Kuopio
Sateen ja kylmän sään jälkeen jyrisi ukkonen 22. päivänä, ja sen jälkeen alkoi taas lämpimämpi loppukesä. Sato on enimmäkseen erinomainen. Tuleentunutta ohraa on monissa paikoissa niitetty viikatteella karjan rehuksi. Vuoden viljasta leivottu leipä on hyvin valkoista ja hyvänmakuista.
Täkäläiset oppilaitokset ovat täydessä toiminnassa, ja uuden lukion oppilasmäärä on kaksinkertaistunut. Nuorison saapuminen ja vanhempien ja holhoojien tiheät käynnit vilkastuttavat näinä päivinä liikennettä kaduilla. Kaupunkiin saapuneiden kävijöiden joukossa on myös toht. Lönnrot, joka edelleenkin asuu Kajaanissa, vaikka monet kotimaassa ja ulkomaillakin ovat uskoneet Kuopion olevan hänen kotipaikkansa. Olisipa hauska tietää, onko kukaan Kuopiossa ajatellut tätä asiaa.
Läänin kuvernööri on matkustanut verorästikuulusteluihin läänin karjalaisiin kihlakuntiin.
Uutisia
Kutakuinkin julkisuudelta salaan jäänyt yleinen työ on ollut Kemiönvirran kanavointi, joka on suoritettu valtion kustannuksella ja maksanut 7 655 hopearuplaa. Kanavan pituus on 200 jalkaa, sen pohjan leveys 25–61 jalkaa ja syvyys 10 jalkaa. Sen yli johtaa rautainen rullasilta, ensimmäinen Suomessa.
Herrat Gröndahl ja Öhman tarjoavat tilattavaksi teoksen ”Finland framstäldt i Teckningar”. Nämä piirrokset ovat osaksi kvarttokokoisia kivipiirroksia, 120 kpl, osaksi sanallisia kuvauksia Suomen paikkakunnista. Maisemapiirrokset painetaan kivipainossa Dresdenissä, tekstin toimittaa hra Z. Topelius. Piirtäjien nimiä ei ole ilmoitettu. Työ julkaistaan vihkoina, jotka sisältävät neljä maisemaa ja niihin liittyvät tekstit. Ensimmäinen vihko ilmestyy jouluksi, ja seuraavat julkaistaan kuukausittain. Kymmenestä ensimmäisestä maksetaan 70 kop. hopearahaa vihkolta, seuraavista 13:sta 50 kop., ja viimeiset 7 lähetetään tilaajalle ilmaiseksi. Hanke on oivallinen ja ansaitsee täyden kannatuksen, hinta on halpa, ja kun maksut jakaantuvat 2 1/2 vuodelle, niiden ei todellakaan pitäisi pelottaa tilaajia. Kunhan vain maisemakuvat olisivat muuta kuin jäykkiä yksityiskohtaisia mallipiirustuksia. Ehkäpä kuvissa ilmeneviä kotimaisen taiteen vajavuuksia voidaan hieman korjailla siellä, missä ne joutuvat litografien käsiin.
Jacob Grimm, joka on pitänyt Berliinissä julkisia luentoja Kalevalasta, on myös julkaissut tutkielman ”Ueber das Finnische Epos” [Suomalaisten eepoksesta] ja lähettänyt kappaleen julkaisuaan toht. Lönnrotille.
Ranskan molempien kamarien istuntokausi päättyi 21. heinäkuuta; Englannin Parlamentin istuntokauden päättäjäiset ovat 8. elokuuta. Niinpä Euroopan maailmassa ei juuri nyt puhuta paljonkaan, mutta kirjoitetaan kyllä kiihkeästi, taukoamatta ja peruuttamattomasti. Toisin näyttävät asiat olevan Atlantin takaisessa maailmassa, jossa toimivat myös Texasin kaksi kamaria, ja nämä ovat päättäneet valtion liittymisestä Amerikan Yhdysvaltoihin. Nyt voitaneen toki nauraa päätöksen tehneelle valtiolle; sadan vuoden kuluttua sen väestömäärä on kuitenkin varmaan moninkertainen Suomen väestöön verrattuna.
