Saima nro 28, 11.7.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
11.7.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomaan uutisia: ei ole. Sillä se, että Sveitsin Wallisissa huvitellaan poliittisissa mielenosoituksissa kuulilla ja ruudilla, tai että Vorort päättää estää sellaisen mutta kukaan ei sitä tottele ja niin se antaa taas kaiken mennä menojaan tai että Joinvillen prinssi on nostanut amiraalinlippunsa ylös kurittaakseen marokkolaisia, mutta Ranskan hallitus katuu jälleen ankaraa päätöstä niin ihmisrakasta naapuria kohtaan – nämä kaikki ovat uutisia, jotka eivät ole kertomisen arvoisia emmekä me niitä siksi myöskään kerro. – Tai odottakaapas! Onhan vielä surullinen uutinen kaikille kunnon kumppania tähyileville poikamiehille: nuorta kuningatar Isabellaa kiusaavat käärmeet, eivät kuitenkaan samat, jotka kiusasivat hänen ja meidän kaikkien kantaäitiä, vaan uudistukset [sanaleikki: ormar–reformar]. Valitettavasti pelätään, että ne tulevat ainiaaksi turmelemaan hänen hienon hipiänsä.

 

–––––––––––––––

Kotimaan ilmiöistä Saiman kannalta merkittävin on Borgå Tidningin juhlallisesti julistama aikomus olla ”kesän aikana riitelemättä Saiman kanssa.” Mistä tällainen nyt on peräisin, sitä ei kukaan saa selville sen enempää kuin kukaan on vielä voinut ymmärtää, mistä jokin maamme sanomalehdistä tähän asti on voinut riidellä porvoolaisen kanssa. – Kukaan ei nimittäin ole tainnut arvata, että sen palstoilta koskaan löytyisi niin paljon jaloa metallia kuin se oman vakuutuksensa mukaan nykyään sisältää. Tämä kuuluisa lehti nimittäin julistaa kaikkien miljonäärien tapaan jalon itsetuntoisena: ”Täällä on valtaosa Hänen Majesteettinsa Keisari Nikolain ajan kultarahoista ja keisari Aleksanterin hallituksen ajan hopearahoista.” Ennenkuulumatonta! Siellä, juuri siellä on nyt tuo kulta ja hopea! Borgå Tidning on pannut kaiken taskuunsa!

Sama lehti suorittaa myös näyteratsastuksen ”kaupparatsuja” vastaan. Se on hyvä ja oikein, sillä niiden lukumäärä on paisunut todella kohtuuttomaksi. Mutta unohtaako Borgå Tidning silloin, että jokainen sanomalehden tilausilmoitus on samanlainen kaupparatsu? Voihan sattua, että sellainenkin petkuttaa kunnon yleisön vaihtamaan kelpo hopearuplansa pelkkään roskaan. Ja eiköhän myös lukevasta yleisöstä voisi löytyä niitä, jotka ”vailla riittävää tietoa tavaran arvosta – eivät myöskään ole kyllin viisaita pystyäkseen välttämään heille tehtyjä ansoja?” Mahtoiko B. T. ”tästä syystä” olla ”niin konservatiivinen”, että se kannatti jonkinlaisia ”ehkäiseviä toimia” mainitunlaisia kaupparatsuja vastaan ”vielä ainakin yhden sukupolven ajan tarpeellisina”. Silloin olisi tarpeen esimerkiksi varustaa lehdet asianmukaisella todistuksella siitä, että niiden tarjoamien sivujen menettäminen todella jättäisi aukon maan kirjallisuuteen. Omasta puolestaan B. T. voi aina olla varma, sillä sehän voi aina turvautua Hiippakunnan uutisiin laatutavarana. Kaikkien mielestä on varmasti kohtuullista, että niitä sisältävän yhden palstan lisäksi saa muut kaupanpäällisiksi, vaikkapa nämä sitten olisivat täysin tyhjiä myös painomusteesta.

