Saima nro 39, 3.10.1846

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Säätila on ilmeeltään ankaran syksyinen. Yöpakkaset ovat olleet ankaria, mutta sadetta on saatu melko vähän. Ensi viikolla pidettävät syysmarkkinat tuovat kaupunkiin levottomuutta. Kaikkien maalaistuotteiden hintojen odotetaan nousevan varsin korkeiksi.

 

Ulkomailta

Kaikki huolet Espanjan kuningattaren avioliitosta ovat onnellisesti ohi. Muistamme, kuinka huolestuneita niin Hfors Tidningar kuin Finlands Allmänna Tidning ovat asiasta olleet ja kuinka nämä molemmat romantikot ovat kannattaneet valintaa, jossa sydämen vaatimuksille annettaisiin niille kuuluva paino. Onko niin todella känynyt, jää ratkaistavaksi ja sitä tullaan varmasti selvittämään jossain ”katsauksessa”. Varmaa on kuitenkin, että kuningatar Isabella menee avioliittoon setänsä pojan, serkkunsa prinssi Don Francescon kanssa. Isabellan nuorempi sisar, prinsessa Maria Luisa Ferdinanda vihitään niin ikään Ludvig Filipin neljännen pojan Montpensierin herttuan kanssa. Kuningatar täyttää silloin 16 vuotta ja hänen sisarensa 14 vuotta 8 kuukautta 10 päivää. Mitään muita uutisia on mahdoton jäljittää. Jollei maailman meno muutu, uhkaa Saiman etusivusta tulla vaivalloisin sen harvoista sivuista.

 

Herra Berghin virkaanastujaispuhe

Aiheen suuri kiinnostavuus on tehnyt esityksestämme aiottua pitemmän ja siksi jatkamme ylläolevalla otsikolla viime numerossa otsikolla Kuopio aloittamaamme kirjoitusta.

Herra Berghin puheen heikoin kohta on epäilemättä se horoskooppi, jonka hän kirkon tulevaisuudelle esittää. Ehkä kuvaavinta hänen käsitykselleen maailmallisen tietoisuuden onttoudesta on hänen kuvauksensa maailmanhistoriasta tieteenä. Hän sanoo, että maailmanhistorian näkökulmasta ei ole alkua eikä loppua ja että ihmissuvun kehitys käsitetään vain yhdeksi rajoitetuksi vaiheeksi pitkällä uralla, jolla kaikki muu tämän vaiheen ulkopuolinen on pimeässä. Raamatun sana sitävastoin opettaa täsmällisen alun ja lopullisen määränpään, joten tämän sanan käsittävällä uskolla on lujempi perusta kuin tieteellä. Samassa hengessä hän toteaa kaiken nykyaikaisen tietämisen ja kaikkien yhteiskunnallisten instituutioiden, vieläpä kirkon itsensäkin, irronneen oikealta perustalta. Hän selittää tämän äärimmäisyyden viittaamalla pakkoon, johon kirkko osaltaan on maailmallisen tietoisuuden alistanut. Tuon pakottamisen vuoksi maailmallinen tietoisuus on toisaalta taistelun innossaan ylittänyt omat rajansa ja sanoutunut irti uskon perustasta, joka on kirkon perusta, kun taas kirkko on vajonnut velttouteen ja voimattomuuteen jättäen siten kentän vapaaksi ensiksi mainitulle. Maailmallisen tietoisuuden vapauttaminen kaikesta pakosta tulee vapauttamaan myös kirkon itsensä kaikesta sen vaikutuksesta ja tällä tavoin voimistuneena kirkko tulee johtamaan inhimillisen sivistyksen takaisin sen oikealle perustalle, maailmallisen tietoisuuden hengen Jumalan henkeen. Paras keino tässä tulee olemaan puhdas ja kirkas saarna.

