Kuopio
Hra Salaneuvos von Haartman saapui läänin Kuvernöörin seurassa kaupunkiin 14. päivänä ja viipyi täällä 17. päivän aamuun asti. Täkäläinen lääninvankila, jossa on tilat jopa 150 vangille, mutta jossa on tätä nykyä vain 40–50 asukkia, lienee todettu joka suhteessa hyvin hoidetuksi. Hra Salaneuvos tutustui myös muihin yleisiin laitoksiin ja kuuluu kaikkialla tunnettua väsymätöntä intoaan osoittaen pyrkineen perehtymään tämän seudun oloihin ja tarpeisiin. Lähtöään edeltäneenä päivänä Hra Salaneuvos oli läsnä kaupungin porvariston järjestämillä päivällisillä.
Täkäläisessä kirjakaupassa on nyt tarjolla muutamia kappaleita hra Budkowskyn piirtämää Lönnrotin muotokuvaa 2 hopearuplan hintaan. Kuvasta on nimittäin otettu vain melko pieni määrä vedoksia eräiden L:n helsinkiläisten ystävien toimesta, mutta nämä ovat kuitenkin halunneet tarjota maaseudulla asuville L:n ystäville ilon hankkia omistukseensa suuresti ansioituneen maanmiehensä muotokuva. Tämän muotokuvan näköisyyttä ei voi kiistää, mutta siitä puuttuu kuitenkin varsin merkittävä tekijä, sielu, joka ilmenee mallin kasvonpiirteissä.
Täällä alkoi 11. päivänä leuto jälkikesä, jonka toki keskeyttivät sateet ja viileä sää, mutta joka nyt lupailee vielä muutamaa aurinkoista päivää hyvästiksi.
Uutisia
Saksan uutiset kertovat edelleenkin vain uskonnollisista järjestöistä, julistuksista ja vastalauseista joka taholta. Preussin Kuningas ja Kuningatar ovat Reininlaakson juhlien jälkeen vierailleet Münchenissä – huom. Kuningatar on syntyään Baijerin Prinsessa – ja preussilaisia sotilashenkilöitä on kielletty kuulumasta ”Valon ystävien” seuraan. – Espanjasta kertoo F. A. T.: ”Hallitus ei saa hallita rauhassa, vaan sen on tauotta turvauduttava aseisiin ja oltava valppaana. Tarkkailua salajuonien selvittämiseksi jatketaan ja sellaisen paljastamista pidetään aina virkamiehen suurena palvelusalttiuden osoituksena. Menettelytavoista näissä selvityksissä ei tarvitse olla turhan tarkka” jne. Kysymme: eikö tämä ole pontevaa hallitsemista? Mitä F. A. T. siis tarkoittaa sanoessaan, ettei hallitus saa rauhassa ”hallita”? – Riza-paššan johtama Turkin ministeristö lienee häpeällisesti erotettu; Kreikan ministereistä on suuri osa eronnut.
Eräs seikka, josta lehdet ovat tähän asti itsepintaisesti vaienneet, on ylioppilaiden Helsingissä osoittama kiitettävä innostus hankkia maahamme edes jotain häivähdystä kuvaamataiteen tuotteista. He ovat nimittäin keräyksen turvin hankkineet pääkaupunkiin kokoelman antiikin tunnetuimpien veistosten kipsijäljitelmiä. Kun ajatellaan, kuinka täysin laiminlyöty tämä yleissivistyksen osa maassamme on, niin tuntuisi erittäin tarpeelliselta, että niin yleisillä varoilla kuin muiden yhteiskuntaluokkien auliilla avustuksella voitaisiin tehdä jotain tämän kokoelman laajentamiseksi. Eri maiden taideyhdistyksiin osallistumalla ja huutokaupoista ostamalla voi varsin vähällä rahalla saada hyvän alun taulukokoelmaan. Maan nuoriso voisi saada edes jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä kuvaamataiteet ovat.
–––––––––––––––
Runoniekat, joita herra Cajander aiemman uutisemme mukaan on etsinyt Helsinkiin tuodakseen, ovat nyt päässeet perille. He ovat Pietari Makkonen Kerimäeltä, Olli Kymäläinen Heinävedeltä ja Antti Puhakka Kontiolahdelta. Pääkaupungissa on siten voitu kuulla kanteletta ja suomalaisia runoja suomalaisten runoilijoiden huulilta. Morgonbladet on aloittanut erittäin kauniisti kirjoitetun kuvauksen noiden kolmen miehen luonteesta ja yksinkertaisista kohtaloista. Lehti huudahtaa ns. sivistyneille: – osasitteko aavistaa, että siellä kaukana metsien keskellä – olisi ihmisiä, jotka raikkaan ja eloisan tunne-elämänsä, ajatuksensa voiman ja jalouden, sydämen kyllyyden ja siveellisen puhtauden suhteen ovat paljon teidän edellänne”? – Mutta nämä sivistyneet eivät vie kättä sydämelle muulloin kuin väärää valaa vannoessaan eivätkä usko Morgonbladetin vakuutusta.
–––––––––––––––
Toimitus on saanut ottaa vastaan seuraavan kirjeen:
”Allekirjoittaneet Käkisalmen kaupungissa toimivat kauppiaat pyytävät sanomalehti Saimaa julkaisemaan niiden kauppiaiden nimet, joilta tästä kaupungista on ostettu Karjalaan tai Kuopion kaupunkiin lähetetyt kelvottomat venäläiset jauhot, jotta syyttömiä ei epäiltäisi syyllisten ohella.”
Alla on kolme nimeä. Vastaukseksi on ilmoitettava: että koska sensuuri ei salli minkäänlaisen yksityiseen henkilöön kohdistuvan syytöksen esittämistä, toimitus ei voi täyttää allekirjoittajien pyyntöä. Toimitus ei silti suinkaan halua väistää velvollisuuttaan todistaa tämän lehden nrossa 27 kerrottu asiaintila paikkansa pitäväksi.
Erinäisistä Itä-Suomen asioista
On olemassa suuren yleisön imartelua, joka on aivan yhtä liehakoivaa kuin ruhtinaidenkin imartelu, ja kun kysymys on totuudesta ja oikeudesta, se ei ole yhtään vähemmän halveksuttavaa. Pohjois-Amerikan vapaavaltiossa tällainen imartelu on Tocquevillen mukaan saanut jo virallisen aseman, niin että kukaan ei rohkene sanallakaan vastustaa massan mielipidettä, ellei hän ole valmis alistumaan karkean pahoinpitelyn ja lynkkauslain soveltamisen kohteeksi. Erityisesti sanomalehtikirjoittajien mielipiteitä sitoo tämä väkivaltainen sensuuri, joka pakottaa lehdistön enemmistön äänenkannattajaksi niin hyvässä kuin pahassakin. Tuossa maassa massojen kansalaissivistys on kuitenkin korkeampi kuin missään muualla ja enemmistön mielipide on helpommin myös yleinen eli järjellinen, mistä syystä siihen taipuminen voi olla myös aiheellista. On kuitenkin häpeällistä pelätä massan sympatioita vastaan asettumista silloin kun massa on tietämätöntä ja ennakkoluuloista tai kun mikään ulkoinen side ei pakota salaamaan yksilöllistä mielipidettä, vaan myönnytys tehdään vain massojen suosion saavuttamiseksi. Tällaista liehakointia esiintyy Euroopan kaikkien perustuslaillisten maiden liberaalissa lehdistössä. Esimerkiksi Ruotsin luetuin lehti Aftonbladet välttää viimeiseen asti nostamasta totuutta kunniaan, jos sen julistaminen voisi loukata massojen ennakkoluuloja. Meidän rakkaassa isänmaassamme ei liberaalista lehdistöä voi olla, mutta silti on niitä, jotka mielistelevät ja imartelevat kaikkea mahdollista velttoutta – oman velttoutensa vai rakkaan rauhan ja sen hedelmien vuoksi, siihen emme puutu.
Näytteen tällaisesta suuren yleisön mielistelemisestä Borgå Tidning antoi myös silloin, kun se eräiden Saiman savolaisesta rahvaasta esittämien arvioiden vuoksi ehdotti kaakinpuun pystyttämistä lehtemme toimitusta varten. Olimme sanoneet täkäläistä rahvasta yhä hyvin raa’aksi ja villiksi, minkä huomaa jo verrattaessa sitä muiden maakuntien asukkaisiin. Vuoden kuluttua olemme yhä samalla kannalla ja haluamme esittää todisteita väitteemme tueksi. Jos kansan puutteiden esiin nostamista pidetään sen loukkaamisena, niin silloin edellytetään, ettei toisilla ole halua pahan poistamiseen, tai että heillä on suorastaan huonot motiivit. Ilman mitään todisteita tällainen edellytys todistaa vain keksijänsä kehnoudesta.
