Kuopio
Kesä tuhlailee kauniita lämpimiä päiviä, ja hyvästä kaupungistamme on tuossa tuokiossa tullut todellinen terveysvesien juonti- ja kylpyläpaikka, joka tarjoaa huvituksia melkein kuin oltaisiin Wienissä tai Pariisissa. Kesän antoisuus lupailee odottamattoman aikaista sadonkorjuuta ja keskinkertaista satoa hyvin hoidetuilta mailta, jotka ovat pystyneet selviytymään kevään pitkän kuivuuden vaikutuksista, mutta hyvin huonoja tuloksia mailta, joiden hoito on lyöty laimin. Peltojen hyvän ja huonon viljelyn ero näyttää ilmenevän selvimmin juuri tällaisina vuosina. Huvien tuhlaavainen runsaus ei puolestaan lupaile hyvää satoa, vaan tuottaa vain tuoksuttomia, pian lakastuvia kukkia kuten tavallista. Wienin ja Pariisin huveista täkäläiset huvitukset eroavat siten, että edelliset vaikuttavat nimellisesti julkisina huveina voimakkaasti ihmisten yksityiselämään, jälkimmäiset taas ovat nimellisesti yksityisiä, mutta silti julkisia siinä määrin kuin julkisuutta täällä yleensä on. Ankara arvostelija saattaisi toki löytää vielä muutamia muitakin eroja, mutta pääasiassa, jonka määrittelyn jätämme lukijan oivalluskyvyn varaan, ne muistuttavat toisiaan kuin kaksi marjaa.
Merkittäviin ilmiöihin on lisäksi luettava ylioppilaslaulujen raikuminen kaupungin torilla ja kaduilla. Joukko helsinkiläisten (se kuuluu!) laulunjumalattarien poikia on nimittäin ilmaantunut maan tähän osaan sangen isänmaallisissa tarkoituksissa, nimittäin tutustumaan isänmaahan ja sen kieleen. Luultavasti välttääkseen ruotsin kielen unohtamisen näiden kieliopintojen aikana he ovat jonkin aikaa palautelleet mieleensä tuon kielen erityisen tärkeää teerenpeliterminologiaa paikkakunnan kaunottarien opastuksella. Opettajattarien lahjakkuus lienee laventanut kurssia laajemmaksi kuin alkuaan oli suunniteltu, ja laulunjumalattaret, jotka odottavat saavansa rakkaista pojistaan uskollisia palvojia, saattavat joutua hämmentävään tilanteeseen, jos tätä vielä kauan jatkuu. Jos asiat ovat toisin, Saima on sekä halukas että velvollinen ottamaan palstoilleen riimiteltyjä vuodatuksia, jotka voivat todistaa, että nämä palvonnat voidaan yhdistää. Toivomme asianomaisten käyttävän tarjottua tilaisuutta hyväkseen torjuakseen Saiman ounastelut.
Ulkomaanuutisia
Preussin hallitusta huolestuttaa Königsbergin ja muiden varsinaisen Preussin tärkeimpien kaupunkien porvaristo, joka on joutunut riitoihin alueelle sijoitetun sotaväen kanssa ja vaatii jälleen perustuslakia, jonka edesmennyt Kuningas oli luvannut. – Belgian liberaalinen puolue on saanut voiton, kun papiston ja jesuiittojen suosima Nothombin ministeristö on kukistunut, ja se on päässyt voitolle myös kansanedustajien vaaleissa. – Ranskan piispat ovat asettuneet avoimesti puolustamaan laittomia jesuiittakongregaatioita. Uusi hallitsijasuku on yrittänyt asemansa turvatakseen voittaa puolelleen hengellisen säädyn ja kokee nyt vaikeaksi sen päivä päivältä kasvavien vaatimusten torjumisen. – Meksikossa Santa Ana on saanut kymmenen vuoden maastakarkotustuomion. Valmiutta irtautuneen Texasin maakunnan itsenäisyyden tunnustamiseen näyttää ilmenevän, ja Texasissa taas mielipiteet alkavat kääntyä Yhdysvaltoihin liittymistä vastaan englantilaisten innokkaasti kannustaessa tätä suuntausta.