 

–––––––––––––––

Kun nyt on puhuttu Borgå Tidningin palstoilla virtaavasta hopeasta, meidän on kiinnitettävä arvoisan lukijan huomiota Kuopiossa vallitsevaan hopean runsauteen. Finl. Allm. Tidning on nimittäin ilmoittanut, että täällä käsitellään hopeaa niin runsaasti, että vuonna 1843 vain Helsingissä ja Turussa käsitellyn hopean arvo oli suurempi kuin täällä. Jätämme herrojen kansantaloustieteilijöiden selvitettäväksi, mistä tämän hyvän kaupungin ylle odottamatta levinnyt rikkauden hohde on peräisin, sillä tunnustamme, ettemme pysty löytämään asialle tyydyttävää selitystä. Jos vastaavaa olisi tapahtunut Porvoossa, voisi kuka tahansa arvata, miten asiat ovat. Nyt kuitenkin voidaan selvästi nähdä, ettei B. T. ole antanut hopeaansa käsittelyyn, ei kaupungin hopeasepänliikkeissä eikä omilla palstoillaankaan.

 

–––––––––––––––

Höyrylaivakysymyksiä ja niillä harjoitettavaa liikennettä voi meidän maassamme yhä pitää julkisina asioina, niin suuri merkitys jokaisella alan yrityksellä maalle on. Tältä vuodelta ei aiheen piiristä ole paljoakaan ilahduttavaa kerrottavana. Suuremmalla yhtiöllä on vain kaksi laivoistaan liikenteessä ja se on vastoin yleisön äänekkäitä vaatimuksia nostanut lippujensa hintoja. Yhtiön uhmailu monopolillaan näyttää tuottaneen ansionsa mukaan. Kaikki tiedot kertovat, että matkustajia on ollut vähemmän kuin koskaan ennen. Yhtiön onkin on ollut pakko jälleen alentaa hintojaan Pietarin ja Tukholman välillä, toisin sanoen ulkomaalaisilta, mutta ei väliasemilta matkustavilta oman maan asukkailta. Toivoa sopii, että hallitus ei enää jatka yhtiön monopolia, koska se on sitä yleisön kannalta näin huonosti käyttänyt. Yhtiön lienee nimittäin vaikea todistaa, miksi sen hintojen kohtuullisen tuoton saavuttamiseksi tulee olla esim. Ruotsissa tavallista tasoa korkeammat. Vielä vaikeammaksi asian tekee se, että höyrylaiva Murtajan päätöksentekijät ovat osoittaneet hintojen alentamisen olevan käytännössä edullista.

Länsirannikon laivaliikenne on saanut vielä huonomman käänteen. Höyrylaiva Oulu, jolla sitä on harjoitettu, on huutokaupassa myyty vähän yli neljäsosalla ostohinnastaan. H:fors Tidningar tekee asian johdosta kysymyksiä, joiden perusteella myymisessä näyttäisi olevan jotain outoa. Eräs turkulainen lehti on johtokunnan kieltäytyessä ottanut vastatakseen kysymyksiin, mutta vastaus ei ole ollut tyydyttävä.

 

Vastine artikkeliin rikoksesta ja rangaistuksesta (F. A. T. 128–131)

Lukija kenties muistaa, että Finlands Allmänna Tidning julkaisi viime vuoden lopussa kirjoituksen otsikon ilmoittamasta aiheesta. Tähän nimimerkillä S–n varustettuun artikkeliin julkaistiin samassa lehdessä nimimerkillä –de– joitakin kommentteja, joihin Saima puolestaan lisäsi muutaman sanan. Tarkoituksemme ei ollut häiritä arvoisien kirjoittajien keskustelua, vaan mikäli mahdollista innostaa sitä kiinnittämällä lukijoidemme huomiota viimeksi mainitun kirjoittajan monessa suhteessa huomionarvoiseen artikkeliin. Molemmat näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, että monet yleisen lain rangaistusmääräykset pikemmin turmelevat kuin parantavat rikollista ja että ajan henki sekä kansan sivistystaso vaatisivat rikoslainsäädännön lieventämistä. Kun myöskään meillä ei ollut tähän vastaan sanomista, niin katsoimme asian tämän puolen tulleen jo riittävästi selvitetyksi. Yhtenä syynä tähän on myös se, ettei monellakaan meidän aikanamme ole otsaa puolustaa kovin ankaraa lainsäädäntöä.