PS Kuningatar Viktoria on ilmoittanut vastustavansa tiukasti polkkaa. Kun kukaan ei enää huolehdi polkka-asioista, Saiman on varmaankin otettava ne huolekseen.
–––––––––––––––
Tämän maailman mietteliäimpiin pohdiskelijoihin kuuluu H. T. – Jo kahdessa numerossa herra Tit. on pohtinut, mistä syystä herra Tit. ”ei ole iloinen”. Monenmoiset pohdinnat ovat tällöin päässeet päivänvaloon. Niinpä esim. selkeästi osoitetaan, että ”jos ihmisellä on suuret vaatimukset ja hän ponnistelee uupumattomasti niiden tyydyttämiseksi” hän ajautuu kerrassaan ”uneliaisuuteen”, ”uupuneeseen hoippumiseen unen ja valvetilan välimailla”. Herra Tit. ei kuitenkaan varsinaisesti halua asettaa tavallista ihmisjärkeä häilymään hankalaan välitilaan – kahden yhteensopimattoman ajatuksen väliin – vaan ajan, ajan, joka ”ei ole ehjä”, joka ”ei saa lepoa silmänräpäyksen kestävässä pienessä nautinnossa”, ”laatii suuria suunnitelmia ja tekee suuria tekoja” ym. ja sen takia, juuri sen takia ”on vajonnut aineellisiin mukavuuksiinsa”. Ajan on kuultu kerran valittaen huudahtavan: Jumala minua köyhää syntistä armahtakoon, Växjön piispa on minulle vihainen! – Mutta mitäpä aika rassukka nyt sanookaan, kun herra Tit. tuolla lailla sirottelee suolaa Växjön piispan ja sangen monien muiden arvohenkilöiden siihen iskemiin haavoihin? Oman aikansa yläpuolelle kohottautuminen on vanha taitotemppu, jonka suurmiehet ovat osanneet. Vasta meidän aikanamme, ajan omana aikana, he ovat oppineet pitämään aikaa ratsunaan. Jos nyt ajan ”uupumattomat” ponnistelut ovat yhtä moninaisia osoituksia sen uneliaisuudesta, täytyy mainittujen uupumattomien ratsastusretkien oikeuttaa kaikki herrat Titulukset vaatimaan monin verroin paremmin perustein asemaa ajan aitoina lapsina, kaiken kaikkiaan uneliaina, ei ehjinä, vaan särkyneinä kuin saviruukut. Kummallista vain on, että sellaisessa voidaan vielä hämmennellä sanoja ja ajatuksia.
Ruotsin uusi rikoslaki
Ruotsin yhä voimassaolevassa rikoslaissa on totta puhuen monia määräyksiä, jotka sivistyksen kohoaminen ja muuttuneet olosuhteet ovat tehneet yhtä epäoikeudenmukaisiksi kuin mieliä kuohuttaviksikin. Tähän ryhmään kuuluu ennen kaikkea useimmista rikoksista, usein vieläpä pelkästä varomattomuudesta ja laiminlyönnistäkin säädetty raipparangaistus.
Se ylenkatse ja äärimmäinen häpeä, jonka yleinen mielipide tähän rangaistukseen nykyään liittää, on hävittänyt miltei kaiken eron suuremman ja pienemmän määrän väliltä niin että 10, 20 tai 40 paria raippoja alentaa rangaistua yleisön silmissä itse asiassa yhtä paljon. Myöskään rikoksen laadusta ei silloin enää välitetä, vaan ”raippoja saanut” on yhtä lailla rikollinen, on hän sitten rosvo tai vain varastanut leivän nälkäänsä. Mutta rangaistuksen oikeudenmukaisuus riippuu täysin yleisön suhtautumisesta siihen. Mainitun tilanteen vuoksi raipparangaistus onkin epäoikeudenmukainen useimmissa rikkomuksissa, joista sillä rangaistaan. Suurempaan rikolliseen se taas ei tee samaa vaikutusta, kun hän tietää monen muun, paljon vähemmän vikapään saavan hänen kanssaan saman rangaistuksen.
