Kuopio
Kaupunkimme talvimarkkinoita on pitkään pidetty yksinä maan tärkeimmistä. Nyt niiden tosin väitetään vuosi vuodelta pienenevän, mutta erittäin tärkeät ne yhä aivan varmasti ovat. Jo päältä näkee, että ne ovat jotain aivan muuta kuin pääkaupunginkin rinkelimarkkinat. Ne kestävät yleensä 5–6 päivää, sillä maaherranvirasto antaa kauppiaiden pyynnöstä heille oikeuden käydä vapaasti kauppaa kaksi tai kolme päivää määrättyjen markkinapäivien jälkeenkin, ja kaupankäynti myös alkaa jo päivää ennen kuin markkinat on kuulutettu avattaviksi. Markkinavieraiden tarkkaa lukua on vaikea sanoa, mutta jos viime markkinoilla arvioi käyneen 15 tuhatta henkeä, luku ei varmasti ole liioiteltu.
Tähän joukkoon kuuluu noin 50 kauppiasta muista kaupungeista. Heidän tuomansa tavaramäärä on meidän oloissamme hämmästyttävä. Yksi ainoa kauppias on tuonut Venäjältä 120 kuormallista tavaraa, toinen Pohjanmaalta 67 kuormaa. Yhden henkilön on nähty tuovan markkinoille 30 kuormaa pelkkää kahvia. Myös viime markkinoilla eräs tavaraerä myytiin noin 30 tuhannella ruplalla ja keskimäärin kauppiaiden voidaan olettaa myyneen 6 000–7 000 ruplan edestä. Rahvas ostaa ja myy suuria määriä viljaa, viinaa, kalaa, vuotia, pellavaa ja kudonnaisia. Kaupungin kauppiaat vaihtavat jonkin verran voita ja talia suolaan ja rautaan, joista jälkimmäistä myyvät täällä myös useat ruukit. Myöskään turkiskauppa ei ole vähäistä. Käsityöläisten tuotteista rahvas ostaa lähinnä satulasepän ja kultasepäntöitä. Hevosia myydään täältä varsinkin Viipuriin ja Venäjälle, vähemmässä määrin myös Pohjanmaalle, 60–70 tuhannen ruplan arvosta tai ylikin. Viime markkinoilla arvioidaan myydyn yli 50 hevosta sadan ruplan keskihintaan ja 250–300 hevosta 50 ruplan keskihintaan. Korkein yhdestä hevosesta maksettu hinta on ollut 1 400 hopearuplaa, mutta kun hevosten hinta tällä hetkellä on laskussa ja tarjontakin on suurta niin parhaiden hevosten arvo on yleensä ollut 500–600 ruplaa.
Yhteenlaskettuna on viime markkinoiden liikevaihto arvioitu vähintään miljoonaksi ruplaksi pankkiassignaatteja. Jos siihen lisätään matkakustannukset sekä markkinoiden aikana vuokraan ja elämiseen menneet rahat, joista ensin mainittu erä voidaan pelkästään markkinoille saapuvien kauppiaiden osalta arvioida 40–50 tuhanneksi ja vuokrat viideksi tuhanneksi ruplaksi, niin on myönnettävä, että Kuopion markkinat kyllä ansaitsevat paikkansa maan eturivissä.
Niin ilahduttavaa kuin tällainen kaupankäynti onkin, niin se ymmärrettävästi todistaa myös useampien kaupunkien ja parempien kulkuyhteyksien tarpeesta tällä maankolkalla. Pelkkä siirtomaatavaroiden vaihtaminen venäläisiin tuotteisiin osoittaa kauppaa käytävän myös tästä paikkakunnasta riippumatta, niin ikävää kuin onkin, ettei vaihtoon tällöin sisälly lainkaan kotimaisia tavaroita.
Edellisen numeron hintatietoihin voimme lisätä, että ruista myytiin viimeisinä markkinapäivinä jopa 15 1/4 ruplalla ja allekin sekä voita kuudella ruplalla. Vielä kannattaa mainita, että muutamaa näpistystä lukuun ottamatta markkinoilla ei tapahtunut rikoksia. Yksi ihminen ajettiin kumoon ja hän loukkaantui vakavasti, mutta muuten ei onnettomuuksia sattunut.
