Saima nro 32, 7.8.1845

Tietoka dokumentista

Tietoa
7.8.1845
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Sää jatkuu kuivana ja lämpimänä niin että kaura kellastuu ja muutkin kasvit kärsivät kuivuudesta. Kuivuus on myös haitannut kaskimaiden kylvöjä. Kelpo kaupunkimme saa kuivuuden vuoksi kärsiä aloitettujen puuistutusten menettämisestä. Puiden istuttaminen oli tosin yksityisten urakoitsijoiden tehtävänä, joten tappio koskee lähinnä heitä, mutta kaupungin kaunistaminen joka tapauksessa siirtyy epämääräiseen tulevaisuuteen.

Terveysveden juojat näyttävät vakavilta, luultavasti siksi että heidän vesikuurinsa päättyy pian ja sen mukana hajoaa myös tuo uskollinen piiri, joka soi heille viihdytystä useiden viikkojen ajan. Kerrotaan, että vesidieetti on pehmittänyt yhden jos toisenkin neidonsydämen ja moni täti miettii, mitähän tästä voisikaan odottaa tulevaisuudessa, varsinkin kun tietää, että moni hehkuva ja vertavuotava miessydän surraa kaunokaisten ympärillä.

Lähiseuduilta kerrotaan päivittäin Kolehmaisen ja Kanasen johtaman rosvojoukon uusista ryöstöistä. Nilsiässä joukko on touhunnut jo neljä–viisi viikkoa, vaikka saalis on koostunut lähinnä välttämättömistä elintarvikkeista. Seuraavat kertomukset todistavat niin joukon rohkeudesta kuin pelkuruudestakin.

Erääseen vain puolen virstan päässä lähimmistä naapureista sijaitsevaan torppaan ilmaantui eräänä kauniina päivänä viisi metsäläistä. Torpassa oli sillä hetkellä vain eräs nuori tyttö, joka lähti heti talosta kutsuakseen apua. Kaksi kuopiolaista työmiestä sattui juuri kulkemaan maantietä torpan ohi. Tytön huudon kuultuaan he kiiruhtivat paikalle ja rosvot pakenivat. Mutta tuskin olivat matkalaiset taas lähteneet, kun rosvot palasivat ja jahtasivat kiviä heitellen apua huutanutta tyttöä. Auttajat palasivat vielä kerran. Kaksi varasta otti veneen ja souti lahden yli, kolme muuta piiloutui läheiseen ruispeltoon. Lisää apuvoimia oli kuitenkin saapunut. Päätettiin vangita karkurit. Mutta yksi toisensa jälkeen he hyppäsivät ylös pellosta ja juoksivat esteettä läheiseen metsään. Vain yhtä erääseen hakaan paennutta jäljitettiin yhä. Torpantyttö kulki nyt etsijöiden kärjessä. Hän eteni rohkeasti ja näki etsityn kyyristyneenä puiden välissä. Koska hän luotti seuraajiinsa eikä halunnut säikyttää riistaa heidän käsistään, hän meni ohi niin kuin ei olisi huomannutkaan. Mutta kohtalo tahtoi reippaan tytön heti kärsivän innokkuudestaan. Konna hyppäsi ylös, antoi tytölle kaksi kovaa iskua niskaan ja katosi jälleen, kun tytön avunhuudot saivat useita muita kiirehtimään paikalle.

Eräässä toisessa torpassa sama joukko murtautui keskellä kirkasta päivää ruoka-aittaan ja ryösti sen ottaen myös erään arkun, jonka he tyynesti veivät pois, vaikka samalla törmäsivät talonvahdiksi jätettyyn vanhaan naiseen.

Tätä huolestuttavaa ja epävarmaa tilannetta ei taida auttaa mikään niin kauan kuin lämmin vuodenaika jatkuu. Ainoa keino olisi lahjoa karkureita majoittavat ihmiset ja siten vangita heidät viekkaudella.

 

–––––––––––––––

Tämän Saiman numeron kohdalla on käynyt niin kuin eräs kuuluisa lehti asian ilmaisisi, että se on osaksi toimitettu muun kuin sen toimittajan voimin.

 

 

21. heinäkuuta [kihlajaispäivänä]

Taivaan hohde hymyyvä

Hellän katsees kirkastaapi.

Poskes punertumaan saapi.

Enkeljoukko hilpeä

Sua katsoo ylhäältä.

