Saima nro 36, 5.9.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
5.9.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomaanuutisia

Perheasioita: Englannin hallitsijahuone on karttunut prinssillä, joka F. A. T:n mukaan on kuitenkin kaiketi vielä epävarma valtapiiristään. Uskotaan kuitenkin, että hän ottanee hoitoonsa Yorkin herttuan viran. Espanjan nuori kuningatar Isabella on tällaisen salaperäisen pojan sijasta saanut ”salaperäisen kosijan” ja Mademoiselle, Bordeaux'n herttuan sisar, kuuluu saaneen salaperäisen miehen, morganaattisen puolison eli puolison, joka kärsii tehtävänsä vaivat saamatta sen tuottamaa kunniaa. Euroopan tulevaisuus näyttää siis sangen salaperäiseltä.

Englannista kerrotaan lisäksi, että O'Connell ja hänen kannattajansa armahdettaneen, heti kun ylähuone on tehnyt ratkaisunsa. F. A. T. ei odota tästä seuraavan mitään hyvää, vaan uskoo repealereiden [Ison-Britannian ja Irlannin unionin kumoamista vaativan liikkeen] ajavan Irlannin perikatoon, ja asia voisi saada syytetyille ikävän käänteen, jos lehti ehtii ajoissa titulus Peelin käsiin. Pariisissa ei enää tiedetä, onko Marokon keisari keisarina siellä tai muuallakaan. Puristuksissa ranskalaisten ja Abdelkaderin välissä hän tuskin itsekään tietää tätä varmasti, etenkään kun hän ei ole enää uskaltanut edes katkaisuttaa kenraalinsa El Gennanin kaulaa tämän hyökättyä hänen tietämättään ranskalaisten kimppuun. Myös F. A. T. pitää tätä arveluttavana asiana hänen valtansa täydellisyyden kannalta. Ranskalaiset kuuluvat huvikseen puolustavan Tunisin paššaa, jota he nähtävästi pitävät kelpo paššana, Turkin laivaston sinne huvikseen aikomaa vierailua vastaan.

 

Kun ensin puhutaan ja sitten ajatellaan

Kun joku Helsingfors Tidningarin tavoin korottaa itsensä hyvinkin korkealle ja pitää ääntä vähemmän älykkäiden veljiensä ”yksinkertaisuudesta” ym. niin sen luulisi hylkäävän periaatteen: puhu ensin, ajattele sitten.

Ennen kuin osoitamme, kuinka itsepäisesti lehti tuota sääntöä seuraa, pyydämme juhlallisesti anteeksi sanaa ”lepertelevä”, jolla me kuvasimme lehden selityksiä kotimaisen kirjallisuuden syntyehdoista ja joka näyttää aivan erikoisesti jääneen sitä kaivelemaan. Jätämmekin H. T:n oman kekseliäisyyden tehtäväksi kehitellä jokin osuvampi luonnehdinta kyseiselle jossittelulle. Asia oli niin, että H. T:n piti kertoa maailmalle, mikä estää suomalaisen kirjallisuuden kehitystä ja se teki sen näin: ”jos suomalaisen luonteen itseriittoisuutta ja penseyttä ulkoisia virikkeitä kohtaan voitaisiin jonkin verran vähentää ja jos voitaisiin välttää ennakkoasenne, joka pitää lukemista työnä, jos seuraelämässä käsiteltäisiin kirjallisia asioita; – jos leipäopinnot voitaisiin muuttaa vapaaksi opiskeluksi, jossa tieteellinen harrastus on yhtä tärkeä asia kuin huoli tulevasta toimeentulosta – jos taiteita todella tuettaisiin, jos niiden ja humanistisen sivistyksen avulla laajennettaisiin yleistä maailman- ja elämänkatsomusta ja saataisiin rahvaskin ajattelemaan muuta kuin leipähuolia ja jokapäiväistä löpinää ja jos kirjallisen toiminnan arvostus lisääntyisi – niin silloin olisi todennäköisesti poistettu monta olennaista estettä suomalaisen kirjallisuuden kehityksen tieltä. Se voisi edetä niin voimakkaasti ja nopeasti kuin uuden idean nuoruutensa ja vireytensä vaiheessa kuuluukin. Me haluamme vain kaikkien näiden ”jossien” vastineeksi antaa H. T:lle vastauksen kysymykseen ”Mitä on tehtävä hyvän viljasadon saavuttamiseksi?” Vastaus kuuluu näin: jos jokainen kylvetty jyvä antaisi neljäkymmentä tähkää ja jokaisessa tähkässä olisi neljä kertaa neljäkymmentä siementä, jos kaikki makasiinit olisivat etukäteen täynnä ja jos vatsat olisivat jo etukäteen kylläisiä niin ”olisi todennäköisesti poistettu” monta estettä hyvän viljasadon tieltä. Sallimme H. T:n luonnehtia jossitteluamme samalla nimityksellä kuin me käytimme siitä.