Markkinavilinän aikana tarjotuista huveista merkittävimpiä oli herra Lagin soitannollinen illanvietto. Puhdas ja vahva ääni sekä koruton ja ilmeikäs esitystapa todistavat herra Lagin lahjoista, joiden suotuisa kehittyminen vaatisi hänelle sellaista isänmaata, jossa yleisö ja yhteiskunta suosisi ja arvostaisi taidetta. Kirjoittaja on kuullut erään luotettavan arvostelijan, Ghysin hyväksyvän arvion herra Lagin soitosta. Mutta olosuhteet tekevät siitä vain masentavan, koska sellainen arvio vain varmistaa, että lupaava taiteellinen kyky Suomessa on väärässä paikassa. Erityisesti herra Lagi ansaitsee kiitosta innokkaasta toiminnastaan laulunopettajana, jonka tulokset ilta osoitti yllättävän hyviksi. Toivottavasti herra L. ei jätä tätä iltaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi, koska herra Lagia avustaneet ihanat musiikinharrastajattaret samoin kuin yleisökin haluavat varmasti myöhemminkin osoittaa mieltymystään niin jaloon ja täällä päin harvinaiseen nautintoon.
Köyhyys ja ylpeys
Isänmaassamme vallitsee yleinen turhamaisuus, jonka tuloksena varsin monet sen vallassa elävät ihmiset joutuvat vaikeaan ja lopulta köyhyyttä hipovaan yhteiskunnalliseen asemaan. Voi kuulostaa jyrkältä, mutta ei silti ole väärin kuvata tätä tilannetta jo sanonnaksi muuttuneella ilmaisulla ”köyhyys ja ylpeys”.
Tarkoitamme tässä sivistyneempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien vanhempien halua kasvattaa poikansa virkamiesuralle, oli heitä kuinka monta tahansa. Ei liene ainuttakaan esimerkkiä, että jokin virkamies olisi maassamme koettanut opastaa poikaansa elinkeinonharjoittajaksi, opettanut häntä kunnioittamaan tätä yhteiskuntaluokkaa ja sen yleishyödyllisiä pyrkimyksiä, kiinnostumaan sen itsenäisestä yhteiskunnallisesta asemasta ja siksi suuntaamaan valmistavia opintojaan elinkeinoelämään kelpaaviksi. Ja kuinka monet vanhemmat virkamiesluokan ulkopuolella pitävätkään korkeimpana onnenaan saada tungettua yksi tai useampia poikiaan virkamiesuralle. Vähäisemmät tilanomistajat, alemmat virkamiehet ja maaseudun käsityöläiset aina talonpoikaan ja torppariin saakka uneksuvat korkeimpana ilonaan siitä päivästä jolloin he näkevät poikansa papinpuvussa ja kuulevat hänen hämmästyttävän seurakuntaa lainatulla saarnalla. Elämää enemmän nähnyt kaupunkilainen, olkoon hän mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, ei enää pidä papinvirkaa kyllin loistavana, kuulee hengessään poikaansa nimitettävän hovineuvokseksi ja näkee hänen napinlävessään kunniamerkin. Tällaisia ovat tavoitteet kaikkialla ja harvat vanhemmat ovat kyllin järkeviä pitääkseen tarmokasta ja osaavaa kauppiasta, tehtailijaa tai käsityöläistä noiden loistavien virkamiesten ja heidän kaltaistensa veroisina.