–––––––––––––––
Riiassa kerrotaan pidetyn kreikkalaiskatolinen jumalanpalvelus lätin kielellä, minkä johdosta Kanava esittää erään ajattelemisen arvoisen kommentin. Meidän isänmaassamme on nimittäin suuri määrä kreikkalaista uskoa tunnustavia, jotka eivät kuitenkaan ymmärrä sanaakaan siitä kielestä, jolla heidän uskonnolliset kirjansa on kirjoitettu ja jolla heidän jumalanpalveluksensa pidetään. Ei siis ole vaikea arvioida, millaista uskonnollisen kasvatuksen välttämättä täytyy olla. Tämän kirjoittaja kysyi kerran Taipaleen kreikkalaiseen seurakuntaan kuuluvalta kyytitalonpojalta, osasiko hän lukea ja ymmärsikö hän mitä pappi jumalanpalveluksessa sanoi. Talonpoika kertoi, että seurakunnassa on yksi vanha mies joka osaa lukea slaavinkielistä raamattua ja että ”toinen saarna” pidetään suomeksi. Jälkimmäisellä hän tarkoitti luultavasti sitä, että pappi käänsi saarnansa suomen kielelle. Ja näistä käännöksistä tämä väestönosa siis omaksuu koko uskonnollisen tietämyksensä eli kaiken henkisen sivistyksensä! – Kanava toteaakin aiheellisesti, että myös näiden suomalaisten jumalanpalveluksissa ja uskonnollisessa opetuksessa tulisi välttämättä käyttää heidän omaa kieltään, ei jotain vierasta ja heille käsittämätöntä kieltä.
–––––––––––––––
Toimituksella on ollut ilo ottaa vastaan pitkähkö kirjoitus vieraskielisten nimien oikeinkirjoituksesta suomen kielessä. Sen alkuosa julkaistaan seuraavassa numerossa. Kysymyksestä on jo ilmestynyt useita, osaksi varsin ansiokkaitakin sanomalehtikirjoituksia, mutta ne ovat enimmäkseen olleet kuin yhden ja saman kynän tuotteita; sen sijaan vain muutamilla on ollut esitettävänään vastaväitteitä sitä tavallaan pedanttista puhdaskielisyyttä vastaan, joka haluaa irrottaa kansakunnan vieraasta kulttuurista täydellisesti kykenemättä osoittamaan mainitusta purismista koituvia olennaisia etuja.
Kunnollisen sanomalehtikirjallisuuden ulkoiset ehdot
Emme ole tarkoituksetta edellisissä numeroissa puhuneet Suomea koskevista tilastoista ja niiden erittäin puutteellisesta tilasta. Kelvollisista tilastoteoksista on nimittäin riippuvainen ennen muuta se, joka ottaa julkisesti kantaa ajankohtaisiin asioihin. Tai kuinka voidaan yhteiskunnallisia ilmiöitä käsittelevään artikkeliin saada lujuutta ja ytimekkyyttä, jos nuo ilmiöt ovat vielä tuntematonta ja tutkimuksen tavoittamattomissa olevaa aluetta? Vankoista tosiasioista puhuttaessa teoretisointi on ontto sana, jos se ei saa niistä sisältöä.
Jos halutaan käsitellä perusteita, joille kansakunnan henkinen ja fyysinen vauraus tulisi rakentaa, niin kuinka voidaan vakuuttaa ketään, jollei tunneta vallitsevia oloja ja niiden kaipaamia uudistuksia tai jollei ole mitään kokemuspohjaa, jonka nojalla uudistusten todennäköisiä vaikutuksia voisi arvioida? Ja jos kuulija saadaankin vakuuttumaan jostain, niin kuinka löysille perusteille sellainen mielipide rakentuu? Sellainen vakaumus ruokkii vain tyytymätöntä ja uutisjanoista henkeä, jonka tieto asioiden todellisesta tilasta torjuu ja masentaa välittömästi.
