Saima nro 40, 10.10.1846

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Markkinoilla on käynyt vähän rahvasta, joten maalaistuotteita ei ole ollut melkeinpä lainkaan saatavissa. Viljalle ei ole toistaiseksi löytynyt hintatasoa. Joka taholla on näköjään yllin kyllin syötävää kenenkään ostamatta tai myymättä sitä. Toivotaan, että tämä voisi tasaisesti jatkua. Kauppiaita markkinoilla on sitä vastoin ollut tavanomainen määrä, ja kaupankäynti kojuissa on näyttänyt vilkkaalta.

Kuopion pitäjässä valmistellaan lainakirjastoa rahvasta varten tai oikeastaan kahta, sekä kaupunkiin että Maaningalle. Heti kun niiden avaamiseen on saatu lupa, ne saadaan toivottavasti avatuksi yleisölle.

 

Ulkomaanuutisia

Saksasta kertoo F. A. Tidning lopultakin pieniä uutisia. Berliinin kirkolliskokous on hajaantunut pääsemättä minkäänlaiseen tulokseen, mikä oli ennalta arvattavissa. Odottamatonta sen sijaan oli, että se otti käsiteltäväkseen vain seitsemän hallituksen esittämistä 35 pääkysymyksestä. Yhtä yllättävää on, ettei kirkolliskokous puoltanut papiston sitomista tunnustuskirjoihin. Toinen todellinen uutinen on Kustaa Adolfin nimeä kantavassa yhdistyksessä syttynyt avoin sota. Yhdistyksen panivat alkuun vapaamieliset ja suvaitsevaiset miehet, kuten tiedetään, mutta se joutui sittemmin ministeriöiden vaikutuksen alaiseksi, ja pietistit ja täysraittiit odottivat siitä koko protestanttisen maailman uudestisyntymisen aloittajaa. Muutamien protestanttisten seurakuntien rahallinen avustaminen lienee sen toiminnan ainoa tulos. Uskonnollinen hajaannus on nyt johtanut voimakkaan opposition nousuun tämänkin seuran piirissä. Berliinissä kokoontunut tämän vuoden yleinen kokous hajaantui, ja jo nyt epäillään, ettei ilmoitetusta ensi vuoden kokouksesta tule mitään. – Saksalaiskatolilaisten ja uusprotestanttien kannatus kuitenkin leviää. Lyhytnäköisesti voidaan kohauttaa olkapäitä tälle sopimattomalle kiihkoilulle; Saksassa on kuitenkin nousemassa esiin täysin uusi aikakausi. Juuri nyt taotaan väkevimpiä jousia, joiden varassa tulevaisuuteen ponnistetaan.

 

–––––––––––––––

Joidenkin ihmisten luonto on auttamatta sellainen, että he eivät ymmärrä omaa etuaan. Näitä ihmisiä kutsutaan syystä epäitsekkäiksi. Ja heidän joukkoonsa tulee laskea majatalonpitäjät, kahvilan ja kestikievarin pitäjät, krouvarit ja monet muut, joiden tehtäväksi on annettu virvoittaa janoista lähimmäistään ryypyllä. Heidän epäitsekkyytensä on siinä, että he ottavat vierailtaan maksun niin vähäpätöisistä tavaroista kuin viina, liköörit, rommi, arrakki, portviini, madeira jne. ja jopa kaikkein halvimmista Bordeauxin viineistä. Onhan uskomatonta, kuinka varovasti he siinä asiassa toimivat lähimmäisen kukkaron suhteen ja kuinka vähän sellainen tuo heidän omaansa.

Kuinka ajattelevan majatalonpitäjän tms. sitten pitäisi toimia? Meidän ei oikeastaan pitäisi vastata kysymykseen ilman eri maksua eli antaa hyviä neuvojamme ilmaiseksi ja siten osoittaa yhtä vähäistä ajattelua kuin ne majatalonpitäjät, jotka maksattavat alkoholijuomansa. Mutta meidän velvollisuutemme lehtimiehenä tavallaan vaatii valaisemaan yleisöä asiasta.