Eräs toinen rikoslain määräysten epäkohta on yhtä selvä. Kun rikas voi sovittaa rikoksensa nykyään jokseenkin merkityksettömällä rahasummalla, niin köyhää rangaistaan julkisesti ruoskimalla. On tietysti niin, että se jolla ei ole omaisuutta, mitä menettää, voi maksaa vain ruumiillaan. Mutta hänen köyhyytensä vuoksi kärsimä rangaistus on niin täysin eri luokkaa rikkaalle samasta rikoksesta koituvaan vähäiseen menetykseen verrattuna, että jo kohtuullisenkin tuomarin tulee pitää raipparangaistusta tässä tapauksessa epäoikeudenmukaisena. Perusteena on myös tässä se, että yleinen mielipide ei arvioi rikosta teon vaan rangaistuksen mukaan. Ja rangaistuksena raipat on niin ankara, että pieninkin niitä tuomittava määrä ylittää suurimmankin rahallisen korvauksen.
Näyttää kummalliselta, miten vähäpätöisinä skandinaavit pitävät henkilöön kohdistuvaa hyökkäystä. Yksi lyönti korvataan helposti muutaman markan sakoilla kun taas pienimmästäkään murtovarkaudesta ei selviä sakoilla lainkaan. Kuuden parin raippoja arvioidaan vastaavan vain 18 taalaria hopeaa. Aivan varmasti tämä lain vähättelevä suhtautuminen henkilöön kohdistuviin hyökkäyksiin on osaltaan aiheuttanut monta tappoa. Vai ketä pienet sakot pelottaisivat käyttämästä oman käden oikeutta? Ja kun mieli kerran on kuohuksissa, voi tuloksena olla tappo yhtä hyvin kuin mikä muukin kuritus.
Muissa sivistysmaissa, joissa ollaan herkempiä henkilökohtaisesta turvallisuudesta niin kunnian kuin ruumiinkin puolesta, on voinut syntyä kaksintaistelu. Mutta kun korvatillikkaa ei pidetä juuri muuna kuin häpeänä, niin ei ole ihme, jos kunniaa koskevat kiistat ratkotaan nyrkein. Myös raipparangaistuksen voi siten katsoa jossain määrin perustuvan kansakunnan luonteeseen. Mutta jos tavat luovatkin lakia, niin yhtä varmaa on, että laki puolestaan vaikuttaa tapoihin. Eikä mikään julkinen rangaistus ole yhtä omiaan säilyttämään niin tunteiden kuin mielipiteidenkin raakuutta kuin raipparangaistus.
Sivistyneen kansakunnan keskuudessa raipparangaistus näyttäisi siis hylättävältä sekä sen epäoikeudenmukaisuuden että sen ylläpitämän raa’an ajattelutavan vuoksi. Mutta lisäksi sellaisen rangaistuksen parantava vaikutus rikolliseen on erittäin vähäinen. Häpeärangaistus päinvastoin alentaa ja epäoikeudenmukaisuus katkeroittaa mielen. Ei voi tietenkään vaatia, että rangaistusta tulee käyttää vain silloin, jos se kykenee parantamaan. Ihmisrakkaus ja kristillinen velvollisuus vaativat silti, että rangaistuksessa tulee mahdollisimman paljon pyrkiä rikkomuksen tehneen parantamiseen. Toisaalta ei voida väittää, että mikään rangaistus sinänsä parantaisi. Rangaistus voi kuitenkin enemmän tai vähemmän edistää parannusta. Rangaistuksen välitön vaikutus niin rikolliseen kuin lapseenkin on sen herättämä pelko ja katumus, mutta kaiken kasvatuksen tavoin parannuksenkin täytyy olla pitkäaikaista, opetukseen ja esimerkkiin perustuvaa vaikuttamista. Voidaan tietysti sanoa, että rikollista voidaan myös raipparangaistuksen jälkeen parantaa opetuksen ja tarkoituksenmukaisen kohtelun avulla. Voi kuitenkin käydä myös niin, että rangaistus asettaa esteitä tälle tielle. Epäoikeudenmukainen rangaistus estää katumuksen synnyn ja liian suuri häpeä vie rangaistulta kaiken rohkeuden yrittääkään haihduttaa sitä. Paljoakaan epäröimättä voitaneenkin myöntää, että sen kaltainen rangaistus alentaa ihmisen järjettömäksi luontokappaleeksi, kun taas esim. vapauden menettäminen on hänen järjellistä olemustaan paremmin kunnioittava rangaistus. Juuri tuo olemus taas on erittäin merkittävä asia parannuksen kannalta, jota raipparangaistus siis tästä syystä pikemmin ehkäisee kuin edistää.
