistusta heidän puheidensa uskalias sävy. Toinen heistä pysähtyi, kun he kohtasivat yksinäisen viittamiehen, ja seisautti myös toisen askeleet sanoen muutaman pilkallisen sanan. Silloin toinen, jonka ääni oli paljon lempeämpi ja puhtaampi, pyysi jatkamaan matkaa. Mutta tämän äänen kuullessaan mies säpsähti, viitta liukui samassa hänen harteiltaan, ja hän seisoi siinä liikkumatta kuin kuvapatsas, käsivarret voimattomina riippuen ja katse tuijottaen viimeksi puhuneen hämärää hahmoa. Äkillisellä liikkeellä hän veti naisen lähimmän lyhdyn alle ja väänsi rajusti hänen kasvojaan valoa kohti.
”Amalia!” kuului epäselvästi hänen yhteen puristuneilta huuliltaan, ja hän työnsi kiivaasti tämän luotaan. Molemmat seisoivat äänettä ja liikkumatta. Painaen kasvojaan vasten leveää päähuiviaan Amalia yritti nyt lähteä, mutta hänen raivostunut seuralaisensa esti häntä sanoen pilkallisesti:
Vanha tuttavuus! No annapa tuttavuuden kunniaksi jokin kohtelias lahja! – ja hän ojensi kätensä miestä kohti.
”Onneton, ei minulla ole mitään annettavaa”, tämä vastasi ja lisäsi käskevästi, mutta ääni epävarmana ja värisevänä: ”Pois täältä, pois!” sekä viittasi torjuvasti.
Se oli Frans, joka nyt viiden vuoden eron jälkeen kohtasi entisen rakastettunsa. Hän oli ollut vuoden poissa Turusta heidän eroamisensa jälkeen, ja kun hän palasi, oli Amalia kadonnut. Hän kuuli pari kertaa mainittavan, että tämä olisi Helsingissä, mutta ei hän juuri toivonutkaan saavansa kuulla tämän kohtalosta. Ja sen kuvaaminen voisikin olla se tavallinen tarina. Kertomus turvattomuudesta ja puutteesta, kenties myös uhrautuvasta rakkaudesta, kauneudesta ja tavallisesta turhamaisuudesta, sitten pyrkimyksestä loistaa yli muiden kohtalotovereiden ja saman sukupuolen edustajien, tapojen ja lain langettamasta tuomiosta, sitten siitä miten naisen puhtain onni muuttuu onnettomuudeksi, yksinäisyyden ja toimeentulohuolten tähden, viimein kuoleman kädestä onnen tuottajana ja vapautetun suistumisesta yhä alemmas vievälle uralle.
Tämä on kovin monen onnettoman tie, monen jotka halveksunta polttomerkitsee, vaikka heidän salainen historiansa voisi herättää myötätuntoa.
Aika, joka pyyhkii kaiken pois, ei ollut pyyhkinyt Amaliaa hänen muistoistaan, mutta kylläkin hänen mielestään. Hän itse oli tehnyt vielä yhden riuskan yrityksen kohottautua toimeliaaseen elämään. Hän oli kolmen vuoden ajan harjoittanut juristin tointa. Hänen hyvät tietonsa ja kykynsä saivat tunnustusta, mutta katkera luonne esti etenemisen, ja epäsäännölliset elämäntavat, joihin opiskelijaelämän loppuaika hänet oli totuttanut, johtivat nyt hitaasti mutta varmasti kohti synkkää tulevaisuutta. Tästä tietoisena hän oli tottunut pitämään elämäänsä hukkaan menneenä. Sehän ei tuottanut hänelle mitään muuta iloa kuin hetkellisen unohduksen, ja hän haki vaihtelua musiikista tai hurjasta elämästä, minkä jälkeen heräämisen hetket kävivät kerta kerralta kauheammiksi. Se oli harhailua, joka oli murtanut koko hänen sielunvoimansa, koska hän oli huomaamattaan antautunut sille koko sielullaan; hänkin oli uneksinut, nuorukaisen mielen puhtaimpia lämpimimpiä unelmia, mutta ei useimpien tapaan ollutkaan herätessään löytänyt vain elämän tavanomaista proosaa, vaan sen katkerimman todellisuuden – rikoksen ja katumuksen.
Siinä nuo kaksi seisoivat vastakkain. Amalian huulilta ei päässyt sanaakaan, mutta rajut nyyhkäisyt paljastivat, ettei kaikki jalous ollut vielä kadonnut tuosta rinnasta, joka niin usein oli valehdellut lainatuin tuntein. Frans nojasi mielenliikutuksen puistattamana sillan kaiteeseen. Yhtäkkiä hän lysähti kokoon ja katosi, ja naiset kuulivat ruumiin mäiskähdyksen joen sameaan veteen.
”Apua!”
huusi Amalia särkyneellä äänellä, mutta hänen seuralaisensa painoi kätensä tuon onnettoman suulle. ”Hiljaa, kiireesti nyt” hän sanoi, ”joku tulee ja joudumme vankilaan.” Hän laahasi Amalian mukanaan ja nosti samalla Fransin viitan, jonka heitti tämän pään ja hartioiden peitoksi. He katosivat näkyvistä.
Ajoneuvojen kirskunta oli säikyttänyt varovamman heistä. Sillalle ajoi yksipaikkainen chaise [kiesit]. Takana istuva palvelija kuului sanovan levottomasti: ”Se oli hätähuuto, ehkä joku putosi jokeen.” – Joku juoppo, sehän oli sille ihan oikein! – vastasi hänen herransa kylmästi ja sivalsi hevosta piiskalla. Ääni oli v. P:n. Hän oli palaamassa vierailulta sen viraston johtajan luota, jonka palveluksessa oli, ja iloitsi siitä, miten kohteliaasti rakastettava nuori rouva oli onnitellut häntä pikaisen ylenemisen johdosta. Tukahtunut hätähuuto oli häirinnyt hänen mietteitään tulevista arvomerkeistä ja titteleistä, eikä tämä tulevaisuus ole pettänyt hänen toiveitaan.
Pian ensimmäisen ylenemisensä jälkeen, ennen yhdenkään kunniamerkin myöntämistä, hän piti pöytäkirjaa hovioikeuden istunnossa esitetyssä asiassa: koskien Amalia V:tä ja Josefina Larssonia, syytettyinä osallisuudesta varanotaari Frans Theodor S–gin murhaan, mihin tekoon tosin kumpaakaan todistusten puuttuessa ei voitu laillisesti todeta syyllisiksi, mutta ottaen huomioon useat sitovat syyt ja seikat, ennen kaikkea sen, että viimeksi mainitulla oli ollut hallussaan vainajan viitta, sekä sen, että edellinen oli esittänyt ristiriitaisia lausuntoja heidän kohtaamisensa kulusta em. vainajan kanssa, oli kummatkin, myös varattomuudesta ja epäsäännöllisestä elämäntavasta tunnettuina, tuomittu raastuvanoikeudessa siirrettäviksi Lappeenrannan Kruunun kehruuhuoneeseen, taivuteltaviksi tunnustamaan; minkä ohessa myös mainittiin, että Amalia V. oli tuomion langettamisen jälkeen menehtynyt vankilassa.
v. P:lle tämä tapaus ei tuottanut muuta harmia kuin erään hänen virkatoverinsa esittämän purevan muistutuksen menneistä ajoista, jonka muistutuksen v. P. täydellisen maailmanmiehen tapaan sivuutti onnistuneella pilalla, pilalla joka vain vahvisti hänen vakaumustaan omasta nerokkuudestaan.