Herra –de – olisi sitä vastoin taipuvainen jossain määrin siirtämään rangaistusoikeutta valtiolta kirkolle. Niinpä hän väitti, että jalkapuurangaistusta käytettäisiin ahkerammin, jos sen määrääminen olisi kirkollisten viranomaisten vallassa. Koska hän ei kuitenkaan esittänyt mitään, mikä todistaisi tämän rangaistuksen parantavasta vaikutuksesta1 ja koska emme näe kirkon rankaisuoikeudelle ylipäänsäkään mitään järkevää perustetta, niin emme voineet nähdä kirjoittajan väitteissä muuta kuin hierarkkisen hengen odottamattoman pilkahduksen, halun korvata yleiset, lainalaiset tuomioistuimet mielivaltaisilla inkvisitiotribunaaleilla. Odottamatonta tämä oli siksi, että sama kirjoittaja muuten osoitti niin humaanista ja vapaamielistä ajattelutapaa. Tämän huomautuksen lisäksi kehotimme kirjoittajaa kehittelemään edelleen ajatuksiaan kirkon ja valtion suhteesta. Hän oli katsonut molempien olevan ajanmukaisten uudistusten tarpeessa.

Kirjoittaja on nyt ystävällisesti ottanut varteen kehotuksemme ja osoittanut aivan erityistä ystävällisyyttä pukemalla artikkelinsa Saimalle tarkoitetun kirjeen muotoon. Tässä artikkelissaan hän jättää kaikki yksityiskohdat sikseen ja paneutuu valtion ja kirkon suhteeseen yleensä. Kohteliaisuus ja mieltymys vaatii meitä vastaamaan kirjeeseen. Mutta kun kirjoittaja on siirtynyt uusien kysymysten pariin, on meidänkin rajoituttava niihin ja jätettävä edelliset kirjoitukset sikseen. On tosin myönnettävä, ettei hän ole siirtynyt pois asiasta, vaan edennyt selvittelemään perusteita, miksi kirkon ja valtion suhde rikolliseen on erilainen. Mutta hänen herra S:n väitteisiin esittämiensä huomautusten toistaminen veisi silti liian kauas tästä paljon yleisemmästä ja olennaisemmasta periaatekysymyksestä.

Lyhyesti sanottuna kirjoittaja ymmärtää valtion ja kirkon suhteen niin että valtion tulisi toimia välikappaleena kirkon päämäärän hyväksi. Ilmaisusta näyttäisi seuraavan, että myös kirkko on väline. Täksi päämääräksi katsotaan ”vapaus”, jota valtio luo ”ulkoisesti”, kirkko ”sisäisesti”.

Mutta kirjoittaja ei tyydy jälkimmäiseen ilmaukseen, vaan sanoo ”sisäinen hengellinen vapaus”. Sitä voi hänen mielestään kehittää vain kirkko. Siksi sitä voi sanoa kirkon päämääräksi.