Kun H. T. sitten kieltää ihmiskunnalta kaiken ”ajanvietteen”, eikä vain niitä huviretkiä joista se itse ilmoittaa, vaan myös kaiken ajanvietekirjallisuuden, mutta sallii kuitenkin armollisesti kurjien ihmislasten soittaa suutaan keskusteluissa, niin nämäkin päätökset lienee lausuttu julki ennen kuin niiden johdonmukaisuutta on ajateltu, varsinkin kun lehti on aiemmin yhtä juhlallisesti julistanut, että on ”ennakkoluuloa pitää lukemista työnä.” Kuka nyt sitten tietää, mitä lukeminen oikeastaan saa luvan olla. Ajanvietettä? Ei. – Työtä? – ei! Lukeva ylioppilas on ennakkoluuloinen jos hän kuvittelee tekevänsä työtä, ja kaikki opettajat, jotka kehottavat oppilaitaan ahkeruuteen, puhuvatkin nyt soopaa. Liikemiestä, joka etsii lukemisesta ajanvietettä, ei pidä enää laskea ”ajattelevien ihmisten joukkoon”.

Maailma kuuntelee hämmästyneenä: mitä sen nyt pitää uskoa ja mitä ajatella? Mutta monien muiden kysymysten ohella H. T. onneksi pystyy selvittämään myös tämän. Se vain puhuu – ja ajattelee sitten. ”Sanoma­lehtikirjallisuus on lehdistön päivittäistä puhetta”. Tässä on siis suuren arvoituksen ratkaisu, se on paljastettu yhdessä niistä lyhyistä ja syvällisistä lauseista jotka salaman tavoin iskevät kuulijaan totuuden koko voimalla. Päivälehdet ovat kirjallisuuden jokapäiväistä puhetta! Kas siinä ”eräs merkillinen tapaus elämän vaikutuspiireistä kuvastettuna, selvitettynä, pohdittuna ja mielipiteeksi muokattuna”. Ei ole unohdettu edes sitä, että jokapäiväinen puhe koostuu ”selostuksesta ja keskustelusta”, jotka vähemmän tieteellinen ja perusteellinen jokapäiväinen puhuja tulisi helposti korvanneeksi kertomuksilla ja arvioinneilla.

Asia on siis ratkaistu. Tiedonhaluinen voisi kysyä enää vain sitä, onko päivittäinen puhe työtä vai ajanvietettä? H. T. vastaa: lukemisen pitäminen työnä on ennakkoluuloa. Lehden lukeminen ei siis saa olla työtä. Ja se on jokapäiväistä puhetta. Jokapäiväinen puhe ei siis saa olla työtä. Mutta lehdenluku ei ole myöskään ajanvietettä, koska sellainen ei ”ajattelevalle ihmiselle” sovi. Jokapäiväinen puhe ei siis voi olla ajanvietettä. – Tähän asti oli ajateltu niin, että mies tai nainen päivän töiden jälkeen voisi kaivata jotain viihdyttävää, ja että keskustelu hyvien ystävien tai kelpo naapureiden kanssa olisi sellaisessa tapauksessa oikein hyvää ajanvietettä. Monet eturivinkin kirjailijat ovat tehneet kirjoja siitä, millaista ajanvietettä voidaan pitää jalona ja sivistävänä. Ja näiden esimerkkien tuella me rohkenimme pitää hyvää lukemista, sellaista kuin sanomalehdissäkin on, hyvänä ajanvietteenä. Mutta ei! Sellainen ei nykyään sovi ajattelevalle ihmiselle. Sitä ovat harrastaneet räätälinkisällit!