Kansakunta on tosin oman onnensa seppä ja sille viaksi luettava samoin kuin ansioksi katsottavakin on sen omaa työtä. Mutta kansakunnan sivistys ei ole hetken hedelmä ja jokainen kansakunta käy läpi omat vaiheensa. Siksi voidaan vain suhteellisessa mielessä laskea kansakunnan viaksi, jos se jonain ajankohtana on jäljessä muista kansakunnista, jotka ovat sen kanssa samassa suhteessa inhimilliseen sivistykseen. Jos erityisesti Suomessa sivistys on sisämaassa rannikkoseuduista jäljessä, niin tämä on luonnollisten olosuhteiden aiheuttama ja kaikkien meren rannalla asuvien kansakuntien keskuudessa esiintyvä ilmiö.
Mutta sivistyneistön tulee kaikissa maissa katsoa laiminlyöneen tärkeimmän velvollisuutensa isänmaata kohtaan, jos se ei uutterasti työskentele kansan yleisen sivistyksen hyväksi. Tähän velvollisuuteen kuuluu alisteisena myös velvollisuus kiinnittää huomiota tällaisen huolenpidon tarpeeseen siellä, missä sitä selvimmin ilmenee. Tällaisen pyrkimyksen, olkoon se kuinka heikko ja vähäpätöinen tahansa, leimaaminen miltei ilkityöksi, kuten B. T. on Saiman suhteen tehnyt, edustaa juuri sitä viheliäisyyttä, joka perustelujen puutteessa turvautuu moraalisesti halventaviin herjauksiin. Ja kaikkein mieluiten se toimii näin silloin, kun luulee voivansa kenenkään rankaisematta liehakoida suuren yleisön omahyväisiä ennakkoluuloja.
Kun nyt siirrymme muutamalla sanalla käsittelemään Savon ja Karjalan oloja, tarkoituksemme ei ole esittää kuvausta näistä maakunnista tai ylistää niiden edullisia luonnonoloja ja asukkaiden mielenlaatua. Puutumme vain siihen, mikä mielestämme on niin maan kuin asukkaiden vaurastumisen este. Samalla koetamme osoittaa, että nämä esteet perustuvat viime kädessä kansan puutteelliseen sivistykseen. Aluksi koetamme selvittää, millä tavoin tämä puute haittaa mainittujen maakuntien taloudellista asemaa. Lukija huomaa helposti, että olosuhteiden pakosta voimme vain ohimennen puuttua erinäisiin asiaan vaikuttaviin seikkoihin.
Menneisiin aikoihin verrattaessa käy ilmi ensinnäkin se merkillinen seikka, että etenkin Savo, joka vielä varsin läheisessä menneisyydessä tuotti viljaa yli oman tarpeen, tarvitsee nykyään hyvin usein apua kruununmakasiineista ja miltei aina Venäjältä tuotuja jauhoja. Maatalouden ei vastoin selviä tosiasioita voi sanoa taantuneen, sillä niiden valossa peltoala on vuosi vuodelta kasvanut, eikä myöskään voida hevin olettaa, että itse viljelytapa olisi huonontunut. On totta, että vielä ollaan paljolti kaskiviljelyn varassa, ja se antaa harvoin hyvän sadon. Ilmeistä on silti, että väkiluvun on täytynyt kasvaa viljantuotantoa nopeammin. Onkin tiedossa, että väkiluku on 50 vuodessa kaksinkertaistunut, mutta mitkään tilastotiedot eivät osoita viljantuotannon kasvaneen yhtä paljon. Viljantuotantoon nähden maa on siis täällä liikakansoitettu.
Tähän epäkohtaan voidaan esittää useitakin syitä. Isojako sitä seuranneine oikeudenkäynteineen on monella paikkakunnalla köyhdyttänyt talonpoikaa ja tehnyt hänet kyvyttömäksi viljelemään maataan riittävän tehokkaasti samalla kun isonjaon edut eivät vielä ole ehtineet korvata hänen kulujaan. Näiden suuruutta voi päätellä siitä, että eräissä pitäjissä on joinakin vuosina maksettu maanmittauspalkkioita enemmän kuin kruununveroja, eikä mukaan ole laskettu maanjako-oikeuksien ja asianajajien aiheuttamia kustannuksia. Onpa sellaisiakin jakokuntia, joissa uusitut mittaukset ja jaot ovat viivyttäneet isojakoa useita vuosikymmeniä. Moni tila on näin joutunut suorittamaan suurempia korvauksia kuin koko tilan ostoarvo. Monet omistajat ovat korkeiden kustannusten vuoksi menettäneet tilansa. Tämä kova aika on kuitenkin ohimenevää ja siellä missä niin pitkälle on päästy, on jakojen kalliisti ostettuna hedelmänä saatu suurempi hyvinvointi.
Eräänä jatkuvana syynä viljantuotannon hitaampaan kasvuun on kaskeavien loisten ja mäkitupalaisten määrän suunnaton kasvu. Esim. Liperin pitäjässä on yli 5 000 loista koko väkiluvun ollessa noin kolme kertaa niin suuri. Kiinnitämme tässä lukijan erityistä huomiota erääseen juuri Savolle ominaiseen seikkaan. Vanhan tavan, ei lain, nojalla maataviljelevä maatorppari maksaa näissä maakunnissa välitöntä veroa kruunulle. Siksi kukaan ei mielellään omista maatorppaa, vaan köyhä elää mieluummin veroista vapaana talonpojan pirtissä. Hän saa tältä vuosittain metsämäen kaskettavaksi ja elättää itsensä sen tuotolla. Kaskiviljely on kuitenkin, kuten sanottu, erittäin epävarmaa. Arvioiden mukaan siitä voidaan odottaa hyvää satoa tuskin joka neljäs vuosi. Niinpä kolmas- tai neljäsosa väestöstä useimpina vuosina elääkin puutteessa ja kurjuudessa. Tätä epäkohtaa voidaan kuitenkin, jollei poistaa, niin ainakin osittain parantaa kumoamalla mainittu verotus sekä helpottamalla maan lohkomista ja tilanjakoa. Nykyisellään talollinen vain kaiken aikaa tukee vallitsevan tilanteen säilymistä. Hän haluaa työväkeä kesäksi ja korjuuajaksi, mutta pitää edullisempana, ettei hänen tarvitse elättää työntekijää talvella. Hän ei myöskään mielellään maksa työntekijän palkkaa rahana tai viljana, joista hänellä itselläänkin usein on puutetta, vaan katsoo saavansa apua edullisimmin antamalla työntekijälle metsäänsä kaskimaaksi. Hän ei osaa ajatella, että hän joutuu toista kautta maksamaan otaksutun voiton takaisin.
Esitettyihin syihin on lisättävä vielä kolmas ja tärkein. Loinen tekee kesän työtä saadakseen oikeuden kaskimaihin, mutta viettää muun aikansa laiskana. Tämä on kaikkien asiaa tuntevien yksimielinen kokemus. Siitä syntyy se merkillinen tilanne, että vaikka näissä maakunnissa on niin paljon maatonta väestöä, niin sekä vakituisen että päiväpalkalla työskentelevän palvelusväen palkka on korkeampi kuin useissa maan muissa osissa. Täällä on aivan tavallista, että rengin palkka on 100 ruplaa pankkiassignaatteina tai 50 ruplaa ja tarvittavat vaatteet. Kaupungissa palkka on vielä korkeampi. Jos köyhälle loiselle tarjotaan tavallisena vuonna kesäpäivän työstä vähemmän kuin 50–60 kopeekkaa ja ruoka, hän kieltäytyy työstä. Talvella hän näkee mieluummin nälkää kuin tekee työtä ruokapalkalla tai sen lisäksi maksettavasta pienestä päiväpalkasta. Hän ei kuitenkaan näänny nälkään, sillä hän saa julkista apua tai kerjää.