Tietty hallinnon julkisuus onkin siksi aivan epäilemättä eräs julkisen keskustelun välttämätön ehto, jos keskustelua halutaan käydä myös tieteen ja taiteen alueiden ulkopuolella. Tällöin emme puhu siitä julkisuudesta, joka edustuksellisissa järjestelmissä syntyy edustuslaitoksen lakisääteisinä aikoina kokoontuessa, vaan tarkkojen ja täydellisten tilastotietojen kaikissa maissa edellyttämästä julkisuudesta. Siinä ei tarvita yksityiskohtaista tietoa kunkin hallinnollisen toimenpiteen vaiheista erikseen, vaan ainoastaan sen vallitsevan tilanteen julkistamista, joka on yleisen sivistyksen, lainsäädännön ja hallinnon yhteinen tulos. Sellainen on tieteen eikä hallituksen julkisuutta, vaikka tiede tässä asiassa on tavallista riippuvaisempi hallituksen myötävaikutuksesta, jota ilman tiedettä ei tarvittavien tosiasioiden puuttuessa voi syntyäkään.
Jos Suomessa julkaistaisiin edes pelkkien taulukoiden muodossa esim. sellaisia tilastollisia dokumentteja kuin Ruotsin väkilukutaulukot, maaherrojen viisivuotiskertomukset, oikeusministeriön virkakertomus jne., niin ne eivät kertoisi vain maan hallinnon tuloksista, vaan kansakunnan fyysisestä ja henkisestä tilasta, sen koko edeltäneestä historiasta, siveellisyydestä ja sivistyksestä, lainsäädännön vuosisataisesta vaikutuksesta, kirkon kehityksestä ja opista jne. Tällainen julkisuus antaisi aiheen pohdintoihin jonkin tyydyttävän tai vähemmän tyydyttävän tosiasian syistä ja johtaisi etsimään noita syitä varsin laajalta alueelta. Maan taloudellisen tilan, sivistyksen, siveellisyyden ym. tutkiminen ja arviointi olisi silloin niin kuin nytkin aivan eri asia kuin julkisiin viranomaisiin kohdistuva, vallitsevia määräyksiä vastaan suuntautuva kritiikki.
Sen sijaan mainitunkaltaiset isänmaasta kertovat tietolähteet antaisivat julkiselle keskustelulle lujemman pohjan sekä tekisivät sen yleisöä kiinnostavaksi ja yhteistä etua palvelevaksi, mitä se nyt ei juurikaan ole. Tässä on tarpeetonta puhua enempää siitä hyödyllisestä vaikutuksesta, joka sanomalehdistöllä voi olla. Riittää, kun muistutamme, että lehdistöllä ei meidän maassamme ole maasta ja kansakunnasta sellaista tietoa, joka tekisi sen todella nimensä arvoiseksi. Tämä lehdistön hyödyllisyyttä vähentävä tilanne koskee myös jokaista sivistynyttä ihmistä. Kuten edellisissä numeroissa koetimme osoittaa, myöskään yksilöllä ei tällaisessa tilanteessa voi olla riittävää tietoa ja halua edistää sen paremmin yleistä kuin omaakaan etuaan. Muuten on helppo nähdä, että annettujen tilastotietojen pohjalta käytävä keskustelu on aivan yhtä tärkeä asia kuin tietojen julkistaminenkin, koska vasta julkinen keskustelu tuo niiden merkityksen esille ja vasta keskustelun pohjalta voidaan perustellusti arvioida tietojen merkitystä.
