Ulkomailta

Protestanttisessa Saksassa, etenkin Preussin valtioissa sekä Saksissa yleinen mieliala näyttää käyvän jo vaarallisen ärtyneeksi. Levottomuuksia on ollut monin paikoin, viimeksi Magdeburgissa. Selvänä kuulutaan pitävän, että uskonnollisten kiistojen lisäksi taustalla on myös poliittista tyytymättömyyttä. Sivistyneitä saksalaisia harmittaa erityisesti ilmaisuvapauden puute; eihän ”Euroopan älyllisin kansa” voi suhtautua välinpitämättömästi siihen, ettei se voi antaa valonsa loistaa vapaasti. Ennalta ehkäiseviä ovat onneksi Preussin kahden hallituksen päätökset, joilla niin katolisille kuin protestanttisillekin dissidenteille myönnetään uskonnon harjoittamisen vapaus. Uusi levottomuuden aihe taas on Etelä-Saksan valtioiden aikomus erota yhteisestä tulliliitosta. Myös se on mielenosoitus sitä valtiota vastaan, joka on tähän asti pitänyt hegemoniaa protestanttisessa Saksassa, mutta jonka ei enää katsota edustavan maan yleisiä pyrkimyksiä. Saksan teollisuus etsiikin turvaa ensi sijassa englantilaisten maahantunkeutumista vastaan eikä Preussin ja Englannin läheinen suhde auttane pitämään tulliliittoa koossa. Edut ovatkin ehkä yhteen sovittamattomat, kun Preussin viljan vienti vaatii myönnytyksiä englantilaisille tehtaille, jotka taas ovat eteläisille valtioille erittäin vastenmielisiä.

–––––––––––––––

Edellisestä postista puuttui Helsingfors Tidningarin 68. numero. Lehti saapui viime postissa, ja sormi ojossa on taas vaadittava selitystä viivytykseen. Lehdessä on ilmoituksia yli viisi palstaa. Kummallista, että nämä todetaan täysin syyttömiksi tapahtuneeseen.

–––––––––––––––

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on myöntänyt tohtori Lönnrotia Suomen kielen sanakirjan toimittamisessa avustaneelle Ylioppilas Europaeukselle 60 hopearuplan matka-apurahan. – Herra Europaeus on kesän aikana on vaeltanut Itä-Karjalaa pitkin ja poikin kooten merkittävän määrän runoja, osin uusia episodeja ja osin Kalevalan variantteja. Runoniekka Simana Sissoselta Ilomantsin pitäjän Mekrijärven kylästä hän on kirjoittanut muistiin peräti 60 runoa. Hyvästä saaliistaan Lönnrotille kirjoittamassaan kirjeessä hän mainitsee, että eräässä näistä runoista löytyy selitys paljon kiistellyn Sampo- sanan merkitykseen. Sampohan oli sen talismaanin nimi, josta syntyi myös kiistaa Kalevalan ja Pohjolan asukkaiden välillä. Mainittu runon kohta kuuluu:

”Tuopoli vanha Wäinämöinen

Meni riista riihen luokse

Oluella ukset voitti,

– – –

Lastaeli laivan täyen

Laitto laiwansa merelle

Saatto sammon lainehille.”

Tämän selityksen mukaisesti, jolle herra Europaeus uskoo saavansa tukea muiltakin tahoilta, Sampo siis tarkoittaisi alusta tai venettä. Selitys ei kuitenkaan sovi siihen osaan, mikä Sammolla Kalevalassa on. Sammon pitäminen merenkulun ja kaupan sekä niiden kansakuntia henkisesti ja aineellisesti rikastuttavan vaikutuksen symbolina olisi aivan liian haettu ja kansanrunojen aikaan huonosti soveltuva selitys. Löytö on joka tapauksessa erittäin kiinnostava ja voi vain valittaa, että akateemisten väittelyjen kukoistusaika on ohi, koska tässä tarjoutuisi runsas aihe sellaiseen oppineeseen työhön joka viides vuosi.

Aikamme ilo

Se ruikutus nykypolven elämänilon puutteesta, johon eräs arkamaisuudestaan hyvin tunnettu lehti on äskettäin puhjennut, ei ansatsisi mainintaa, ellei sen voisi katsoa ilmaisevan maamme suuren yleisön veltostunutta mielialaa. Siksi arvelemmekin, että muutama sana tämän voimattomuuden luonteesta tavoittaisi jotain vallitsevasta tilanteesta. Ja vähän jokainen kai myöntää, että tuskin missään muualla on yhtä paljon aihetta kiivailla väsymystä ja välinpitämättömyyttä vastaan kuin tässä maassa.

Jo sinänsä ei ole kovinkaan hauskaa kuulla jonkun ihmisen valittavan, että hänellä ei ole hauskaa.1 Silloin voi nimittäin olla varma, että valittaja on laiskuri eikä ole kovinkaan suuri huvi nähdä ihmisten viettävän aikaansa velttoina ja toimettomina. Siellä taas, missä näkee toimintaa, löytää varmasti myös iloa, vaikka sitä ei koskaan ilmaistaisikaan iloisissa kekkereissä. Onkin varmaa, että hyvinvoinnin ja ennakkoluulojen toimettomaan elämään johdattamien ylimpien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ei juurikaan tunneta todellista iloa. Ja hauskuuden puutetta valittavat kaikkein eniten juuri ne, jotka eniten huvittelevat. Työläisellä sitä vastoin on suruja ja huolia, mutta ikävystyneisyyttä hän ei tunne, ellei joskus sunnuntaisin, kun ei jaksa lukea virsikirjaa eikä nukkua. Työ ja ilo ovat siten synonyymeja – jos työ vain ei ole orjatyötä, vaan työläinen on vapaa mies.