Tässä on paikallaan kysyä: onko siis se ulkoinen vapaus, jota valtio ”auttaa luomaan”, jotain ei-henkistä, jotain ”aistillista, näkyvää ja syntistä” niin kuin kirjoittaja mieluusti sanoo? Säästämme hänet kuitenkin vastaamisen vaivalta. Onhan selvää, että hän on ulkoisella vapaudella tarkoittanut toiminnan vapautta, sisäisellä tietämisen vapautta. Myönnämmekin kernaasti, että valtio ei vain ”auta luomaan”, siis toteuttamaan edellistä, vaan valtio on sen todellisuus, mikä taas edellyttää jälkimmäistä, uskonnollista tietämistä. Voimmepa kirjoittajan tavoin kutsua sitä kirkon tietämiseksi. Mutta silloin emme puhu luterilaisesta kirkosta emmekä muustakaan valtionkirkosta vaan kysymys on pyhästä yhteisestä kirkosta, jonka alueen vain fanaattisuus voi rajata samaksi kuin jonkin tietyn uskonopin.

Kirjoittajan halu tehdä tällainen rajaus, hänen pyrkimyksensä sitoa kirkon olemus tähän tai tuohon valtioon ulkonaisena instituutiona vallitsevan kirkon muodossa todistaa hänen hierarkkista mielenlaatuaan – vaikka se joka tapauksessa tuntuu meistä odottamattomalta. Yksinkertaisimmankin kokemuksen luulisi osoittavan kyllin selvästi, että esim. luterilainen kirkko on kaikkialla kuuliainen valtiolle. Katolisen kirkon laita on useimmissa maissa samoin, vaikka se vaatiikin korkeinta valta-asemaa mitä luterilainen ei ole koskaan edes tehnyt. Mutta silmäys kirkon ja etenkin meidän luterilaisen kirkkomme historiaan osoittaa, että valtiovalta on määrännyt niin sen tunnustuksesta kuin sen asemasta valtionkirkkonakin. Samoin se on ilman omaa tahtoaan lakannut olemasta ainoa valtionkirkko.

Kysymys ei siis ole valtiokirkosta, kun kirjoittaja antaa kirkon sanoa perheen, valtion opetuslaitosten ja koko yhteiskuntaelämän välittämästä sivistyksestä: ”se kaikki on minun”. Historia opettaa päinvastoin, että esimerkiksi olemassa olevat kristilliset kirkot, tai oikeammin niiden korkein johto, ovat useimmiten suhtautuneet vihamielisesti tieteeseen ja pyrkineet estämään kirkon jäseniltä kaiken tieteellisen sivistyksen. Kirjoittaja ei toki kuulu näihin kiivailijoihin selittäessään, että kirkko ”ei ainoastaan salli, vaan jopa vaatii tieteellistä tutkimista”. Ei ole kuitenkaan varmaa, että kirkko on aina vaatinut sitä mitä kirjoittaja sanoo sen ”vaativan”. Myöskin tätä liberaalista kantaa kirjoittaja jossain määrin lieventää selittäessään tieteellisen toiminnan olevan vain sitä, että ”annetuista ilmiöistä ikään kuin irrotetaan ne perustotuudet, jotka järjelliselle ihmiselle ovat puhtaasti järjellisiä eli ilman enempiä todisteita yleispäteviä.” Samaa vapaamielisyyttä on esiintynyt kaikkina aikoina, vaikka polttorovioiden liekit ovatkin joskus määrittäneet sen rajat. Mutta tieteelle on ominaista juuri se, että ilman todistelua se lakkaa olemasta tiedettä – poikkeuksena enintään matematiikan aksioomat. Totuutta ei voi myöskään alistaa enemmistöpäätökseen niin että yleisesti uskottu olisi myös yleispätevää. Silloinhan eivät kristinuskon totuudet sen paremmin kuin Kopernikuksenkaan opit olisi yleispäteviä. Järjellinen, yleispätevä, tulee siis siksi vasta todistamisen kautta. Ja siihen pääsemiseksi myös kirkko tarvitsee oppinsa tieteellistä tutkimista.