Mainittuihin kelvollisen sanomalehdistön edellytyksiin liittyy läheisesti eräs yhtä tärkeä seikka, nimittäin kansantaloustieteellisen tutkimuksen lähes täydellinen puuttuminen. Ajateltakoon aineellisten etujen tärkeydestä mitä tahansa, niin on myönnettävä, että lukijoiden valtaenemmistölle ne ovat tärkein asia. Nämä kysymykset sivuuttava lehti ei siten juuri palvele suuren yleisön tarpeita. Eikä yleisen sivistyksen edistämisessä ole niinkään kysymys uusien toimintojen herättämisestä kuin jo olemassa olevien innostamisesta. Eli jos aineellisia pyrkimyksiä pidetäänkin henkisten välikappaleena, niin ne kuitenkin ja juuri sellaisina ansaitsevat kaiken huomion. Jo aineellisten etujen käsittäminen kansallisiksi eduiksi, muiden maiden vastaavien etujen vastakohtana, aktivoi toimintaa niiden puolesta ja tekee sen isänmaallisena toimintana myös itsetarkoitukseksi. Mutta sellaista käsitystä ei meidän maassamme vielä juurikaan ole, ehkä siksi, että ajatus Suomen kansakunnasta ylipäätään on niin uusi. Siksi myös kansantaloustiede, tuo tilastotieteen sovellutus, on meillä ollut miltei tuntematon tieteenala.
Tämä johdattaa meidät tarkastelemaan asiaa, joka voi olla arka, mutta joka silti on otettava avoimesti ja rohkeasti esille, jos lehdistö ylipäänsä aikoo olla jotain muuta kuin kaikkein surkeinta kirjallista roskaa. Puhumme laillisesta oikeudesta käsitellä isänmaan asioita painetussa sanassa. Olemme useasti esittäneet tässä lehdessä sen näkemyksen, että maamme lait antavat tässä suhteessa toimittajalle varsin paljon tilaa hyödylliseen toimintaan. Pidämme yhä kiinni tästä näkemyksestä, olkoon viime aikoina tapahtunut mitä hyvänsä sellaista, jonka voisi ajatella sitä horjuttavan. Mikään laki ei nimittäin estä käsittelemästä julkisesti maan henkisiin ja aineellisiin etuihin liittyviä asioita, eikä mitään omaa maata käsittelevää kirjallisuutta ilman sellaista vapautta voisi olla olemassakaan. Laki tosin kieltää lausumasta mitään maan valtiollisia oloja, hallitusta ja muita julkisia viranomaisia ja heidän toimenpiteitään halventavaa. Mutta maamme asioilla ei myöskään ole juuri mitään merkitystä yleiseurooppalaisen politiikan kannalta, eikä niistä voida sanoa muuta kuin minkä jokainen ajatteleva suomalainen rinnassaan tietää: nykyaika on johdattanut kansakunnan pois henkisestä alaikäisyydestä ja saanut sen ajattelemaan omaa kansallista sivistystään. Kuten edellä koetimme osoittaa, niin myös kansakunnan historiallisten vaiheiden tuottamat kaikenlaiset hedelmät ovat sallittu julkisen tarkastelun kohde. Maltillinen arvio maamme lainsäädännön tämän tai tuon osan hyödyllisyydestä, maan yleistä taloudellista tilaa koskevat toivomukset, sen tämänhetkisen sivistystason tutkiminen – kaikista näistä on myös sanomalehdistössä ollut esimerkkejä. Tärkeintä on, ettei täysin perusteettomasti pidetä kaikkea vuosisatojen kehityksen mukanaan tuomien asioiden käsittelyä kritiikkinä tämän hetken toimenpiteitä kohtaan. Siksi myös lehdistön on vältettävä antamasta noiden asioiden käsittelylle sellaista leimaa. Ja juuri siinä mielessä on erityisen tärkeää, että jokainen kannanotto, kuten jo totesimme, koskee vallitsevia tosiasioita, maan tilastojen osoittamaa yleistä asiantilaa. Eiväthän kulloisetkin kansakunnan parasta tarkoittavat toimenpiteet vaikuta vain hetkellisesti, vaan niiden hyöty koetellaan vuosisatojen myötä, ja siksi myöskään tämänhetkisen tilanteen arviointi ei paljoakaan kosketa tämän hetken toimenpiteitä. Jos katsotaan, että kansakunnan sivistyksen tilasta puhuttaessa tarkoitetaan vain tämän päivän vähäisiä tekoja, niin se todistaa vain tämän hetken itserakkaasta oman merkityksensä ylikorostamisesta.