Kerjuu ei tässä yhteiskuntaluokassa ole viimeinen pakotie hädässä, vaan yksi ammatti, talven toimi. Talonpoika on mielissään, kun loinen talven tullen lähtee hänen pirtistään vaeltamaan. Hänen kesäinen työmiehensä lähtee nyt hankkimaan elantoaan toisilta seuduilta. Loinen antaa parran ja lian kasvaa, käärii jalkansa rääsyihin, alkaa ontua, tulee mykäksi jne. Naisella on tavallisesti tarpeeksi tekemistä raahatessaan yhtä tai useampaa alastonta lasta. Tuntuu uskomattomalta, että täällä näkee samoja kerjuumenetelmiä kuin Lontoossa ja Pariisissa. Mutta totta se on, siitä meillä on erittäin luotettavat todisteet. Siten kerjäläiset herättävät sääliä, saavat talonpojalta majapaikan sekä ruoan sekä useimmiten kyydinkin seuraavaan taloon. Jonkun hänen pirtissään muulloin vakituisesti asuvan loisen sijaan talonpoika nyt näkee päivittäin yhden tulevan ja toisen menevän, ja hänen on ruokittava jokainen tuleva ja menevä. Tällä tavoin hän joutuu korvaamaan sen edun, että hänen tarvitsee elättää työväkeään vain kesällä.
Myönnämme empimättä, että tähän välinpitämättömyyteen sisältyy myös halua elää vapaampaa elämää kuin palvelijana. Tämä halu taas on ajan yleistä henkeä, jota ei voi tukahduttaa, vaan ainoastaan edistää ja johdattaa. Mutta kun kerjuu ei ole harjoittajilleen minkäänlainen häpeä, vaan jopa tilalliset sitä täysin julkeasti harjoittavat, niin se todistaa heidän kovin alhaisesta sivistystasostaan.
Kuinka tahansa näitä seikkoja koettaakaan selittää, niin lopulta päätyy välttämättä siihen käsitykseen, että vain alhainen sivistystaso voi synnyttää välinpitämättömyyttä ja velttoutta. Sivistys saa ihmisen kaipaamaan sellaista elämäntapaa ja ulkoista ympäristöä, joka antaa hänen olemassaololleen jotain muutakin viehätystä kuin pelkkä eläimellisten halujen raaka tyydyttäminen kykenee antamaan. Hänessä syntyy taipumuksia, joita villi-ihmisellä ei ole, mutta jotka siksi eivät ole tuomittavia. Niitä ei tosin voi kutsua vain luonnollisiksi, luonnontarpeiksi, koska ne ovat ajattelun ja jalostuneen mielikuvituskyvyn luomuksia, mutta niiden tyydyttämisen arvoa lisääkin juuri se, että ne johdattavat halun pois vain luonnollisista tarpeista. Jos ihminen esim. tyytyy hiukan vähempään ravintoon ja nipistää muutaman tunnin unestaan hankkiakseen itselleen puhtaamman asunnon, kauniimman puvun tai sivistyneen seuran, tieteen ja taiteen luomusten suomaa vielä korkeampaa nautintoa – niin ei kai voida katsoa hänen henkisen puolensa siitä kärsivän, sen, mikä hänet tekee ihmiseksi. Mutta siellä, missä tällaista tarvetta ei vielä ole herännyt, ei pidä hämmästellä nähdessään halua, joka ei ulotu eläimellisten tarpeiden välttämätöntä tyydyttämistä pidemmälle. Ja jos ihmisessä ei nähdä muita tarpeita kuin jälkimmäiset, voidaan kääntäen päätellä, ettei sivistys ole häneen vielä vaikuttanut. Ulkoiset olosuhteet, ilmasto, maan luonnollinen laatu, lainsäädäntö jne. ovat ehkä vaikuttaneet hänen pysymiseensä tällä alhaisella tasolla, mutta heti kun sivistys ja sen tuomat tarpeet ovat onnistuneet saavuttamaan hänet, hän kykenee voittamaan kaikki nämä esteet ja myös ruumiillisessa mielessä kohoamaan raa’an luonnontilan yläpuolelle.
Jokainen sivistyksen olemusta tunteva voikin siksi oikeutetusti päätellä, että kuvatunlainen väestö elää kulttuurin alimmassa vaiheessa. Kaikkea, mitä sen taloudellisen tilaan välittömästi vaikuttamalla voidaan tehdä tuon tason kohottamiseksi, on siis pidettävä yhtä luvallisena kuin tarpeellisenakin. Mutta ainoa perusteellinen parannuskeino on korkeampi sivistys. Ulkoinen hyvinvointi ja henkinen kulttuuri ovat tosin toistensa edellytyksiä. Mutta kun molemmat väestön ilmeisen haluttomuuden vuoksi ovat lamassa, henkinen uneliaisuus tarvitsee henkistä herätystä. Jollei sitä ole ensin saatu käyntiin, ei ulkoistakaan tilaa voida juuri parantaa. Vaikka eläimellisten tarpeiden tyydyttäminen voidaankin hädän hetkellä supistaa minimiinsä, ei niistä saa helposti kyllikseen, jolleivät muut kulttuurin aikaansaamat tarpeet ole niiden voimaa rajoittamassa.
II [nro 39, 25.9.1845]
Edellä olemme maininneet joitakin niistä seikoista, jotka taloudellisessa mielessä rasittavat Itä-Suomen väestöä. Tällöin emme kuitenkaan ole tarkoittaneet tilallista rahvasta vaan ainoastaan tilattoman väestön suurta joukkoa, joka kasvaa vuosi vuodelta niin suhteettomasti, että sen määrä on kohta maataomistavaa väestöä suurempi. Jälkimmäisen taloudellista asemaa on vaikeampi arvioida. Olosuhteet näyttäisivät kuitenkin todistavan, että maanviljely ei kykene sitä elättämään. Viljelyala lienee tosin viimeisten 50 vuoden aikana kaksinkertaistunut kuten väkilukukin. Mutta tilattomien suuri joukko jakaa nykyään kaskimaat maanomistajan kanssa ja kaskeamisen tuotto heikkenee vuosi vuodelta, kun maasta puristetaan useita satoja peräkkäin ja sille suodaan vain lyhyt lepo. Kaskeaminen ja sen tuottamat hyvät laidunmaat ovat tehneetkin karjanhoidosta pääelinkeinon. Pietarin kauppa on viime aikoina tehnyt sen tuotteiden myynnin edullisemmaksi. Myös sahaliikkeestä on tullut uusi, merkittävä tulolähde. Nämä edut ovat kuitenkin osoittautuneet riittämättömiksi. Lievinkin kato ei johda vain omistamatonta massaa puutteeseen, myös maata omistavat tarvitsevat avustuksena niin leipä- kuin siemenviljaakin.
Jos voitaisiin väittää, että maaperä tässä osassa Suomea on karua, tai että aikaiset yöhallat erityisen usein tuhoavat maanviljelijän vaivannäön hedelmät, niin siinä olisi viljantuotannon vähäisyyteen riittävä selitys. Mutta kun päinvastoin on yleisesti tunnettu asia, ettei kylvö missään muualla Suomessa anna parempaa tuottoa kuin täällä, erityisesti Savossa, jossa 12. jyvä on varsin tavallinen kasvu ja parhaissa sadoissa päästään aina 20. jyvään asti. Halla ei lisäksi usein vieraile niillä kiviperäisillä mäillä, joilla pellot useimmiten sijaitsevat. Luonnontutkijankin huomiota kiinnittää tiettyjen seutujen erittäin voimakas kasvillisuus ja jokainen metsässä kasvavan heinän korkeutta katseleva tulee heti ajatelleeksi, että hän on erittäin hedelmällisellä maalla. Ilmasto ja maaperä eivät siis ole syynä siihen, ettei maanviljely riitä maan tarpeisiin, syytä on etsittävä väestön tarmokkuuden puutteesta ja epätäydellisestä työtavasta.
