Saima nro 32, 8.8.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
8.8.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Uutisia

Tukholma. Kuningas on 20. heinäkuuta avannut valtiopäivät lyhyellä valtaistuinpuheella, jolla on aiempia selvemmin perustuslaillinen muoto. Puheessa on myös kauniita osia. Suoritetuista valitsijamiesvaaleista, siis valiokuntien jäsenistä päättävien henkilöiden valinnoista nähdään, että kaikissa valtiopäivien olennaisissa kysymyksissä kaksi säätyä asettuu kahta muuta vastaan. Konservatiivisilla valtiopäivämiehillä on nimittäin täysin selvä ja yhtenäinen enemmistö aatelistossa ja papistossa, kun taas uudistusmieliset ovat yhtä voittoisia porvaristossa ja talonpoikaissäädyssä. Lepäämään jätetyn edustusuudistusehdotuksen kohtaloa voidaan siten pitää ratkaistuna, koska sen hyväksyminen vaatisi kaikkien säätyjen yhteisen suostumuksen. Tämä tulos johtuu lähinnä vuosien 1840–41 valtiopäivillä ylivoimaisen opposition yksipuolisuudesta ja taitamattomuudesta, minkä seurauksena mainitusta ehdotuksesta tuli monella tapaa huono. Valitsijamiesvaalin kulku kahdessa ensiksi mainitussa säädyssä kuuluu lietsoneen tulta ja tappuraa liberaaleissa lehdissä. Sv. Biet on jo kauan nähnyt siinä kapinalipun – nimittäin kauhistuksen silmälasien läpi nähdyn. Tällaisella pelolla, on se sitten aitoa tai teeskenneltyä, voisi olla hyväkin vaikutus, ellei Ruotsissa olisi jo totuttu vastaaviin houkutuksiin ja aivan hiljattain huviteltu nauramalla kauheille vallankumoussuunnitelmille.

Madrid. Cortes on hajotettu ja hallitus avoimesti julistanut aikovansa uudistaa perustuslakia vanhan hyvän järjestyksen suuntaan. Espanjan perustuslaki onkin todellinen vallan ja rikkauden talismaani. Kuka tahansa, joka haluaa nähdä vaivaa muokatakseen sitä uudelleen, saa varmasti hallita Espanjaa niin kauan kuin paikkaaminen kestää. Uusia vaaleja odotellessa huvitellaan kuitenkin sotimalla Marokkoa vastaan. Jopa Ruotsin kuningas on uhannut jättää hänen marokkolaisen majesteettinsa ilman tavanmukaisia suopeudenosoituksia.

Lissabon. Don Miguel on provinsseissa onnellistuttanut uskollisia kannattajiaan arvonimillä, ritarikunnilla ja suudelmilla kädelle. Kaikki on sujunut aivan kuten pitääkin, Don itse vain on lähemmin tutkittaessa paljastunut karanneeksi sotilaaksi.

 

Kuopio. Täällä puhutaan suurena tapahtumana lukion vihkiäisistä, joiden Borgå Tidningin mukaan pitäisi olla 24. elokuuta. Muut lähteet ilmoittavat juhlallisuuksille ja piispan saapumiselle toisen päivämäärän. Emme voi valaista asiaa, koska emme tiedä, onko mitään virallisia päätöksiä tehty. Ehkä maaseudulla ollaan kuitenkin paremmin selvillä asioista.

Ilma on pysynyt kauniina, vaikka erityisen lämmintä ei ole ollutkaan. Kirkkaat yöt ja heikko pohjatuuli ovat muutaman kerran uhanneet onnettomuudella, mutta tähän mennessä tuuli on onneksi puhaltanut yön pois.

Helsinki. Posti toi Finlands Allmänna Tidningin mukana ehdotuksen ”Irtainta omaisuutta vakuuttavan suomalaisen paloapuyhtiön säännöiksi”. Samaisen lehden eräästä tiedoksiannosta selviää, että ehdotuksen on laatinut yleisen paloapuyhtiön johtokunta yhtiökokoukseen maaliskuussa 1843 osallistuneiden valtuutettujen pyynnöstä. Johtokunta kehottaa kaikkia, jotka haluavat olla mukana uuden yhtiön perustamisessa, kirjoittamaan nimensä sekä vakuutussummansa listoihin, joita kaupungeissa on paloapukomiteoilla ja maaseudulla kruununvirkamiehillä. Ehdotuksen mukaan yhtiö aloittaa toimintansa heti kun vakuutussumma nousee kahteen miljoonaan hopearuplaan. Ei liene epäilystäkään, etteikö tämä summa tule pian kokoon ja etteikö yleisö kiittäisi yleistä palovakuutusyhtiötä ja sen johtokunnan lämmintä innostusta tämän kaikkialla niin hyödylliseksi osoittautuneen laitoksen luomiseksi maahamme. Tiedämme, kuinka laajan osanoton vastaava laitos on Ruotsissa saavuttanut. Ja vaikka johtokunnan ehdotus sisältääkin tuleville hallintoelimille maksettavat vuotuiset palkkiot, voinee toivoa, että niistä voidaan luopua täällä niin kuin naapurissakin, varsinkin kun yhtiön johtokunta olisi sama kuin yleisen palovakuutusyhtiön.

Morgonbladet kertoo S:t Peterburgische Zeitungin mukaan, että Pietarin tiedeakatemia on päättänyt painattaa jäsentensä herrojen v. Struve, Hess ja Lenz kirjoittaman selostuksen professori Nervanderin Helsingissä löytämästä uudesta meteorologisesta laista, josta hän on kirjeitse kertonut Hessille. Tiedeakatemia on päättänyt myös lähettää yhden kappaleen kirjaa Suomen ministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille ja pyytää, että ”herra Nervanderille annettaisiin kaikki tarvitsemansa apuvälineet, jotta hän voisi jatkaa tärkeitä tutkimuksiaan ja tehdä ne tarkoin tunnetuiksi”. On yksi osoitus kotimaisen kirjallisuutemme tilasta, että tällainen tutustuminen omassa maassa tehtyihin tieteellisiin keksintöihin ei koskaan ole maan asukkaille mahdollista.

 

Suuressa mitassa tehtävän työn edut

Tästä niin kuin monesta muustakin asiasta voidaan sanoa, että niin paljon kuin sitä onkin käsitelty, ei mihinkään ratkaisuun ole päästy. Siihen liittyy myös usein esitetty kysymys tilanjakojen edullisuudesta. Ruotsin sanomalehtikirjallisuutta seuranneet tietävät, että siellä käytiin hiljattain ankara kiista rajoittamattoman tilanjaon hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta. Toista kantaa edusti lähinnä herra Richert, sama lainoppinut tuomari joka on kauan ollut opposition ministeriehdokkaana. Hän puolusti yksityisen omistajan oikeutta jakaa maitaan ja tämän jaon edullisuutta ja hänen katsottiin edustavan tässä asiassa liberaalien kantaa konservatiivien koettaessa ankarasti kumota hänen mielipiteitään. Emme muista todisteluja puolesta ja vastaan, emmekä myöskään tiedä, miten keskustelunaiheena olleen lainmuutoksen tuolloin kävi. Mutta asiaa on, kuten sanottu, pohdittu useinkin ja se on niin tärkeä, ettei sen käsittelemistä muutamalla sanalla yleisen mielenkiinnon herättämiseksi voi pitää turhana.