Sanomalehtikirjallisuus ei siis voi olla sen paremmin työtä kuin ajanvietettäkään, se on vain jokapäiväistä puhetta. Asia on nyt kerta kaikkiaan selvä. Helsingfors Tidningar on sen ratkaissut ja haluammepa vain nähdä, kuka vielä tahtoo mukista vastaan.

Siitä seuraa myös, että Saima on ”perusteeton” ja puhuu ”typerästi”. Se, että hän on lisäksi ”äänekäs, kiivas, päällepäsmäri” ym., on sitten toinen asia. Mutta Saima sanoi jokin aika sitten maamme lehdistöstä, että ”myös se toki kärsii kansalliskirjallisuuden puuttumisesta. Varmaa on silti, että se näissäkin oloissa voisi olla nykyistä parempaa. Lähin syy rappioon on epäilemättä lehdistön joutuminen kokonaan kirjanpainajien käsiin ja muuttuminen pelkäksi ansaitsemiskeinoksi”. H. T. kääntää asian nyt rehellisesti näin: ”Saiman johtopäätökset ovat, että ensinnäkin kirjallisuuden rappio johtuu kansalliskirjallisuuden puutteesta, mutta, toiseksi, lehdistön rappio johtuu kirjanpainajista”. – Käännös on selvästi tehty Saiman yksityiseen tiliin, mutta kirjanpainajien puolustamista on pidettävä viran puolesta tehtynä. Ja se on kuitenkin ainoa asia, joka Saimaa liikuttaa.

On yhtä luonnollista kuin sallittuakin, että kirjanpainaja hankkii painolleen jatkuvaa työtä julkaisemalla sanomalehteä. Yhtä luvallista on, että hän käyttää neljäsosan tai ehkä kolmasosankin puhtaasta tulosta toimittajan palkkaukseen. Jos hän haluaa ainoastaan mahdollisimman suurta yleisöä miellyttävää sisältöä, niin sitähän liikemiehen älykkyydeltä juuri voi odottaakin. Mutta tuskinpa pystytään kenellekään uskottelemaan, että kirjallisuutta tällä tavoin parhaiten autettaisiin. Kunnollisen toimituksen saaminen vaatii ensinnäkin suurempaa osuutta lehden tuotosta sillä harvassa ovat nykyään ne miehet, jotka haluavat kärsiä nälkää vain saadakseen ilon kirjoittaa. Toiseksi kunnollinen toimitus edellyttää sitä, että julkaisija on jotain muuta kuin liikemies ja että hänellä on muitakin tavoitteita kuin vain miellyttää mahdollisimman suurta yleisöä. Hänen asiansa on, ellei johtaa yleistä mielipidettä, niin ainakin tuoda yleisinhimillisesti tai isänmaan kannalta tärkeissä asioissa julki parhaiden, ei siis useimpien, mielipide. Kirjanpainajalle ei kukaan aseta tällaisia vaatimuksia. Ja vaikka arvostammekin niitä kunnianarvoisia ammattimiehiä, jotka pitävät maamme kirjapainot käynnissä, meidän on sanottava etteivät he täytä näitä vaatimuksia, esittäköön heidän lehtensä tätä väitettä vastaan millaisia kiitospuheita tahansa.

Sitä vastoin myönnämme kernaasti, että uutis- ja ilmoituslehteä voi julkaista kuka hyvänsä. Siihen tarvitaan vain yhden kirjanpitäjän ja yhden kirjurin yhtiötä. Mutta juuri sellaista sanomalehtikirjallisuutta vastaan me olemme toisinaan teroittaneet kynämme – koska maassamme ei muunlaista ole. Jos H. T. haluaa asettaa lehtien tilausilmoitukset ja niin kutsutut ohjelmat itse lehtien sijaan, niin se luottaa aivan liikaa yleisön viattomuuteen. Yksikään lehdenlukija ei tässä maassa liene tietämätön siitä, että ohjelmalla ei ole lehden kanssa kerrassaan mitään tekemistä, sillä sen paremmin toimitukset kuin lukijatkaan eivät pystyne osoittamaan lehdistään mitään linjaa.