 

Kyynelkatseen verhotun

Enkeli on Sinuun luonut:

”Mik’ on kuohun mieleen tuonut,

Hehkuun saanut syömmes sun?”

Kuulet enkelkuiskailun:

 

”Nuoruus, hehku hurmion

Hetken kestää haihtuvaisen,

Hiipuu myötä houreen maisen;

Mutta jalo sydän on

Aarre katoamaton.”

S. R. [Skol Rektor]

 

Nuorukaisen ja miehen ihanteet

On ihmisiä, joiden rinnassa sykkivä sydän ei koskaan ole uneksinut unelmaa elämästä, ei ole koskaan liekehtinyt, koskaan toivonut, koskaan pettynyt ja kaivannut. Näitä onnettomia on kuitenkin vähän. Jokaisella hyvällä ja turmeltumattomalla ihmisellä on nuoruus, ja nuoruus taas ei ole mitään muuta kuin autuaallinen uni, johon kuohuvat toiveet sielun tuudittavat.

Nuorukaiselle tämän unelman aika alkaa ehkä vasta rakkauden ensi liikutusten myötä. Jalossa mielessä tämä tunne ei kuitenkaan vielä ole halua, vaan ainoastaan hiljaa vaikuttava luonnonvoima, joka murtaa nuoruudenunelmien hengettären siipiä peittävän kuoren. Se on hiljainen tuulenhenkäys, joka aalloin koristelee mielikuvituksen vielä tyynen peilin pinnan. Se on ensimmäinen kuohahdus sydämessä, joka kerran elämään, tuntemiseen, nautintoon ja kärsimykseen väsyneenä uneksii kuoleman rauhasta samalla tavalla kaivaten ja toivoen kuin se nyt uneksii elämän levottomuudesta. Näissä tuhansissa laineissa kuvastuu tuhansissa vaihtuvissa kuvissa taivaan sini ja kaikki, mikä maan tomusta pyrkii sen kirkkauteen. Siellä istuu valtaistuimellaan hopeapilvien päällä totuuden jumaluus, kauniilla, tyynillä ja kalpeilla kasvoillaan sielun sisimpään tunkeva katse. Sen vierellä loistavat salamoiden ympäröimän synkän pilven päällä oikeudenmukaisuuden ankarat piirteet ja salamoiden välkkeen punertama miekka, ja vavisten katselee nuorukainen ensi kerran elämänsä päämäärää. Mutta hän on nähnyt sellaista, jota hän ei usko jokaiselle ihmissilmälle suodun ja ylväänä hän luo unelman huumaaman katseensa maan päälle, jossa totuus ja oikeus kamppailevat väkivallan ja pimeyden kanssa. Rohkeus kuohuu hänen povessaan, hän tuntee syvästi ja lujasti, että hänen käsivartensa on ratkaiseva taistelun ja tekee voiton varmaksi. Hän värähtelee jo ilosta tuntiessaan kunnian seppeleen keveän kosketuksen vaaleilla kutreillaan.

Mutta mitä olisi totuuden ja oikeuden palveleminen, niiden puolesta taisteleminen, voitto ja seppelöinti, mitä olisi kaikki maailman kunnia, jos nuorukaissydän olisi yksinään koko maailmassa eikä olisi ketään todistamassa jalouden voittoa ja ketään joka osaisi arvostaa kunnian palkintoa. Mutta kukapa nuorukainen taas pitäisi koko maailman tuomiota rakastetun hyväksyvän katseen veroisena? Siksi tuolla keveiden rusopilvien päällä, taivaan sinen ja mielikuvituksen hiljaa vyöryvien laineiden välissä väikkyykin molempien muiden yläpuolella ihanteena kauneuden jumaluus. Sen suloinen hymy lupaa noiden kahden uskollisille ja innokkaille palvojille palkinnoksi sellaista onnea, jota niiden palvonta ei voi suoda. Tähän päämäärään nuorukaisen mieli alati katsoo, tai se katsoo oman mielikuvituksensa syvyyteen ja koristelee ensirakkauden kohteen ihanteen koko tenhoavalla kauneudella. Näin nuorukaisen unelma saa kohteen, johon hänen jokainen ajatuksensa suuntautuu. Kaikkein jaloinkin elämän tarjoama toiminta, johon nuorukaisen mieli palaa, on vain lyhyt tie tähän päämäärään, vähäinen uhri kaivatun palkinnon saavuttamiseksi: Hänen suostumuksensa, hänen rakkautensa.