Olkoon siis menneeksi. Saakoon jokainen alkoholijuomien myyjä tietää, kuinka hän saa suurimman voiton tavarastaan. Suuri salaisuus on se että majatalonpitäjä tarjoaa ilmaiseksi.

Katsotaanpa. Puoli kannua kuudennen asteen viinaa vie jokseenkin kovaltakin mieheltä jalat alta. Ja kukapa ei mielellään sellaiseen ryhdy kun ystävällinen isäntä tarjoaa ja tyrkyttää. Majatalonpitäjälle tavara maksaa ehkä yhden ruplan. Vähittäin myytynä siitä saisi enintään kaksi ruplaa. Jos hän nyt antaa tavaran ilmaiseksi, niin eikö hän siinä menetä kaksi seteliruplaa? Ei suinkaan. Hän on itse asiassa voittanut vähintään kolme ruplaa 25 kopeekkaa samaa rahaa. Kuinka se on mahdollista, sokeat vieläkin kysyvät. – Juu, se käy niin, että myyjä syyttää asiakasta juopumuksesta. Hän saa silloin puolet sakoista, vähintään 5 ruplaa 25 kopeekkaa. Jos vieraita arvioidaan käyvän päivässä edes sata, niin hän voi liiketoimintansa varmistamiseksi palkata syyttäjän ja kaksi todistajaa noin 7 kopeekalla jokaista syytettyä asiakasta kohti. Asia on siis selvä: jos hän ottaa maksun, hän saa voittoa korkeintaan sata prosenttia tavaran arvosta, jos hän antaa ilmaiseksi, hän voittaa 318 prosenttia. Kukapa ei siis ihmettelisi vallitsevaa epäitsekkyyttä?

 

–––––––––––––––

Borgå Tidning väittää, että Saiman esittämistä kauppatasetta koskevista ja maan merenkulun osalta virallisiin tietoihin perustuvista laskelmista olisi unohdettu kotimaisten alusten kuljetuksista saamat tulot. Voimme valistaa, että mainituissa tiedoissa tämän liiketoiminnan tuottoa sanotaan ”rahtausvoitoksi”, ja se on otettu asianmukaisella tavalla huomioon. Ansiot rahdinkuljetuksesta ulkomaisten satamien välillä ovat sitä vastoin todellakin tuntematon suure; pidämme kuitenkin selviönä, etteivät ne voi kattaa ilmoitettua vajetta.

 

Herrojen Bygdén ja Aschan virkaanastujaispuheet

Annettuamme varsin paljon palstatilaa lehtori Berghin puheen arvioinnille, joka tosin oli laajaan aiheeseen nähden sittenkin suppea, siirrymme käsittelemään lyhyesti niitä aiheita, joita jo aiemmin mainitsimme lehtorien Bygdénin ja Aschanin virkaanastujaisissaan käsitelleen.

Edellinen oli valinnut aiheekseen ”Latinan kielen nykyinen opetus maamme kouluissa”. Aihe ei näytä sellaiselta, että se jaksaisi pitää kiinnostuneena niin sekalaisen yleisön kuin tähän tilaisuuteen oli kokoontunut. Lisäksi puhuja esiintyi heti herra Berghin jälkeen tämän vangittua kuulijoiden tunteet ja ajatukset yli kahden tunnin ajan. Mitään väsymystä ei kuitenkaan voinut huomata. Puhuja osasi hyvän jäsennyksensä sekä selkeän ja kauniin esityksensä avulla tehdä asiansa myös tunteisiin vetoavaksi.