H. T:llä ei näy olevan mitään käsitystä siitä, että keinottelijat voivat pilata lehdistön myös siinä tapauksessa, että kansalliskirjallisuutta on olemassa. Lehden hyökkäys meidän tällaista väitettämme vastaan pitänee siis jo tästä syystä antaa anteeksi, vaikka sen sanoja lehden ja kirjanpainajakunnan suhteesta ei voisikaan puolustaa. Tämän tiedon saisi muuten ruotsalaisen lehdistön suhteen hyvin hankittua Svenska Bietistä. Englantilaisten viikkolehtien taso on jokseenkin yleisesti tiedossa, niin että H. T. olisi vaikeuksitta löytänyt kaipaamansa tiedot. Tiedot keinotteluhengen Ranskan päivälehdistössä viime aikoina tuottamasta tuhosta eivät nekään ole harvinaisia. Eräs Sv. Bietistä lainattu lyhyt käännösartikkeli voinee antaa H. T:lle aluksi hieman vinkkiä tilanteesta.

(Ranskan sanomalehdistö)

Gazette de France – sivumennen sanottuna lehti, joka maksaa 80 frangia – kertoo siitä, miten nopeasti aikakauslehdistö on Ranskassa vuoden 1830 jälkeen muuttunut. Aiemmin jokaisen julkisuuden äänitorven olemassaolon perusta oli tilaajissa. Mahdollisimman suuren levikin saavuttamiseksi lehden oli liityttävä selkeästi johonkin poliittiseen suuntaukseen, koska lehtien tilaus tapahtui pelkästään poliittisin perustein. Ilmoitukset olivat tuolloin täysin sivuasia. Liitteet rajoittuivat kirjallisuuskritiikkiin ja taidetta käsitteleviin tutkielmiin, ne olivat toisarvoisessa asemassa. Kun lehtien turvattu olemassaolo perustui niiden suopeuteen, jotka pitivät päivälehtiä mielipiteidensä edustajina, se loi lehtiin riippumatonta ja rehellistä henkeä. Mutta vuoden 1830 jälkeen kaikki on toisin. Kun hintaa laskettiin kahdeksastakymmenestä neljäänkymmeneen frangiin, eivät lehdet enää tulleet toimeen pelkillä tilausmaksuilla. Ilmoituksista tuli pääasia, joka piti kaikissa laskelmissa ottaa ensinnä huomioon. Ennen lehti sai sitä enemmän tilaajia, mitä korkeammalla se piti lippuaan. Nyt sen on täytettävä ne ehdot, joilla saadaan ilmoituksia. Lehdistö ei siis enää ole riippuvainen niistä, joilla on selkeä ja luja ajattelutapa, vaan elinkeinonharjoittajista, joille lehden edustamat mielipiteet ovat useimmiten aivan yhdentekeviä, tai he ajattelevat itse aivan toisin. – – Näin ollen on välttämättä houkuteltava muitakin lukijoita kuin poliittisia uskonveljiä. Mutta samalla jokaisen lehden on kaiken aikaa vältettävä loukkaamasta näitä muita, epäpoliittisia tai muuten eri tavalla suuntautuneita lukijoita. Kun lehdellä ennen oli selkeä kanta, täytyy sen nyt lempeästi sovitellen pitäytyä epämääräisyydessä. Niin on esim. La Presse ilmeisesti toiminut Henrikin Ranskanmatkan aikana. Muita kuin poliittisia tilaajia houkutellaan ennen muuta jatkoromaaneilla, joilla lukijakunta onkin saatu kaksinkertaiseksi. On siis päästy päinvastaiseen tulokseen kuin tyytyväinen Bossuet Englannin Henrietten suhteen: nuorten miesten ja naisten historiallisen tiedon halu on turmeltu ja heille on annettu kevytmielisiä, virheellisiä ja vaarallisia käsityksiä. On siis pantu julkisten mielipiteiden lippu1 suojakilveksi ilmoituksille, joiden lukijoita houkutellaan nurkkaromaanilla, siis huonolla kirjalla. Lehdet ovat tottuneet myötäilemään, mukautumaan ja taipumaan olosuhteiden mukaan, niistä on mahdollisimman lievää ilmausta käyttääksemme tullut eräänlaista teollisuutta. Koskaan ennen ei ole puhuttu niin paljoa subventioista kuin nyt. Kun lehdistö ennen oli instituutio, siitä on nyt tullut keinottelua; sen moraalinen ja poliittinen ajattelutapa on kärsinyt ja näin lehti itse on antanut omalle vaikutukselleen viimeisen tuhoisan iskun. Mutta mitä on kansa, mitä ovat sen intressit, mitä julkinen mielipide ilman riippumatonta, vahvaa ja arvostettua lehdistöä?