On helppo arvata, etteivät kansantaloustieteilijätkään ole voineet tutkimuksissaan välttää kajoamasta yleiseen kysymykseen, kumpi on tuottavampaa, suurtuotanto vaiko pienemmissä puitteissa tehty työ. Jokainen pikaisesti asiaan paneutuva ja omaan kokemukseensa turvautuva pitää kaiketi selvänä, että suurimittainen työ on tuottavampaa. Mutta tässäkin vastauksessa on omat ongelmansa. Suurtuotannossa voidaan tietysti säästää monissa kohdissa. Yksi suuri talo tulee halvemmaksi kuin monta pientä, käsityötä voidaan korvata koneilla, ylipäänsä voidaan käyttää soveliaampia työvälineitä ja sijoittaa työvoima oikeaan paikkaan oikeaan aikaan jne. Kaikki tämä antaa sijoitetulle pääomalle suuremman tuoton. Mutta kun tätä yleistä väitettä sovelletaan työn erityisiin lajeihin, niin huomaamme, että se kaikkien muiden tavoin tarvitsee rajaamista.

Jos puhutaan mistä tahansa teollisuuslaitoksista, niin väitteen pätevyys on jokseenkin ehdoton. Työ voidaan niissä tehdä konemaisesti ja voidaan tarkoin arvioida, kuinka paljon kunkin työläisen on ehdittävä tehdä. Hänen ponnistelujaan voidaan myös kannustaa tuottavuudesta riippuvalla ansiolla. Hyvällä organisoinnilla saadaan siis lyhyesti sanoen aikaan, että mitään ei laiminlyödä eikä hoideta huonosti. Mutta maataloudessa asia on toisin. Siinä työ useimmissa tapauksissa tehdään ilman mitään normeja. Tämä koskee jo kaikkein yleisintäkin työtä, maan kyntämistä ja ylipäänsä muokkaamista, sillä kelvollista jälkeä saadaan aikaan ainoastaan työntekijän hyvällä tahdolla ja tottumuksella. Suurisuuntaisemmassa maataloudessa koko työn järjestely on lisäksi jätettävä tilanhoitajan ja päällysmiesten huoleksi. Eikä sitä voida suuremmin kontrolloida, sillä työn tuottavuus ei riipu vain sen järjestelystä kuten useimmissa tehdaslaitoksissa, vaan monista suotuisista tai epäsuotuisista luonnonoloista.

Say sanoo kansantaloustieteessään (1. nide, osasto 17):

”– – monenlaisia parannuksia on helpompi toteuttaa pienviljelyssä. Talonpoika, jolla on pieni pelto vaalittavanaan, käyttää maan paljon paremmin ja saa samalta alalta suuremman tuoton kuin suurviljelijä. Hän voi pitää tarkoin silmällä kaikkea ja itse välittömästi huolehtia kaikesta. Hän ei jätä mitään kolkkaa käyttämättä ja hän pystyy eri toiminnoillaan moninkertaistamaan maan tuottavat voimat. – Viiniköynnösten väliin hän istuttaa papuja – hän tukee huolella jokaisen oksan, joka uhkaa murtua hedelmien painosta, – hän kitkee jokaisen rikkaruohon – hän ei heitä olkeakaan hukkaan.” jne. Tärkein syy tähän on hänen mielestään se, että ”keskivarakas omistaja tekee kaiken itsensä ja lastensa hyväksi ja ponnistelee kaikin voimin kartuttaakseen tulojaan” kun taas ”suuromistaja, jolla on yllin kyllin kaikkea ja joka voi tyydyttää kaikki tarpeensa, jopa unelmansakin ei työskentele läheskään yhtä innokkaasti ja tehokkaasti. Hänen apulaisensa ovat vielä laiskempia.”1

Meidän maassamme sama asian sanoo yleinen puheenparsi: maamiehen työ käy hitaasti, ellei isäntä ole sen etunenässä.

Kun liitämme Sayn sanat siihen, mitä edellä esitimme, niin suurtuotanto ei taidakaan näyttää ylivertaiselta, kun on kyse maataloudesta. Yleinen käsitys sen edullisuudesta on hyvin epävarmalla perustalla myös työn aineellisen tuottavuuden suhteen.

Mutta myös aineellista tuotantoa voidaan tarkastella muutenkin kuin pelkkien rahasummien näkökulmasta. Voi nimittäin olla, että itse työntekijä ei juurikaan kostu suurtuotannon eduista, olkoon omistajan saama voitto kuinka suuri tahansa. Voisi tuntua yhdentekevältä, kenelle tuotto lankeaa, koskapa omistaja omien tarpeidensa tai unelmiensa toteuttamiseksi joka tapauksessa jakaa sitä joillekin työtätekeville ihmisille. Mutta jos todellakin ajattelemme, että kaikenlainen työ joskus voidaan tehdä suuressa mittakaavassa, niin silloin myös kaikessa ylellisyystarpeiden tyydyttämisessä suuri osa hinnasta siirtyy jälleen toisen omistajan käsiin. Ajan mittaan kaikki ylellisyystavaroihin käytetty varallisuus sitä paitsi tietenkin kulutetaan loppuun ja se on pois kansallisvarallisuudesta. Jos taas työ tehdään pienissä puitteissa, niin tuotanto, vaikka sitten pienempikin, jakautuu monelle työntekijälle eikä kovin suurta ylellisyyttä voi syntyä. Se varallisuus, jota ei palauteta esim. maan viljelemiseen tai ylipäänsä välineistön parantamiseen, edistää kuitenkin kansallisvarallisuuden kasvua, koska sivistys leviää tasaisemmin ja työkuntoisuus kohoaa. Tasainen tulonjako on tietenkin suoranainen etu, kuten tasaisemmin leviävä sivistyskin.

Ja juuri viimeksi mainittu pientuotannon ei-aineellinen etu on kaikkina aikoina tehnyt sen hellämielisen filantroopin suosimaksi vaihtoehdoksi. Kokemus osoittaa suurtuotannon kaikkialla johtaneen työläisen suhteellisesti pahempaan köyhtymiseen ja alennustilaan. Se tekee hänestä pelkän päivätyöläisen ja estää häntä koskaan pääsemästä riippumattomaksi käsityöläiseksi tai itsenäiseksi viljelijäksi. Myös Suomessa rälssitalonpojan ja itsenäisen perintötilallisen välillä on selvä ero sekä taloudellisessa että siveellisessä mielessä. Muissa maissa käsityö on yhä enemmän kadonnut ja entisestä mestarista on tullut tehtaiden palkkatyöntekijä. Kokemus siis osoittaa, että suuressa mittakaavassa tehtävä työ menettää useimmat oletetuista eduistaan.