II [nro 33, 14.8.1845]
Edellisessä osassa koetimme kiinnittää huomiota erääseen kunnollisen lehdistön siitä itsestään riippumattomaan edellytykseen, nimittäin tiedon saamiseen maan instituutioista ja sen asukkaiden niin aineellisista kuin henkisistäkin oloista. Koetimme osoittaa, että niin paljon kuin järjestelmä voikin estää sellaisen tiedon saamista, niin kunnollisten tilastojen julkaiseminen on mahdollista jokaisessa maassa. Toistamme vielä, ettei sen paremmin tilastojen antamien tietojen kuin niiden perusteella esitettävien ajatustenkaan tule loukata sitä hallitukselle ja viranomaisille suotavaa kunnioitusta, jota maan lait vaativat osoittamaan niin puheessa kuin kirjoituksessakin. Kansakunnan nykyinen henkinen ja aineellinen tila on nimittäin sen omaa ja sen koko tähänastisen historian työtä, ei sen hallituksen eikä kovin merkittävältä osalta koko tämän ajan työtä.
Löysä resonointi, jolla ei ole mitään kokemusperäistä pohjaa ja joka perustuu vain yksittäisiin, satunnaisiin havaintoihin tai päivänkohtaiseen jaaritteluun ja arveluihin, voi myös alentaa ajankohtaisten pyrkimysten arvoa. Jollei minkäänlaista yleiskäsitystä maan oloista ole mahdollista saada, niin yleisiin asioihin kohdistuvan kiinnostuksen täytyy puuttua vain yksityiskohtiin, yksittäisiin ja tavallisesti uusimpiin lainsäädännöllisiin tai hallinnollisiin toimenpiteisiin. Suoranaisesti kielteisen mielipiteen ilmaiseminen on näissä asioissa kielletty, mutta puolinaista vihjailua ei voi milloinkaan estää ja se on aina vielä tuhoisampaa kuin avoin puhe. Kun sitä vastoin vastaansanomattomat, yleiset ja julkistetut faktat aiheuttavat toivomuksia uudistuksista, niin nykyhetken kielteinen arviointi koskee vain tosiasioita ja instituutioita sinänsä, ei niiden tämänhetkisiä hoitajia. Uuttera koulumies esimerkiksi huomaa olevansa tyytymätön yleisen opetuslaitoksen tilaan sellaisena kuin hän sen on oppinut tuntemaan, mutta hän voi vedota vain omiin havaintoihinsa sen tuottamista tuloksista. Hän voi toisin sanoen saada todisteita vain yhden tai kahden oppilaitoksen osalta. Silloin hänen huomautuksensa loukkaavat näiden koulujen opettajakuntaa ja ovat julkisen viranomaisen moittimista. Jos hän sitä vastoin voi vedota oppilaitosten tilaa ja opetuksen sujumista koskeviin yleisiin tilastotietoihin, joiden mukaan tulokset eivät ole tyydyttäviä, niin tällainen julkinen huomauttaminen ei loukkaa ketään. Silloin tarvitsee vain monien asiaan yhdessä vaikuttavien seikkojen joukosta etsiä tilanteen vaikuttava syy. Tämä pätee kaikkiin muihinkin asioihin, jotka voidaan ottaa julkisen keskustelun kohteiksi.
Lehdistö sekä sen käyttäytymistä valvomaan asetetut eivät voi liiaksi harkita näitä asioita. Muutenhan julkinen keskustelu jää turhaksi yritykseksi, joka ei tuota muuta kuin akateemisia ainekirjoituksia. Ja toisaalta jokainen yritys saada aikaan jotain enemmän julistetaan herjaukseksi.