Tällä tavoin katsotaan keinottelumielen siis vaikuttaneen Ranskan lehdistöön. Ja jos näin voi käydä maassa, jossa on kukoistava kansalliskirjallisuus, niin kai samoin voi käydä myös siellä, mistä tämä hyvän lehdistön olennainen perusta kokonaan puuttuu, olkoon tällainen mielipide jonkin ilmoituslehden mielestä kuinka yksinkertaista höpötystä tahansa. Olemme Helsingfors Tidningaria ajatellen alleviivanneet useita kohtia lainaamastamme kappaleesta, jotta se voisi paremmin harkita niiden mahdollista soveltuvuutta meidän oloihimme. Tai ehkäpä H. T. pitää Suomen lehdistöä hyvinkin ”riippumattomana, vahvana ja arvostettuna”? – Valitettavasti emme voi yhtyä tähän mielipiteeseen, vaan katsomme H. T:n itse todistavan lehdistön surkeasta riippuvuudesta väittäessään, että sen on tyydyttävä noudattamaan suuren yleisön makua. Puhumme tästä lisää seuraavassa numerossa ja osoitamme, ettei tässäkään suhteessa kannata sokeasti noudattaa kaavaa ”puhua ensin ja ajatella sitten”.

Jos H. T. pitää myös tätä sellaisena olevien olojen halveksuntana, jonka vuoksi H. T. ja kumppanit niin ahkerasti leimaavat Saimaa kerettiläiseksi, niin Saima voi vastata samalla halveksunnalla, jolla hän on suhtautunut jatkuviin väitteisiin suuresta itserakkaudestaan. Saima ei näe tehtäväkseen kiitospuheiden pitämistä. H. T. ja kumppanit ovat tehneet ne tarpeettomiksi, ellei peräti vastenmielisiksi. Sellaisia syytöksiä, joita hän itse on saanut, Saima ei ole koskaan esittänyt ja hän voisi tilejä tehtäessä helposti osoittaa arvoisien kollegoiden ylivoimaisuuden tällaisten nimitysten jakelemisessa – jos se maksaisi vaivan tai jos hän kadehtisi niiden loukatulta omahyväisyydeltä sitä vähäistä iloa.

 

II Vaikutukset ne ovat jotka vaikuttavat [nro 37, 12.9.1844]

Emme tiedä, mihin ajattelun sääntöihin huomautustemme otsikkona oleva lause kuuluu. Mutta ahkerasti sitä käytetään ja ylipäänsä syy ja vaikutus helposti sekoitetaan, siitä olemme nähneet monenlaisia todistuksia, viimeksi Helsingfors Tidningarin kepeässä sanailussa maan lehdistöstä.

Saima ei halua imarrella, ei itse monipäistä yleisöäkään. Kun ajattelemme sitä kunnioitusta jota jokaisen kirjoittajan on yleisöään kohtaan tunnettava, katsomme kuitenkin että sitä voi osoittaa vain kunnioittamalla totuutta. Siksi emme halua kieltää, etteikö H. T:n sanojen mukaan ”suuri osa maan sivistyneistöstä ja puolisivistyneiden koko joukko yhä elä lapsuutta suhteessa julkisuuteen, kirjallisessa viattomuudentilassa”. Mutta me emme näe siinä syytä sanomalehtikirjallisuuden rappiotilaan emme edes puolustelua sen velttoudelle ja apaattisuudelle.