Ammattikuntalaitos on kaikissa Euroopan maissa pitkään estänyt suurtuotannon syntyä. Mutta tehtaiden lisääntyminen on syrjäyttänyt ammattikuntia yhä enemmän ja teollisuuden kannalta suurtuotanto on välttämätön työtapa. Kaikkialla vaaditaan elinkeinovapautta, jotta köyhä voisi paremmin elättää itsensä: etu koituu todellisuudessa kuitenkin rikkaalle kapitalistille. Päivä päivältä koveneva kilpailu heikentää teollisuuden kannattavuutta ja voidaan odottaa, että myös maatalous ennemmin tai myöhemmin joutuu kapitalistin käsiin. Yhteiskunnan poliittinen kehitys ja tasaisesti jatkuva väestönkasvu näyttää Euroopan valtioissa välttämättä johtavan tähän tulokseen. Entisajan vapaavaltioissa työläinen oli orja; nykyajan perustuslaillisissa valtioissa hän on palkkatyöläinen. Hänen osaansa voi nähdäksemme helpottaa ainoastaan omaisuuden nopeampi kierto, jonka avulla yksi ja toinen työläinen voi vuorollaan päästä itsenäiseksi, kansan kasvava poliittinen merkitys, joka pakottaa omistajan uhraamaan jotain sen hyvinvoinnin ja sivistyksen eteen sekä kansan sivistystason kohoaminen, joka lisää pakkoon humaanisuuden velvollisuudet. Suurtuotannon etua ei siten voida etsiä sen välittömästä tuottavuudesta, vaan sen välttämättömyydestä nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle, joka taas on inhimillisen sivistyksen etenemisen eräs ehto ja joka myös kokemuksen mukaan onkin saanut sivistyksen etenemään ennennäkemättömän nopeasti.

 

Tilanjaosta [nro 33, 15.8.1844]

Viime numeron johdantoartikkelissamme koetimme osoittaa, miten kysymystä työn tuottavuudesta on tarkasteltava eri tavoin teollisuudessa ja maataloudessa. Koetimme osoittaa, että maataloudessa suurtuotantoa ei voi pitää pienomistajien harjoittamaa viljelyä tuottavampana, mitä perustelimme lähinnä sillä, ettei maanviljelyssä voi käyttää koneita, eikä myöskään palkatun viljelijän huolellisuutta voi tarkoin vahtia tai hänen työtahtiaan kiristää. Yleisesti ottaen tämä voitaisiin päätellä jo siitä, mitä kokemus on työntekijöiden kelvollisuudesta opettanut: työvoiman katsotaan vähenevän siirryttäessä itsenäisestä omistajasta tai kappaletyöntekijästä määräajaksi palkattuun, kartanon työntekijään ja vihdoin orjaan. Siihen nähden, että ihminen kaikesta työstään odottaa saavansa kohtuullisen toimeentulon, niin yleistä kokemusta ihmistyön erilaisesta tuottavuudesta maataloudessa ja teollisuudessa tukisi ehkä sekin, että antiikin kansat viljelivät itse maan mutta jättivät käsityön yksinomaan orjille. Tässä on myös syy siihen, miksi he arvostivat edellistä ja vähättelivät jälkimmäistä. Ainakaan tämä ei ole sen materialistisempaa kuin väittää, että he tiesivät maan tarvitsevan hyvää huolenpitoa.

Työn tuottavuuden näkökulmasta maan jakaminen pieniin osiin ja siten myös niin kutsuttu tilanjako näyttäisi siis edistävän kansallisvarallisuuden kasvua. Mutta toisaalta liian pitkälle viedyn tilanjaon on väitetty johtavan siihen, ettei maanomistaja enää saa elatustaan pieneltä maatilkultaan. Valtio on siten katsonut tarpeelliseksi jotenkin säädellä tilanjakoja ja useissa maissa sitä onkin lakisääteisesti rajoitettu.

Luultavasti monen muunkin kuin meidän on silti vaikea ymmärtää, kuinka tilanjako koskaan voisi johtaa siihen, ettei maatalous enää elättäisi ketään maanomistajaa. Mutta jos näin uskomaton tilanne toteutuisi, se todistaisi vain kyseisen maan olevan hedelmätöntä tai sitten liikakansoitettu niin ettei sen viljeleminen kykene elättämään sen asukkaita. Ja silloinhan tilanne olisi aivan sama, vaikka maa olisikin jaettu suurempiin osiin. Maatalouden alituotanto olisi siinä tapauksessa vain suurempaa, mikäli olettamuksemme itsenäisen viljelijän työn suuremmasta tuottavuudesta pitää paikkansa. Eli tingitään tuosta ”ketään” -sanasta kuinka paljon tahansa, niin ei voida päätyä muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että maassa on liikaväestöä jota maanviljely ei pysty ruokkimaan. Jos tämä väestönosa voi saada toimeentulonsa muuta kautta, esim. teollisuudesta, niin sen työ olosuhteiden pakosta suuntautuu tälle alalle. Jos tällaista keinoa ei ole, niin silloinhan väkiluku on maahan nähden absoluuttisesti liian suuri. Eikä valtiolle jää silloin muuta tehtävää kuin muuttoliikkeestä huolehtiminen.

Siirrämme tilanjaon puolesta tai sitä vastaan esitettävien esimerkkien käsittelyn tuonnemmaksi ja käsittelemme vielä kahta olennaista vastaväitettä, jotka myös teorian pohjalta voidaan tehdä. Voisi nimittäin väittää, kuten myös on tehty, että pienempikin maapalsta voi kyllä elättää viljelijänsä tavallisina vuosina, mutta sodan tai kadon sattuessa pienviljelijöistä muodostuvan maatalousväestön mahdollisuudet kestää puutetta ovat huonommat. Mihin tällainen oletus perustuu? Ei varmaankaan mihinkään muuhun kuin siihen päivittäiseen kokemukseen, että suurmaanomistaja voi koota varastoja myös pahan päivän varalle. Mutta miten se on mahdollista, jos väkiluku molemmissa tapauksissa oletetaan yhtä suureksi? Maataloudesta elävän väestön tarpeet ovat samat niin itsenäisinä viljelijöinä kuin palkkalaisinakin, ja puute tuntuu molemmissa tapauksissa yhtä kovana. Ei tosin voida kiistää, että ne maat, joissa maaomaisuus on ollut harvojen käsissä, ovat kyenneet käymään jatkuvia hyökkäyssotia. Ja kernaasti myönnetään, että sodatkin ovat tietyssä kansakunnan kehitysvaiheessa välttämätön keino sen itsenäisyyden tunnustamiseksi. Tällaisista sodista päättäminen edellyttääkin, että päätösvalta on niillä harvoilla, jotka kykenevät näkemään niiden välttämättömyyden ja jotka ajattelevat kyllin pitkälle voidakseen uhrata tällä hetkellä tulevien etujen vuoksi. Nämä sodat riippuvatkin lähinnä mahtavasta, maaomistukseen tukeutuvasta aristokratiasta, jonka valtaa juuri sodat lisäävät. Mutta kokemus osoittaa myös hyökkäyssotien lakkaavan väestön lisääntyessä täysin riippumatta siitä miten maa on jaettu. Ja puolustussodassa itsenäinen viljelijä on maalle varmempi tuki kuin päiväpalkkalainen.