Jos me tällä haluaisimme kieltää, että kristinusko on ollut koko eurooppalaisen sivistyksen kasvattaja, niin puhuisimme vastoin historian todistusta. Mutta vallitsevan kirkon kokemat uudistukset osoittavat parhaiten, ettei kirkko ole aina ollut yhtä kuin kristinusko. Ei voi epäillä, etteikö kristinusko siten olisi myös opettanut, ”mitä totuus, oikea ja rakkaus ovat”. Mutta yhtä vähän voidaan epäillä sitä, että kirkko ei aina ole ollut totuuden ja oikeuden puolella. Jos siis valtio tässä tai tuossa olemassa olevassa muodossaan ”pyrkii tekemään itsensä tarpeettomaksi” niin tämä pätee myös kirkkoon instituutiona. On ollut aika, jolloin kirkolla oli kirjoittajankin vaatima korkein valta-asema. Mutta toisaalta olisi turha kiistää, että eurooppalainen sivistynyt on antiikissa ja sen myötä omaksunut myös pakanallisen puolen, ja että tuo sivistys vasta sen jälkeen on tehnyt kauneimmat edistysaskeleensa. Tässä pakanuuden historiallisessa sovituksessa myös kristinusko on vapautunut kaikista yksipuolisista muodoista ja kirkon valta on mennyt mailleen. Vuosisadat ovat vapauttaneet valtion ja sen mukana tieteen ja koko sivistyksen kirkon talutusnuorasta. Tästä todistaa jokaisessa sivistysmaassa niin kirkon ulkoinen tila kuin valtion moninaiset sivistyslaitoksetkin. Niinpä esim. Suomen yliopisto ei ole koskaan ollut eivätkä koulutkaan tule enää tulevaisuudessa olemaan kirkon alaisuudessa. Puhdas uskonnollinen opetuskaan ei enää ole ensi sijassa kirkonpalvelijoiden työtä, vaan perheessä ja koulussa opetettava asia. Myös tiede on tullut täysi-ikäiseksi ja sen pyrkimykset voivat käydä yksiin kirkon pyrkimysten kanssa tai sitten olla käymättä. Mutta samat vuosisadat, jotka ovat aikaansaaneet tämän vapautumisen, ovat myös saaneet kristinuskon hengen elämään yleisessä sivistyksessä niin että kasvatus ja opetus noudattavat tätä henkeä, ja se johtaa myös kaikkia valtion laitoksia. Tästä syystä myös yksityinen ihminen voi vain poikkeustapauksessa kokonaan irtautua kristittyjen kansojen yleisestä sivistyksestä. Siksi myöskään tieteellisen tutkimuksen vapaus ei vaaranna yleistä etua millään tavalla. Kaikki tämä ei, kuten sanottu, ole minkään olemassa olevan kirkon yksinomaista työtä, eikä kirkko ole näiden saavutusten ainoa ylläpitäjä. Ja vaikka kirkko käsitetään yleisessäkin merkityksessään, ei valtion silti voi sanoa työskentelevän sen päämäärän hyväksi. Kirkko asettaa päämääräksi vain uskonnollisen tietämisen eikä sillä ole mitään omaa toimintakenttää vaan se kuuluu kokonaan valtion toiminnan alueelle. Mutta elävä tietäminen voi yhtä vähän karttaa toimintaa kuin toiminta voi olla järjellistä ja siveellistä, ellei se käy yhteen tietämisen kanssa. Sen vuoksi on harkitsematonta sanoa, että valtio toimii kirkon päämäärän puolesta. Päinvastoin voidaan sanoa, että kirkko toimii valtion päämäärän puolesta, sillä tieto todesta ja oikeasta sekä siveellinen tahto, hengen sisäinen vapaus ovat siveellisen toiminnan ehtoja. Eikä elämän päämäärä voi olla vain tietäminen tai Jumalan tahto, vaan toiminnassa ilmenevä tieto. Mutta siveellinen toiminta ei ole kosmopoliittista harhailua, vaan sen tulee aina olla määrätyn lain ja jonkin kansakunnan tavan johdattamaa; siksi sitä ei olekaan valtion ulkopuolella.