Kenelläkään ei liene syytä epäillä, että maan opetuslaitosten tarkoitus on maan asukkaiden sivistäminen. Mutta jos ne täyttävät huonosti tehtävänsä, niin pitääkö silloin etsiä syytä maan sivistyksen sattumoisin alhaisesta tasosta? Eikö silloin vaadita sitä enemmän toimintaa niiltä joiden asiaksi sivistyksen levittäminen on uskottu, mitä kauemmas kansan valistus on aikansa korkeimmasta sivistyksestä jäänyt? Ja aiheellisesti! Etenkin sellaisena aikana kuin nykyään, jolloin keinot kirjallisen sivistyksen saavuttamiseksi ovat niin helposti saatavilla ja sellaisessa maassa kuin Suomessa, jossa niin anteliaasti on huolehdittu sivistyksen pääpaikasta, yliopistosta, ei mikään maan alhaisesta sivistystasosta haettu selitys kelpaa sivistyksen edustajien saamattomuuden puolustukseksi. Voisihan tietysti sanoa, että nämä harrastavat tietämistä yhtä vähän kuin kansakuntakin, mutta silloin ei pidä myöskään jättää sanomatta, että sellainen saattaisi heidät häpeään, koska heidän velvollisuutensa on kohota kaiken kansallisen rajoittuneisuuden yläpuolelle ja koettaa nostaa kansakuntaa sille korkeammalle sivistystasolle, jolla heidän itsensä tulee olla.

Sivistys tosin leviää monia eri teitä. Yhteydet sivistyneempien kansakuntien kanssa, niiden kirjallisuuden ja taiteen levittäminen, suullinen opetus, moninkertaistuneista tarpeista nouseva jalostava toiminta, kaikki se edistää kansakunnan henkistä kehitystä ja todistaa samalla tästä etenemisestä. Mutta kirjallisuutta voimakkaampaa keinoa sen edistämiseen ei ole. Ei myöskään sellaista, joka olisi yhtä riippumaton vallitsevista kansallisista olosuhteista. Vain äärimmäinen valonarkuus tai toimenpiteet, jotka aiheutuvat kansakunnan tervettä ihmisjärkeä kohtaan tunnettavasta kohtuuttomasta epäluottamuksesta tai yhtä tyhmästä totuuden oman voiman epäilemisestä, voivat jonkin aikaa sen toimintaa estää.

Ja kaiken kirjallisuuden joukossa mikään ei sytytä ja ruoki tiedon ja sivistyksen harrastamista tehokkaammin kuin sanomalehtikirjallisuus. Tämä kyky perustuu jo lehdistön ulkoisiin mahdollisuuksiin, jotka erottavat sen kaikesta muusta kirjallisuudesta. Sen helppo ja nopea levittäminen ja siihen edelleen perustuva halpa hinta antavat sille jo sellaisen voiman mitä millään muulla kirjallisuudella ei ole. Mutta suurin vaikutus tulee siitä, että ihminen on aina kaikkein kiinnostunein tästä hetkestä. Nykyhetken tapahtumat, sen kehittyminen tulevaisuudeksi, omaa aikaamme kuohuttavat aatteet jotka nopeammin tai hitaammin johtavat sen täyttämään oman tehtävänsä ja tekevän tilaa tulossa olevalle, juuri se on sanomalehtikirjallisuuden kohteena. Se elää ja liikkuu kulloisessakin välittömässä todellisuudessa ja lainaa sen mukaansatempaavaa voimaa samalla kun se ikään kuin moninkertaistaa tuon todellisuuden olemassaolon moninkertaistamalla tietoisuuden sen intresseistä, mikä taas tekee itse todellisuuden voimakkaammaksi.

Mutta pitäisikö lehdistön nyt siksi, että jokainen yksilö aina ja kaikkialla on kiinnostuneempi yksityisistä eduistaan kuin yleisestä, ja että ihmisten suuri joukko vain vaivoin kykenee irrottautumaan edellisistä tai voittamaan synnynnäisen velttoutensa, pitää itseään pakotettuna orjailemaan tätä velttoutta ja vain pelleilemään sen hauskuttamiseksi? Mikä muka vapauttaisi lehdistön kirjallisuuden yleisestä tehtävästä, yleisönsä sivistämisestä? Mikä sen oikeuttaa tottelemaan enemmistön oikkuja totuuden voiman asemasta, vajoamaan rahvaan maun tasolle sen sijaan että koettaisi jalostaa sitä?