Tarvitseekin vain nähdä savolaisen työskentelevän, niin tietää millaista hänen tarmonsa on. Jahkailu, hitaus, taitojen vähäisyys – kaikki todistaa halun puutetta. Karjalainen kuuluu olevan hiukan eloisampi, mutta myös hän näyttää jäävän tarmokkuudessa kauas jälkeen muiden maakuntien asukkaista. Maanviljelyn harjoittamistavasta voi tosin kuulla erilaisia arvioita. Viime aikoina on joillakin seuduilla levinnyt tapa sekoittaa peltomaahan suomutaa, mutta se onkin ainoa seikka, joka osoittaa minkäänlaista huolenpitoa maan parantamisesta ja ravitsemisesta. Reki seisoo useimmilla paikkakunnilla talvet navetanseinustalla luukun alla. Lanta viskataan siihen ja ajetaan kuorma kuormalta pelloille – siis lähimmille, kauempana olevat jätetään ilman. Niittyjä lienee saatavilla vähän, mutta myös niiden raivaamiseksi tehdään vähän, niin tärkeää kuin karjanhoito onkin. Varsinainen niittyviljely on luonnollisesti yhtä tuntematon asia kuin muuallakin Suomessa. Karjanhoidosta pitävät huolen runsaat laidunmaat, siis luonnon lahja. Talvella karja saa kuitenkin niin vähän ravintoa, että se on suurimman vuotta ummessa, mistä syystä maitoa säilötään kesältä myös talven tarpeisiin. Perunaa viljellään niin vähän, että varastot loppuvat tavallisesti jo varhain keväällä ja tavarasta maksetaan joka vuosi tuohon aikaan 4–5 ruplaa tynnyriltä. Viime keväänä sitä myytiin vain pienissä erissä 6–7 ruplalla tynnyri.
Voidaan väittää, että kaskeaminen vaatii yhtä paljon työvoimaa kuin peltoviljelykin. Mutta jos tämä myönnetäänkin, on silti tunnustettava, että edellinen vaatii vähemmän tarmoa ja huolenpitoa. Ero on siinä, että pelto tulee ojittaa, se on lannoitettava ja sen ala käytetään tarkemmin hyväksi. Se vaatii siis ympärivuotista hoitoa. Kaski sitä vastoin antaa puuhaa vain lyhyen ajan vuodesta. Tällaista maanviljelyä voisikin nimittää pikemmin paimentolaiselämäksi. Sen harjoittaminen on nimittäin sitä edullisempaa, mitä suuremman maa-alan puitteissa sen harjoittaja voi siirtää elinkeinonsa metsästä toiseen. Se on myös lähempänä villiyden tilaa.
Jos väestön työhaluja ei juuri voi kiitellä, ei myöskään sen kotoista taloudenpitoa voi ylistää. Yleisesti rahvaan katsotaan arvostavan elämän mukavuutta. Niin kauan kuin riittää, syödään hyvin, paremmin kuin luultavasti missään muualla maassa. Tämän mahdollistavat karjataloustuotteiden parempi saatavuus sekä kalaisat järvet. Sinänsä tämä nautinnonhalu ei ole moitittavaa. Mutta kun näkee puoliksi rapistuneet, huonosti hoidetut rakennukset ja epäsiisteyden niiden sisällä samoin kuin seuraelämän ja yhteisten huvien täydellisen puuttumisen syömisen ja nukkumisen ollessa ainoa nautinto, niin tämänkin on katsottava osoittavan haluttomuutta ja sivistyksellisen heräämisen puutetta. Suomalainen ei yleensäkään ole puhelias, mutta Savossa ja Karjalassa kielen käyttäminen muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään on tapojen ja järjestyksen vastaista. Muualla edes nuoriso kokoontuu yhteen keinumaan tai tanssimaan, mutta täällä sellaisesta ei tiedetä mitään. Ehkä sellaista pidetään joutavana. Emme puutu tässä asian hyödyllisyyteen. Mutta ainakaan ei voi kiistää, etteikö yhteiselämän ja vuoropuhelun tarve jo osoita jonkinlaista henkistä heräämistä. Myös maamme niin sanotun sivistyneen luokan muihin kansakuntiin verrattuna vähäinen seurallisuus kertoo alhaisemmasta sivistyksestä ja vähäisestä halusta muuhun kuin eläimellisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Tässä ne muutamat huomautukset, jotka meillä tällä kertaa oli Itä-Suomen tilallisen väestön taloudellisesta asemasta. Lukija huomaa, että ne tarkastelevat ulkoisia oloja lähinnä sisäisen elämän, vallitsevan sivistyksen mittapuuna. Seuraavassa teemme niistä tarvittavat johtopäätökset, esitettyämme ensin eräitä huomautuksia koko väestön tiedoista ja siveellisyydestä. Nämä siveellisyyttä koskevat huomautukset eivät tietenkään koske samalla tavoin koko Itä-Suomea, sillä tiedetään, että jokin paha tapa vallitsee usein jossain seurakunnassa, vieläpä yhdessä kylässäkin samaan aikaan kun lähimmässä naapurissa siitä ollaan vapaat. Emme myöskään uskaltaisi sanoa mitään moraalisesti tuomitsevaa kokonaisen maakunnan väestöstä, varsinkaan koska emme ole riittävästi perillä olosuhteista.
Vaikka paheiden ja rikosten puuttumista ei sinänsä voi pitää erityisen kiitettävänä asiana silloin kun syynä on henkinen uneliaisuus ja kiusausten puuttuminen, niin ihmisystävää seikka kuitenkin ilahduttaa. Rikostilastot antanevat Savosta ja Karjalasta edullisen kuvan. Olemmekin varmoja, että mitkään yleiset paheet eivät täällä rehota sen enempää kuin muuallakaan, ja että Suomessa on seutuja joihin verrattuna nämä maakunnat elävät suorastaan viattomuuden paratiisissa. Viinaa käytetään varsin kohtuullisesti, ja etenkin Karjalassa juoppous kuuluu olevan miltei tuntematon pahe. Pieni näpistely on varsin yleistä, minkä itse kukin saa helposti kokea. Jos halutaan uskoa lääkäreihin, jotka muita helpommin oppivat tuntemaan näitä asioita, niin sukupuolisuhteissa vallitsee suuri vapaus, etenkin tilattoman väestön keskuudessa. Tosiasia on, että veneerinen tartunta leviää vuosi vuodelta ja että taudin varsinaisia levittäjiä ovat Arkangelin ja Aunuksen kuvernementeista kotoisin olevat kulkukauppiaat. Rehellisyyden puutetta niin kaupankäynnissä kuin muissakin toimissa valitetaan yleisesti. Haluamme kuitenkin toivoa, että epärehellisyys ilmenee erityisesti rahvaan ollessa tekemisissä herrasväen kanssa, koska siinä tapauksessa se on helpommin anteeksiannettavissa. Asiaa tuntevien miesten mielestä epärehellisyys on kuitenkin lisääntynyt sen jälkeen kun rahvas alkoi tehdä kauppaa Pietarissa. Tämä vahvistaa sen yleisen kokemuksen, että kaupanharjoittaja, joka ei kuulu kauppiassäätyyn tai jota ei ole kasvatettu ammattiinsa, sortuu epärehellisyyteen helpommin kuin ammatin tapojen sitoma. Suuren käräjöintihalun ohella, mitä emme haluaisi yksinomaan moittia, juristien lausunnot kertovat yhtäpitävästi siitä, että epärehellisyys oikeuden edessä ei rasita omaatuntoa ja että vääriä todistajia on helppo ostaa. Jopa todistajanvalan pyhyyden suhteen kuulee tietoja niin surkeasta tilanteesta, että sellaista jo sinänsä voisi pitää äärimmäisen rappion osoituksena, jollei tilanteen voisi katsoa johtuvan raakuudesta ja tietämättömyydestä ja jollei kertomuksia voisi otaksua liioitelluiksi.
Sopii nimittäin toivoa, että tämä sen enempää kuin muutkaan tässä mainitut seikat ei ole kovin yleinen, koska perhe-elämä yleisesti ottaen näyttää kuitenkin turmeltumattomalta. Sen rappioon nimittäin perustuu kaikki yleisempi epäsiveellisyys ja perhe-elämän tilasta voidaan siten tehdä varmoja päätelmiä siveellisyyden tilasta myös muilla elämän aloilla. Mutta tässä esitetty, joka tukeutuu moniin luotettaviin todisteisiin, näyttäisi kuitenkin osoittavan väestön jo päässeen pois siltä asteelta, jossa tietämättömyys on myös viattomuutta, tietämättömyyttä pahasta. Ja jos kansalla tällaisessa tilanteessa ei ole mitään mahdollisuuksia saavuttaa korkeampaa sivistystä, on selvää, että tulevaisuudessa uhkaa siveellinen rappio, jota vielä ei onneksi perustellusti voi pitää vallitsevana.