Käsiteltyään aluksi lyhyesti latinanopinnoille nyt kuuluvaa paikkaa muiden oppiaineiden joukossa, jossa yhteydessä hän kuitenkin korosti sen yleistä tärkeyttä opetuksessa, puhuja nimittäin siirtyi kuvaamaan tapaa, jolla latinaa vielä vähän aikaa sitten päntättiin koulupoikiemme päähän. Hänen kuvaillessaan, miten vanhaa Strelingiä patukan päivittäisellä tuella painettiin oppilaan muistiin, eikä vain muoto-oppia ja koko etymologiaa vaan myös lauseoppia ilman minkäänlaista sovellutusta, ja miten tämä hyödyllinen harjoitus oppia sanoja, sanontoja ja sääntöjä, joista oppilas ei ymmärtänyt mitään, vei tavallisesti kaksi, joskus kolme tai neljäkin iloisen kukoistusajan vuotta, niin yli 30-vuotiaiden kuulijoiden joukossa oli luultavasti harvoja, jotka eivät siinä tunnistaneet elävää kuvausta omasta iloisesta nuoruudestaan. Useimmille naispuolisille kuulijoille tämä heidän nöyrien ihailijoidensa elämän työläs puoli sitä vastoin taisi olla aivan uutta ja olemme varmoja, että harvat heistä siihen tutustuivat vailla sydämellisen säälin tunnetta. Totta puhuen opetus ei kaikkialla ollut noin nurinkurista. Langiuksen Colloquia ja sittemmin Yckenbergin alkeiskirja pantiin jo varhain koulupojan käteen ja samalla aloitettiin uutterat kirjoitusharjoitukset, joissa joka kerta opittiin ja selitettiin jokin lauseopin sääntö. Kaikkialla ei kuitenkaan liene toimittu edes näin huolellisesti. Patukan käyttö lienee joka tapauksessa ollut yleistä. Puhuja muistutti, että ankaraa kohtelua pidettiin periaatteessa tarpeellisena nuorison mielen karaisemiseksi ja kunnon spartalaisten kasvattamiseksi. Luulemme kuitenkin, että kysymys oli niin opettajien kuin oppilaidenkin puolella pelkästä tottumuksesta ja menetelmää väitettiin kurin ja järjestyksen kannalta välttämättömäksi. Emme myöskään usko, että se vaikutti oppilaan mieleen ja luonteeseen niin masentavasti kuin puhuja asian esitti. Kirjoittaja muistaa omalta kouluajaltaan eräästä Pohjanmaan koulusta niin huimaa nuoruuden hilpeyttä kuin ikinä voi toivoa ja myös koulussa tehtyjä alinomaisia kepposia, jollaisia nykyään ei onneksi enää esiinny. Mainitussa koulussa oppilaat vielä rehtorinluokallakin, jolta sentään siirryttiin yliopistoon, osallistuivat kaikenlaisiin poikamaisiin touhuihin, joita neljännen luokan pojat ja lukiolaiset tietysti vielä enemmän nykyään pitävät täysin arvolleen sopimattomina. Asia on luullaksemme yksinkertaisesti niin, että ankaruus kestetään yhtä hyvin kuin lempeämpikin kohtelu, jos molemmissa tapauksissa vain noudatetaan yhtä ankaraa oikeudenmukaisuutta. On myös selvää, että yleisen sivistystason ollessa alhaisempi lait ovat ja niiden täytyykin aina olla ankarampia. Jos taas kysytään, kuinka itsenäinen mies on ajatuksiltaan ja teoiltaan, niin on pelättävissä, että nuorison nyt saamasta lempeämmästä kohtelusta huolimatta itsenäisyys on pikemmin vähenemään kuin lisääntymään päin.