Toinen vastaväite liittyy edelliseen. Voidaan nimittäin sanoa, että pienen maatilkun omistajan kaikki aika kuluu rasittavaan maatyöhön eikä hän niin ollen voi paneutua itsensä älylliseen sivistämiseen; ja jos myönnetäänkin, ettei päiväpalkkalainen kykene huolehtimaan sivistyksestään yhtään sen paremmin, niin osa väestöstä, suurmaanomistajat, ovat silti sivistyneitä. Mutta jos maa jaettaisiin pieniin palstoihin, täytyisi maanviljelysväestön yleisen kulttuuritason laskea. Emme muista, että tätä henkisen vaurastumisen näkökulmasta lähtevää vastaväitettä olisi esitetty, vaikka juuri se olisi meidän mielestämme sekä tärkein että vaikeimmin kumottavissa. Jos kysymystä nimittäin tarkastellaan täysin abstraktisti, inhimillisen kulttuurin yleisestä kehityksestä piittaamatta, ei väitteen oikeellisuutta voi kiistää. Mutta kokemus opettaa, että kun jonkin maan väestö on lisääntynyt niin paljon että kysymys pitemmälle menevästä maanjaosta nousee esiin, ei myöskään älyllistä sivistystä tarvitse enää ostaa aivan yhtä kalliisti kuin kansakunnan aiemmissa vaiheissa. Tietämisestä ja opetuksesta tulee ammatti, johon kaikkien muiden ammattien tavoin suuntautuu melkoinen osa maan väestöstä ja sen seurauksena tiedon jakamisen keinot moninkertaistuvat. Jos menemme yksityiskohtiin, niin maan jakamisen seurauksena syntyy suuria tiiviisti rakennettuja kyliä, joissa yksi opettaja voi huolehtia samalla kertaa koko kylän lapsista ja joissa asuu myös pappi, eräät virkamiehet sekä käsityöläisiä ja kauppiaita. Jo yhteiselämä sivistää kylän asukkaita ja herättää lukuhalua, mikä taas voidaan helposti tyydyttää. Esimerkkejä tällaisesta nähdään monin paikoin Saksassa, etenkin Württembergissä, jossa useimmilla maanomistajilla ei ole edes vetojuhtaa käytössään, mutta jossa jopa 700–800 asukkaan kylissä on oma kirkko ja koulu, tavallisesti myös apteekki ja lääkäri. Ja jos maan hedelmällisyys tässä sivuutetaankin, niin maa antaa siellä suuremman tuoton sekä huolellisen hoidon että läheisten teollisuutta harjoittavien kaupunkien ja kauppaloiden ansiosta. Ne ovat syntyneet rinnan maanviljelyksen edistymisen kanssa ja nyt ne tarjoavat varman menekin kaikille sen tuotteille.

Näin olemmekin esimerkkien laajalla alueella. Voidaan vedota kulttuurin korkeaan kehitystasoon Englannissa, jossa maa on kuitenkin ylimystön hallussa. Se ei kuitenkaan todista, etteikö maa voisi ruokkia monin verroin suuremman määrän asukkaita ja työntekijöitä kuin nyt. Eikä lienekään erehdys, jos katsomme Englannin teollisuuden suunnattoman kasvun johtuvan siitä, että maatalous elättää liian pienen osan maan väestöstä. Ja juuri tehtaathan siellä uhkaavat pauperismilla, köyhäläisyydellä. Irlantia on usein pidetty esimerkkinä siitä, mihin maan rajoittamaton jakaminen johtaa. Silloin kuitenkin unohdetaan, että maa ei siellä kuulu sen asujille vaan viljelijät vastaavat meikäläisiä rälssitalonpoikia, jotka milloin tahansa voidaan häätää pieneltä konnultaan. Sortava lainsäädäntö on myös monin tavoin köyhdyttänyt maata Englannin aristokraattien ja korkeakirkon eduksi.

Ruotsissa valitetaan suureen ääneen toista köyhäläisyyttä, joka leviää päivä päivältä paljon nopeammin kuin teollisuustyöläisten keskuudessa vallitseva; sitä syntyy maan pääelinkeinon, maatalouden piirissä. Maassa on valtava määrä torppareita, mäkitupalaisia ja loisia, joiden kurjuuteen vajonneet perheet kansoittavat köyhäinhoidon ja vankilat. Myös Suomessa näiden ihmisten hätähuutoja kuullaan jokaisen kadon aikana ja tietyissä osissa maata sato on harvoin niin hyvä, että se kykenee karkottamaan kurjuuden heidän surkeista mökeistään; maatahan heillä ei ole. Mutta mistä nämä suuremman tai pienemmän osan vuotta leipää vailla olevat laumat ovat tulleet? Aivan varmasti talonpojan tilalta; vähän yli sata vuotta sitten maassa oli nimittäin tila jokaiselle joka vain vaivautui sitä viljelemään ja moni hyvä tila oli vuosikymmeniä autiona asukkaiden puutteessa. Täällä niin kuin Ruotsissakin nuorempien poikien ja osattomien tyttärien jälkeläiset nyt kerääntyvät kalpeina ja nälkiintyneinä kerjäämään onnekkaan vanhimman pojan ovelle tai ottavat sen itselleen sen luonnon yleisen lain mukaan, joka kehottaa luotua turvaamaan henkensä nyt, vaikka toinen laki jo seuraavana hetkenä uhkaisi sen menettämisellä.

Eikö sitten täällä niin kuin Ruotsissakaan ole tarpeeksi maata kehittyneempää viljelyä varten? – Suomessa on tuskin kuudesosa viljelykelpoisesta maasta otettu käyttöön eikä viljelyssä olevasta maastakaan saada kuin ehkä puolet sen mahdollistamasta tuotosta. Suomi näyttäisi siis elättävän kymmenen kertaa nykyisen väkimääränsä. Miksi siis on näitä maattomia ja leivättömiä?

Viimeksi esittämäämme kysymykseen vastaamme toiste. Riittää, jos kokemus todistaisi sen, mitä teoria näyttäisi osoittavan: että maan jakaminen johtaa tehokkaampaan viljelyyn (ja luulemme myös Suomen tilastotietojen antavan siitä esimerkkejä) tai että jaottelu pitkälle kehittyneen kulttuurin oloissa ainakin elättää suuremman väkimäärän. Tätä käsitystä vastaan taas ei voi esittää juuri muuta kuin huolestunutta tulevaisuuden pelkoa. Ja jos oletetaan maan rajoittamattoman jakamisen johtavan siihen, ettei itsenäinen maanomistaja saisi itselleen ja perheelleen tarvittavaa toimeentuloa, niin toisaalta on myönnettävä, että omaisuudettomana päiväpalkkalaisena hän pystyisi siihen vielä huonommin, mikäli väkiluku olisi yhtä suuri. Lisäämme vielä, että kaikki kokemukset ovat osoittaneet väkiluvun lisääntyvän nopeimmin omistamattomien proletaarien keskuudessa. Mitä enemmän maan jakamista estetään, sitä pahemmilta siten näyttävät väkiluvun lisääntymisen tuomat vaarat. Sitä vastoin ei pidä sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että esim. Ranskassa, jossa maa yleensä on jaettu pieniin palstoihin, väkiluku on kasvanut hitaammin kuin niissä maissa joissa maa on ylimystön hallussa.