Kukaan yksittäinen ihminen ei tietenkään voi olla oman kansakuntansa ja sen sivistyksen ulkopuolella. Mutta sen, joka esiintyy kansakunnan kirjallisuudessa, tulee olla samalla sivistystasolla kuin kansakunnan parhaat jäsenet. Hänen tulee ymmärtää tuoda julki heidän käsityksiään ja arvioitaan, koettaa saada ne vallitseviksi. Näistä sanoistamme ei siten tule etsiä sitä itserakkautta, että tekisimme yksittäisestä kirjoittajasta yleisen mielipiteen johdattajan. Hänen tulee päinvastoin olla vain sen tulkki, mutta ei kuitenkaan laskea mielipiteen yleisyyttä äänestävien lukumäärän vaan heidän ääntensä painavuuden perusteella. Tässä kohdassa hänen on siis seurattava yleisön arvioita. Edelleen jokaisen kirjoittajan velvollisuus on tuoda julki tämä kansakunnan parhaiden tietämys arvokkaassa ja mikäli mahdollista kauniissa muodossa. Mutta sanomalehtikirjallisuudella on oma luonteensa, se kasvaa nykyisestä ja häviää sen mukana niin että sen muoto harvoin ehtii sille asteelle, jolle vain pitkällinen ja tarkka huolenpito voi sen johdattaa. Myös sanomalehtikirjallisuuden yleisö on sekalaisempaa ja useammin vailla sivistyksellistä pohjaa kuin muun kirjallisuuden lukijat. Kauniin muodon sijaan sen on siis tyydyttävä vain kevyeen ja miellyttävään. Tällainen muoto sopii myös sen tehtävään pikemmin herättää ja ylläpitää yleistä kiinnostusta kuin tyydyttää sitä. Ja tässä suhteessa sanomalehtikirjallisuuden on vieläkin syytä noudattaa yleisönsä vaatimuksia.

Mutta tästä on vielä pitkä matka sellaiseen sanomalehtikirjallisuuteen, joka vain koettaa mahdollisimman pitkälle tyydyttää yleistä uutisnälkää, joka valitsee uutisikseen etupäässä merkityksettömiä ja yksittäisiä asioita ja täyttää palstansa vanhoilla kaskuilla uusien puutteessa, tai käyttää löyhiä kertomuksia jotka kiihottavat uteliaisuutta hetken mutta eivät jätä mitään pysyvää vaikutelmaa. Samalla sellainen lehdistö sivuuttaa niin kansakunnan kuin yleisinhimillisetkin asiat, koska sen mielestä lukeva yleisö ei niistä välitä ja tällä välinpitämättömyydellä se puolustelee omaa saamattomuuttaan. Sellainen lehdistö aivan ilmeisesti synnyttää ja ruokkii tuota moitittua välinpitämättömyyttä ja selittää sitten oman, jatkuvan pyrkimyksensä vaikutukset oman menettelynsä syyksi.

Ja kuinka äärettömän naiivi onkaan sen älytön odotus, että näitä sen suuria ansioita asianmukaisesti kiitettäisiin ja ylistettäisiin? Näitä ansioita kutsutaan ”lehdistön selostavaksi, historialliseksi puoleksi”, minkä hyljeksiminen olisi suuri virhe. Olemme koettaneet välttää tätä anteeksiantamatonta virhettä sanoessamme, että yksi kirjuri ja yksi kirjanpitäjä ovat yhtä välttämättömät kuin riittävätkin henkilöt tällaisen kirjallisuuden tuottamiseksi. Kunhan kirjuri vain katsoo, mitä hän voi ”selostaa” ja sen mukaan arvioida selostamansa arvoa. Kenties hän silloin löytää selostetun vähäpätöisyyteen sellaisen syyn, jonka poistaminen ei ole hänen vallassaan ja halukkaammin tunnustaa, että olisi ollut ”neuvokasta”, jos hän väliin olisi antanut paikkansa kirjailijalle ja selostuksen paikan keskustelulle. Moni voisi ajatella, että sellainen vaatimaton vetäytyminen olisi hänen velvollisuutensa, sillä yleisön selostusten tarve varmistaa hänen lehtensä menekin ja tämä taas antaisi sille mahdollisuuden vaikuttavaan toimintaan.