III [nro 40, 2.10.1845]
Maan yleisistä oloista on helppo tehdä johtopäätöksiä sen älyllisen sivistyksen tilasta. Tässä sen enempää kuin siveellisessäkään mielessä kirkko ei missään protestanttisessa maassa kykene enää tyydyttämään kansan tarpeita. Siihen on kaksikin syytä. Pitemmälle edistynyt ja uudenlaiset elämänolot mukanaan tuonut aika on lisännyt myös tiedon tarvetta ja synnyttänyt aiemmin tuntemattomia kiusauksia. Samalla protestanttinen kirkko jokaisen valtiokirkon tavoin on tarvittavia uudistuksia viimeiseen saakka vastustaessaan yhä enemmän hukannut todellisen henkensä ja uskonnollisuus on rappeutunut kaavamaisuudeksi. Tämän tunnustaminen on vain ilmeisten historiallisten tosiseikkojen tunnustamista. Tällä hetkellä kaikkialla, myös protestanttisessa kirkossa esiin nousevat uskonnolliset liikkeet nimittäin puhuvat äänekkäästi sen kyvyttömyydestä nykyisessä tilassaan tyydyttää kansaa. Eikä oivallus jonkin instituution kehittämisen ja uudistamisen tarpeellisuudesta ole samaa kuin hylkäystuomion julistaminen. Suomen ei millään perusteilla voi olettaa tekevän poikkeusta siihen, mikä pätee yleisesti muussa protestanttisessa maailmassa. Myönnettäköön, että maan syrjäinen sijainti ja myöhäinen mukaantulo eurooppalaisen kulttuurin yhteyteen on saanut myös tuon kulttuurin yleiset vaatimukset näkymään täällä vasta myöhemmin. Mutta kun protestanttisuuden kotimaassa Saksassa kansakoulu on ollut jo yli vuosisadan olemassa kirkon antaman opetuksen rinnalla, ei tunnu liian aikaiselta todeta yksin jälkimmäisen olevan riittämätön myös meidän maassamme, etenkin kun uskonpuhdistus molemmissa maissa tapahtui samaan aikaan.
Ja jos edelleen Saksassa, jossa jokaisessa 600–1 000 asukkaan kylässä on oma kirkko ja pappi, katsotaan kylän lisäksi tarvitsevan myös koulua, jollainen joka kylässä todella onkin, niin miten voisi tuntua uskottavalta, että kahden tai kolmen henkilön antama kirkollinen opetus riittäisi 10–15 000 asukkaan seurakunnassa, jonka väki on hajallaan toisinaan yli 50 neliöpeninkulman alueella? Kenties sellaista ei nykyään halutakaan väittää, vaan vaaditaan lisää kirkkoja ja pienempiä seurakuntia. Se on hyvää ja oikein. Mutta äsken mainitsemamme kokemuksen mukaan jako pitäisi viedä niin pitkälle, että jokaista noin viittäsataa ihmistä kohti olisi opettaja ja opetus annettaisiin joka päivä käytävässä koulussa. Eikä jako silloinkaan sellaisenaan kykenisi tyydyttämään kansan uskonnollista tarvetta. Mutta niin pieni seurakunta ei kykenisi palkkaamaan pappia ja ylläpitämään kirkkoa, mikä olisi ylittämätön este sellaisen perustamiselle. Sen sijaan 4–6 kertaa suurempi eli 2 000–3 000 asukkaan seurakunta voisi jo meidänkin maassamme löytää keinot papin lisäksi myös kansakoulunopettajan palkkaamiseen. Jo näiden ulkoisten olosuhteiden vuoksi kirkon antaman opetuksen rinnalla on välttämättä oltava jotain muuta opetusta.
Kun otetaan huomioon, että laajoja ja väkirikkaita, mutta silti harvaan asuttuja seurakuntia on erityisesti Savossa ja Karjalassa ja että nämä maakunnat pääsevät myös rannikkoja paljon vähemmän osalliseksi vilkkaamman kaupankäynnin ja elinkeinoelämän tuottamasta sivistyksestä, niin olisi kai pidettävä ihmeenä, jos näiden seutujen väestö ei olisi myös älyllisen sivistyksen suhteen muuta Suomea jäljessä. Emmekä ole kuulleet kenenkään rahvasta maan eri puolilta tuntevan epäilevän, etteikö kokemus vahvista tätä asiantilaa todeksi.
Kuten aiemmin koetimme osoittaa, niin jo savolaisten ja karjalaisten työhalujen puute ja taitojen vähäisyys yhtä lailla kuin heidän elämäntapansakin ja tottumuksensa osoittavat sivistyksen jälkeenjääneisyyttä. Kirkosta saa ensi silmäyksellä saman vaikutelman kuin talonpojan pirtistä. Jumalanpalvelukseen saapuessaan joutuu jo kirkon ovella tungokseen tönittäväksi. Sisällä kuuluu jatkuva puheensorinan, yskimisen, niistämisen ja lapsenitkun markkinahäly. Puvuista ja kasvoista taas näkyy yhtä selvästi niin ulkoinen kuin sisäinenkin raakuus. Etelä-Pohjanmaalla saattaa olla seurakuntia, jotka ovat kuuluisia paheellisuudestaan ja suuresta rikollisuudestaan, mutta niidenkin asukkaat osaavat rauhoittaa yleisen jumalanpalveluksen meteliltä. Ainakin kirkossa vallitsee siisteys ja järjestys, vaikka ne toisinaan rahvaan kotioloista puuttuisivatkin. Saatetaan ajatella, että hartautta voi olla olemassa, vaikkei se ulkoisesti ilmenisikään. Mutta ainakin se on silloin vain ajatukseton, hetkellinen harras huokaus eikä vaikutelma, joka antaa pysyvää ajattelun ja itsetutkistelun aihetta. Tästä asiasta ei yleisesti ottaen ikävä kyllä voida mitään kovin ilahduttavaa sanoa. Vähän joka puolella maata kuulee itse papistonkin myöntävän, että opettavainen saarna ei juurikaan tavoita rahvasta, vaan saarnan tasoa arvioidaan sen mukaan, miten onnistuneesti sen voi katsoa kuvanneen paholaisen hahmoa ja helvetin tulikivijärviä. Tällaisen maun myötäileminen on luultavasti myös vahvistanut sitä. Harvoin kuulee saarnassa esitettävän autuudenjärjestystä tai todella selvitettävän jotain Uuden testamentin kohtaa. Määrätyt tekstit antavat tavallisesti aiheen kuvailla ”kristityn iloa”, ”tosi kristityn surua”, jne., mutta nämä tunteita tavoittelevat maalailut ovat silti täysin kuivia ja vailla tunnetta esitettyjä. Toinen hyvän saarnan tuntomerkki onkin, että se esitetään huutaen ja karjuen. Hiljaisesti esitettyä, vakuuttavaa opetusta ei edellä kuvatussa metelissä voisi sen enempää kuulla kuin käsittääkään. Ajan mittaan yhteinen vaivannäkö voi toki saada aikaan muutosta. Mutta kukapa pappi mielellään yksin hankkisi seurakuntansa edessä kelvottoman saarnamiehen maineen. Se, mitä tässä on kerrottu Itä-Suomesta, antaisi kuitenkin aiheen olettaa, että hän muilla seuduilla kykenisi hiukan tuloksekkaammin vetoamaan kuulijoidensa ajatteluun.
Sanotaan tosin, että pietismi oli reilut parikymmentä vuotta sitten Savossa yleisesti levinnyttä, mutta nykyään pietistien määrä on täällä varsin pieni. Yleisesti katsotaan, että pietismi osoittaa ahdasta ja ennakkoluuloista elämänkäsitystä. Meidän mielestämme sen omaksuminen osoittaa kuitenkin todellisempaa sivistystä kuin sen hylkääminen, jos jälkimmäinen tapahtuu välinpitämättömyydestä kaiken vakaumuksen suhteen. Siksi pietismin heikko menestys Savossa näyttäisi viittaavan pikemmin hengellisen harrastuksen puuttumiseen kuin kaiken yksipuolisuuden yläpuolelle kohonneeseen älylliseen sivistykseen.