Kun siis väitetään, että nykyaika ei ole iloinen, väitetään sitä samalla toimettomaksi. Mutta viimeisen puolen vuosisadan historia osoittaa selvästi, että jos ajalla ylipäätään joskus on tapana heittäytyä laiskaksi, niin ainakaan uusin aika ei ole niin tehnyt. Maailmanhistoria voi tuskin osoittaa aikakautta, jolloin valtioissa, tieteessä, teollisuudessa tai ajattelun ja tapojen alueella olisi tapahtunut enemmän mullistuksia. Tällä hetkellä on näköpiirissä yhtä syviä muutoksia myös kirkon ja uskonnollisen ajattelun piirissä. Jos kieltää näiden mullistusten edistäneen ihmiskunnan henkistä vapautta ja jalostumista, osoittaa vain oman sokeutensa ja virheellisen tai puutteellisen sivistyksensä. Tarvitsee vain mainita tämänhetkiset pyrkimykset kansan sivistämiseksi kristittyjen kansojen keskuudessa, työläisen usein kovan osan helpottamiseksi, rikollisten hoitamiseksi ja parantamiseksi, orjuuden lakkauttamiseksi sekä kristinuskon levittämiseksi, ja on myönnettävä, että ihmiskunnan jaloimmat tunteet ja ajatukset on herätetty hyvää tuottavaan toimintaan. Eurooppalaisten kansakuntien elämä, kansallishengen tuore herääminen, sekä pyrkimykset valtiomuodon parantamiseen, sanan ja omantunnonvapauteen tai yhdenveroisiin kansalaisoikeuksiin eli sanalla sanoen siihen, että kaikille ihmisen henkisille kyvyille suotaisiin mahdollisuus kehittyä; tämä elämä todistaa voimallisesti nykyajan iloisesta rohkeudesta ja elävästä halusta.

Aikamme iloitsee kaikesta, mitä elämään ja henkeen kuuluu, omasta elämästään ja omasta olemassaolostaan. Jos meidän aikamme ei salongeissa olekaan iloinen, niin tämä johtuu luultavasti siitä, että ajan elämää ei niistä löydä. Ja kun Helsingfors Tidningar pitkän tutkiskelun jälkeen luulee havainneensa, että aikamme ei ole iloinen, niin se todistaa vain, että H. T. ei koskaan kohdannut nykyajan henkeä ja elämää. Siellä, missä ne ovat täyteläisyydessään läsnä, ei todellakaan ole tilaa ruikutukselle, vaan iloiselle rohkeudelle, joka iloitsee pyrkimystensä menestyksestä eikä lannistu niiden tiellä olevista vastoinkäymisistä. Siellä nimittäin tiedetään varmasti, että ajanhenki lopulta suo itselleen olemuksen, joka on kyllin vahva kasvattamaan huomastaan tulevaisuuden.

Ja jos ”meidän aikamme” etenkin meidän maassamme olisikin osoittautunut erityisen ilottomaksi, niin tämä ilmiö johtuu samasta syystä, siis siitä, että ajanhenki ei täällä ole vielä kyennyt virittämään mieliä iloiseen toimintaan. Mitä tahansa voidaankin tämän tilanteen syistä sanoa, niin varmaa on kuitenkin, että mahdollisuuksia ajanmukaiseen toimintaan ei täältä puutu. Mutta sitä ei osoiteta valittamalla aikamme kurjuutta tai ettei se ole oikein hauska ja iloinen. Kaikkein vähiten tulee syyttää aikaa siitä, että osa sen lapsista ei tunne sen henkeä: henki kun ei tule nukkuviin vaan niihin jotka valvovat ja tekevät työtä. Täällä valitettavasti nukutaan monessa asiassa. Mutta luja tahto vie läpi vaikka harmaan kiven ja kaikkein ahtaimmissakin oloissa ihminen voi tehdä enemmän kuin hänen lyhyt elinaikansa sallii. Meidän maassamme tästä todistaa ensi sijassa kansallisten sivistyspyrkimysten herääminen, ja niihin vilpittömästi mukaan lähtevä ihminen ei todellakaan jää iloa vaille. Jos tämä suuntaus joskus yleistyy maamme sivistyksen kantajien keskuudessa ja saavuttaa menestystä, niin jotain tuosta ilosta varmaankin leviää myös salonkeihin. Silloin H. T:llä olisi nykyistä vähemmän aihetta väittää, että aika ei ole iloinen. Mutta vielä parempi olisi, jos H. T. heti alkaisi työskennellä sellaisen ”meidän aikamme” puolesta. H. T. löytäisi itse iloa ja pääsisi sovintoon ajan kanssa, jonka henki ei ole sitä vielä päässyt koskettamaan. Se olisi myös voitto asialle, joka on aivan liian suuri vähätelläkseen kenenkään voimia, ei edes niiden jotka häpeämättömästi syyttävät aikaa omasta velttoudestaan ja saamattomuudestaan.