Olemme toistuvasti koettaneet osoittaa niitä seikkoja, jotka Suomessa suosivat vapaampaa julkista keskustelua. Maan poliittinen merkityksettömyys, pitkällisen rauhan ja aineellisen hyvinvoinnin kasvun synnyttämä yleinen tyytyväisyys, oman lainsäädännön ja oman hallituksen suoma mittaamaton etu – kaikki tämä kehottaa työskentelemään oman kansallisen sivistyksen puolesta ja tukee sen rauhallista ja häiriötöntä kehitystä. Vaikka oppi sellaisesta kulttuurikansasta, jolla ei olisi historiassa mitään muuta tehtävää kuin puheen ja kirjoituksen avulla löytää paikkansa itsenäisten kansakuntien joukossa, onkin fiktio, niin ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö jokaisen kansakunnan historiaan voi mahtua ajanjaksoja, jotka antavat mahdollisuuden vain tällaiseen rauhalliseen työhön sivistyksen puolesta. Suomen voi perustellusti sanoa elävän sellaista vaihetta. Ruotsin yhteydessä ollessaan kansakunta kylläkin temmattiin mukaan pyrkimyksiin, jotka tehokkaan toiminnan ansiosta tosin kohottivat sivistystä, mutta samalla heikensivät sen vaikutusta, koska kansakunnan itsetietoisuuden ei sallittu kehittyä vapaasti vaan se haudattiin Ruotsin nimen kunniaan. Sitä tietä Suomi ei siis voinut kohota kansalliseen sivistykseen ja kulttuuriin, joka kehittää kansakunnan omia sisäisiä taipumuksia. Toiminnan levoton maailma, toistuvat sodat myös omalla maaperällä estivät kansakuntaa saavuttamasta kansallista sivistystä ajatuksen hiljaisen työn avulla ja siten saavuttamasta siltä muutoin kiellettyä itsenäisyyttä kansojen joukossa. Ja ennen muuta tottumuksen mahti oli tukahduttanut kaiken halun omaan esiintymiseen ajatuksen tai toiminnan maailmassa. Kukapa ei tietäisi, että jälkimmäinen on Suomelta evätty nytkin ja että Suomen kansa ei voi toimia ulospäin, suhteessa muihin kansakuntiin, mitenkään muuten kuin täysin rauhanomaisesti, kirjallisuuden, teollisuuden ja kaupan alueella. Ja vaikka valtiollinen asema muunlaisen toiminnan sallisikin, kansakunta olisi siihen sekä väkiluvultaan että sivistykseltään aivan liian vähäpätöinen. Mutta jokainen ymmärtää myös, että juuri valtiollisen asemamme antama suoja ja sen tuloksena syntyvä kiinteä sekä rauhallinen vuorovaikutus muiden kansakuntien kanssa kehottaa Suomen kansakuntaa työskentelemään itsenäisen kulttuurin puolesta. Nyt tätä pyrkimystä ei lannista vieras, sivistykseltään ylivertainen kansallisuus. Sellaisten pyrkimysten kannalta kansan väkiluvun suuruus on jokseenkin yhdentekevä, sillä älyn teot eivät perustu päiden lukumäärään. Samat poliittiset olosuhteet ovatkin jo antaneet kansakunnan sivistyneimmille piireille tämänsuuntaisen herätyksen. Kansallisen sivistyksen tarve tunnetaan jo syvänä ja yleisenä. Kaikki viittaa siis Suomen kansan historiassa sellaiseen ajanjaksoon, jolloin sen ainoa kutsumus voi olla muodostaa niin sanottu kulttuurikansa.