Tottumuksen karaisemilta vanhemmilta pappismiehiltä kuulee harvoin muuta kuin yleisiä vakuutteluja, että rahvaan lukutaito ja kristinopin tuntemus ovat hyviä. Mutta jos kysyy rahvaan kristinopin tuntemusta joltain nuoremmalta opettajalta, joka ei ole vielä ehtinyt luopua sivistyneemmistä yhteiskuntaluokista mukanaan tuomistaan tiedon ihanteista, saa kuulla esimerkkejä lähes uskomattomasta raakuudesta ja tietämättömyydestä. Yksinkertaisimmatkin katekismuksen kysymykset ja vastaukset ovat käsittämättömiä merkkejä, joiden äänteet poloinen talollisenpoika on painanut mieleensä ja säilyttänyt siellä ehkä kymmenen vuotta ilman että hänellä olisi koskaan ollut tai tulisi olemaan aavistustakaan niiden merkityksestä. Emme uskalla väittää tilanteen aivan yleisesti olevan tällainen, mutta samansuuntaisten todistusten mukaan tällainen asiantila on varsin yleinen. Vielä yleisempi on se kokemus, että rahvas on parempi ajatuksettomassa ulkoluvussa kuin sisälukemisessa. Kuka tahansa voi helposti vakuuttua, että talonpojat, jotka osaavat jokseenkin sujuvasti lukea jotain muutakin kuin uskonnonopetuksessa tavallisesti käytettävää kirjaa, ovat poikkeuksia. Olemmepa kuulleet kirjoitustaitoisten ja muutoinkin seutukuntansa ymmärtäväisimpiin ja tietävimpiin talonpoikiin laskettavien miesten vain vaivoin lukevan suomenkielistä sanomalehteä. On helppo arvata, miten tällaisissa oloissa on luetun ymmärtämisen laita. Tämän lajin lukutaito on valitettavasti yleistä koko maassa. Mutta mainittujen seikkojen perusteella tilanteen täytyy tässä suhteessa Savossa ja Karjalassa olla muuta maata huonompi. Seurakuntien ja kinkeripiirien suuruuden vuoksi pappien on vaikea rippikoulussa ja kinkereillä kuulustella lukutaitoa kovin tarkoin. Kinkereillä tulee yhden päivän riittää rukousten pitämiseen, ylöskannon toimittamiseen, kestityksestä nauttimiseen sekä kahden–neljänsadan ihmisen lukutaidon ja kristinopin tietojen tutkimiseen. Jälkimmäisessä asiassa annetaan papillista opetusta koko eliniäksi kahden–kolmen viikon ajan, myöskin sadoille kerrallaan. Näissä oloissa onkin pikemmin ihmeteltävää, että hyvä kirkkoherra pystyy vuosikymmenessä saamaan lukutaidon selvästi kohenemaan seurakunnassa, jossa se vähemmän uutteran edeltäjän aikana oli taantunut. Ja kuitenkin sellaisia ihmeitä joskus kuuluu tapahtuvan, yhtä lailla rahvaan kuin sen sielunhoitajankin hyvän tahdon kunniaksi.
Mitä rahvaan lukutaitoon ja lukutaidon sivistykselliseen merkitykseen muutoin tulee, niin viittaamme lehtemme numerossa 15 julkaistuun artikkeliin ”Kansakoulujen perustamisesta”. Siinä koetimme osoittaa myös rahvaan kotiopetuksen puutteelliseksi.
Jos lukuhalua arvioidaan Kuopion läänin ainoan kirjakaupan myymien kirjojen tai täällä ilmestyvän suomenkielisen sanomalehden levikin perusteella, niin päädytään tässä käsiteltävien maakuntien suhteen varsin epäedulliseen tulokseen. Eräät herra Renqvistin kirjat samoin kuin hiljattain ilmestynyt ”Lukemisia Suomen kansan hyödyksi” ovat kuitenkin myyneet täällä hyvin. Jälkimmäisen kirjan suopea vastaanotto on ilahduttava osoitus siitä, että rahvas sittenkin etsii valistusta, kunhan sitä vain tarjotaan. Sekä tämän että herra Renqvistin kirjojen hinnat osoittavat myös selvästi, että teosten ainoa tarkoitus on valistaa ja hyödyttää.
Ei pidä unohtaa, että suomalaisella rahvaalla on sananlaskujen ja sananparsien muodossa kiistaton perinteisen elämänviisauden aarre, eikä myöskään voida kieltää rahvaan yleisesti ottaen harkitsevaista ja tutkailevaa mielenlaatua. Mutta luuloteltu isänmaallisuus johtaa harhateille, jos kansaamme näissä asioissa pidettäisiin jotenkin muita kansakuntia parempana. Kansakunnan muinaisrunoihin sisältyvät käsitykset olioiden luonteesta ovat kiistämättä raakoja ja muodottomia mielikuvituksen tuotteita, jotka jäävät jälkeen jo skandinaavisenkin mytologian paljon terävämmistä opeista. Sananlaskuviisaus on yleistä ja suureksi osaksi kaikille kansakunnille yhteistä. Terve talonpoikaisjärki ei myöskään ole mikään suomalaisen yksinoikeus. Sen sijaan voidaan sanoa, että se suomalaisten samoin kuin napaseudun kylmyyteen käpertyneiden puolivillien kansakuntien keskuudessa ilmenee harvoin eikä silloinkaan mitenkään tulisesti sen enempää ajatuksissa ja sanoissa kuin päätöksissä ja toiminnassakaan. Jos aitosuomalaisen kansallisluonteen katsotaan löytyvän Itä-Suomesta, niin ajatuksen ja tahdon velttous on epäilemättä sen tärkeimpiä tuntomerkkejä. Saman velttouden merkkejä näkyy toki muuallakin maassa, varsin selvästi vieläpä ruotsalaistuneessa herraluokassakin, mutta vähäisinkin kokemus osoittaa Itä-Suomen olevan tässä suhteessa paljon muuta maata edellä. Syvämielisyydestä, jonka pitäisi olla hitaan ponnistelun hedelmä, emme voi sanoa mitään niin kauan kuin uskonoppi, kirjallisuus, valtiojärjestys, kunnallislaitos, kansan tavat tai elinkeinot eivät millään tavalla osoita sellaista ilmenevän enempää kuin muissakaan kansakunnissa. Pidämme tätä velttoutta yksinkertaisesti alhaisemman sivistyksen osoituksena ja siitä syystä väestönosa, jossa velttous näkyy selvimmin, osoittaa selvimmin myös jonkinlaisen henkisen herätyksen tarvetta.
Jos ylipäänsä halutaan mitata massan älyllistä sivistystä sen mukaan, miten sivistyneistön yleisesti totuutena pitämän tiedon sirpaleita on sen pariin levinnyt, niin kaikkia Euroopan kansoja, englantilaisia ja saksalaisia kenties lukuun ottamatta, on pidettävä tietämättöminä ja valistumattomina. Yleispätevämpi mittapuu sen sijaan saadaan taikauskoisten ennakkoluulojen olemassaolosta. Kukaan tuskin epäilee, etteivätkö ne ole suunnattoman yleisiä kaikkialla Suomessa. Ja pidämme varmana, että Savossa ja Karjalassa ei tämän tiedon suhteen olla köyhempiä kuin missä tahansa muualla. Kaikenlainen taikuus on täällä yleistä eikä noidan tarvitse nähdä nälkää. On varsin outoa, että näissä oloissa yksikään kansalle suunnatuista kirjoista ei suoranaisesti pyri kitkemään pois näitä ennakkoluuloja. Kaikkein varmin suurten joukkojen älyllisyyden mittapuu on kuitenkin yhteiskunnan yleisiä asioita kohtaan tunnettava kiinnostus. Meidän maassamme sellaista kiinnostusta ilmenee tuskin muualla kuin uskonnon alueella. Täällä kuten muuallakin Euroopassa niin sanottu keskitetty hallinto on nielaissut sisäänsä myös kaiken kunnallisen toiminnan eikä luonteeltaan poliittista kiinnostusta voikaan olla olemassa. Ja kun olemme edellä esittäneet käsityksemme uskonnollisen tietoisuuden nykytilasta, niin lukija oivaltaa, että meidän on siis kiistettävä ylipäänsä kaiken yhteiskunnallisiin asioihin kohdistuvan kiinnostuksen olemassaolo. Jopa tietoisuutta kuulumisesta kansakuntaan, jolla on oma kielensä, omat lakinsa ja tapansa, voi syntyä rahvaan parissa vasta sitten kun sivistynyt yhteiskuntaluokka ei enää häpeile kuulumistaan suomalaiseen kansakuntaan. Jos rahvaalle kerrottaisiin, mitä suomalaisen kirjallisuuden ystävät tämän päämäärän hyväksi tekevät ja ovat tehneet, se varmasti auttaisi sivistyksen kohoamista ja synnyttäisi rahvaassa nyt puuttuvaa kiinnostusta yhteiskunnan asioita kohtaan.