Sellainen turhamaisuudenhenki ei tosin hallitse yksin rakkaassa isänmaassamme. Se on yhtä yleinen monissa valtioissa, varsinkin siellä missä hallitseva byrokratia muodostaa ainoan vaikutusvaltaisen yhteiskuntaluokan. Niinpä eräs varsin oivaltava kirjoittaja sanoo tilanteesta Itävallan valtioissa:
Paljon parempia näköaloja tarjoaa virkamiesura, joka takaa ihmiselle varman paikan, jos hän kuudentoista vuoden valmistavien opintojen jälkeen vielä uhraa käytännössä 10–12 vuotta saadakseen niiden jälkeen viran ja 400 guldenin palkan. Niin hän on pienellä palkalla aloittanut uransa kohti korkeimpia valtion virkoja, arvonimiä ja kunniamerkkejä, jopa aatelointia. Mutta päivittäinen kokemus osoittaa, kuinka harvat pääsevät korkeampaan asemaan, jos heillä ei ole muita suosituksia kuin oma kyvykkyytensä. Joskus tietysti onnellinen sattuma antaa kyvylle mahdollisuuden kehittyä ja raivata itselleen tie, jota joku toinen ei rikkauksistaan ja suojelijoistaan huolimatta ole kyennyt kulkemaan. Näitä esimerkkejä on Itävallassa kuitenkin vähän ja niitä himmentää alemman virkamiehen kurja asema silloin kun hän pienen palkkansa lisäksi saa vielä suuren perheen. Jälkimmäisten esimerkkien paljoudesta huolimatta kaikki haluavat silti kahmaista jonkin toimen, kaikki uskovat, että elämän onni voidaan rakentaa vain viran varaan. Silloin ei riitä, että vanhemmat elättävät poikansa pitkänä opiskeluaikana, heidän on pakko tukea häntä vielä valmistuneena ja täysi-ikäisenäkin. – Ja mitä he itse saavat näistä uhrauksistaan? Voiko poika vuorostaan auttaa heitä? – Ei – Voiko hän huolehtia heistä heidän vanhuudessaan? – Ei – siihen hän ei pysty ja jos hän on kyllin jalomielinen huolehtiakseen heistä, hänen on pakko hankkia sivuansioita saadakseen heille ja itselleen sen välttämättömän, johon hän virkansa vain harvoin, jos silloinkaan riittää. – Mutta useimmat eivät etsi virkamiesuralta niinkään riippumatonta yhteiskunnallista asemaa kuin arvostusta, jota he eivät muussa säädyssä saisi. – Jos heillä ei olekaan varaa loisteliaaseen elämään, niin he pitävät eräänlaisena korvauksena sitä, että virka tekee heidät yleisön silmissä tärkeiksi.
Tämä pätee enemmän tai vähemmän myös meidän maahamme. Ajan yleinen henki tosin puoltaa työn kunnian tunnustamista, mutta meillä monet seikat vaikuttavat sitä vastaan. Arvonimetön elinkeinonharjoittaja ei saa omasta säädystään vastapainoa byrokratian ynseälle kohtelulle, koska elinkeinoelämä on vielä kapaloissaan ja sen alueella toimii niin vähän miehiä jotka tiedoillaan, kokemuksellaan, suurilla yrityksillään ja varallisuudellaan voivat ansaita säädylleen tunnustusta. Kauppiasluokka on osittain poikkeus ja maassamme on kaupunkeja, joissa virkamiehen vähäistä asemaa ei pidetä minään varakkaan kauppiaan rinnalla. Mutta harvassa ovat ne, jotka muiden elinkeinojen alalla kykenevät kohoamaan päiväpalkalla työskentelevän käsityöläisen tai maanviljelijän vaatimattoman yhteiskunnallisen aseman yläpuolelle. Ulkopuolisten vähäinen arvostus siirtyy elinkeinonharjoittajiin itseensä niin että on melkeinpä poikkeus, jos vähänkin varallisuutta hankkinut käsityöläinen pysyy ammatissaan. Hän hankkii itselleen kauppiasoikeudet, ryhtyy tilanomistajaksi tai asettuu rauhaan elääkseen suuren talon omistajana tai kapitalistina. Nämä uudet arvot tuovat myös uuden elämäntavan, jonka kustannuksia ei ole ajateltu ja joka tavallisesti saattaa tämän virheellisen kunnianhimon vähitellen kerjuusauvan ääreen.