Siitä, että valtion vielä vähemmän voidaan katsoa toimivan jonkin määrätyn kirkon päämäärän hyväksi, ei tarvitse mainita senkään vertaa. Valtion on päivittäin muistutettava kirkon kuviteltuja palvelijoita siitä että he ovat valtion virkamiehiä.

Tekijä viittaa tiuhaan Snellmanin kirjaan ”Valtio-oppi”. Me emme tietenkään katso voivamme sitoutua sellaiseen auktoriteettiin eikä meidän varsinaisesti tarvitse ottaa kantaa kirjassa esitettyihin oppeihin. Luulemme silti voivamme vakuuttaa, että kirjoittajan Finlands Allmänna Tidningin numeroissa 128–131 hyväntahtoisesti ”esittämiä ideoita” ei mitenkään voi lukea mainitun kirjan ansioksi, vaikka ”ideat” olisivatkin aivan uusi keksintö. Jos tekijä tyytyisi sellaiseen ”ykseyteen”, johon tässä on viitattu, niin luulisimme sellaisen kyseisestä kirjasta löytyvän. Sitä vastoin olemme täysin varmoja siitä, että sellainen valtio-oppi joka asettaa valtion päämäärän valtion ulkopuolelle, ei koskaan voi esittää mitään ”orgaanista kokonaisuutta”, vaikka kaikille organismeille onkin kyllä luonteenomaista, että niillä on päämääränsä oman itsensä sisäpuolella. Jos aiotaan todistaa päinvastaista, niin kirjoittajan on syytä ”koota” oma Oppi Valtiosta ja säästää siihen muille tarjoilemansa ”ideat”. Tällaisen kokoelmanhan voisi kirjoittajan toivomuksen mukaisesti tehdä ”kelvolliseksi sellaiseen yhteiskuntaan, jolla on valtionuskonto”. Yhdymme mielellämme kirjoittajaan siinä, ettei sellaista saa aikaan ”pelkkä filosofi”, sillä johonkin yksittäiseen ilmiöön päättyvä valtio-oppi olisi meidän käsityksemme mukaan epäfilosofinen. Ja jos kysymys olisikin vain valtiokirkosta, ei ”valtionuskonnosta”, niin se ei siitä filosofisemmaksi muuttuisi. Meidän näkökulmastamme katsoen valtion käsittäminen kasvattamislaitokseksi olisi erittäin rajoittunut näkemys. Se on yhtä epäfilosofista kuin vastoin päivittäistä kokemustamme, jonka mukaan valtio on kansakunnan koko siveellisen toiminnan yhdistelmä.

Tätä kirjoittaessamme meistä on usein tuntunut siltä, että kirjoittaja tarkoittaa kirkkoa yleisessä merkityksessä, ylipäänsä uskonnollista tietämistä. Mutta koska se ei ole sidottu minkään valtiokirkon muotoon, ei edes protestanttisuuteen ja koska se kaikkein viimeksi pyrkii jalostamaan ihmiskuntaa jalkapuulla ym., niin meidän on tyydyttävä siihen käsitykseen, että kirjoittaja tarkoittaa kirkkoa olemassa olevana laitoksena, eikä ainakaan käsitä uskonnollista tietämistä missään muussa muodossa kuin kirkon säädetyn opin tarjoamassa. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole lähemmin käsitellyt valtion ja kirkon mielestään tarvitsemia uudistuksia, vaikka hän puhuukin ”kirkon ja valtion tähänastista elimellisemmästä yhteydestä”. Olemme koettaneet osoittaa, että tästä yhteydestä ei voi tulla ”elimellistä”, jos se rakennetaan kirjoittajan esittämille periaatteille, joiden mukaan valtiosta tulisi vain väline kirkon kädessä. Luulemme jokaisen lukijan olevan varma siitä, että siihen tähtäävät uudistukset tulevat meidän aikanamme epäonnistumaan.

Kirjoittaja asettaa lopuksi meille muutamia kysymyksiä. – Valitettavasti me emme näe niihin vastaamista mahdolliseksi. Meitä estää siitä – ihailumme niiden äärettömän vihjailevaa luonnetta kohtaan.