Viljakaupasta

Jos muistakin kaupan lajeista on jo puhuttu ja kirjoitettu paljon, niin viljan kaikkia muita ylivoimaisesti suurempi merkitys kauppatavarana on tehnyt sen sitäkin keskeisemmäksi niin taloustieteellisten pohdiskelujen kuin hallitusten toimenpiteidenkin kohteeksi. On ollut aikoja, jolloin kaikki varsinainen viljakauppa on ollut kiellettyä tai muulla tavoin ehkäisty. On määrätty tavaralle enimmäishinta tai pakotettu sen omistajat luovuttamaan varastonsa. On jopa eristetty saman maan eri maakuntia toisistaan niiden välisen viljakaupan estämiseksi. Nämä moninaiset ja nyt nurinkurisiksi tunnustetut toimet saivat Adam Smithin esittämään väitteensä: ”eräs nälänhätien keskeinen syy ovat juuri ne toimenpiteet, joihin on ryhdytty niiden estämiseksi”.

Voi todellakin pitää periaatteiden suurena voittona ennakkoluuloista, että nyt ainakin kotimainen viljakauppa on vapaata tietääksemme kaikissa Euroopan maissa. Päinvastaisessa kannassa pysymistä on oikeutettua nimittää ennakkoluuloksi, sillä kovin kaukana eivät ole ajat jolloin viljakauppias ja jyväsaksa olivat sama asia, ja kansan tietämättömyys sekä hallituksen sille tekemät myönnytykset löivät tämän niin tärkeän kaupan harjoittamiseen halveksitun leiman. Fysiokraattinen koulukunta, jonka mukaan maatalous tunnetusti oli ainoa tuottava elinkeino ja joka siksi piti korkeita viljanhintoja hyödyllisenä niin maataloudelle kuin maallekin, kannatti kaikkia keinoja hintojen ohjailemiseksi. Olosuhteiden pakosta, ei niinkään teorioiden ansiosta, palattiin kuitenkin merkantiilijärjestelmään, joskaan ei tiukimmassa muodossaan. Kaikkialla ollaan silti yhä sitä mieltä, että kotimaista maataloutta on yhtä lailla kuin muitakin elinkeinoja suojeltava estämällä ulkomaisen tuonnin paisuminen liian suureksi.

Maan sisäisen kaupan kannalta on sitä vastoin ilmeisen tärkeää, että lainsäädäntö suosii viljakauppaa. Meidän maassamme tämä kaupanteko on onneksi täysin vapaata. Mutta hyvät yhteydet Venäjälle ja kuljetusvaikeudet oman maan eri maakuntien välillä saavat aikaan sen, että venäläisillä jauhoilla käytävä kauppa on jokseenkin ainoa, joka kannattaa. Kotimaisella viljalla käyvät kauppaa tuskin muut kuin muutamat palkkalaiset.

Hallitus on tosin osoittanut erittäin kiitettävää huolenpitoa koettaessaan tyydyttää tilapäistä tarvetta, jota varsin usein ilmenee osittaisen kadon kohdatessa jotain maakuntaa. Mutta on kiistatonta, että juuri tämä huolenpito estää yksityistä yritteliäisyyttä huolehtimasta tarpeiden tyydyttämisestä. Yksityinen kun ei tässä tilanteessa voi laskea tavaralleen mitään varmaa hintaa ja riski on liian suuri, jotta kukaan lähtisi käymään kauppaa mahdollisen tappion uhatessa. Kruunun makasiinien alhaisiin hintoihin tottuminen on siten täysin hävittänyt yksityisen yritteliäisyyden tältä alalta. Voidaan tietysti pitää samantekevänä, mistä rahvas tarpeen tullen saa tavaransa, ja voidaanhan pitää etunakin, että tavaraa saa kruunun varastoista halvemmalla kuin yksityiseltä. Mutta asialla on toinenkin, hyvinkin tarkastelemisen arvoinen puoli.

Vaikean ja yleisen kadon sattuessa hallituksen väliintulo on ilman muuta toivottava apukeino hädästä kärsiville. Mutta jos kato ei ole kovin paha, niin tämä hellä huolenpito näyttää itse tekevän itsensä jatkuvasti tarpeelliseksi. Useimmiten käy nimittäin niin, että sadon epäonnistuminen aiheuttaa puutetta kunnollisesta siemenestä, mutta kansa ei joudu suoranaiseen nälänhätään. Mutta edes sellaisenakaan vuonna kruunun varastot eivät riitä tyydyttämään tarpeita. Muutama tuhat tynnyriä lääniä kohti voi tosin aiheuttaa kruunulle suuren tappion, koska tavara myydään muutoin käypää hintaa halvemmalla. Jokin 6 000–10 000 tynnyriä on kuitenkin täysin mitätön määrä kokonaisen läänin siemenviljan tarvetta ajatellen. Ja kuitenkaan juuri mainitusta syystä yksityisillä ei ole lainkaan varastoja, josta täyttää puutetta. Moni pelto jää siten kylvämättä, mikä taas pienentää seuraavan vuoden satoa. Näin avun tarve jatkuu vuodesta toiseen kunnes erityisen hyvä vuodentulo tekee sen joksikin aikaa tarpeettomaksi.