Unohdamme kuitenkin, että lehti on keinotteluhalun lapsi ja että jokainen rivi, jota ei suunnitella suuren lukijakunnan mielihalujen mukaan on musta viiva keinottelun yli. Hän tietää, mitä sanoo, kun hän selittää olevansa riippuvainen noista mielihaluista ja povaa lehdille, jotka eivät ”selosta” varmaa kuolemaa. Hän on kieltämättä ”johdonmukainen omista lähtökohdistaan”. Hän ei voi vastata siitä ”yksinkertaisuudesta”, joka pitää riippuvuutta huonona asiana.

Näistä oivaltavista arveluista huolimatta asettaisimme kuitenkin H. T:n vaatimusta: ”Muuttakaa vain yleistä ajattelutapaa julkisuuden eduksi niin lehdillä ei ole hätäpäivää” vastaan vaatimuksen: muuttakaa vain sanomalehdet julkisuuden eduksi eikä yleisellä ajattelutavalla enää ole hätäpäivää. Rohkenemme luulla, että yleisen ajattelutavan kannalta viimeksi mainittu muutos on välttämätön ehto, emmekä siten H. T:n tavoin ajattele, että vaikutukset ne vaikuttavat. Sillä varmasti jää joksikin aikaa arvoitukseksi, miten yleistä ajattelutapaa voi muuttaa julkisuuden eduksi niin kauan kuin sellaista ei ole.

 

Hyviä ja huonoja sanomalehtiä

Sanotaan että ”hyviä sanomalehtiä ei olekaan”. Sanonnan täytyykin olla tosi, koska se on niin vanha. Ja harvat maat ovat niin onnellisessa osassa kuin rakas isänmaamme. Marokko, jonka keisari saa tietää käyvänsä sotaa ja kärsineensä tappion vasta kun tämä tieto on ohittanut Kuopion jo aikaa sitten, voi tietysti väittää olevansa vielä paremmassa asemassa. Hänen majesteettinsa virastot eivät tästä päätellen kärsi liiallisesta postinkulusta. Kun me saamme tänne Kuopioon postin jopa kerran viikossa, niin se on kuitenkin 52 kertaa enemmän kuin yksi posti vuodessa, eikä siltikään sanomalehtiä.

Tällainen voi toki johtua siitä, että Suomen- ja Pohjanlahden välillä ei tahdo tapahtua mitään. Itse pääkaupunginkin suurin tapaus on jonkin kiertueella olevan laulajan esiintyminen. Tai että joku ranskalainen, joka puolitoista vuosikymmentä sitten on ”heivannut” jonkun silloin kukoistavan daamin, on nyt tavannut hänet jälleen jossain salongissa, kääntynyt hänen puoleensa pois lähdettäessä ja auttanut kietomaan huivia naisen ennen niin pyöreille maidonvalkeille olkapäille sanoen samalla ”unohdetaan menneet”! – H. T. on seurannut tätä ritarillista esimerkkiä ja madame Fink-Lohrin ”Fordomissa” levittänyt verhon, jonka loistosta myös mademoiselle Lindh sai tehdä kahdeksasosan verran. Turussa, jossa seurataan tiukasti pääkaupunkia, on Manaran (ja luultavasti monen muunkin herruuskunnan) markiisin esiintyminen ollut tapaus, sillä hän on ”suuren Paganinin oppilas”. Vaasassa on vankka linja ja päivän tapaus on se, että lihava pala eli Isonkyrön seurakunta on menossa jollekin koulumiehelle, joka varmasti ei pääse oppilaistaan yhtä helpolla kuin herra Paganini. Näistä useimmat nimittäin lienevät vain nähneet maestron pitkätukkaisen muotokuvan.

Muuten meillä ei sanomalehtiä olekaan – siis meillä on hyviä sanomalehtiä!

Ei, sillä ikäväksemme meillä on kaksi huonoa kotimaista lehteä, Borgå Tidningar ja Helsingfors Tidningar ja ne ovat hirvittävän huonoja. B. T. on lisäksi ”ällistynyt”, jotakin jota yleensä varotaan paremmissa piireissä. H. T. ennustaa Saimalle äkkikuolemaa. Meillä on siis todella kehnoja sanomalehtiä – eivätkä ne silti ole sanomalehtiä. Sananlasku taitaa ontua!

 

 

  • 1. Esim. ”Suomalaiset tarkoitusperät”. Saiman huomautus.

Vertailu