Morgonbladetissa julkaistussa monessa suhteessa ansiokkaassa artikkelista ”Koulukurista” lausutaan kauniita sanoja tiedon rakkaudesta, jota koulun tulee nuorisoon välittää ja jonka kirjoituksen laatijan mielestä tulee olla ainoa uutteraan opiskeluun ohjaava vaikutin. Me puolestamme emme voi hyväksyä tätä käsitystä. Mikä opinhalu kestää Eukleideen ensimmäisen kirjan tai maantieteen ja historian perusteiden kertaamisen viidennentoista tai kahdennenkymmenennen kerran, ja kieliopin sääntöjen kertaamisen kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen kerran, jos asia on täysin oppilaan omassa vallassa. Hän lukee paljon mieluummin jonkin sadun, romaanin, kokoelman matkakuvauksia ja elämäkertoja tai jonkin hyvän antiikin klassikon käännöksen. Näin löyhälle perustalle rakennettu koulukuri olisi yhtä vahingollinen yritys kuin yleensäkin kasvatus, joka perustuu oikean ja väärän todistelemiselle. Mutta niin kuin tiedottomasti omaksuttu hyvä tapa antaa perustan itsetietoisuuteen heränneen nuorukaisen arvioinnille oikeasta, niin aivan samoin tietämisen ja totuuden rakastaminen edellyttää jo saavutettua tietoa samoin kuin kykyä laajentaa sitä ja muuttaa se hyvässä uskossa omaksutusta tiedosta lujaksi vakaumukseksi. Tämä ajatuksen itsenäinen toiminta on elinikäinen tehtävä, mutta se ei silti ala kehdossa. Emme kiellä, etteikö opetusmenetelmän tulee olla sellainen, että se synnyttää oppilaassa itsenäistä toimintaa. Halu sellaiseen toimintaan voi vähitellen astua koulupakon tilalle, vaikka tuota halua ei vielä ohjaakaan rakkaus tietämiseen. Mutta jossain määrin pakkoa täytyy olla olemassa niin kauan kuin opiskelu on läksynlukua. Minkä motiivin siis tulee oppilasta johdattaa? Opettajan despoottisen tahdonko? – Ei suinkaan. Mutta yleisen tavan tulee olla hänelle laki. Hän lukee, koska koulu on laitos, jossa uutteruus on ehdoton vaatimus. Hän tekee sen kunnioituksesta oppilastovereitaan kohtaan ja rakkaudestaan vanhempiaan sekä opettajiaan kohtaan – tai äärimmäisessä tapauksessa rangaistuksen pelossa, olkoon rangaistus sitten lievempi tai ankarampi. Opettaja voi huoletta väittää pakon olevan äärimmäisen tehoton keino todellisen parannuksen aikaansaamiseksi, mutta hänen täytyy vaatia sen välttämättömyyttä, koska yleistä järjestystä ja tapaa vastaan ei saa rikkoa millään ehdoilla. Lausetta ”näin on, koska näin tulee olla” pidetään aiheellisesti kaiken kasvatuksen perustana, koska se on oikea, se on laki, tapa ja yleinen järjestys. Se muodosti myös vanhan koulukurin enemmän tai vähemmän tietoisen perustan, ja valitamme että toiset periaatteet ovat alkaneet päästä vallalle. Onhan miehen itsenäisyys myös sitä, että hän ei poikkea siitä, minkä tietää olevan totta ja oikein eli mikä yleisen järjen edessä voidaan osoittaa olevan totta ja minkä yleinen tahto hyväksyy oikeaksi.

Kun siis tunnustamme, että rangaistus ei koulussa ole välttämätön yksityisen oppilaan kannalta, katsomme sen kuitenkin välttämättömäksi kokonaisuuden säilymisen kannalta. Mitä lievemmin sitä voidaan soveltaa, sen parempi, koska nuorukainen näin tottuu lempeämpiin tapoihin. Rangaistuksen aste täytyy kuitenkin määrätä ajan yleisen mielipiteen, ei jonkin ennalta asetetun teorian mukaan. Kun maamme oppilaitoksissa käyvän sekalaisen nuorison kodeissa tavat vielä ovat sitä kuin ovat, emme usko ruumiillisesta rangaistuksesta voitavan kokonaan luopua. Mutta sen käyttö voidaan hyvin supistaa täysin merkityksettömäksi, siitä olemme nähneet esimerkkejä. Se anteliaisuus, jolla maamme kouluissa jaettiin kuritusta vielä kaksikymmentä vuotta sitten – ja jollaista vieläkin esiintyy siellä täällä, elleivät tarinat valehtele – se anteliaisuus oli tosin tarpeetonta. Mutta peu importe [vähät siitä] – emme usko sillä olleen turmiollisia seurauksia. On monia kelpo miehiä, jotka muistavat, miten kädet turposivat patukan iskuista, mutta jotka silti muistavat rakkaudella iskuja jakanutta opettajaansa, eivätkä myöskään sen vuoksi ole vähemmän itsenäisiä ja vapaamielisiä.