Kokeneet ja näihin asioihin perehtyneet miehet ovatkin sitä mieltä, etteivät laina-avustukset kruununmakasiineista auta samalla tavoin maatalouden edistämistä kuin välittömän hädän torjumista. Tottumus avustuksen saantiin synnyttää heidän mukaansa välinpitämättömyyttä ja sammuttaa oman ajattelun. Sellaista viljalainaa ei annetakaan, jota maksettaessa ei saatavaa tarvitse samalla vähentää. Onkin luonnollista, että kun luottamus avun saantiin johtaa huonoon taloudenpitoon ja puutteeseen, niin silloin ei harkita myöskään lainan takaisin maksun mahdollisuuksia, vaan ainoastaan senhetkistä tarvetta. Tästä seikasta todistavat jo noiden lainojen myöntämisehdot; vuotuinen korko tynnyriltä on korkeampi kuin yksityisen kesken käypä ja sallittu korko. Näin myös laina-avustukset tekevät itse itsensä välttämättömiksi ja lieneekin harvinaista, että annettu avustus ei seuraavana vuonna jälleen edellyttäisi hallitukselta uutta anteliaisuutta.

Kysymykseen liittyy kiistatta monia vaikeuksia. Mutta jos sama rahamäärä, jonka kruunu usein menettää viljan myynnissä ja lainaamisessa, käytettäisiin suoraan maatalouden tukemiseen, ja kontrolloitaisiin, että avustus todella edistäisi tarkoitettua päämäärä, niin maalle koituva voitto olisi luultavasti suurempi kuin kruunun varastoista myymällä ja lainaamalla nyt saadaan. Kokemus on kaikkina aikoina opettanut, että valtion harjoittama liiketoiminta kannattaa niin valtionkassan kuin yleisönkin kannalta yksityistä yritteliäisyyttä huonommin. Sama kokemus pätee myös viljakaupan suhteen. Huonot yhteydet ja kallis kuljetus voivat hetkellisesti tehdä yksityisen tarjoaman tavaran kalliimmaksi. Pitemmällä ajalla tilanne kuitenkin tasoittuu, koska maanviljelijä ei enää tarvitse yhtä helposti apua ja koska jokaisella seudulla löydetään hyvinä vuosina viljan ostaja, jolta taas saa kohtuullista apua silloin kun katovuodet tekevät sen hänen kannaltaan välttämättömäksi.

Mutta yhteiskunnallisissa samoin kuin yksityisten ihmistenkin asioissa tarvitaan usein nopeita toimia sillä tavoin kuin ne sinä hetkenä voidaan tehdä, ja periaatteiden sekä järjestelmien on jäätävä taka-alalle. Kansantalouden tutkijan laita on samoin kuin lääkärinkin: hän tutkii tautien teoriaa, mutta parantaa vain oireita. Sanotaan esimerkiksi, että jos vankeinhoitoon vuosittain käytettävät, usein koulujen menoja suuremmat rahasummat käytettäisiinkin jälkimmäisten hyväksi, ei ensiksi mainittuja menoja tarvitsisi vuosittain lisätä vaan vähentää. Yleisen sivistyksen tarve ei kuitenkaan ole samalla tavoin pakottava kuin yleisestä turvallisuudesta huolehtiminen. Jälkimmäisen tarve tuntuu joka hetki, edellisestä huolehtimiseen herättää vasta vuosisatojen kokemus.

Tässä käsitelty asia on erityisen tärkeä Itä-Suomen, Savon ja Karjalan kannalta. Näiden maakuntien asukkaille viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana yleisistä varoista annetut avustukset kohonnevat varsin huomattaviin summiin. Juuri täällä on kiitollisena tunnustettava, että tämä hallituksen hellä huolenpito on torjunut paljon hätää. Saattaa mennä vielä kymmeniä vuosia, ennen kuin tullaan pitempiä aikoja toimeen ilman tällaisia avustuksia. Kulkuyhteydet asettavat erityisen suuria esteitä näiden maakuntien tarpeisiin riittävälle viljakaupalle. Muutosta voidaan toivoa vasta silloin, kun Saimaan kanava on avannut yhteyden merelle ja maan muihin maakuntiin. Valtion apua ei silloin tarvita yhtä paljon eikä yksityisen yritteliäisyyden myöskään tarvitse pelätä kilpailua siltä taholta. Emme kuitenkaan riittävän hyvin täytä velvollisuuttamme tunnustaa olemassa oleva hyvä, jollemme erikseen muistuta siitä suuresta hyödystä, jota valtion uusia viljelyksiä sekä teitä varten myöntämät avustukset ovat näille seuduille tuottaneet. Olemme sitä mieltä, että tällä tavoin käytettävää avustusta tullaan tarvitsemaan kaikkein pisimpään näissä maakunnissa, joiden pinta-alasta varmaankin yli 9/10 on yhä täysin viljelemättömiä erämaita.