Kysymykseen, pitäisikö valtion sallia tilojen rajoittamaton jakaminen, vastaamme myöntävästi, vaikkemme suinkaan tahdo väittää, että rajoittamaton paloittelu olisi paras keino kansallisvarallisuuden kartuttamiseksi. Sille nimittäin on olemassa tietty raja, se jossa maa ei enää tarjoa tarpeeksi tilaa omistajan ja hänen perheensä työvoimalle, joka siten hyödyttäisi sekä yksilöä että yhteiskuntaa enemmän muualla käytettynä. Mutta tämän rajan määritteleminen on niin vaikeaa, että se on parasta jättää työntekijän oman harkinnan varaan. Jos hän voi saada ansiota maatalouden ulkopuolelta niin hän turvautuu siihen heti kun tämä ei enää häntä elätä. Jollei tällaisia mahdollisuuksia ole, ja hänen on hankittava puuttuva osa palkkalaisena, on hänen asemansa itsenäisenä omistajana silti parempi ja yhteiskunnalle tuottavampi kuin ei-omistavan palkkalaisen.

Päinvastaiseen tarkoitukseen tähtäävästä lainsäädännöstä on muistettava että se on kenties syntynyt aikana, jolloin maassa oli erämaita ilman ainoatakaan viljelijää. Silloinhan oli yhteiskunnan vaurastumisen kannalta parempi ottaa niitä viljelykseen kuin jakaa jo asutettua maata ja samalla viedä sen asukkailta mahdollisuudet parempaan toimeentuloon. Mutta kun kaikki erämaat nyt ovat tulleet asutuksen piiriin, on viljeltävää maata myös etsittävä ja otettava käyttöön jo asutetulla alueella.

Sitä paitsi maan jakaminen pieniin tiluksiin on käsityksemme mukaan siirtymävaihe joka pian päättyy maan kasaantuessa kapitalistin haltuun. Siitä on kuitenkin saatu se etu, että maata tänä aikana on viljelty mahdollisimman tehokkaasti ja siksi se myös kapitalistin hallussa antaa parhaan mahdollisen tuoton, minkä taas täytyy ainakin jossain määrin koitua myös päiväpalkkalaisen hyväksi.

 

Tilanjaosta Suomessa [nro 34, 22.8.1844]

Jos haluaisimme nykyisestä tilanjakoja koskevasta laista välittämättä tutkia, miten ne tähän asti ovat vaikuttaneet Suomen maanviljelyyn ja kansallisvarallisuuteen, niin meiltä tässä niin kuin useimmissa muissakin taloudellisissa kysymyksissä puuttuu tarvittavaa tosiasiatietoa. Näistä asioista kiinnostunut saa paljon helpommin tietoa useimpien muiden Euroopan maiden tilanteesta kuin omansa. Vakuuttuakseen Suomen tilastotietojen vähäisyydestä tarvitsee vain verrata herra Reinin julkaisemia tilastotietoja Suuriruhtinaskunnasta vaikkapa Forssellin Ruotsin tilastoihin. Myönnettäköön kernaasti, että myös tilastojen numerotiedot ovat usein erittäin epävarmoja. Mutta ne antavat kuitenkin suurten linjojen vertailulle jonkinlaista pohjaa, jonka puuttuessa arvioinnin on tapahduttava joko vailla minkäänlaista kokemusperustaa tai sitten vain omien havaintojen ja toisten kertomusten summittaisella pohjalla. Ja jokainen lienee saanut kokea, kuinka ristiriitaisia viimeksi mainitut saattavat olla. Yritykset oman maamme taloudellisten kysymysten käsittelemiseksi jäävät siis välttämättä erittäin yleisluontoisiksi ja pinnallisiksi, ja kokemukseen voidaan tietenkin turvautua vielä vähemmän, koska tällaisessa tilanteessa yleinen saadaan esiin vasta yksittäisten havaintojen tuloksena ja nyt puuttuvat jo viimeksi mainitutkin kokonaan. Siksi meidän onkin luovuttava käsittelemämme aiheen varsinaisesta tutkimisesta. Voimme vain esittää joitakin oletuksia ja vetää niistä johtopäätöksiä, jotka lukija voi vapaasti hylätä samalla kun hän kieltää nuo oletukset. Mutta kirjoitus on joka tapauksessa ansainnut paikkansa kiinnittämällä huomiota kysymykseen, joka käy maamme kannalta kaiken aikaa tärkeämmäksi.

Uskomme siis pikaisen silmäyksen maatalouden tilaan maan eri osissa osoittavan, että maan jakaminen suhteessa väkiluvun kasvuun auttaa hyvinvoinnin tasoittumista kun taas maata omistamattomien palkkalaisten suuri joukko köyhdyttää muuten hyväosaisenkin maankolkan.

Maan eteläisissä osissa merkittävä osa maasta on koottu suuriksi omaisuuksiksi, herraskartanoiksi, rustholleiksi ym. Mutta tämäkin maa on usein jaettu monien ainakin tilapäisten omistajien, rälssitalonpoikien tai torpparien kesken. He viljelevät niin omansa kuin kantatalonkin maat niin että suuria maaomistuksia viljelevät suurimmalta osaltaan maanomistajat. Kuten aina, huolehtii maanomistaja huonoina vuosina heidän välttämättömästä toimeentulostaan, minkä yläpuolelle rälssitalonpojat hyvinäkään vuosina harvoin pääsevät. Muu, pienemmistä tiloista koostuva maa lienee usein jaettu varsin pitkälle, harvoin kuitenkaan niin pieniin palstoihin että se kykenisi elättämään suurimman mahdollisen asukasmäärän. Sellaisen jaon esteenä ovat täällä paitsi koko maassa yhteiset esteet, joista puhumme tuonnempana, myös kaksi erityistä seikkaa, nimittäin talonpoikien suurempi tottumus ylellisyyteen ja hyvinvointiin sekä tavalliset eläke- tai syytinkisopimukset. Onhan selvää, että talonpoika, joka mielelläkään esittää tilanomistajaa, ei tyydy pieneen maapalstaan. Vaatimukset ja elämäntapa johtavat maanomistajien nopeampaan vaihtumiseen niin että maa on useammin hankittua kuin perittyä. Ja kun omistaja mieluiten vapautuu kaikesta työnteosta ja hänen lapsensakin kernaasti haluavat vuorollaan tilanomistajiksi, niin vanhempien ja lasten väliset kaupat ovat hyvin yleisiä. Vanhemmat luovuttavat maan vakiintuneen tavan mukaan vanhimmalle pojalle ja itse eläkeläisinä tai syytinkiläisinä rasittavat sitä sellaisten asukkaiden ruokkimisella, jotka eivät tee työtä sen eteen. Nämä pienet tilukset, joissa ei katsota riittävän tilaa maatorpparille eikä varaa ole edes niin kallispalkkaiseen työväkeen, ylläpitävät luullaksemme etenkin muonatorpparien paljoutta. On epävarmaa, väistyvätkö suuret omaisuudet yhä enemmän näiden pienten tieltä, mutta luulemme niin käyvän. Päiväpalkkalaisten määrä kasvaa täällä kuitenkin nopeasti ja jo yksikin keskinkertaista huonompi vuodentulo aiheuttaa puutetta, koska jokaisen maapalan on ruokittava paljon enemmän ihmisiä kuin sen viljelemiseen käytettävän työvoiman. Myös maan eteläosissa, esim. saaristossa näemme maan jakamisen johtaneen siihen, että omistaja hoitaa yksin pienen palstansa, mistä kertoo niin sen pitkä pysyminen saman suvun hallussa kuin sen parempi viljeleminenkin. Ehkä tällaista tilannetta esiintyy muuallakin.