IV [nro 41, 9.10.1845]
Kaikkiin edellä lueteltuihin rahvaan älyllisen sivistyksen edellytyksiin on lisättävä vielä kaikkein tärkein eli rahvaan suhde sivistyneempiin yhteiskuntaluokkiin. Jokaisen on varmaan helppo myöntää, että tämä suhde ei voi olla vahingollisempi kuin Suomessa, jossa sivistys puhuu rahvaalle käsittämätöntä kieltä. Tästä seuraa ensinnäkin, että rahvaalla ei ole pääsyä kotimaisen kirjallisuuden pariin eikä sen lapsilla oppilaitoksiin. Tuomioistuimessa päätetään talonpojan elämästä, kunniasta ja omaisuudesta niin ettei talonpoika ymmärrä kieltä, jolla asiaa tutkitaan ja se ratkaistaan. Mutta lisäksi tällainen tilanne saa rahvaan suhtautumaan epäluuloisesti sivistyneitä ja sivistystä kohtaan.
Tällaista epäluuloisuutta ilmeneekin kiistämättä kaikkialla Suomessa. Sama ilmiö toki näkyy muissakin maissa, voimakkaampana tai heikompana sen mukaan missä määrin herrat ovat käyttäneet yhteiskunnallista asemaansa ja suurempia tietojaan rahvaan kohtuuttomaan sortamiseen. Mutta harkinta ja kokemus osoittavat tällaisen epäluulon olevan voimakkainta siellä, missä kieli muodostaa ylittämättömän muurin näiden yhteiskuntaluokkien välillä ja missä hallinnon sekä oikeuslaitoksen käyttämä rahvaalle vieras kieli tekee sen täysin herroista riippuvaiseksi. Tällainen tilanne ikään kuin yllyttää herraa sortamaan ja antaa samalla välineet sorron rankaisemattomaan harjoittamiseen. Siitä, minkälainen tämä tilanne missäkin maassa on, emme voi sanoa mitään. Jonkinlaisen arvion voi asiasta muodostaa jokainen, joka katselee avoimin silmin ympärilleen, vertailee esim. monen virkamiehen hyvinvointia heidän palkkatuloihinsa tai näkee tuomiokirjoissa yleisen syyttäjän nostamia mutta ”todisteiden puuttuessa” hylättyjä kanteita. Voi olla, että tällä tavoin tutkimalla ei Suomesta löytäisi mitään, emmekä suinkaan väitä vian silloin olevan tutkijassa. Mutta jos tällaisia havaintoja löytyisi, ne eivät vain valaisisi kyseistä tilannetta yleensä, vaan antaisivat myös mittapuun sen suhteellisen yleisyyden arviointiin eri maakunnissa.
Mitä erityisesti Savoon ja Karjalaan tulee, niin ne ajat ovat toki ohi, jolloin kruununvoutia varmaankin aiheellisesti saatettiin kutsua ”Karjalan kuninkaaksi”. Varmaa on kuitenkin, että epäluuloisuus herroja kohtaan on näissä maakunnissa suurta ja että talonpoika harvoin luottaa herralta saamaansa neuvoon, hänen tulkintaansa tuomioistuimen päätöksestä jne. Talonpoika uskoo lujasti siihen, mitä paperilla seisoo, mutta hän ei luota tuomarin tulkintaan siitä, eikä edes ensimmäiseen tuomioistuimen ulkopuoliseenkaan tulkitsijaan. Hän kääntyy aina kolmannen ja neljännen puoleen saadakseen varmuuden siitä, mitä hieroglyfeillä kirjottu paperi sisältää. Yhteinen kansa tuntee tämän riippuvuutensa syvästi ja sen laulajat vuodattavat tätä tunnetta liikuttavissa valituksissaan. Lukekaa vaikkapa Morgonbladetissa hiljan julkaistu käännös Puhakan laulusta tai lukekaa Korhosen ja monen muun – etupäässä savolaisten tai karjalaisten samanlaisia lauluja.
Pidämme siis ratkaistuna, että tämä seikka yhdessä muiden jo mainittujen kanssa on vaikuttanut erityisen haitallisesti Itä-Suomen rahvaan älylliseen sivistykseen. Mutta jos tällaisissa oloissa voisikin odottaa herraluokan puolelta jotain panosta tämän sivistyksen hyväksi, niin Pohjanmaata lukuun ottamatta sellainen vaikuttaminen ei missään ole yhtä mahdotonta kuin Savossa ja Karjalassa, siitä yksinkertaisesta syystä, että herrasväkeä on täällä niin vähän. Esim. Ruotsissa on aiottu muodostaa maaseudulla asuvista aatelittomista säätyläisistä aivan oma valtakunnansääty. Suomessa tämä yhteiskuntaluokka on ylipäänsäkin pieni ja Itä-Suomessa niin aatelisia kuin muitakin säätyläisiä on väestöstä niin pieni osa, ettei sitä voi oikein laskea miksikään. Seutu on niin harvaanasuttua, että myös tavanmukaisia säätyläishenkilöitä, nimismiehiä ja pappeja on vähän. Suuret maaomaisuudet eivät tosin ole toivottaviakaan, etenkään rälssioikeudella hallitut, koska kokemus osoittaa että rälssitalonpojat ovat muuhun yhteiseen kansaan verrattuna tietämättömämpiä, siveettömämpiä ja köyhempiä. Mutta maalle olisi varmasti sekä taloudellisessa että henkisessä mielessä hyödyllistä, jos valtion virkoja hakevien määrä joskus paisuisi niin suureksi, että keskiluokan lasten olisi pakko siirtyä maatalouteen ja muihin elinkeinoihin. Savossa ja Karjalassa tällaisesta on vielä vähemmän esimerkkejä kuin muualla maassa. Aiemmin näissä maakunnissa oli runsaasti sotaväkeä ja monien yhtäpitävien vakuutusten mukaan sotilashenkilöt vaikuttivat suuresti rahvaaseen niin välittömän kanssakäymisen kuin paremmin hoidetun maataloutensakin tarjoaman esimerkin avulla. Nyt entisen ruotuarmeijan vuokralle annetut maapalstat sen sijaan ovat tavallisesti kaikkein huonoimmin hoidetut ja niiden asukkaat yhteisön kaikkein vähiten arvostettuja jäseniä.
Mutta nämä tarkastelut riittäkööt. Niiden tuloksena voinemme pitää sitä, että Savossa ja Karjalassa niin väestön taloudellinen asema kuin sen siveellinen ja älyllinen sivistyskin vaativat huolehtivan hallituksen huomiota enemmän kuin missään muualla maassa. Sillä sikäli kuin tällaisia asioita yleensä voi todistaa, niin tässä esitetty on todistanut, että 1) tämä väestö on yleisesti ottaen älyllisen sivistyksensä puolesta muita maakuntia jäljessä; 2) että erityisesti verraten suuri tilaton väestönosa on sivistykseltään vielä alemmalla tasolla; 3) että lähinnä tämän seurauksena tämä osa maasta on yhä kykenemättömämpi elättämään asukkaansa ja että 4) toimeentulon heikentyessä myös yleinen siveellisyys välttämättä rapistuu.
Koska ruumiillinen rappio kuitenkin herättää huomiota ja myötätuntoa henkistä rappiota paremmin ja koska muutamat tilastotiedot kykenevät vakuuttamaan useimmat lukijat paremmin kuin pelkkä yleiseen kokemukseen vetoaminen, niin haluamme tässä esitetyn lisäksi toistaa seuraavat tosiasiat, jotka osin on esitetty jo tämän lehden edellisessä vuosikerrassa.
Esim. Kuopion pitäjässä väkiluku on vuodesta 1780 vuoteen 1840 kasvanut 100 prosentilla. Peltoala on samana aikana lisääntynyt 125 prosentilla. Mutta ensiksi mainittuna vuonna peltoalaa oli henkeä kohti laskettuna 0,622 hehtaaria ja kaskimaata 18,8 hehtaaria. Jälkimmäisenä vuonna peltoa oli 0,8 hehtaaria ja kaskimaata 10 tynnyrinalaa henkeä kohti. Peltoviljely on siis 60 vuodessa lisääntynyt suuresti, mutta se oli ajanjakson alussa niin vähäistä (noin 3/5 tynnyrinalaa henkeä kohti), ettei se vieläkään riitä väestön elättämiseen. Sitä vastoin maatalouden aiemmin tärkeintä osatekijää, kaskitaloutta, ei ole kyetty laajentamaan yhtä paljoa. Kasvua on ollut vain 6 1/2 prosenttia, sillä peltoviljelys on osin vallannut kaskimaita, ja myös niiden huolimaton käyttö on heikentänyt niiden tuottoisuutta.