Kallis kepponen2

Vuonna l755 eli Pariisissa eräs sepänkisälli, nokinen mutta iloa säteilevä, sillä hän rakasti ja oli rakastettu. Päivänä muutamana hän kopsutteli puukengät jalassaan mutta yllään vasiten tätä tilaisuutta varten upouusi paita, pitkin bulevardeja vihellellen hempeimpiä operettisävelmiä mitä pystyi. Hän heilutteli reippaasti toista käsivarttaan, jonka kädessä piteli vasaraa ja pihtejä, toinen käsi taas lepäsi vyöhön kiinnitetyllä valtaisalla nipulla tiirikoita. Suopea kohtalo oli määrännyt, että meidän Josefimme oli kutsuttu avaamaan lukkoa juuri siihen taloon jossa hänen Jeannensa asui. Lurittelu pakkasi tyrehtymään, niin makoisaan hymyyn levisi hänen suunsa, kun hän haaveksi siitä miten Jeanne suuttuisi hänen nokisesta naamastaan ja väistäisi häntä, mutta puhdistaisi lopulta itse sen hohtavan valkeaksi, ja peittyisi siitä hyvästä niin moneen kuumaan suudelmaan kuin aika sallisi – ja kun hän tuumi, miten hyvin suoritettu palvelus ja kiitos siitä sopivat yhteen. ”Jollei minua pestä, minulla ei ole mitään kiittämistä, enkä sitä paitsi voi sillä lailla kiittääkään; mutta Jeanne kyllä pitää kiittelyistä, ja varsinkin sellaisista; senpä vuoksi minut kyllä varmastikin pestään.” Nämä yksikertaiset päätelmät ilahduttivat hänen tervettä sydäntään kelpo lailla – ja viheltely katkesikin ennen loppuaan.

Kohta hän olikin määränpäässään, ja helppo työ oli pikaisesti suoritettu. Kolisevat jalkineensa kädessä hän hiipi nyt talon neljästä portaikosta yksiä ylöspäin kohti sitä ullakkokamaria, jossa hänen Jeannensa vietti hiljaista, työteliästä elämäänsä. Hän tahtoi yllättää tytön, säikäyttää tämän kuin lapsen työntämällä ovenraosta mustat kasvonsa; mutta ovi olikin lukossa. Hän koputti siihen, ensin hiljaa, sitten kovempaa, hän kuiskasi tytön nimeä ja helliä lempinimiä avaimenreiästä, hän kutsui tyttöä kovalla äänellä, mutta kukaan ei vastannut eikä kukaan avannut. Kuten sanottu, Jeanne oli työteliäs tyttö, ja aamu oli vielä varhainen. Hän ei siis vielä ollut voinut lähteä ulos. Hän oli myös kunnon tyttö, hellä ja – uskollinen. Mutta hän oli yksin, hän oli kaunis, ja Pariisi on viettelyksen tyyssija. Mustasukkaisuus on myös kiivas tauti, joka lisäksi ei katso henkilöön, vaan saattaa tarttua yhtä helposti nokiseen Josefiin kuin Venetsian mauriin. Hänellä oli kädessään väline jolla saavuttaa täysi varmuus – tiirikat, eikä hän voinut vastustaa kiusausta. Tiirikka oli jo lukossa, ja kevyt kädenpainallus ponnahdutti oven auki.

II [nro 38, 18.9.1845]

Huoneessa ei ollut ketään. Jeanne oli kenties nukkunut liikaa. Ujosti ja katuvaisena poika veti varoen sivuun alkovin verhon, jonka takana tytön vuode oli. Hän painoi ihastuksissaan huulilleen pikkuisen, pitsireunusteisen myssyn joka virui tyynyllä, eikä ajatellut, että siihen jäisi selvät jäljet sekä niistä että hänen viidestä karaistuneesta sormestaan. Mutta tehty mikä tehty. Hän ei saanut poistetuksi jälkiä täällä olostaan. Hän heitti vielä katseen rakkaansa unien kodin ylle ja kääntyi lähteäkseen.

Mutta samassa hän huomasi tytön ompelupöydällä pienen, kaunistekoisen rasian. Hän tarkasteli sitä lähemmin ja totesi että se oli lukossa. Aprikoidessaan uteliaana sen mahdollista sisältöä hän sai uuden päähänpälkähdyksen. Hän aikoi tehdä Jeannelle kepposen. Sanottu ja tehty. Hän työnsi rasian puseronsa sisään ja läksi suljettuaan sitä ennen huolellisesti kamarin oven. Ja taas kaartui hänen suunsa iloiseen hymyyn, kun hän ajatteli, miten Jeanne huolestuneena katoamisesta rientäisi hänen luokseen lohtua ja neuvoja saamaan, miten hän lupaisi huokeaa korvausta vastaan hankkia rasian takaisin, ja iloitsisi sitten tytön hämmästynyttä ällistystä sekä tästä että hänen kyvystään milloin tahansa päästä tämän huoneeseen näpistämään mitä hyvänsä – sanalla sanoen: nämä kuvitelmat riemastuttivat Josefin sisintä kelpo lailla, ja kaikki vastaantulijat huomasivat sen hänen huultensa virneestä.

Jeanne oli tällä välin palannut suoraan kotiin; ja koska hänen tärkein asiansa oli ollut palauttaa se pikku rasia, joka sisälsi pitsejä muutaman sadan frangin edestä, omistajattarelleen, mutta erinäisten päänvaivojen vuoksi, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä iloisen sepänkisällin kanssa, oli unohtanut ottaa rasian mukaan ja palasi nyt sitä hakemaan, niin sen katoaminen oli ensimmäinen asia minkä hän havaitsi.