Olemme tässä puuttuneet vain tähän mainittuun rangaistukseen, koska se myös Suomen rikoslain mukaan on yleisin rangaistus ja siksi se myös tulee aina ensimmäisenä mieleen pohdittaessa rikoslain tarkoituksenmukaisuutta. Muista rangaistuksista kannattaa mainita erityisesti vesileipärangaistus, kaakinpuu, jalkapuu ja julkinen kirkkorangaistus. Ensiksi mainittu ei ole luonteeltaan yhtä alentava kuin raipparangaistus, mutta se asetetaan toisinaan epäoikeudenmukaisesti sakkorangaistuksen vaihtoehdoksi. Ankarassa muodossaan, 20–28 vuorokauden mittaisena, se on fyysisesti turmiollinen, jopa hengenvaarallinen ja siksi se pitäisi korvata jollain muulla. Se, että näitä terveydelle haitallisia vaikutuksia ei nykyään usein ilmene, johtuu tunnetusti siitä tavasta, jolla tämä rangaistus pannaan toimeen – tai jätetään panematta. Loput ovat selviä häpeärangaistuksia, joihin julkinen kirkkorangaistuskin nykyään luetaan. Ne haittaavat rikollisen parantumista samalla tavoin kuin raipparangaistuskin, varsinkin kun esim. jalkapuuhun vielä määrätään varsin vähäisistäkin rikkeistä.
Pikaisinkin silmäys Ruotsin rikoslakiin, joka vähäisin poikkeuksin on sama kuin Suomen, osoittaa siis, että se eräältä olennaiselta osaltaan eli rangaistusmääräysten suhteen ei vastaa nykyajan sivistyksen käsityksiä oikeudenmukaisuudesta eikä myöskään humaanisuuden vaatimuksia. Mutta monia perusteltuja huomautuksia voisi tehdä myös lain muihin osiin, erityisesti oikeudenkäyntimenettelyyn, joka voi aiheuttaa syyttömälle pitkäaikaisen vankeuden. Siksi ei ole ihmeellistä, että Ruotsissa on jo pitkään harkittu rikoslain parantamista ja että kansakunta on yhä kuuluvammin niin edustuslaitoksen kuin hallituksenkin äänellä vaatinut tällaista parannusta. Nykyisten perustuslakien säätämisen yhteydessä säädyt esittivät hallitukselle yleisen lain tarkistamisen tarpeellisuutta ja vuonna 1811 nimitettiin asiaa varten komitea. Se laati ensiksi ehdotuksen uudeksi siviililaiksi ja sitten rikoslakiehdotuksen, joka julkaistiin painosta vuonna 1832. Ehdotuksesta pyydettiin lausunnot molemmilta yliopistoilta ja yksityiset lainoppineet esittivät sitä kohtaan julkista kritiikkiä, minkä jälkeen komitea otti sen uudelleen tarkasteltavaksi. Vuonna 1839 julkistettiin tällä tavoin korjattu esitys, joka jätettiin Korkeimman oikeuden sekä Hovioikeuksien arvioitavaksi. Sen jälkeen asetettiin vielä uusi komitea laatimaan nykyisen lain ja ehdotuksen vertailua, joka voisi toimia pohjana ehdotuksen käsittelylle säädyissä.