Monen mielestä lienee yllättävää, että esittämämme tilanne vallitsee osittain myös Itä-Suomessa. Maan verottaminen manttaaliluvun mukaan antaa tunnetusti hyvin epävarman pohjan vertailtaessa tilojen suuruuksia eri maakunnissa. Keskituotanto taas on niitä asioita, joista maan tilastot vaikenevat. Siksi meidän on tyydyttävä siihen yleiseen tietoon, että tilat ovat Savossa ja Karjalassa suurempia kuin muualla maassa, joskin on lisättävä, että niihin tavallisesti kuuluu enemmän huonoa maata. Tuotannon suuruutta voidaan päätellä myös elämäntavoista. Se yleinen tapa, että savolaisen talonpojan vaimo ei koskaan osallistu töihin eikä isäntä itsekään kovin paljoa, paremmissa taloissa ei ollenkaan, todistaa tilojen olevan paljon suurempia ja rikkaampia kuin esim. Pohjanmaalla ja myös maan muissa osissa. Yleinen havainto on myös se, että kruununtalonpojat ovat hyvinvoinnissa jäljessä perintötalollisista, useimmiten he ovat suorastaan köyhiä. Siten myös Karjala, jossa suurin osa maasta on kruununmaata, on Savosta selvästi jäljessä. Syynä lienee kruununtilojen omistuksen yleinen epävarmuus sekä asukkaan suuri ja kalliiksi tuleva riippuvuus kruunun virkamiehistä ja asianajajista. Kruununmaalla on vanhin poika kuitenkin aina säädetty perijä ja tässä osassa maata ovat mainitut vanhempien ja vanhimman pojan väliset järjestelyt tavallisia myös perintötalonpoikien keskuudessa joten nuoremmat pojat lähtevät isänkodistaan milteipä osattomina ja tilanjako tulee kysymykseen vain harvoin. Myös maatorppareita on vähän ja muonatorpparijärjestelmä on vielä tuntematon asia. Maata viljellään palvelusväen avulla ja sille maksetaan tuskin missään paremmin kuin täällä. Lisäksi maa on tulvillaan loisia ja mäkitupalaisia, varsinkin ensiksi mainittuja. He työskentelevät korjuuaikana korkealla päiväpalkalla mutta tuhlaavat muun osan vuodesta nukkuen tai kerjäten. Ainakin kaikkialla vakuutetaan, että he näkevät mieluummin nälkää kuin muuna aikana auttavat talonpoikaa pienemmällä päiväpalkalla tai ruokapalkalla. Hengissä heidät pitää tapa, jonka mukaan heidän käyttöönsä luovutetaan kaskimaata ja he maksavat kolmanneksen niiden tuotosta. Mutta kato koettelee usein tätä viljelyn lajia ja puute on yhtä yleistä niin että tuskin mikään maankolkka Oulun läänin pohjoisosaa lukuun ottamatta lienee tarvinnut kruunun avustusta useammin kuin viljavat Savo ja Karjala. Jos kaikki nämä kaskenpolttajat olisivat myös maanomistajia, niin maanviljely saisi enemmän työvoimaa ja varmempi peltoviljely syrjäyttäisi kaskeamisen.

Pohjanmaalla, varsinkin maakunnan keski- ja eteläosassa tilanjako on jo pitkällä. Täällä ei ole maa- eikä muonatorppareita, ja sekä loisia että palvelusväkeä on varmasti vähemmän kuin muualla. Mutta huoleti voinee myös väittää, ettei kansa missään muussa Suomen maakunnassa ole uutterampaa ja työteliäämpää. On tosin totta, että tässä asiassa auttavat sivuansiot, tervanpoltto, potaskanvalmistus ja lankkujen sahaaminen, mutta myös maanviljelystä harjoitetaan silti erittäin huolellisesti. Tuskin löytää sellaista isäntää, joka ei työskentele rinnan renkinsä kanssa ja harvassa ovat ne emännätkin, jotka eivät osallistu kaikkiin töihin. Sivuelinkeinot johtavatkin välttämättä siihen, että maanviljely on suureksi osaksi naisten varassa ja siksi heitä näkee useimmin auran jäljessä. Ja tuskin kukaan, joka on verrannut pohjalaisia niiden maakuntien asukkaisiin, joissa maamiehillä on enemmän aikaa levätä ja nukkua, voi väittää tämän ankaran työskentelyn johtaneen sivistyksen jälkeen jäämiseen. Se, että tilanjaot edelleen jatkuvat ripeästi samalla kun yleinen hyvinvointi kasvaa, näyttäisi osoittavan, että maa elättää paremmin itsenäisen työntekijän kuin päiväpalkkalaisen. Sivuelinkeinot eivät nimittäin viime aikoina ole tuottaneet kovin hyvin, jos merkittävintä niistä, tervapolttoa, sellaisena on koskaan voitu pitääkään.

Jätämme näiden oletusten paikkansapitävyyden asiaa paremmin tuntevien ratkaistavaksi, joskin olemme varmoja, että ne pääpiirteissään osoittautuvat perustelluiksi ja että tarkempi tutkimus tulee osoittamaan hyvinvoinnin myös Suomessa olevan varminta ja tasaisimmin jakautunutta siellä, missä useimmat maanviljelijät myös omistavat maata. Laki ei nyt millään tavoin suoranaisesti estä tilanjakoja, jos sen kirjainta vain järkevästi sovelletaan. Tuomarin arviostahan riippuu, voiko jonkin maapalan katsoa riittävän perheen elättämiseen. Mutta sitä taas ei voi ratkaista muutoin kuin sen oletuksen pohjalta, että maa aina ruokkii sen työntekijän, joka uhraa kaikki voimansa sen viljelemiseen. Jos voidaan osoittaa, että kyseinen maapala antaa riittävästi tilaa perheen työvoimalle, niin se on katsottava myös riittävän suureksi elättämään perhettä. Mutta jos noudatetaan esim. sellaista mielivaltaista menettelytapaa, että perhettä 6–7 vuotta ilman velkaantumista elättänyt maapalsta silti katsotaan riittämättömäksi perheen elatukseen, niin silloin lienee perusteltua yhdistää koko maa yhdeksi tilaksi jolla on yksi herra ja 1 1/4 miljoonaa päiväpalkkalaista.