Mitä jalompi luonne on, sitä aiemmin se kehottaa taistelemaan voiton saavuttamiseksi, sitä useammista haavoista se huomaa ihmisyyden kärsivän ja sitä enemmän se löytää pimeyttä ja väkivaltaa, minne vain katseensa kääntääkin. Sydän ulottuu rakastamaan kärsivää ihmiskuntaa ja samalla kun aika ja halu yhä enemmän riisuvat rakastetulta ihanteen lainattua loistoa, nuorukaisen sydän sykkii sitä voimakkaammin velvollisuuden, totuuden ja oikeuden sekä isänmaan puolesta. Työ niiden puolesta on jo hänelle palkinto itsessään, palkinto siitä, että hän lähestyy kaikkien aikojen suurimpia neroja ja niiden hyväksyntää, jotka hänen tavoin työskentelevät jalon asian hyväksi maan päällä.

Näin työ totuuden ja oikeuden puolesta lakkaa vähitellen olemasta pelkkä onnellisuuden saavuttamisen väline ja nuorukainen tuntee voimaa, toisinaan jopa vastustamatonta halua uhrata se totuuden ja oikeuden palvelukseen. Vasta silloin unelma lakkaa olemasta unelma; totuuden ja oikeuden ideaaliset hahmot täyttävät yksin hänen lämpimän mielensä ja vaativat todeksi tulemistaan. Hempeästi huokaavalle rakkauden pauloihin kietoutuneelle elämän taistelut jäävät unelmiksi ja elämä itse toimettomaksi uneksinnaksi. Mutta kun uhraamisen ja kieltäymyksen halu herää, niin nuorukaisen kuohuva voima astuu toimeliaana elämään, ja sen vaihtuva virta tempaa hänet kohtaloihin, joista hän ei ole voinut haaveilla eikä niitä aavistella.

Siinä mahdissa, joka valtaa hänet ja pakottaa hänen toimintansa annetulle uralle, hänen täytyy nyt tunnustaa totuuden ja oikeuden oma, vaikuttava olemassaolo maan päällä. Niiden tavoittelusta tulee hänelle päämäärä sinänsä, ja kun hän on niiden hyväksi uhrannut onnellisuudenpyyteensä, hän tuntee itsensä täysin niiden voiman sitomaksi ja pelkästään välineeksi niiden palveluksessa. Hän käy monta kovaa taistelua ihanteidensa toteuttamiseksi, mutta silloin hänen voimansa pettävät. Hänen aikaansaannoksensa ovatkin jotain aivan muuta kuin mitä hän on tarkoittanut ja hänen tarkoituksensa toteutuvat vain siinä määrin kuin ne yhtyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, jossa hänen vähäiset tekonsa ovat yksi merkityksetön lenkki, vaihtuva ja katoava ilmiö. Tämä resignaation toinen vaihe tekee nuorukaisesta miehen.

Miehen pyrkimyksiä ohjaavat siten eri jumalat kuin nuorukaista ja myös hänen tavoittelemansa onnellisuus on erilaista. Hän on nähnyt nuoruuden unelmiensa loistavista urotöistä ja palkitsevan, ylimaallisen autuuden saavuttamisesta sammuvan ja kuolevan. Siinä hän seisoo mielessään monta katkeraa muistoa ja tietoisena siitä, että hänen tekonsa ovat maailmanjärjestyksen häviäviä pisteitä, vähemmän kuin pisara valtameressä. Ehkä hän itsekin jo näkee jokaisen muiston olemassaolostaan katoavan, tai ainakin hän tajuaa, kuinka vähäisen ilon hänen mahdollisesti saavuttamansa maine ja kunnia suovat ja kuinka tyhjäksi ne sydämen jättävät. Harvoin hänellä on jäljellä edes hyvää omaatuntoa, vain horjuva luottamus siihen, että hän on ihmismielen heikkouden aiheuttamia eksytyksiä lukuun ottamatta tahtonut totta ja oikeaa. Hänen ainoa varma voittosaaliinsa elämän taisteluista on tietoisuus siitä, että hänellä on koeteltua voimaa kantaa ja kestää, ei saada aikaan ja viedä loppuun saakka.