Jeanne oli tyyni ja iloinen, mutta nainen kun oli, pystyi hän kyllä tilaisuuden tullen myös pitämään ääntä itsestään. Itkien ja parkuen säntäsi hän nyt naapurilta toiselle, ja kohta oli koko talo kiihtymystilassa ja kaikki kielenkannat irrallaan. Isäntä, veltonoloinen nuuskakauppias, istui puodissaan kuulemassa raportin toisensa jälkeen hälinän ja uusien havaintojen kehityksestä; sillä kirjansitojan ja suutarin vaimot rehkivät lähestyvää vuokranmaksua silmällä pitäen ylittämään toisensa auliissa tarkkaavaisuudessa. Mutta kun yleinen kiihtymys jo alkoi asettua, sai viimeksi mainittu näistä viestintuojista viimein päähänpiston joka onnistui jatkamaan sitä. Hän heitti esiin sanasen poliisitutkimuksen välttämättömyydestä, ja isäntä, joka mielellään käytti tilaisuutta osoittaakseen arvovaltaansa, antoi hänelle tehtäväksi kaikessa hiljaisuudessa ilmoittaa asian lähimmälle poliisiasemalle. Suutarinvaimo ei kuitenkaan voinut olla ohimennen voitonriemuisesti vihjaamatta kirjansitojanvaimolle millaisen voiton hän oli saavuttanut isännän luottamuksen suhteen. Salaisuus ei siten pysynyt salaisuutena viittäkään minuuttia, ja viidentoista minuutin päästä oli poliisikin jo paikalla. Tutkimus talon sisällä ei kuitenkaan voinut olla tarkempi kuin se, jonka talon naispuolinen asujaimisto jo oli kaikin puolin suorittanut. Mutta kun poliisimies naisväen seuraamana asettui myös isännän puodin tiskin eteen, tämä johti huomioon, jonka myötä alkaa tarinamme traaginen osa.

Kadun toisella puolen, vastapäätä talon porttia, oli kaupustelijatar avannut tavarakojunsa. Poliisimies, joka ei vielä ollut päässyt selvyyteen oliko joku käynyt talossa Jeannen poissaollessa ja joka ei ollut saanut asiaan valaistusta myöskään talon isännältä, kääntyi nyt kaupustelijattaren puoleen. Tämä oli jo aloittanut vastauksensa kysymykseen: ”ei ketään muuta kuin” – mutta keskeytti äkisti, kun Jeanne liittyi ryhmään, ja vasta poliisin toistuvasti ja ankarasti kehotettua ja hänen itsensä moneen kertaan vakuutettua että kävijä oli kaikkien epäilysten ulkopuolella, hän mainitsi Josefin nimen ja lisäsi, että tällä oli ollut kädessään työkalunsa, joiden joukossa nippu tiirikoita. Talonomistaja, joka oli puotinsa ovelta kuunnellut kuulustelua, vaati heti tämänkin kuulustelua, kun kerran kaikki talon asukkaat olivat joutuneet alistumaan siihen. Jeanne riensi säikkyneenä huoneeseensa hakemaan viittaansa ja viuhkaansa kiiruhtaakseen sitten Josefinsa luo. Mutta astuessaan sisään hän purskahti taas kyyneliin. Hän meni alkoviin kuivatakseen ne, ja onnistuttuaan hiukan hillitsemään niiden tulvaa hän sattui katsahtamaan mainittua myssyä ja Josefin mustien sormien jälkiä. Kauhistuttava aavistus lysähdytti hänet ja hän vajosi vuoteelle kykenemättä pitkään aikaan nousemaan tai ajattelemaan selvästi tai tekemään päätöstä. Viimein hän tohti tarkastella lähemmin tuota onnetonta myssyä. Mustista tahroista kaksi oli selvästi Josefin lämpimien huulien jättämiä. Ne elvyttivät taas ajatuksen hänen hellästä vilpittömästä rakkaudestaan sekä varmuuden hänen syyttömyydestään, mikä ei tämän hetken jälkeen järkkynytkään.

Enempää harkitsematta Jeanne kietoi nyt viitan täyteläisille hartioilleen ja kulki rohkein askelin Josefin asunnolle. Mutta näky joka hänet siellä kohtasi vaimensi kohta taas juuri leimahtaneen rohkeuden liekin. Josefia vietiin juuri silloin vankilaan. Piittaamatta hänen asustaan tai ympärillä seisovista todistajista syöksyi Jeanne hänen rintaansa vasten huudahtaen: ”Sinä olet viaton, Josef.” Sanaakaan virkkamatta tämä painoi rakastettunsa pamppailevaa sydäntään vasten, ja kuumat kyyneleet vierivät hänen poskilleen. ”Niin, minä olen viaton”, hän viimein huusi, riuhtautui irti vaikeroivan tytön syleilystä ja seurasi vartijoitaan.