Herra Bygdén koetti edelleen asettaa nykyisen iloiseksi vastakohdaksi sille, mitä on ollut. Myös latinanopetuksen hän katsoi edistyneen, varsinkin siksi, että kielioppia nyt monin paikoin opitaan rinnan jo ensimmäisestä deklinaatiosta aloitettavien sovellutusten kanssa. Bygdénin mukaan virike uudistukseen on tässä yksittäistapauksessa niin kuin opetusmenetelmässä yleensäkin tullut Helsingin Lyseosta, jonka entisistä opettajista ja oppilaista yksi ja toinenkin on palvellut maamme oppilaitoksissa.

Muistutettuaan vielä tällaisen uudistuksen tarpeellisuudesta latinanopetuksessa, koska näihin kieliopintoihin nykyään käytetään suhteessa vähemmän aikaa, puhuja esitteli havainnollisesti Ruthardtin menetelmää alan uusimpana saavutuksena. Olennaista siinä on, että vieraan kielen oppimisessa luotetaan enemmän muistii ja korvan varaan. Niinpä tässä menetelmässä tärkeää on esim. klassisten kirjailijoiden ulkoluku, jonka avulla oppilas sekä kartuttaa sanavarastoa että totuttaa korvansa kielen vaatimuksiin. Ulkoaluettaviksi valitaan luonnollisesti ne kohdat, jotka myös sisältönsä vuoksi lähinnä ansaitsevat tulla mieleen painetuiksi. Puhuja kertoi tässä yhteydessä, että tämänkaltainen menetelmä on ensimmäisen kerran otettu käyttöön mainitussa lyseossa sen nykyisen esimiehen johdolla, aluksi uusien kielten opiskelussa, sittemmin myös klassisten kielten opetuksessa. Metodissa lähdetään siitä periaatteesta, ettei opettaja saa vaatia oppilailta enempää kuin minkä hän itse on suorittanut, ja siksi menetelmään kuuluu, että opettaja ensin itse opettelee samat kappaleet ja että hänellä ylipäänsä on riittävä taito myös kielen puhumiseen voidakseen vähitellen opettaa myös oppilaita siihen.

Emme pysty antamaan tästä asiasta minkäänlaista arviota. Pääpiirteissään menetelmä on vanha niin ulkomaisissa kuin oman maammekin oppilaitoksissa. Kaikilla klassisen koulutuksen saaneilla englantilaisilla on muistissaan suuri varasto lauseita antiikin kirjailijoiden teoksista. Jokaisessa saksalaisessa tutkintokertomuksessa mainitaan ne kohdat, jotka vuoden aikana on painettu muistiin. Vielä jokin aika sitten meidän maamme kouluissa luettiin teologiaa latinaksi ja opeteltiin se ulkoa. Tämä rajoitus johtui luultavasti siitä, että koulut olivat alunperin pappiskouluja. Niiden vähitellen muuttuessa yleisiksi oppilaitoksiksi teologia on lopulta kokonaan kadonnut koulujen oppiaineiden joukosta, mutta sen mukana myös muistiin painaminen. Ei ole epäilystäkään, etteikö se kannata ottaa uudelleen käyttöön, eikä se tule merkittävästi lisäämään oppilaiden työmäärää. Yhtä varmalta kuitenkin näyttää, että metodin pätevien opettajien puute tulee haittaamaan sen johdonmukaista toteuttamista niin kauan kuin maassa ei ole minkäänlaista laitosta kouluopettajien valmistamiseksi. Sikäli kuin muistamme, myös hra B. muistutti tällaisen pedagogisen seminaarin pakottavasta tarpeesta.