Tässä tilassa asia tuli vuoden 1840 valtiopäiville. Valtiopäivien päätöksellä säädyt muistuttivat uudelleen lainsäädännön parantamisen ja erityisesti uuden rikoslain pakottavasta tarpeesta sekä pyysivät hallitusta asettamaan valmisteluelimen, joka edelleen tarkastelisi ehdotusta ja siihen esitettyjä huomautuksia, niin että hallitus seuraavilla valtiopäivillä voisi antaa säätyjen keskustella asiasta. Valmisteluelin asetettiinkin. Se otti ensinnä käsittelyyn rikoslain ja julkaisi ehdotuksen ”rangaistuskaareksi”, jonka hallitus sitten vähäisin muutoksin ”rangaistuslain” nimellä jätti viimeksi kokoontuneiden säätyjen hyväksyttäväksi. Tästä rangaistuslaista keskusteltiin kussakin säädyssä erikseen, minkä jälkeen se siirrettiin valtiopäivien lakivaliokuntaan, joka esitti lain hyväksymistä säädyissä aluksi vain yleisten perusteidensa osalta. Aateli, porvaristo ja talonpoikaissääty hyväksyivätkin ne, joten säädyt ovat nyt päättäneet maan rikoslain muutoksesta, vaikka ehdotettuun uuteen lakiin tulevilla valtiopäivillä tultaneenkin vielä tekemään monia muutoksia. Olemme ennen uuden rangaistuslain hyväksyttyjen periaatteiden lyhyttä esittelyä antaneet lukijalle tämän katsauksen lain syntyvaiheisiin osoittaaksemme, kuinka hitaita uudistukset Ruotsissa oikeastaan ovat, mikä taas antaa todistaa niitä hallitsevaa maltillista henkeä. Tällaiset todisteet ilahduttavat jokaista, joka uskoo siihen, että järjen mahti pystyy vapaassakin yhteiskuntajärjestelmässä ja täydellisen ilmaisuvapauden oloissa voittamaan niiden ymmärtämättömien maailmanparantajien intoilun, joita sellainen yhteiskuntajärjestys aina nostaa esiin.
II [nro 36,4.9.1845]
Rikosasioita koskeva laki sisältää kolme eri momenttia: sen määrittelemisen, mikä katsotaan rikokseksi, rikoksista ylipäätään määrättävien rangaistusten määrittelyn sekä kustakin erityisestä rikkomuksesta määrättävän rangaistuksen määrittelyn. Kun Ruotsin yhä voimassaolevaa rikoslakia on pidetty puutteellisena etenkin kahden viimeksi mainitun seikan suhteen, ja uusi lakiehdotus myös poikkeaa siksi vanhasta eniten niiden suhteen, ovat myös säädyt aluksi ottaneet harkittavaksi ja hyväksyneet vain ehdotetun ”rangaistusjärjestelmän” ja ”rangaistusten arvioinnin” perusteet.
Uusi rangaistuslaki sisältää vain kolmenlaisia rangaistuksia: kuolemanrangaistus, vapausrangaistus ja sakot. Säädyt ovat päättäneet, että kaikki muut rangaistukset tulee Ruotsissa poistaa ja ehdottaneet lievempien rikkomusten kohdalla raipparangaistusta heti korvattavaksi vapausrangaistuksella.
Koska kuolemanrangaistuksen oikeudenmukaisuudesta ja tarpeellisuudesta on jo vuosisadan ajan tehty monia tutkimuksia ja kiistelty niin tieteen kuin lainsäädännönkin piirissä, niin on kiinnostavaa tarkastella uuden rangaistuslain kehitysvaiheita tämän kysymyksen suhteen. Ennen vuotta 1839 istunut komitea kiisti rangaistuksen oikeudenmukaisuuden, mutta jäi epäröivälle kannalle sen tarpeellisuudesta Ruotsissa kansakunnan nykyisellä sivistystasolla. Siksi se ehdottikin vaihtoehtoisesti kuolemanrangaistusta tai elinkautista vankeutta. Valmisteluelin taas piti kuolemanrangaistusta oikeutettuna ja tiettyjen törkeiden rikosten