Nämä suotuisat olosuhteet tarjoavat myös maan sanomalehdistölle varsin laajan toiminta-alueen. Lehdistön asia on estää jo herännyttä ja konkreettisessa toiminnassa vakavan olemuksensa osoittanutta innostusta jälleen hiipumasta ja rappeutumasta. Lehdistö voi ylläpitää tätä kiinnostusta lausumalla sen julki yleiseen tietoisuuteen. Yksilön halut ja voimat taas kasvavat, kun hän tietää kansakunnan tahtovan samaa hänen kanssaan ja suhtautuvan myönteisesti hänen pyrkimyksiinsä. Tämä taas edellyttää lehdistölle vapauden saada sanoa riittävän painokkaasti sen, mikä voi hyödyttää kotimaisen sivistyksen voimistumista. Ja kun sivistys ei perustu vain kirjallisuuteen, vaan kaikkiin instituutioihin, joista valtio kulttuurin edistämiseksi huolehtii, niin kaikenlaisten näiden laitosten tarkoituksenmukaista järjestelyä ja hallintoa koskevien toivomusten, mahdollisten puutteiden osoittamisen ja parannusehdotusten eli sanalla sanoen kansallisen sivistyksen kaikkien haarojen vaalimista ja edistämistä koskevan julkisen keskustelun tulee olla ja pysyä sallittuna. Lehdistön toimintaa valvomaan asetettujen tehtävä taas on määritellä täsmällisesti lehdistön tämänhetkinen tehtävä eikä tulkita väärin sitä, mitä lehdistö tehtäväänsä täyttäessään koettaa tehdä.
Ilman vapaamielisyyttä tässä suhteessa maan koko lehdistö jää mitättömäksi. Sen toiminnalle ei voi viitoittaa mitään muuta uraa kuin minkä kansakunnan historia tälle ajalle osoittaa, kansalliseen sivistykseen johtava ura. Tämä tarkoitus ei missään tapauksessa erota Suomen kansan pyrkimyksiä sivilisaation yleisestä suunnasta vaan on päinvastoin ainoa niitä lujasti yhdistävä side. Ulkomaalainen ei juuri ilahdu nähdessään tuttua yleiseurooppalaiseen sivistykseen kuuluvaa ainesta toistettavan, niin kuin yleensä, suppeammassa muodossa, kun sivistyksen loci communesta [kuluneita sananparsia] märehditään yhä uudestaan kolmannen tai neljännen käden kautta. Sen sijaan häntä kiinnostaa inhimillisen kulttuurin uusi, vielä tuntematon omintakeinen ilmenemismuoto. Mitä kansallisempana kotimainen kirjallisuus siten esiintyy, sitä helpommin se saavuttaa muiden kansakuntien huomion ja johtaa siihen henkiseen vuorovaikutukseen joka voi oikeuttaa kansakunnan ”kulttuurikansan” nimeen. Jokainen tämän päämäärän tielle asetettu este olisi siten kansakunnan henkistä olemassaoloa vastaan suunnattu surmanisku. Ja niin kauan kuin lehdistö tehtävänsä oivaltaen työskentelee tuon saman päämäärän hyväksi, se ansaitsee sen suojan ja suvaitsevaisuuden, jota päämäärä itsessään oikeutetusti vaatii.
Tämä suoja ja suvaitsevaisuus on toinen mainituista kelvollisen sanomalehdistön ulkoisista ehdoista. On ollut aikoja jolloin uskottiin, että näiden ehtojen täyttyminen kuuluisi toteutumattomien toiveiden joukkoon, mutta uudistunut kokemus näyttäisi osoittavan, että vainuttu vaara on ollut turha. Uskallammekin toivoa, että se Suomen kunniaksi ja hyödyksi tulee sellaiseksi myös aina jäämään.
Opiskelijaimprovisaatio laulun jumalattarelle
Oon ympäröimä vilkkaan väen,
Vuolaana virtaa jalot juomat,
Kieppuvan aurinkojen näen,
Veressä liekit niiden luomat.
Samenneet silmät korkeutta
Tähyää häntä etsien,
Kalleinta elämässä, mutta
Usvista mitään löydä en.
Mikä sen tumman poltteen tuottaa,
Joka saa veren vellomaan?
Miksi näin sielu kärsii suotta,
Pääse ei rantaan rauhaisaan?
Kuin alus purjeitansa vailla
Kuuntelen vetten pauhua.
Ammottaa aallot haudan lailla,
Tunnen vain kuolon kauhua.
Laulua kuinka siis tässä loisin
Ihmisrinnasta kaikuvaa?
Ylistää kuinka muuta voisin
Kuin unen, unhon jumalaa?