Juuri tässä ilmenee pietismille niin luonteenomainen yksipuolisuus. Yli tuhannen vuoden ajan kristinusko on Euroopan sivistyneiden kansakuntien keskuudessa ollut tunnustettu oppi, jonka tunnustamiseen kaikki kansalais- ja jopa ihmisoikeudet on sidottu. Sen oppia imettiin tunteen muodossa jo äidinmaidossa, sitä opetettiin koulussa ja saarnattiin kirkossa. Se on vieläpä johtanut miljoonat kuolemaan polttorovioilla, sodan kurjuuteen, yhteiseen uhrautuvaan toimintaan Kristuksen hengessä. Vastaavan pituinen ajanjakso riitti muinaisten kansakuntien kukoistukseen ja tuhoon, niiden maailmanhistoriallisen tehtävän täyttämiseen. Mutta Euroopan kansoilleko tämä aika olisi ollut voimaton tuokio? Kristinusko, Jumalan hengen tosi ilmeneminen, uskonto joka lupaa Jumalan valtakuntaa maan päälle, olisiko se ollut vain voimatonta ulkoläksyä ja sen kirkko yhdentekevä ulkoinen muoto, joka ei vuosituhansiin kykene lainkaan luomaan kristillistä henkeä yhteiskuntajärjestykseen, lakeihin, tietämiseen, taiteeseen ja inhimilliseen yhteiselämään! Eikö pietismi tällöin ymmärrä, minkä hylkäystuomion se näin langettaa itse tuolle opille, jonka ainoana oikeana vaalijana se itseään pitää? Eikö se käsitä, että jos kristillisten kansojen kulttuuri todella olisi niin kristinuskolle vierasta kuin se väittää, niin tämä on mitä vakuuttavin todiste opin oman epätotuudellisuuden puolesta? – Eikö hra Bergh huomaa, että hänen oma maailmankatsomuksensa kääntää kaikki nurinpäin ja työskentelee juuri sen toivottomuuden hyväksi, josta hän haluaa maailmallisen tietoisuuden vapauttaa? – Tai jos hän sanoo, että ”kristinusko on aina tähän saakka mennyt maailmanhistorialta hukkaan” niin kuinka hän voi haluta, että me maailmanlapset luottaisimme pietistien pieneen joukkoon ja heidän koko kristillisen kulttuurin tuomitsevaan viisauteensa?

Vai eikö maailmallinen tietoisuus puhu paljon lohduttavammin? Se opettaa, että kirkon kaiken alistava ylivalta ja keskiajan pappisvalta on ollut yhtä valttämätön vaihe kristittyjen kansojen historiassa kuin kirkon hallinnon uskominen valtiovallalle protestanttisuuden kehityksessä. Se myöntää, että pakanuuden viisaus ja sen eteneminen kristikunnan keskuudessa todistaa kaitselmuksen turvasta yhtä lailla kuin kristinuskon leviäminenkin, sillä se ei voi eikä halua kieltää sitä ilmeistä tosiseikkaa, että juuri tuo pakanuus on johtanut siihen vakaumuksen ja tunnustuksen vapauteen kristinuskon sisällä, jota myös hra B. ylistää suureksi saavutukseksi. Se aavistaa, että juuri tämä muodostaa antiikin pakanuuden maailmanhistoriallisen tehtävän, jonka kautta kristillinen kulttuuri on omaksunut sen hedelmät itseensä. Lopuksi se oivaltaa, että kristinuskon tulevan kehityksen kannalta hedelmällistä eivät ole tyhjät arvailut maailmanhistorian alusta ja lopusta vaan nykyisyyden merkityksen käsittäminen ihmiskunnalle.