kohdalla tarpeellisena. Kuninkaallinen majesteetti asetti oikeellisuuden kyseenalaiseksi, mutta pitäytyi kuitenkin valmisteluelimen ehdotukseen, jonka hyväksymistä myös valtiopäivien lakivaliokunta näiltä osin puolsi. Merkittävintä tässä on se, miten naiivisti ja avoimesti pelkät tarkoituksenmukaisuuspohdiskelut asetetaan sen edelle, mitä pidetään oikeana ja oikeudenmukaisena. Me puolestamme emme osaa pitää kuolemanrangaistusta niin suunnattoman tärkeänä kysymyksenä kuin se usein on nähty. Jos valtiolla on oikeus lähettää 100 000 kansalaistaan sotaan kuolemaan hyvin kyseenalaisten etujen puolesta niin niiden kymmenien, jotka piilukirveen alla sovittavat hengen hengellään, ei luulisi aiheuttavan lainsäätäjille ja hallitusmiehille erityisiä tunnonvaivoja. Sitä paitsi tällainen heikkous, joka tarkastelee kuolemaa niin hirveänä onnettomuutena, ei paljoa kiitosta ansaitse. Sen sijaan osoittaa suurta sekaannusta käsityksissä oikeasta ja väärästä, jos kielletään oikea jossain lakisäädöksessä, jonka hyväksymistä kuitenkin vaaditaan oikean normiksi yhteiskunnassa. Vai miksi kuolemanrangaistus yksin saisi olla sellainen lakisäädös, joka saa käydä oikeudesta, vaikka se olisi oikean kanssa ristiriidassa, siis epäoikeudenmukainen? Onko silloin mitään syytä, miksi lainsäädännön pitäisi ylipäänsäkään olla jotain muuta kuin kokoelma epäoikeudenmukaisia säädöksiä? – Virhe on selvästi siinä, että lainsäätäjä etsii oikean ja väärän normia omista mielipiteistään, ei kansakunnan yleisestä sivistyksestä ja sen tavoista. Eihän sille, minkä tulee olla laki, voida löytää muuta perustetta kuin se, minkä kansakunta oikeaksi tunnustaa. Jos myönnetään, että kuolemanrangaistus kansakunnan sivistyksen jossain tietyssä vaiheessa on yhteiskunnan säilymisen kannalta tarpeellinen, sen täytyy olla myös oikeudenmukainen. Yhteiskunnan oikea on tässä myös rikollisen oikea, se oikea, jonka edessä kaikkien teorioiden tulee väistyä. Ja siveelliseen vakaumukseen kuuluu, ettei tunnusteta minkään sellaisen olevan oikein yhteiskunnassa, minkä oikeellisuus sinänsä on kiistanalainen.
Säilyttäessään kuolemanrangaistuksen lainsäätäjä on edelleen vähentänyt niitä tapauksia, joissa sitä sovelletaan. Olennaisempia ehdotuksen kannalta ovat kuitenkin vapausrangaistukset, vankeustuomion käyttöönotto ruumiillisen rangaistuksen sijaan. Vankeustuomiot jaetaan seitsemään asteeseen, joista seitsemäs ja alin on pituudeltaan 30–180 päivää, kuudes kahteen vuoteen saakka, viides neljään vuoteen, neljäs kuuteen, kolmas kahdeksaan ja toinen kymmeneen vuoteen saakka ensimmäisen asteen ollessa elinkautinen vankeus. Yksinäisvankeutta käytetään aluksi vain seitsemännessä ja kuudennessa asteessa. Muissa käytetään yhteisvankeutta, jossa vangeilta myöskin estetään keskustelu ja muu keskinäinen kanssakäyminen lukuun ottamatta ensimmäistä astetta, joissa se erityisellä määräyksellä voidaan sallia, mutta siihen kuuluvat vangit on samalla aina erotettava muiden asteiden vangeista. Niin yksinäis- kuin yhteisvankeudessakin vangit pidetään työssä jonka lisäksi he saavat tarpeellisen ravinnon ja nauttivat opetusta, josta ehdotus ei kuitenkaan sisällä tarkempia määräyksiä.