Rehellinen Josef-parka ei ollut yrittänytkään mitään verukkeita. Kun poliisimies oli tullut tutkimaan häntä, hän oli ulkona muilla asioilla. Mutta hän oli asettanut pahan onnen rasian huoneeseensa, josta se heti löytyi. Heti palattuaan kotiin hän kertoi kysyttäessä suoraan miten rasia oli viety ja vakuutti samalla, että hänellä oli ollut pelkkä kepponen mielessä. Mutta kohta hän käsitti, että tämä tunnustus voisi johtaa hänen tuhoonsa, sillä sehän todisti että hän olisi suorittanut murron – rikoksen josta rangaistiin häpeällisellä kuolemalla. Mutta hän oli liian rehellinen peruakseen sitä, tulkoon mitä tuli, ja yritettyään turhaan vakuuttaa järjestyksen valvojalle viattomuuttaan hän alistui miehekkään rohkeasti katkeraan kohtaloonsa. Vasta kohdatessaan rakastettunsa hän tunsi rohkeuden pettävän ja kykeni vain kaikki voimansa ponnistaen irtautumaan tuskaisan ihanasta syleilystä. Hänen ainoa lohtunsa oli, että ainakaan Jeanne ei epäillyt hänen viattomuuttaan.

Rakastavaisille alkoi nyt katkeran surun aika. Molemmat uskoivat vakaasti että tuomioistuin vapauttaisi viattoman epäilyksenalaisen, ja se oli hiukan lieventänyt eron katkeruutta. Selvitettiin, että Josef oli ollut Jeannen asuintalossa avaamassa erästä toista ovea, ja että hän oli monet kerrat ollut yksin tytön huoneessa eikä hän siis olisi tarvinnut tiirikoita voidakseen anastaa itselleen tämän omaisuutta, ja että he kaksi olivat aina eläneet mitä rakastavimmassa suhteessa. Mikään ei osoittanut, että Josef olisi aikonut pitää rasian. Se oli löytynyt hänen huoneensa pöydältä, ja hän vakuutti täysin uskottavasti, ettei ollut edes avannut sitä tutkiakseen sen sisältöä, josta hän saikin tietää vasta poliisivirkailijalta. Hänen tähänastinen moitteeton elämänsä todisti myös hänen viattomuudestaan, ja hänen mestarinsa antoi hänestä mitä ylistävimpiä lausuntoja. Mutta hän oli itse tunnustanut, että oli salaa murtautunut Jeannen huoneeseen, ja hänen hallussaan oleva rasia vahvisti tämän tunnustuksen samoin kuin antoi aihetta epäillä murtautumisen syytä. Tuomarin vakaumuksen oli tässä mukauduttava lain kirjaimeen, ja Josef parka sai alioikeudessa hirttotuomion.

Mutta tämä tuomio oli toki langetettu vasta ensimmäisessä oikeusasteessa. Ylioikeus, näin hän toivoi, ja Jeanne jakoi hänen toivonsa, ei ollut yhtä mekaanisesti sidoksissa lakiin ja se ottaisi varmaankin huomioon ne monet seikat jotka todistivat hänen viattomuudestaan. Yksi Pariisin parhaita asianajajia oli onnettoman sepänkisällin puolustajana. Jeanne, joka oli tutkinnassa läsnä, kääntyi tuomarien puoleen sanoin, jotka lähtivät syvältä hänen sydämestään ja saivat kaikki läsnäolijat kyyneliin; ja vastoin tapoja ja oikeudenkäyntijärjestystä hänen annettiin puhua. Tuskin kukaan kuulijoista epäili enää vapauttavaa päätöstä. Mutta se mikä saattoi vaikuttaa tuomareihin, ei voinut järkyttää lakeja. ”Rikos on selvä; tarkoituksen arvioi Jumala”, lausui viran puolesta syyttäjänä toimiva yleinen syyttäjä ja päätti puheensa kiinnittämällä tuomioistuimen huomion näihin seikkoihin: että pitsit eivät olleet Jeannen omaisuutta, että niiden anastus siten saattoi olla noiden kahden keskenään sopima siinä toivossa, että oikea omistajatar liikuttuisi Jeannen onnettomuudesta niin ettei vaatisi mitään korvausta. Vaikuttipa tässä tämä viittaus tahi se etteivät tuomarit halunneet asettua vastustamaan lakia – joka tapauksessa tuomioistuin vahvisti alioikeuden tuomion, ja Jeanne kannettiin tainnoksissa pois oikeussalista.

III [nro 39, 25.9.1845]

Rakastavaisilla oli jäljellä vielä viimeinen toivo – monarkin armahdus. Armahdus, kun mitään rikosta ei ollut tehtykään, tämä tuntui kummastakin kaamealta unelta. Mutta ihminen näkee usein unia, jotka ovatkin todellisuutta. Ne asettuvat raskaina painamaan hänen rintaansa, kun armoton kohtalo sokean luonnonlain tai yhtä kovan yhteiskuntamahdin tai vielä kovemman ihmissydämen hahmossa on pettänyt hänen oikeutetut toiveensa.

Mies jonka armosta heidän kohtalonsa riippui oli Ludvig XV, mutta hänen armonsa taas riippui tuohon aikaan madame Pompadourista, jonka porstuan ovi nyt toimi kaiken armon väylänä. Tosin myös kirjallinen armonanomus pantiin matkaan, mutta sen vaikutukseen rakastavaiset eivät tohtineet lainkaan luottaa. Sillä nyt he saivat tuta sellaista mitä eivät koskaan olleet aavistaneet, nimittäin että monarkki sai tietää yhtä vähän tällaisista anomuksista kuin oli selvillä milloin ja missä joku hänen uskollisista alamaisistaan joutui hirteen killumaan. Niin arka ja pelokas kuin olikin, oli Jeannen nyt ainoana pelastuskeinona langettava polvilleen Ludvigin ja hänen valtiattarensa edessä.