Kun nyt maailmallinen tietoisuus pietismin tavoin hylkää pappisvallan ja pyrkii tunnustuksen riippumattomuuteen valtiovallasta, niin se ei kuitenkaan pietismin tavoin tuomitse näitä näkökohtia erehdyksinä. Se väittää vain, että ne eivät kuulu nykyaikaan. Tosin myöskään hra B. ei yritä antaa maailmalliselle tietoisuudelle periaatteellista oikeutusta. Siinä hän on myös onnistunut kysymyksessä uskonpuhdistuksesta ja sen valtion sekä perheen itsenäisen olemassaolon oikeudelle suomasta tunnustuksesta. Mutta tässäkin hän korostaa enemmän sitä ulkoista sinettiä, jolla kirkko halusi molempien oikeuden vahvistaa, kuin kristinuskon hengen tunkeutumista noihin molempiin, minkä kuitenkin täytyy olla pääasia. Onko siis protestanttisuus puolestaan ollut toimeton tässä asiassa, eikö se ole kyennyt jalostamaan elämää perheessä ja valtiossa? – Silloinhan reformaatio ja sen inhimillisistä lisistä puhdistettu oppi antaisi vain uuden todisteen koko opin kyvyttömyydestä johdattaa ihmistä hyvään. Mutta asia ei ole niin! Tapoihin ovat tosin vaikuttaneet muutkin seikat kuin uskonoppi. Mutta on riittävästi todisteita siitä, että uskonpuhdistus on edistänyt siveellisyyttä. Ja myös nykyaika, jonka hra B. niin suureen ääneen tuomitsee, osoittaa siveellistä vakavuutta edellisen vuosisadan kevytmielisyyden sijaan ja sellaista harrasta pyrkimystä uskonnolliseen vakaumukseen, jota edes uskonpuhdistuksen aikakausi ei kykene osoittamaan ja jota Euroopassa ei ehkä ole ollut sitten ristiretkiaikojen.

Vielä vaikeampi hra B:n on kuitenkin osoittaa, miten maailmallisella tietoisuudella nykyisessä hahmossaan voi olla jokin periaatteellinen oikeutus ja jokin lähtökohta jonka kirkko, siis sellaisena kuin hra B. haluaa sen olevan, voisi hyväksyä. Me emme voineet hänen puheestaan löytää muuta tähän viittaavaa kuin maailmallisen tietoisuuden oikeuden tunnustaminen tutkimuksen vapauteen. Mutta vaikka tämä abstrakti vaatimus onkin kirkolle ja maailmalle yhteinen, jälkimmäinen tulee jatkuvasti olemaan edellisen vastakohta niin kauan kuin se halaa olla sitä, mitä sen hra B:n mielestä pitäisi olla, nimittäin koko nykyaikaisen sivistyksen tuomitsija. Ottakaamme esimerkiksi hra B:n mainittu ilmaisu historian nykyisestä tilasta. Luuleeko hra B., että geologia tulee hylkäämään tutkimustensa tulokset, että tähtitiede tulee pitämään meidän pientä maapalloamme ainoana järjellisten olentojen asuttamana taivaankappaleena ja kieltämään tietonsa, jonka mukaan koko planeettajärjestelmämme suunnattoman pitkän ajan kuluessa kiertää keskusauringon ympäri, tai tiedosta uusien kiintotähtien eli aurinkokuntien jatkuvasta syntymisestä jne? Tai pitäisikö historian sivuuttaa kaikki nämä tieteen opit? Aikooko hän itse tuomita kaikki ennen kristinuskon syntyä esiintyneet uskonnot, niiden tunnustajien koko kulttuurin ja kieltää jopa itse kristinuskon kehitysvaiheet ja niiden tulokset, nykyhetken sivistyksen niin ettei tällä kaikella ole muuta järjellistä merkitystä kuin se – järjenvastainen – että ne ovat kaikki olleet pahasta, mutta niin on pitänyt tapahtua ihanan voiton valmistamiseksi pietismille? Minkä suunnattoman erehdyksen tällainen vaatimus sisältäisikään? – Vai haluaako hra B., että kirkon opin tulee omaksua itseensä tämä kaikki, että kirkon tieteen sellaisena kuin pietismi sallii – siis joka olettaa historian alun ja lopun sillä tavoin kuin tämä oppi voi ne tunnustaa, että sellaisen teologian tulee omaksua itseensä nämä maailmallisen tieteen tulokset? – Sehän on tuli ja vesi! Hra B. myöntänee tämän. Mikään saarna ei saa aikaan tällaista yhdistymistä eikä mikään oikeaoppinen teologia anna sille tieteellistä perustaa.