Yhteisvankeus vastaa siten suurin piirtein Auburinin vankien siveelliseen parannukseen tähtäävää järjestelmää, jonka periaate on yhteinen työskentely ehdottomassa hiljaisuudessa sekä yksinolo väliaikoina. Yksinäisvankeus taas perustuu Filadelfialaiseen systeemiin, joka määrää vangit erotettavaksi toisistaan täydelliseen yksinäisyyteen niin työssä kuin levossakin. Vuoden 1839 lakiesityksessä komitea otti kantaa ensiksi mainitun järjestelmän puolesta. Korkein oikeus katsoi kuitenkin kokemuksen osoittaneen, ettei sitä voida täysin toteuttaa ja vankien välistä kanssakäymistä estää, joten se otti kantaa vakavampana ja vangin parannuksen kannalta suotuisampana pitämänsä jälkimmäisen rangaistustavan puolesta. Valmisteluelin on yhtynyt Korkeimman oikeuden kantaan, mutta koska yksinäisvankeuden enimmäispituudesta tai eripituisten aikojen fyysisestä ja moraalisesta vaikutuksesta rikolliseen ei ole varmaa kokemusperäistä näyttöä, niin valmisteluelin on päätynyt mainittuun säädökseen, jonka mukaan yksinäisvankeutta tulee käyttää vain kahdella alimmalla asteella, korkeammilla vain asiasta saatujen kokemusten jälkeen. Ensimmäisen asteen vankeudessa sitä ei kuitenkaan tule käyttää.
Ruotsin nykyisen oppositiosuuntauksen taholta on esitetty monia syitä lain ja erityisesti sen tämän osan hylkäämiseksi. On väitetty, että kansa ei vielä ole kypsynyt pois raipparangaistuksesta joten sen poistaminen lisäisi rikoksia. Myös vankeusrangaistusta sanotaan epäoikeudenmukaiseksi, sillä se vie perheiltä niiden elättäjän pitemmäksi ajaksi. Edelleen on huomautettu yksinäisvankeutta vastaan, että sen parantavasta vaikutuksesta ei vielä ole kokemusta. Sen käyttöönotto olisi liian rohkea ja Ruotsille liian kallis kokeilu. Pitkäaikaisen yksinäisvankeuden on sanottu vaikuttavan tuhoisasti vangin niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin voimavaroihin. Erikseen on puututtu vielä siihen, että yksinäisvankeuden hyväksyminen lievempien rikosten rangaistukseksi tekee nämä rangaistukset suuremmista rikoksista annettavia yhteisvankeustuomioita ankarammiksi. Onkin tietysti huomionarvoista, että vankeus vie rikollisen perheeltä tämän antaman tuen pitemmäksi ajaksi kuin raipparangaistus aiheuttaen näin hätää ja uusia rikoksia. Mutta jos myönnetään, että raipparangaistus ehkäisee rikollisen parantumista, niin silloin tämän uudistuva sortuminen rikokseen tuottaa perheelle uudestaan saman hädän. Vankeusrangaistuksessa on sitä vastoin perheen kannalta se ainoa toivo, että rikollinen ottaa sen kerralla opikseen. Yksinäisvankeutta vastaan esitettyihin väitteisiin taas pätee lainvalmisteluelimen huomautus, että tämä rangaistus ei paranna sinänsä, vaan ainoastaan tekee huolellisen opetuksen ja vangin siveellisyyttä tukevan työn mahdolliseksi. Kaikki perustuu siis tällaisen hoidon olemassaoloon, mikä luultavasti poistaa myös pitkäaikaisen yksinäisvankeuden haittavaikutukset. Tämä on jopa niin tärkeä seikka, että meidän mielestämme koko lakiehdotuksen hyväksyminen tai hylkääminen tulee tapahtua sen perusteella, mitä näköaloja se tarjoaa vangin henkisen huolenpidon suhteen. Yleisesti ottaen pitänee myös paikkansa, että kaikki rikoslain nopeat muutokset sekoittavat kansan käsityksiä oikeasta ja väärästä ja antavat uuden asteikon rikoksien suhteellisen asteen arviointiin. Yhtä selvää on kuitenkin, että lievempi rangaistusjärjestelmä toimii yhtä lailla pelotuksena kuin ankarampikin, kunhan kansa vain ehtii sellaiseen tottua. Ja jotainhan on aina uskallettava, jos jotain aikoo saavuttaa. Siksi onkin nurinkurista ylipäänsä toivoa kansan parantuvan rikoslakien avulla. Rikosten lisääntymiseen tai vähenemiseen on muita syitä. Veltostunut kansallishenki, vallitsevan kirkon kuollut muodollisuus ja siihen aina yhdistyvä perhe-elämän epäsiveellisyys ovat useammassa kuin yhdessä maassa hädän ja rikoksen todelliset juuret.