Sitä vastoin laki estää tilanjakoja välillisesti siten, että se rasittaa taloa sitä korkeammilla maksuilla, mitä pienempi se on. Monia välillisiä veroja ei nimittäin määrätä manttaaliluvun vaan talouksien tai savujen määrän mukaan. Niitä ovat viinavero, kaikki niin kutsutut kapat laamannille, kihlakunnantuomarille, joskus papille, lukkarille, suntiolle, oikaisumiehelle ym. sekä kuljetuskyyti. Myös normaali kyyditys ja maanteiden kunnossapito rasittaa pientä taloa enemmän kuin suurta. Kaikkein merkittävin rasitus ovat kuitenkin itse tilanjaon suuret kustannukset, jotka yhdessä muuttokulujen kanssa vievät jo etukäteen usean vuoden tuoton. Jos kaikki nämä esteet poistettaisiin, olisi selvää, että asiaa harkitseva tuomari heti voisi alentaa vaatimuksiaan sen maapalstan suhteen, jonka riittävyys tai riittämättömyys perheen elättämiseen hänen tulee ratkaista. Moni tilanjakoja vastaan kiivaileva näkee nämä seikat toivottavana keinona niin sanottua rahvaan ajattelemattomuutta vastaan. Mutta sellaiset keinot, jotka sisältävät epäoikeudenmukaisuuden vaaran, eivät voi olla hyödyksi. Ne ovat samaa luokkaa kuin hyvää tarkoittava ehdotus harkitsemattomien avioliittojen estämiseksi rahvaan keskuudessa. Luonto, tai oikeammin siveellinen maailmanjärjestys osoittautuu molemmissa suhteissa kostajaksi, sillä jälkimmäinen toimenpide vain lisäisi siveettömyyttä ja edellinen tekee väestöstä työtä vieroksuvia proletaareja ahkerien maanomistajien sijaan.

 

Tilanjaosta (Vastaus eräälle kommentoijalle) [nro 41, 10.10.1844]

Eräs kirjoituksen lähettäjä on Borgå Tidningissä suvainnut esittää joitakin sangen pieniä ja täsmällisiä ”huomautuksia” Saiman kannanottoihin tilanjakojen hyödyllisyydestä Suomessa.

Ensimmäinen huomautus koettaa todistaa, että sama työvoima voidaan usein käyttää hyödyllisemmin suurilla kuin pienillä tiloilla. Kirjoittaja sivuuttaa tällöin sen kiistattoman kokemuksen, johon me todistelumme lähinnä perustimme, eli että itsenäisen omistajan työ on arvokkaampaa kuin palkkatyöläisen. Niin kauan kuin tämä todistetaan vääräksi, kirjoittajan väite on sen kanssa ristiriidassa. Saman huomautuksen toisessa ja kolmannessa kohdassa kirjoittaja puhuu töistä, jotka yhdeltä ihmiseltä vaativat yli kaksi kertaa niin paljon aikaa kuin kahdelta samoin kuin töistä, jotka joka tapauksessa vaativat vain yhden henkilön työvoiman. Tätä vastaan tarvitsee esittää vain se väite, että maanomistajan työ on niin määrällisesti kuin laadullisestikin kaksi kertaa arvokkaampaa kuin palkkalaisen. Suurempien tilojen eduksi jäävät siten vain ne työt, joita yksi ihminen ei kykene tekemään, tietenkin edellyttäen ettei maanomistajalla ole vaimoa tai että ne kumpikin hoitaisivat omaa palstaansa. Kirjoittaja on kuitenkin unohtanut mainita, mitä nämä työt ovat.

Tästä kompastuskivestä kirjoittaja selviytyy vain osittain esittämällä kolmanneksi sen täysin oikean huomautuksen, että palkkalaisen työ on tehokkainta silloin kun se annetaan urakalle. Senhän me olemme ennakolta myöntäneetkin. Mutta mainitsemamme kokemus asettaa itsenäisen talonpojan työn vielä sitäkin tehokkaammaksi. Kirjoittaja unohtaa myöskin osoittaa, että urakkatyön laatua olisi helpompi valvoa kuin muun palkkatyön. Hän ei myöskään pysty vakuuttamaan lukijaa siitä ettei suurtilalla tarvittaisi yhtä montaa uutteruudeltaan omistajan veroista päällysmiestä kuin tilassa on sen kokoisia palstoja, että yksi ihminen voisi niitä hoitaa. Tarpeeksi ei todista sekään että kirjoittaja on nähnyt palkkatyömiesten ojittavan ja kuokkivan suota niin että Rooman legioonat olisivat saaneet sellaisesta kunniaa. Kaivaminen ja kuokkiminen ovat eri asioita kuin kyntäminen, karjanhoito ym.

Mutta lähdettäköön siitä että kaikki maatalouden työntekijät muuttuvat palkkalaisiksi ja tekevät työnsä urakalla. Heidän tulee silloin elää omassa taloudessaan. Tahtooko kirjoittaja kieltää heitä avioitumasta vai paneeko hän väestön lisäämisenkin heille urakaksi? Ellei, niin voiko kirjoittaja uskottavasti väittää, etteivät nämä palkkatyöläiset ”tee kansanpaljoutta maahan”. Hänen tulisi silloin kyetä kumoamaan tähänastinen kokemus, että juuri nämä talonpojan talouden ulkopuolella elävät palkkatyöläiset jatkavat sukua kiivaammin kuin mikään muu yhteiskuntaluokka. Ja siihen asti kun hän tämän onnistuu todistamaan, ei myöskään hänen neljäs huomautuksensa (joka johtaa liikaväestön ainoastaan tilanjaosta) kykene lainkaan todistamaan suurtilojen paremmuutta maan hyvinvoinnin kannalta.

Jäljelle jää siis toinen huomautus, jonka mukaan suurtiloilla on edullista käyttää koneita. Vastaamme siihen, että viskurin tai silppurin voi pientilallinenkin helposti valmistaa ja ottaa käyttöön. Tiilentekolaite on yhtä helppo tehdä ja hän tarvitsee sitä ehkä joka kymmenes vuosi. Kirjoittajaa ja suurtilallista varten jäävät siis kylvö- ja puimakoneet sekä höyryvoiman käyttö tulevaisuudessa ”kyntämiseen, ojittamiseen, muokkaamiseen, metsänraivaukseen ym.” vaikka kirjoittaja helposti myöntäneekin, ettei entisellä palkkalaisella silloin ole muuta työtä kuin nähdä nälkää ”urakalla”.

Olemme myöntäneet, että rakennusten kunnossapito rasittaa pienempiä tiloja suurempia enemmän. Mutta olemme myös nähneet, että esim. tietyissä Pohjanmaan pitäjissä miehen ja vaimon hoitamien tilojen rakennukset ovat paljon paremmassa kunnossa kuin Savossa näkee kokonaisen päivämatkan aikana sen paremmin herraskartanoissa kuin talonpoikaistaloissakaan. Kun taas kirjoittaja väittää tietävänsä, että pientilallinen, ”joka ei pysty huolehtimaan tilastaan, jolla on sairaalloinen vaimo ja paljon alaikäisiä lapsia” ei voi kartuttaa kansallisvarallisuutta, niin hän tietänee senkin, että urakkatyöntekijä pystyy siihen samoissa olosuhteissa aivan yhtä vähän. Edellinen voi sentään myymällä maansa jonkin aikaa elättää itsensä ja perheensä, ja ainakin jos molempien oletetaan säästäneen jotain, niin edellä esitetyn perusteella hänellä voi olettaa olevan hiukan enemmän.

Muutoin rohkenemme huomauttaa kirjoittajalle, että me olemme jo artikkeleissamme, joihin hän kommenttinsa kohdistaa, ennakolta niihin vastanneet. Tahdoimme silti vastata hänen kohteliaisuuteensa toistamalla jo esittämiämme asioita samalla kun muistutamme siitä, että mainitut artikkelimme sisälsivät lisäksi yhtä ja toista mihin kirjoittaja ei näytä perehtyneen – ja luultavasti hänen kommenttinsa myös siksi ovatkin niin niukkoja.