Myös hra B:n arviot filosofiasta osoittavat, mihin harhaiskuihin näin yksipuolinen käsitys inhimillisestä kulttuurista voi johtaa. Hän vertaa tätä tiedettä Rooman maailmanvaltaan, egoismin korkeimpaan ilmenemismuotoon. Miksi? – Koska filosofia ei tunnusta päteväksi mitään muuta kuin sen, joka todistaa pätevyytensä ajatuksen, järjen koettelun edessä. Hra B. ei huomaa, että ajatuksen maailmanvalta on ainoa, jonka järjellisten olentojen keskuudessa tulisi olla olemassa ja että tuo valta on itse asiassa ollut olemassa niin kauan kuin ihmiskuntakin. Jälkimmäistä todistaa parhaiten se, että hra B. voi tarjota muille ihmisille ajattelevan käsityksen kristillisen kulttuurin tiestä. Jos se ei itsessään olisi järjellinen, se ei koskaan tarjoaisi satoa ajattelulle eikä hra B. luultavasti olisi vaivautunut sitä ajattelemaan. Ainakin me arvostamme hänen esitystään liian paljon jotta voisimme katsoa hänen siinä onnistuneen välttämään ”ajattelun kiusauksen”. Filosofian suurin kunnia on kuitenkin siinä, että se on kaiken yksipuolisuuden vihollinen.

Lukija kysynee, mitä erinomaista hra B:n puheessa sitten on, jos koko hänen koko käsityksensä inhimillisestä kultturista on virheellinen? – Olemme jo sanoneet sen: hän puhuu tutkimuksen vapaudesta, hänen esityksensä on rohkea ja voimakas, hänen sanansa kumpuavat lujasta ja lämpimästä mielestä. Vaikka hra B:n käsitys kristillisestä kulttuurista kokonaisuutena näyttääkin meistä yksipuoliselta ja virheelliseltä, hänen puheensa sisälsi kuitenkin niin tosia ja voimakkaita arvioita erinäisistä nykyajan ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen ihmismieleen. Kukaan ei liene hänen kanssaan eri mieltä siitä, että nykyajan tietoisuus on särkynyttä ja että siitä puuttuu lohtua ja varmuutta. Sellainen kuuluu siirtymäaikaan, joka vielä etsii päämääräänsä, hylkää yhteiskunnan aiemman järjestyksen pääsemättä yksimielisyyteen uudesta ja etsii uskonnollista vakaumusta ilman että sitä jo on. Tieteessä se joutuu pakosta tunnustamaan sellaista, joka on avoimessa ristiriidassa sen oman tradition kanssa. Taiteessa se on sidottu antiikin jäljittelyyn, vaikka antiikin tuotteet eivät sen sisäistä tietoisuutta tyydytäkään. Yleisessä yhteiselämässä se on sidottu sovinnaisuuteen jota se halveksii. Erittäin osuva oli puheen kuvaus yleisestä tyytymättömyydestä, puolinaisuudesta ja epävarmuudesta, joiden vuoksi ihminen jää toiselle ihmiselle arvoitukseksi ja kaikki vilpitön avomielisyys seurustelussa on pannaanjulistettua. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä runsaasta lähteestä ja asetti vastakohdat mitä tehoavimpaan valaistukseen. Ja kun hän itse esittämiensä maalausten kauhistuttavan totuuden järkyttämänä vetosi uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, ei hänen kuulijoidensa joukossa ollut ainoatakaan jalosti ajattelevaa, joka ei tunnustanut hänen olevan oikeassa.

Mutta sokeasta uskosta tiettyihin dogmeihin ei ole maailman pelastajaksi. Harkinta opettaa, että sellainen usko on kuollutta. Historia opettaa, että sen lajin usko on eri aikoina ja eri kirkoissa puolustanut keskenään vastakkaisia väitteitä eikä ole vaikuttanut kansojen älylliseen ja siveelliseen kehitykseen muutoin kuin häiritsevästi. Mitä enemmän sellaisia kaikesta järjen harkinnasta vapautettuja tai siltä kiellettyjä lauseita jonkin kirkon oppiin on sisältynyt, sitä enemmän seurakunta on taantunut sivistyksessään ja hyvissä tavoissaan. Nykyaika tarvitsee vain sellaista uskoa, joka elää teoissa ja toiminnassa, lujaa uskoa kaitselmuksen johdatukseen ja hyvän voittoon, Jumalan hengen voimaan nöyrässä ja itsekkyydestä vapautuneessa mielessä.