On helppo arvata, että uudessa rangaistuslaissa sakot on määrätty paljon korkeammiksi kuin voimassaolevassa. Ne voidaan suorittaa vankeudella, tosin ilman työtä. Jo tämä sakkojen rinnastaminen vapauden menettämiseen eikä raipparangaistuksen tuottamaan sovittamattomaan häpeään on pitkä askel kohti oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoisuutta lain edessä.
Lakiehdotuksessa ei ole niin sakkojen kuin vankeudenkaan suhteen säädetty yhtä täsmällistä rangaistusta kustakin rikkomuksesta, vaan tuomari voi tiettyjen enimmäis- ja vähimmäismäärien puitteissa harkita, millainen rangaistus rikosta vastaa. Eräiden rikosten kohdalla on myös määrätty vaihtoehtoisesti kuolemanrangaistus tai elinkautinen vankeus, toisissa tapauksissa taas elinkautinen vankeus tai toisen asteen vankeus ja lopuissa vaihtoehtoina ovat eri asteiset vankeusrangaistukset.
Tätä tuomarille kussakin tapauksessa jätettävää harkintaoikeutta koko lakia läpäisevänä periaatteena nimitetään asteittaisuusjärjestelmäksi. Aiemmassa rikoslaissa sama periaate on tunnustettu useissa määräyksissä, joissa tuomarille annetaan hyvin väljä liikkumavara rikosta vastaavan rangaistuksen määräämisessä. Uusi lakiehdotus on vain tuonut periaatteen koko rangaistuslakiin. Asteittaisuusjärjestelmän edut tai haitat riippuvat kannanotosta siihen kysymykseen, tuleeko ylipäänsä luottaa enemmän tuomarin ymmärrykseen ja oikeudentuntoon vai lainsäätäjän ennakointiin. On tietenkin mahdotonta määrätä laissa ennakolta rangaistusta niin että se täysin vastaisi kunkin rikoksen niin subjektiivista kuin objektiivistakin luonnetta. Vaikka rikoksia luokiteltaisiin eri alaryhmiin kuinka tarkoin tahansa, mikään konkreettinen rikos ei kuitenkaan täysin vastaa lain edellytyksiä, vaan eriasteisia rikoksia joudutaan joka tapauksessa kutsumaan samalla nimellä ja rankaisemaan samalla tavoin. Mutta tätä seikkaa ei myöskään harkitsevan tuomarin suurinkaan ymmärrys ja paraskaan tahto voi muuksi muuttaa. Voidaan silti olettaa, että asteittaisuusjärjestelmä antaa paremmat takeet rangaistuksen oikeudenmukaisuudesta – jos maan tuomarit ovat yhtä ymmärtäviä ja arvostettuja kuin esim. Englannissa. Mutta kun yksillä välikäräjillä yksi ja toisilla toinen nuori hovioikeuden auskultantti istuu tuomitsemassa, niin asteellisuusjärjestelmän käyttöönotto vaikuttaa rangaistuksen oikeudenmukaisuutta ajatellen uskalletulta. Sitä vastoin on perusteltua toivoa, että systeemi yleisesti ottaen suosisi lievempiä rangaistuksia. Tärkein lakiehdotuksen tuomarin harkinnalle asettama sääntö on, että rikoksesta säädettyä enimmäisrangaistusta käytetään silloin kun lieventävät asianhaarat eivät paina enemmän, vähimmäisrangaistusta taas silloin kun raskauttavat asianhaarat eivät ole painavampia.
Kun uuden lain valmistelun vaatimaa aikaa ja työtä vertaa näihin se pohjana oleviin ja tässä lyhyesti esitettyihin periaatteisiin, niin näyttäisi olevan aihetta iloita yhtä lailla sen humaanista suuntautumisesta kuin naapurimaamme lakiuudistuksen tunnontarkasta harkitsemisesta. Kun vielä lisätään ne uhraukset kansanopetuksen edistämiseksi, joihin säädyt ovat kaksilla viimeksi pidetyillä valtiopäivillä sitoutuneet, niin tämä antaa uuden aiheen olla uskomatta sitä höpötystä, jonka mukaan vapaa valtiojärjestys ei Ruotsissa olisi millään tavoin hyödyttänyt kansakuntaa.