Jollei yhtä väärä turhamaisuus tukkisi julkisten virkamiesten suita, niin luulisimme heistä lähes kaikkien pitävän elinkeinonharjoittajan henkistä ja aineellista riippumattomuutta omaa asemaansa parempana. Virkamiesten palkat ovat tosin Suomessa verraten korkeat, mutta silti riittämättömät suhteessa elinkustannuksiin. Jos perheessä on useita poikia, joita kaikkia tavalliseen tapaan kasvatetaan virkauralle, niin elinkustannukset kohoavat selvästi tulojen yläpuolelle. Aivan liian usein jakavat saataviaan vaille jääneet velkojat sen vuoksi virkamiehen jälkeen jättämän asunnon sittenkin kun hän on 65 vuoden ikään saakka raatanut alhaisen virka-aseman yksitoikkoisissa ja mekaanisissa tehtävissä. Eläke antaa toki leskelle ja lapsille tervetulleen hätäavun, muttei harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta yhtään enempää. Jos perheenisä kuolee aikaisemmin, eläke harvoin riittää perheen välttämättömimpään elatukseen, eikä koskaan lasten kasvatuksesta huolehtimiseen. Kaikesta tästä tietoisena virkamies puurtaa urallaan, ilman näkyviä osoituksia toiminnastaan, joka häviää koneistoon jälkiä jättämättä ilman että hänellä olisi mitään mahdollisuuksia saada oman ja perheensä lisääntyvästä hyvinvoinnista tyydytystä vaivojen ja rasitusten vastapainoksi. Myös valtionhallinnon suoma tunnustus, niin kuin kaikki sen kaltaiset ansioiden arvioinnit, harvoin arvostaa sitä, mikä ylittää mekaanisten virkatehtävien tunnollisen täyttämisen. Arvonimi ja kunniamerkki ovat riittämätön korvaus siitä, ettei ole saanut vapaasti toteuttaa omia kykyjään ja ettei haudan partaallakaan ole tietoa maallisten huolien loppumisesta.
Kuinka toisenlainen onkaan elinkeinonharjoittajan vaikutus elämänsä aikana, jos hänellä säätynsä kunnioittamisen ja oman ammattinsa rakastamisen lisäksi on myös rehellisyyttä, tietoja ja kokemusta. Hänellä on rajattomasti tilaa käyttää kykyjään. Hänen ponnistelunsa parantaa joka hetki tyynen ja huolettoman vanhuuden sekä hänen huollettaviensa turvatun tulevaisuuden näköaloja. Hän näkee joka hetki työnsä kantavan hedelmää, josta hän välittömästi voi nauttia ja joka on jälleen uuden ja vielä suuremman tyydytyksen tuottavan toiminnan siemen. Ehkä sanotaan, että teollisuudenharjoittaja työskentelee itseään, virkamies yhteiskuntaa varten. Mikään ei olisi suurempi virhe. Virkamiehen täytyy olla korkealla paikalla, jotta hän voisi vaikuttaa yhteiskuntaan yhtä paljon kuin elinkeinonharjoittaja voi tehdä. Edellinen toimii kyllä välittömästi yhteiskunnan hyväksi ja valtio antaa hänelle yhteiskunnan omaisuudesta sen verran kuin hänen yksityisten tarpeidensa katsotaan vaativan. Jälkimmäinen sitä vastoin työskentelee näennäisesti vain oman hyvinvointinsa puolesta. Mutta mitä laajempia hänen yrityksensä ovat, sitä enemmän hän toimii myös yhteiskunnan hyväksi, eikä vain tuottamalla materiaalia niin sanotusti kuluttavien yhteiskunnan jäsenten tarpeisiin vaan myös suomalla muillekin yhteiskuntaluokille tilaisuuden käyttää voimiaan ja ennen muuta lisäämällä kansallisvarallisuutta samalla kun hän lisää omaansa. Kaikkinainen oman voiton hankkiminen ei tätä kuitenkaan toteuta. Edes satunnainen ulkomailta saatu voitto ei ole merkittävintä. Uusien teiden avaaminen kotimaiselle elinkeinoelämälle, tai jo olemassa olevien laajentaminen on elinkeinonharjoittajan pysyvä yhteiskunnallinen ansio, jonka vaikutukset