Ja jos viimeksi mainittua seikkaa ei oteta huomioon, vaan oletetaan peltomaiden keskisadoksi molempina ajankohtina 2,5 tynnyriä ja kaskimaiden 0,2 tynnyriä viljaa tynnyrinalaa kohti niin huomataan, että vuonna 1780 tuotto henkeä kohti oli peltomaalta 1,55 tynnyriä ja kaskimailta 3,76 tynnyriä eli yhteensä 5 3/10 tynnyriä henkeä kohti. Vuonna 1840 peltojen tuotto oli 2, kaskien samoin 2 tynnyriä eli yhteensä neljä tynnyriä henkeä kohti.
Ja vaikka tuotto tässä laskelmassa olisikin arvioitu väärin, se osoittaa joka tapauksessa, että viljantuotanto on suhteessa väkilukuun vähentynyt 60 vuodessa lähes neljänneksellä. Jos siis väestö lisääntyy jatkuvasti samalla vauhdilla samojen olosuhteiden vallitessa, niin viljansaanti väistämättä heikkenee vuosi vuodelta. Tällainen tulos on todella ajattelemisen arvoinen ja sen oikeellisuus tulee vielä tarkemmin tutkia.
Miten nämä seuraukset voidaan tulevaisuudessa torjua? Tähän kysymykseen olemme joutuneet vastaamaan jo etukäteen. Eräs tärkeä keino on maan jakamisen helpottaminen. Toimitettujen isojakojen kautta on lohkottu melkoisia kruunun yhteismaita, ja uudistilojen perustamista niille on tuettava. Maa-alan laajuus yllyttää yhä jatkamaan kaskiviljelyä, jonka varsinaiseen peltoviljelyyn verrattuna vähäinen keskituotto aiheuttaa mainitun epäkohdan. Pienempi maa-ala sitä vastoin pakottaisi asukkaansa peltoviljelyyn. Mutta väitetään, ettei Itä-Suomessa riitä maata edelleen jaettavaksi. Katsotaanpa, miten asian laita on.
Kuopion läänin pinta-ala on lähes 9 miljoonaa tynnyrinalaa. Siitä peltoa on 100 000, niittyä 250 000 tynnyrinalaa. Kahdesta miljoonasta tynnyrinalasta kaskimaata voitaisiin karkeasti arvioiden ainakin 250 000 tynnyrinalaa ottaa pelloksi. Soista ja nevoista saataisiin niittyä kaksi kertaa tämä määrä. Nuo 250 000 tynnyrinalaa uutta peltoa antaisivat esitetyn laskelman mukaan 625 000 tynnyriä viljaa, kun taas kaskiviljelyn osittainen lakkaaminen merkitsisi vain 50 000 tynnyrillisen menetystä. 60 vuodessa jälleen kaksinkertaistuvaa väestöä kohti laskettuna tällä tavoin saataisiin lisää viljaa henkeä kohti vielä 3 1/4 tynnyriä. Ja tällöin on kaskimaasta laskettu viljelyskelpoiseksi vain 1/5, soista 1/6. Myös maanviljelyn parantaminen on jätetty kokonaan huomiotta.
Tästä voidaan päätellä niiden mielipiteiden arvo, joiden mukaan maa-ala ei salli tilojen halkomista. Nykyiseen tapaan viljeltäessä tila ei tosin voi koskaan olla liian suuri, koska suuri pinta-ala tarjoaa yhä enemmän tilaa vaihtaa kaskimaata. Mutta selvää on, että jos tiloja ei voida halkoa, niin myös viljelymaa jää vähäiseksi eikä maatalous työllistä tilatonta väestöä. Kun muitakaan elinkeinoja ei ole, sen täytyy toisin sanoen nääntyä nälkään tai lähteä pois maasta. Kumpikaan ei edellä esitetyn valossa kuitenkaan ole millään tavoin välttämätöntä. Kaikkein vähiten voi tällaisesta olla kysymys siellä, missä työpalkat ovat niin korkeat kuin Savossa ja Karjalassa.
Jos sitä vastoin oivalletaan, että irtaimen väestön maansaantia on mahdollista ja välttämätöntä helpottaa, niin siitä seuraa myös, että tämän väestönosan halua maan saamiseen on herätettävä samalla kun nyt maataomistavaa väestöä innostetaan vaihtamaan kaskeaminen peltoviljelyyn ja siten tyytymään pienempään maa-alaan. Mutta tätä, niin kuin maatalouden harjoittamisessa tarvittavaa suurempaa tarmoa ja taitoa ylipäänsäkään, ei saada aikaan muutoin kuin korkeampaa älyllistä sivistystä jakamalla. Ei tosin voida kieltää, että sivistys ja aineellinen hyvinvointi edellyttävät toinen toistaan. Mutta kun kernaasti myönnetään, että hyvinvointi on Suomessa tasaisesti kasvanut vuoden 1809 jälkeen, on sitä vastoin syytä kysyä: miten on sivistyksen kasvun laita? Tietyt ilmiöt näyttäisivät osoittavan, että hämärä tietoisuus henkisen heräämisen tarpeesta on syntynyt. Mutta sellaista täytyy silloin olla koko kansakunnassa, ei vain ns. sivistyneistössä. Väitämme, että tämä tarve, tietoisena tai ei, näkyy kaikissa Itä-Suomen asukkaiden olosuhteissa. Olemme myös koettaneet osoittaa, että kirkon antama opetus ei sen tyydyttämiseen riitä, vaikka nykyiset suuret seurakunnat jaettaisiinkin.
Tieteen historia tarjoaa monta hyvää esimerkkiä, kuinka yksinkertaisimman totuuden – ja totuus on aina yksinkertainen – on kaikkein vaikein saavuttaa yleistä hyväksyntää. Jokaisessa perheessä koetaan kaiken aikaa, kuinka lapsen henkinen sivistys tekee hänet kykeneväksi kaikissa tilanteissa huolehtimaan aineellisesta ylläpidostaan. Mutta silti epäillään, päteekö kansakuntiin sama kuin yksilön kykyihin. Sen sijaan, että mentäisiin kaiken inhimillisen toiminnan juurille ja herätettäisiin hengen sisäiset voimavarat, yritetään kansakuntien hyvinvointia edistää antamalla ohjeita toiminnasta, johon ei kuitenkaan herätetä halua. Ja kuinka yksinkertainen asia pitäisi silti jokaiselle ajattelevalle ihmiselle olla, että kansakunnat niin kuin yksilötkin pärjäävät sitä paremmin ilman näitä moninaisia talutusnuoria, mitä enemmän ne ovat itse oppineet määräämään toiminnastaan. Ja ilman minkäänlaista toiminnanhalua ei talutusnuorien avulla myöskään saada mitään aikaan. Orja tai palvelija yleensäkin ei kykene käyttämään hänelle hetkittäin suotavaa vapautta muuhun kuin levon etsimiseen. Mitä hänen herransa tahto on hänelle, sitä tarve on vapautetulle. Siksi myös jälkimmäinen etsii toimetonta lepoa heti kun tarpeen vaativa ääni vaikenee. Mutta aistillinen tarve on laatunsa puolesta helppo tyydyttää. Vain henkisen tarpeen olemassaolo toimii myös jatkuvana yllykkeenä toimintaan.
Ja mitä sanoisimmekaan vielä älyllisen sivistyksen vaikutuksesta siveellisyyteen ja tietämisen suuresta arvosta, riippumatta sen soveltamisesta tapoihin ja elämään? Ne, jotka vieläkin kysyvät, mitä jokin yhteiskuntaluokka tekee sen nykyistä tasoa korkeammalla sivistyksellä, halventavat äärettömästi niin itseään kuin ihmisjärkeäkin. Ikään kuin jokin muu kuin henkinen jalostuminen olisi ihmisen arvon mukainen päämäärä! Ja ikään kuin historia ei olisi täynnä esimerkkejä siitä, että jokaisella kansakunnalla on vaiheita, jolloin yleistä hyvinvointia ei enää voida lisätä ennen kuin on tapahtunut uutta, henkistä kehitystä. Onkohan Suomen väestö nyt tällaisessa tilanteessa. – Monestakin syystä pelkäämme asian olevan näin ja olemme kykyjemme mukaan pyrkineet osoittamaan, että tällainen tarve tuntuu kaikkein kipeimmin Itä-Suomessa.