Jo tuohon aikaan kansan oli äärettömän vaikea päästä Ludvig-kuninkaansa puheille. Hänen elämäntapansa ja rappeutuneen tilansa aiheuttama häpeily panivat ilmeisesti hänet näkemään jokaisilla kasvoilla moitetta ja halveksuntaa ja kuulemaan joka rukouksessa syyttelyä. Hän vältti Pariisia poliisin väkivaltaisuuden aiheuttaman mellakoinnin sekä sitä seuranneiden teloitusten tähden, ja oli antanut rakentaa tästä nimensä saaneen chemin de la révolten [kumouksen tien], joka johti hänet Compiegnestä Pariisin ohi Versailles’hin, saman tien, jolla Ranskan kruununperijä viimeksi niin onnettomasti menetti henkensä. Tätä seurannut riita parlamentin kanssa pitkitti vielä kuninkaan pysyttelyä poissa pääkaupungista, ja armonanojat saattoivat ainoastaan Versailles’ssa toivoa jonkin suojelijan avulla pääsevänsä esittämään rukouksiaan.

Kyllähän näitä suojelijoita olikin hovin palvelusväessä, merkittävimmät markiisittaren palvelijoiden joukossa, mutta heidän suosiostaan täytyi maksaa. Ja mistä Jeanne voisi saada rahaa itseään alentamatta? Kuitenkin hänen onnistui muiden suositteluilla, öiden valvomisella ja sitkeällä työllä kootuin säästöin hankkia paikka markiisittaren asuntoon johtavilla portailla, joiden ohi kuningas kulkisi. Ei ollut tavatonta että hänen tielleen tuolla tavoin aseteltiin nuoria naisia, jotta he saisivat pääsyn vasta perustettuun kuuluisaan ”hirvipuistoon”. Niinpä nytkin kun Ludvig saapui ja vilkaisi Jeannea, hän varmaan arveli että se oli syynä tämän siellä oloon. Jeanne oli soma tummatukka, vaikkakaan ei kaunotar, ja suru ja työ olivat kalventaneet hänen ennen kukoistavat poskensa. Kuninkaan läsnäolon aiheuttama hämmennys sekä katseesta näkyvän torjunnan, miltei halveksunnan aiheuttama kauhu lamaannuttivat hänen jäsenensä ja kielensä, niin ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan eikä hievahdetuksikaan. Ja kun ahdistus viimein pakotti hänet rientämään monarkin perään, seurueen hovimiehet tarttuivat onnettomaan tyttöön, he kun pelkäsivät jokaista häiritsevää esiintymistä joka voisi siltä päivältä tärvellä heidän herransa mielialan.

Hän rukoili turhaan että saisi jäädä kunnes kuningas palaisi. Hänelle vastattiin: hän palaa yöllä – ja kun hän palaa, ei kukaan saa näyttäytyä hänen tiellään. Turhaan hän palasi seuraavan päivänä ja vielä viitenä sitä seuraavana – kuningas oli Trianonissa, eikä sinne päässyt ketään asiaankuulumatonta. Mutta sitä seuraavana päivänä Josefin oli määrä kuolla – kuolla tyhjän takia, pelkän kepposen, josta Jeanne olisi rangaissut häntä parilla moitteella – ja suukolla, kuolla siksi että oli olemassa lakeja joita hän oli aina kunnioittanut, oli olemassa yhteiskunta, jota hän oli omassa piirissään vilpittömästi palvellut, yhteiskuntajärjestys, jota hän ei mitenkään ollut aikonut rikkoa, kuolla, kun kuitenkin varsin lähellä Jeannea oli ihminen, joka yhdellä sanalla olisi voinut pelastaa hänen henkensä. Jeanne ajatteli vielä: tämä on unta, mutta pelkäsi kuitenkin paluuta Pariisiin, pelkäsi varmuutta siitä että tämä kuitenkin oli todellisuutta. Hän hiipi Trianonin puutarhojen muurien vaiheilla, metsiköissä ja rämeissä, sateessa ja yön pimeydessä. Kun aamu sarasti, hän oli paikalla, josta valtaisa tammi ojensi oksiaan muurin ylitse. Kuumehoureisena hän keinotteli itsensä yli muurin. Nyt hän seisoi puistossa läpimärkänä sateesta, vaatteet riekaleina, hiukset hapsottaen, kädet verta vuotavina. Hän ei ehtinyt ottaa montakaan askelta eteenpäin, kun pari koiraa huomasi hänet. Niiden haukku hälytti puiston vartijat paikalle. Hänet pidätettiin varkaana, ja lyhyen kuulustelun jälkeen, jossa hän pystyi sopertamaan vain sekavia sanoja, hänet lähetettiin Pariisiin hulluinhuoneeseen. Tie kulki yli La Grèven, ja vaunun ovesta hän näki yli sorisevan väkijoukon päiden kohoavan hirsipuun ja siitä riippuvan vasta teloitetun. Päämäärään päästessään hän oli todella menettänyt järkensä – iäksi.

• 1. Ohimennen voi olla tarpeen mainita, että ruotsalaiset eivät ymmärrä, mitä tarkoittaa ”hafva ledsamt”, se ilmaisu kuuluu vain meille suomalaisille.
• 2. Tositarina.