Lehtori Aschan oli valinnut aiheekseen ”Magneettisen yhdistyksen synty ja kehitys”. Pelkäämme, että tämä puhe ei onnistunut herättämään kuulijoissa samanlaista tarkkaavaisuutta kuin molemmat edelliset, koska sen sisällöllä ei ollut mitään yhteyttä kuulijoiden ja kuulijattarien elämänpiiriin. Vaaditaan vähän lujempaa pohjaa kuin tavallisen virkamies- tai seurapiirisivistyksen tarjoamaa, jotta pystyisi innostumaan puhtaasti tieteellisestä aiheesta.

Ja kuitenkin on, kuten puhuja totesi, varsin kohottava näytelmä seurata hallitusten ja tiedemiesten kilpaa tekevän uhrauksia sellaisen tutkimuksen hyväksi, josta kukaan ei oikein aavista, mihin se johtaa, vain niiden uusien luonnon järjestyksen ilmiöiden innostamina, jotka tämän tutkimuksen myötä ovat tulleet esiin. On huomattu, että magneettineula vain tietyillä paikoilla maapallolla osoittaa suoraan pohjoiseen, muutoin jonkin verran itään tai länteen pohjoisnavasta. Merenkulkijat ovat havainneet tämän kompassineulan poikkeaman maapallon eri kohdissa jo kauan sitten ja siitä on jo jokseenkin tarkkoja karttoja. Mutta pahinta on sen muuttuminen niin että magneettineula vuosien mittaan, poikkeaman jatkuvasti kasvaessa osoittaakin jonkin verran itään, sitten vähän aikaa oikeaan, mutta alkaakin kääntyä länteen kunnes poikkeamakin saavuttaa maksiminsa ja neula alkaa vähitellen palata takaisin. Tämän poikkeaman (deklinaatio = lisäksi vaihtelee myös neulan inklinaatio (toisen pään osoittaminen maan alle) samoin kuin magneettinen voima (intensiteetti). Eikä tässä kyllin. Neula noudattaa vielä toistakin, osin päivittäistä ja osin vuosittaista liikettä, joka muuttaa kaikkia mainittuja ilmiöitä. Ja lopuksi ensiksi mainittu, alkuperäinen poikkeamakin muuttuu epämääräisen ajanjakson kuluessa, jonka pituutta tiede ei vielä ole onnistunut määrittämään. Lopuksi magneettineulan kieppuminen johtuu säätilan muutoksista, lämpötilasta, sähköisyydestä jne. – Kaikista näistä magneettineulan häiriöistä pyritään tekemään havaintoja. Jollemme väärin muista, niin esim. Helsingin Magneettisessa Observatoriossa nämä havainnot tehdään joka kymmenes minuutti, yötä päivää, vuoden alusta sen loppuun.

Hra A:n mukaan ensimmäisen tällaisen observatorion perusti v. Humboldt 1828, toisen Gauss Göttingeniin 1833. Sitten vastaavia syntyi Haagiin, Marburgiin, Leipzigiin, Müncheniin, Majlandiin ja Palermoon 1934, Upsalaan jo vuonna 1836 samoin kuin, Berliiniin, Breslauhun ja Cataniaan. Vuonna 1837 niitä perustettiin Tukholmaan, Pietariin, Kööpenhaminaan, Dubliniin, Altonaan ja Augsburgiin, vuonna 1838 Svebergiin, Gothaan, Heidelbergiin ja Hannoveriin sekä vuonna 1839 Greenwichiin, Prahaan ja Kermsmünsteriin. Venäjälle on sittemmin perustettu useita observatorioita, Helsinkiin vuonna 1839. Englannin hallitus on perustanut sellaiset St. Helenalle, Hyväntoivonniemelle ja Montrealiin, Itä-Intian komppania taas useisiin maan kaupunkeihin. Hajanaisia havaintoja on lisäksi tehty monissa paikoissa Pohjois-Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa. Vuonna 1838 niitä tehtiin myös Kuopiossa tarttolaisen oppineen Parrotin toimesta.