 

Pääskyn viserrys

Oli ihanainen,

Sinenhohtavainen

Asuntoni kuuman maan;

Kylmä syksyn sää kun saa,

Sinne palajan,

Palajan.

 

Kunhan haihtuvat

Usvat kalseat,

Sydän käskee alaistaan

Unestansa havaamaan;

Kotiin palaamaan,

Palaamaan!

 

Kuopio

Sitkeästi jatkunut sade ja lämmin sää ovat voimakkaasti edistäneet kuivan kevään aikana pysähtynyttä kasvillisuuden kehitystä. Kaikkien tietojen mukaan sadetta on saatu runsaasti maan muissakin osissa, mutta sisämaassa kuitenkin enemmän kuin meren rannikolla. Jokien ja purojen vesi on korkealla niin kuin kohtuullisen kevättulvan aikaan. Sade on pehmentänyt tiet, etenkin sellaiset, joilla on vähän liikennettä ja jotka on sen tähden sorattu huonommin, ja matkalainen saattaa luulla joutuneensa lokakuun keleihin. Ruis heilimöi parhaillaan, ja sateen takia heilimöinti kuuluu tapahtuneen hyvin epätasaisesti, joten odotettavissa on myös sadon kypsyminen epätasaisesti, mikä merkitsee tappioita leikkuuvaiheessa ja siemenviljaksi kelpaamatonta satoa. Kaadetut kasket jäänevät polttamatta, ellei sää pian muutu kuivaksi ja lämpimäksi, ja säästyvät näin ollen ohran kylvöön ensi keväänä.

 

Kirje eräältä matkalta

Matkustin nelisenkymmentä peninkulmaa poikittain halki maan. Näin jonkin verran sen sekä runollista että proosallista luontoa ja myönnän, että kyllästyin edelliseen pikemmin kuin jälkimmäiseen.

Matkustaminen on ihanaa. Mutta holli-, kestikievari- ja reservikyydillä kulkemista ei juuri matkustamiseksi voi sanoa. Jos kulkee rakkaan isänmaamme suurempia valtateitä, ajaa vaunuissa ja kustantaa itselleen varman kuljettajan – niin olkoon. Mutta kun ponnistellaan perille pienempiä teitä pitkin, niin nauttikoon matkan viehätyksestä se, joka siihen pystyy.

Tulet asemalle. Vaaleankeltaiset pellavapäät katsovat sinua joka reiästä, nojaavat jokaiseen likaiseen ikkunanruutuun. Pari koiraa – niitä sanotaan rukkaskoiriksi nahan myöhemmän käyttötarkoituksen mukaan – ovat kuitenkin ainoat vastaanottajasi. Odota, kokeile isänmaasi hitautta kymmenen, kaksikymmentä minuuttia, niin puolisen tusinaa miestä ja naista onkin jo eteisessä suu auki töllistellen. Heidän välissään tungeksii tusina lasta luonnollisessa, ennen vaaleanharmaassa viattomuudenpuvussaan, kartta laveerattuna kasvojen terveen ruskealle pohjalle kesäaikaan, kalpeankeltaiselle, jos on pimeä talvipäivä. Kukaan ei kysy sinulta, mitä haluat. Kukaan ei vaivaudu arvaamaan, että haluat vain hevosen seuraavalle asemalle. Kukaan ei liikauta koipeaan lähemmäksi sinua tai nosta sormeaankaan auttaakseen sinua irrottamaan satulaa tuomaltasi hevoselta. Kukaan ei koske lakkiinsa tervehdykseksi, tuskin kaksi mumisee jonkin epäselvän äänteen vastaukseksi sinun ystävälliselle hyvänpäiväntoivotuksellesi. Ajattelet, että kauniina kesäpäivänä kansa saattaisi olla ulkona pellolla. Sadonkorjuuaikaan niin ehkä onkin mutta kaiken muun ajan he ovat pirtissä, uunin tasaisessa lämmössä.