 

Borgå Tidningin ansioluettelo

Pehmittääksemme B. T:n paatunutta omaatuntoa ja horjuttaaksemme sen vähintäänkin perusteetonta itseluottamusta ja jotta syytökset olisivat täsmällisiä, mitä me hyvältä lehdeltä olemme edellyttäneet, esitämme tässä seuraavat tosiasiat.

Tämän vuoden kuuden ensimmäisen kuukauden aikana B. T. on julkaissut seuraavat toimituksen omat, pohdiskelevat alkuperäisartikkelit:

– Selostus Turun pappeinkokouksen asiakirjoista, yksi palsta

– Urkunder upplysande Finlands öden -teoksen arvostelu, yksi palsta

– Marmierin teoksen Nordiska Folksånger arvostelu, 2 palstaa

– Uskon harjoitus autuuteen -teoksen arvostelu, 3 palstaa

– Filenin aritmetiikan oppikirjan arvostelu, 3 palstaa

Yhteensä 10 palstaa lehden kuuden kuukauden aikana julkaisemista noin 320 palstasta ja lisäksi kesäkuussa ilmestynyt laajempi artikkeli ”Oppikoulujen viimeisimmistä muutoksista” ym., lähinnä yhteenveto uuden koulujärjestyksen sisällöstä.

Edelleen toimituksen valikoimia otteita eräästä Cygnaeuksen koulupuheesta, Berzeliuksen geologisesta artikkelista sekä Reziuksen Pohjolan asukkaiden pääkalloja käsittelevästä artikkelista.

Mutta lehti lohduttautuu lähetetyillä artikkeleilla. Ne ovat samana ajanjaksona

– kaskeamisesta – kaksi artikkelia,

– ilmaisun ekstensiosta suomen kielessä,

– A. A. Laurellin kokoamia tilastotietoja,

– talonpoikaisrakennuksista,

– niitynkastelusta Suomessa,

yhteensä kuusi artikkelia kuudessa kuukaudessa. Muutoin tuona aikana ilmestyneet 51 numeroa sisältävät harvalukuisia kotimaan uutisia, ”keskustelua” B. T:n tuttuun tyyliin ja täysin valikoimatta koottua sekalaista tavaraa ilman mitään määrää, joskus sellaisia että ihmettelee miten B. T. vielä rohkenee erityisesti nimetä jonkun niistä ”pekoraaliksi”.

Emme ole koskaan puhuneet kyvykkyydestä, jota mikäkin maamme lehdistä kenties osoittaa – ellemme joskus kiittävästi. Mutta me kaipaamme niistä tahtoa ja halua työskennellä jonkin hyvän päämäärän puolesta. Ellei maamme kirjallisuus olisi niin köyhää ja jos olisi lehtiä jotka tarjoavat yleisölle jotain herättävää ja vahvistavaa lukemista – niin siinä joukon jatkoksi menisi muutama rosvokin. Mutta nyt kun lehdistö on niin kauan johdattanut yleisöä vain veltostuttavan hengenravinnon pariin niin me koetamme julkisesti torjua tätä viheliäisyyttä niin paljon kuin pystymme. Jos B. T. voi ilmoittaa ja palstoillaan osoittaa tavoittelevansa jotain muutakin kuin julkaista hiippakunnanuutisia ja ilmoituksia sekä täyttää viereiset palstat millä tahansa ajanvietteellä, niin me emme sitä enää moiti.

Kenties B. T:n mielestä muu on yhdentekevää, kunhan vain tilaajamäärä pitää lehden kannattavasti pystyssä. Mutta ei ole yhdentekevää, jos lehden tarjoama lukeminen on selvästi turmiollista. B. T. vetoaa ehkä siihen, ettei se ole yksin asialla. Se vain pahentaa asiaa. Muille lehdille kelpaa jonkinlaiseksi puolustukseksi se, että toimittaja ei ole lehden omistaja. B. T., Finlands Allmänna Tidning ja Saima eivät voi vedota edes siihen. Sitä paitsi sen toimitukselta on lupa jotain odottaakin. Eikä mikään maailmassa ehkäise lehteä laajentamasta liikkuma-alaansa ellei se ole jo osoittautunut aivan liian suureksi.

On jotain, josta jokainen kunnon mies voi ylpeillä, saksalaisen sananlaskun mukaan ”Seines Fleisses darf sich Jedermann rühmen” [Ahkeruuttaan saa jokainen kiittää]. Sitä kiitosta ei ansaita kirjoittamalla kaksi surkeaa palstallista kuukaudessa.

B. T. on vetänyt nämä moitteet osakseen hiukan aiemmin kuin oli tarkoituskaan. Muistakoon sen toimittaja, että lehtimiehen, joka niin huonosti osoittaa täyttävänsä velvollisuutensa, pitäisi luopua sellaisista sanoista kuin ”hillitä” ja ”näpäyttää” ja mikäli mahdollista oppia uskomaan että maailmassa voi toimia myös jonkin asian puolesta. Tällainen usko vahvistaisi sen tahtoa ja voimia.

 

 

  • 1. Se, mitä Say seuraavassa esittää, kelvatkoon tässä vain esimerkkinä siitä, kuinka holtittomasti erinomainenkin mies voi väliin menetellä. Kumotakseen ekonomistien (fysiokraattien) väitteen, jonka mukaan suurviljely antaa suurimman voiton, hän sanoo, että ”se ei ole tuottavampaa, se ainoastaan kuluttaa vähemmän (tuotteesta) paikan päällä” ja koettaa todistaa väitettään seuraavalla esimerkillä: Ensinnäkin hän olettaa, että 12 henkilön yhteisviljelyssä tietty maa-ala antaisi 10 000 frangin arvoisen sadon, mutta useampiin palstoihin jaettuna ja 18 henkilön viljelemänä se tuottaisi 11 000. Edelleen 12 työntekijää kuluttaisi neljätuhatta frangia, 18 työntekijää kuusituhatta. Tällöin edellinen vaihtoehto tietenkin jättää säästöön kuusituhatta, jälkimmäinen viisituhatta frangia. ”Mutta”, hän sanoo ”katsotaanpa edelleen, kumpi viljelytapa hyödyttää väestöä enemmän. Jos se 4 000 frangia, joka tuotteesta suurtuotannon puitteissa kulutettiin, on elättänyt 12 henkilöä, niin loput 6 000 ruokkivat samassa suhteessa vielä 18 ihmistä, siis yhteensä kolmekymmentä. Pienviljelyssä viljelijät itse kuluttaisivat 6 000 frangia ja muille jäisi 5 000. Maasta eläisi 18 viljelijää ja 15 muuta ihmistä, yhteensä 33. Sama maa-ala ruokkii siis suurviljelyssä 30 ihmistä, pienviljelyssä 33. Jälkimmäinen viljelytapa ruokkii siten 10 % enemmän ihmisiä. Miksi? Koska se tuottaa täsmälleen kymmenesosan enemmän kuin toinen, 11 000 frangia kymmentätuhatta vastaan.” Arvoisa lukija koettakoon miettiä, mitä tässä oikein on todistettu!

Vertailu