Vielä haluamme sanoa sanan siitä merkityksestä, jonka hra B. antaa saarnan uudistavalle voimalle. Näemme siinä nimittäin virheellisen käsityksen nykyisen ajan luonteesta. Puhuttu sana on toki voimakkaampi kuin kirjoitettu. Mutta kuinka vähäinen onkaan sen teho jälkimmäiseen verrattuna? Kirjoitettu sana puhuu tuhansille ja miljoonille, se on tieteen, tutkimuksen ja todistelun ainoa kieli. Pakeneminen kirjoitetusta sanasta saarnaan on todistelun korvaamista ylipuhumisella. Jos hra B:n vaatimalla tutkimuksen vapaudella nimittäin on jotain arvoa, niin tämä arvo kai perustuu ensisijassa siihen, että se jättää kysymyksen totuudesta ja erehdyksestä julkisen tutkimuksen ja todistelun ratkaistavaksi. Hra B:n suopealla luvalla lainaamme hänen puheestaan seuraavan arvion Goethesta. Puhuttuaan tämän edeltäjistä Lessingistä ja Wielandista sekä Saksan kirjallisuuden uudelleensyntymisestä, jonka hän katsoo tapahtuneen pakanallisessa eikä kristillisessä hengessä1, B. jatkaa:

Goethe on mestariteos, lähtenyt Jumalan kädestä täydellisenä kuvana ja asetettu koko maailman katseltavaksi. Kahden aikakauden rajapyykillä seisten hänen terävä katseensa tunkeutuu yleisen elämän sisimpiin liikkeisiin ja synnytystuskiin. Hän osallistui aktiivisesti kaikkeen mitä elämä tarjosi eikä syvinkään jäänyt hänelle vieraaksi. Varhaisessa nuoruudessaan hän luki Raamattua erittäin innostuneena, katseli myöhemmin lähipiirinsä ihmisten uskonelämää ja ilmaisi tarkoituksensa tuoda henkensä tälle taivaallisen elämän puolelle. Mutta kaikki, jolla oli vetovoimaa häneen, ei kyennyt häntä pitämään ja säilyttämään, vaan työnsi hänet jälleen luotaan. Hänen salaisuutensa oli tulla ja olla vain itsessään ja antaa vain oman sisimpänsä viedä itseään. Tässä subjektiivisuudessa oli hänen voimakkaan luonteensa luja perusta, jonka tuella Goethe säälimättä pirstoi kaiken ulkoisen, kaiken ulkoa opitun, kaiken totutun ja maneeriksi tulleen niin elämässä kuin taiteessa ja samalla tämän sisäisyytensä voimasta itse ymmärsi julistaa omat tuotteensa totuuden temppeliksi.