useimmiten ovat paljon merkittävämmät kuin virkamiehen kaavamaisen työn ja jonka ansaitsemaa kunniaa joka tapauksessa voidaan verrata jälkimmäisen hankkimaan. On jotain suurta, jos ihminen oivalluksellaan ja uutteruudellaan avaa maalleen uusia elinkeinon lähteitä, jotka pulppuavat vuosisatojen mittaan yhä voimakkaammin. Hän ei ole vain tällä hetkellä suonut sadoille ahkerille maanmiehilleen varmaa toimeentuloa, vaan myös helpottanut heidän lastensa ja lastenlastensa, satojen tuhansien ihmisten elämää ja valmistanut heille tietä myös korkeampaan sielunsivistykseen, joka sekin tavallisesti on hyvinvoinnin seuralainen. Ja jos tätä kaikkea ei tehdä velvollisuudesta, jonka laiminlyömisestä saa moitteita, vaan omasta vapaasta päätöksestä ja halusta toimia hyödyllisesti, eikä sitä jos mahdollista tehdä vain omaa voittoa ajatellen, vaan myös apua tarvitsevien veljien ja isänmaan edun puolesta – niin se on yhtä kunniakasta toimintaa kuin mikä muu hyvänsä, saakoon se sitten yhteiskunnan huomionosoituksia tai ei. Kun lisäämme virkamiehen kaavamaisen työn ihmismieltä lamauttavan ja orjuuttavan vaikutuksen vastapainoksi elinkeinonharjoittajan reippaan liikkuvuuden ja vaihtelun samoin kuin itsenäisen ja vapaan aseman tuottaman ylpeän tietoisuuden, niin huomaamme helposti, että elinkeinoelämä antaa ihmisen voimille ja kyvyille paljon virkauraa paremmat mahdollisuudet ja että sen antama korvaus myös on paljon varmempi ja arvokkaampi.
Mainitun riippumattomuuden arvo kasvaa vielä erilaisissa valtiollisissa oloissa ja kansakunnan kehityksen eri vaiheissa. Vähäisenkin harkinnan jälkeen myönnettäneen, että elinkeinoelämä on Suomessa tällä hetkellä suhteellisesti kaikkein tyydyttävin toiminnan ala ja se antaa parhaat mahdollisuudet hyödyttää isänmaata. Viime aikojen monet toimenpiteet elinkeinoelämän edistämiseksi kehottavat nekin itsenäisiä ja toimeliaita miehiä sen piiriin, ja samalla tällainen hallituksen huolenpito lisää välttämättä kaiken elinkeinoelämän arvostusta.
Usein kuulee väitettävän, ettei ilman pääomia pidä ryhtyä elinkeinonharjoittajaksi. Mutta enemmän esimerkkejä on rikkaan perijän tiedon ja kokemuksen puutteesta ja kenties kasvatuksenkin pehmeydestä johtuvista epäonnistumisista kuin siitä että oivaltava ja tarmokas mies olisi epäonnistunut pääomien puutteen vuoksi. Maassamme on varsin paljon rahaa niin yksityisissä kuin yleisissäkin rahastoissa, mitä osoittaa myös monien viimeksi mainittujen korkokannan alentaminen. Pahinta onkin tarpeellisen tiedon ja kokemuksen puute ja sitä voidaan korjata ainoastaan niin, että vanhemmat, jotka kykenevät suomaan pojilleen huolellisen kasvatuksen, suuntaavat heidän opintonsa elinkeinoelämään valmistaviksi. Siihen antaa tilaisuuden maan alkeisoppilaitosten kahtalainen oppikurssi. Lukion jälkeen on taas kaikkein parasta oleskella jonkin aikaa ulkomailla, koska kotimaisten elinkeinojen alhainen kehitystaso ei anna tilaisuutta tarvittavan kokemuksen hankkimiseen. Tällainen matka ei tule kovin kalliiksi, koska opiskelija saavuttaa tarkoituksensa parhaiten ottamalla työpaikan jostain ammatista ja silloin hän voi siis itse elättää itsensä oppiaikanaan. Ja vain tällainen sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäsenten kasvattaminen voi antaa elinkeinoelämälle arvostusta, joka siltä Suomessa yhä puuttuu ja jonka puute sitä aivan erityisesti ahdistaa.