Mitä enemmän hän näin joutuu tunnustamaan omien voimiensa vähäisyyden, sitä selvemmin kuuluu hänenkin rinnassaan se ääni, jonka vain alentavat intohimot voivat kokonaan tukahduttaa, se ääni, joka runoilijan sanoin alakuloisesti huokaa ”auch ich war in Arkadien geboren” [minäkin synnyin Arkadiassa]. Tästä tulee se ajankohta miehen elämässä, jolloin sana ”koti” saa sydämen jokaisen säikeen väräjämään ja puristaa tottumattomat kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt hän kuvittelee elämänsä autuaallisimmaksi hetkeksi sitä, jolloin hän liikuttuneena polvistuu oman kotinsa kynnykselle kiittäen nöyrästi Jumalaa, joka on suonut hänen sinne astua. Koti elämässä, rauhaisa koti – näissä sanoissa on suloisin ja hivelevin sointi, jota ihmiskorva koskaan voi kuulla; ne osuvat jokaisen jalon miessydämen salaisimpiin sopukoihin herättäen kaipausta, joka levittää rauhattomimmankin ja toimeliaimmankin elämän ylle surumielisen kaipauksen verhon.

Ja silloin mielen jälleen kohottaa veltosta turtumuksesta, rauhan ja levon pelkurimaisesta kaipuusta se, että järki nyt määrää, mitä levoton tunne haluaa. Nuorukaisen epämääräiselle toiminnanhalulle ja hänen haaveelliselle toiveelleen toteuttaa mielikuvituksensa ihanteet myös kodin siteet ovat – side. Mutta miehellä, joka on jo taistellut loppuun hurjan nuoruudenkiihkonsa ja oppinut rajaamaan pyrkimyksiään niin ettei turhaan tuhlaisi voimiaan, ei vielä ole tätä rajausta niin kauan kuin häneltä puuttuu hänen elämäänsä järjestävä koti, jossa hänen mielensä saa jälleen kypsiin päätöksiin ja suunnitelmiin tarvittavan rauhan ja levon. Siellä hänellä on maan päällä paikka, joka on hänen, oma rauhoitettu paikka, johon mikään vieras ei saa tunkeutua ja jossa hän uhrautuvalla rakkaudellaan palkitsee sen, minkä rakkaus antaa. Sillä yleisesti ottaen totuus ja oikeus eivät maan päällä hyödy vapaaehtoisesta inhimillisen onnellisuuden uhraamisesta, kaikkein vähiten jos sitä haetaan perheen piiristä. Nuorukaisen uhraus tässä mielessä on vain hänen omien sokeiden, egoististen halujensa uhraamista eli hänen oman sisimpänsä kasvattamista. Yleisesti ottaen perhe on kuitenkin yhtä oikeutettu ja yhtä siveellinen yhteiskunnallinen muoto kuin valtiokin. Mies saa siten rangaistuksensa, jos hän oikkujensa tai erehdyksensä vuoksi vetäytyy pois jommastakummasta. Velvollisuuksien täyttäminen molempia kohtaan vaatii tietysti suurempia ponnisteluja, mutta vaikeudet eivät vapauta velvollisuudesta. Ennemmin tai myöhemmin tämän myöntää pingottuneinkin mieli, jos se vain on turmeltumaton. Ja se oivallus puhdistaa miehen sydämessä kehottavan halun kodin rauhaan ja onnellisuuteen.

Tälle halulle on vielä eräs tyhjentymättömän syvä perusta, joka tekee sen ikuisuusluontoiseksi pyrkimykseksi. Perheen ulkopuolella ihminen kykenee vain irrallisina fragmentteina sanojen tai tekojen avulla välittämään toisille ihmisille sen, mitä hän jaloimmin tuntee ja ajattelee. Mutta perheessä hänelle on suotu tilaisuus siirtää rakastavasti huolehtien kasvavaan sukupolveen kaikki jalo ja hyvä, mitä hänen hengessään liikkuu ja näin siirtää uuteen polveen hänen kuolemattoman olemuksensa paras osa. Ja tämän kaipuu samoin kuin side, jolla se sitoo, on kai jos mikään omiaan vapauttamaan egoismista ja veltosta pelkästään oman onnellisuuden kaipuusta.

 

–––––––––––––––

Tanskan kirjallisuutta on rikastuttanut Oehlenschlägerin uusi näytelmä ”Sienfaerden på Herlufsholm”, joka koostuu neljästä näytöksestä ja esinäytöksestä. Aiheena on aateliskopeuden raaka kamppailu yleisiä valistuspyrkimyksiä ja tieteellisyyttä vastaan 1500- ja 1600-luvulla. Ajatussisältö on kuulemma tuotu kauniisti esiin, mutta näyttämöllä teos tuskin saavuttaa menestystä.

 

 

Vertailu