Mutta mistä tämä henki voisi löytää rauhan ja tyydytyksen, sitä ei voitu ennakoida. Arvoitus ratkesi hänen matkallaan Italiaan, jossa antiikin taiteen jäänteet, klassinen maailma astui hänen silmiensä eteen ja hänen sieluunsa. Tämä helleenisen pakanuuden kirkas, iloinen, valoisa, kaunis, itsessään täydellinen ja lopullinen maailma oli se, joka täytti hänen sydämensä vaimentaen hänen kaipuunsa ja ahdistuksensa. Goethe itse kuvaa tätä sanalla ”Wiedergeburt”. Goethen uudelleensyntymä ei siis tapahdu maan päällä vaan sen alla. Synnyttyään uudelleen pakanallisen taiteen hengessä Goethe on nyt sisällä maailmallisen tietoisuuden kaunistellussa huvitarhassa. Se on ”Diesseits” [tällä puolen], viiden aistin kirkas ja paljas todellisuus, ja luonnosta tulee hänen suuren henkensä valtakunta. Nyt hän Sisiliassa, Homeros kädessään, tuntee sisimmän olemuksensa ja luonnon olevan täysin yhtä. Myös taiteessaan hän on nyt saavuttanut tyynen kirkkauden. Hän hallitsee ajatuksen ja muodon, kykenee saattamaan työnsä täydelliseksi kuin Hellaan mestari. Kunpa vain mitään Kristusta ei olisi tullut maailmaan! Hellaan mestarit eivät tunteneet Elämän Herraa eivätkä hylänneet häntä. Jos he siis varsinaisessa elämässään seisoivatkin ”diesseitsin” kirkkaan, ylpeän todellisuuden keskellä, ajatukselle oli kuitenkin jäljellä eräs syvänne ja eräs korkeus, jonka seurauksena voisi ilmaantua yksi jos toinenkin helleenistä parempi todellisuus. Mutta Goethen täytyi hylätä Kristus samassa mitassa kuin hän kiinnittyi pakanuuteen. Kaiken, joka ”tuolla puolella” viittasi ylös- tai alaspäin, hän torjui luotaan. Stillingiin ja Lavatieriin hän suhtautui nyt vastenmielisesti ja kun Jacobin ”Göttliche Dinge” vielä kerran koetti häiritä häntä, hän rauhoitteli itseään juutalaisen Spinozan metafysiikalla, johon hän jo aiemmin oli tuntenut voimakasta vetoa. Voi, kunpa mitään Kristusta vain ei olisi tullut maailmaan. Silloin Goethe olisi voinut asettaa valtaisat voimansa kansojen luonnon sekä valtioelämän palvelukseen, saavuttaa erittäin vaikutusvaltaisen aseman ja myös saada paljon aikaan. Mutta Kristuksessa luonto on tullut päätepisteeseensä eikä voi enää kehittää itseään täydellisyyteen ja kukoistukseen. Nyt hallitsee Kristuksen henki, vain se luo yhtenäisiä ja kestäviä töitä. Kun Goethe nyt toimii tätä henkeä vastaan ja samalla selvästi oivaltaa kansanelämän taantumisen ja kaikkien sen uudelleenherättämisen yritysten turhuuden, hän vetäytyy hoviin ja hänestä tulee hovimies, valtiomies. Ja mitä Goethesta silloin on tullut. Henkien ja kansankerrosten valtaisien liikkeiden aikana, aikana jolloin sota ja petos raivoavat Euroopassa, Goethesta tulee kylmä ja välinpitämätön. Kun levottomuus koettaa saada hänet valtaansa, hän uppoutuu ”Värioppiinsa” ja luonnontutkimuksiinsa. Elämänsä tämän ohella merkittävimpänä asiana hän tuona aikana pitää puuhailuaan teatterissa, uusien kappaleiden harjoittamista, näyttelijöiden ja näyttelijättärien kouluttamista, Lessingin ja Schillerin odottamaa saksalaisen teatterin uutta nousua vaikuttamaan laajasti kansan parantamiseksi. Sellaista entusiasmia Goethe arvostaa. Hän tyytyy välittömään taiteelliseen nautintoon, miellyttävän illan aisteille antamaan tyydytykseen. Hän osaa arvostaa ja kiittää myös pientä ja vähäpätöistä eikä hän halveksi keskinkertaisuutta. Kun sulokkuudesta, ”Die Behaglichkeit” on tullut hänen mielisanansa, hänen on laskeuduttava huipuilta, joilla hän ennen vaelsi ja tultava mukaan yleisen ihmiselämän koko triviaalisuuteen, ei kärsivällisenä, sillä se ominaisuus kuuluu Jumalan hengessä syntyneille, vaan lihan löysän mukavuuden merkeissä. Lopulta hän ei osaa kertoa juuri muusta kuin siitä, ketä ylhäistä ja vieläkin ylhäisempää herrasväkeä ylhäisyydellä on ollut ilo ottaa vastaan. Voi, itkeä ja valittaa pitäisi sivistyneen maailman, että niin rikas ja ihana Jumalan luomus on langennut sellaiseen turhuuteen, tylsyyteen ja mitättömyyteen!

 

 

  • 1. Hra B. näyttää tässä unohtavan, että romantiikka ammensi keskiajan kristillisestä elämästä ja että romantikoista Schlegel, Stulberg ja Götres päätyivät katolisuuteen. Sitten tosin mentiin vielä pitemmälle, mutta ei antiikin pakanuuteen, vaan germaanisten kansojen omaan. Ja tässä kansallisuuden lähteessä on uuden ajan taiteen innoittaja.