Kun kysyt, onko hevosia, saat venyttelevällä nuotilla vastauksen, että ne ovat ”tuolla haassa” ja menet vierashuoneeseen siinä toivossa, että joku todellakin aikoo hakea sinulle yhden niistä. Sisään tulee ensin matroona, jota voit pitää talon emäntänä. Häntä seuraa ehkä pari miestä ja jos onni suosii niin kokonainen lauma, miehiä, naisia, lapsia. Nyt irtoavat johtajattaren kielen siteet. Hän kysyy: ”Mistähän herra tulee? Mihin hän on menossa? Mitä hän siellä tekee? Mikä virka hänellä on?” Ja jos mukanasi on joku, joka ei ole vaimosi, poikasi tai tyttäresi niin hänelle tehdään samat kysymykset. Jos hän on alaikäinen, saat kertoa, missä isä ja äiti ovat, mikä hänen isänsä on, onko tällä useampia lapsia, miksi lapsi matkustaa sinun kanssasi, kuinka vanha hän on jne. loputtomiin. Sinä käytät taukoa hyväksesi tehdäksesi itse sen ainoan itsesi kannalta tärkeän kysymyksen: tuleeko hevonen pian? Sinulle vastataan, että sitä ollaan juuri hakemassa. Voi kuitenkin kestää hyvän tovin ennen kuin noutaja on ehtinyt pukeutua asianmukaisesti, ottaa mukaan suolaa tai kauraa hevosen kiinnisaamiseksi ja kunnioitettavan voileivän oman alituiseen kaipaavan vatsansa tyydyttämiseksi.

Jos haluat kuluttaa pitkää odotusaikaasi toisin kuin sanakirja, niin voit vapaasti nauttia kauniista luonnosta jos se on sattunut asettumaan kestikievaritalon tienoille. Ellei, niin lähetä pois nuo kunnon ihmiset, tutki päiväkirjaa ja kestikievarimääräyksiä ja säästä luonnon ihaileminen matkalle, sitten kun se ennemmin tai myöhemmin taas käy päinsä. Mutta toden totta, hevosta noutamassa ollut kyytipoika on jäänyt osattomaksi jakamistasi tiedoista. Ennen kuin on päästy kahta virstaa kievarista, hän aloittaa ”mistäs herra on?” ja jatkaa itsepintaisesti läpi koko äsken luetellun läksyn. Kun olet vihdoin tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa ja katselet rauhassa ympärillesi, niin mitä näet? Kyllä, metsän peittämiä vuoria, metsän peittämiä laaksoja, metsän peittämiä niemiä ja saaria autioiden, synkkien järvien ympäröiminä. Samaa näit eilen ja toissapäivänä, samaa näit edellisen kyydin aikana, samoin seuraavalla, aina ja ikuisesti. Siinä on se kaunis luonto ja näin siitä nautitaan matkalla piiskaniskujen äänten kera. Nautinnon kyllästämää mieltäsi saat virkistää seuraavassa kestikievarissa yhtä miellyttävällä odotuksella ja samanlaisella viehättävällä keskustelulla kuin edellisessäkin paikassa.

Kun kaiken tämän jälkeen tulee maan länsiosaan, niin sen proosalliset laakeat mutta viljellyt tasangot ovat todellinen paratiisi. Metsiköt, niityt, pellot, siinä on kuitenkin jonkinlaista vaihtelua. Tiellä liikkuu lankkuja, tuohta, hiiltä ja tervaa kuljettavaa rahvasta: miehet tervehtivät reippaasti, naiset niiaavat. Molempien sukupuolten ulkonäkö on muuttumaton. Muuten huonomaineisissa Kuortaneen, Lapuan ym. pitäjissä kansa on suureksi osaksi menettänyt suomalaisen tyypin. Miehillä on etelämaisen tummat silmät, musta ja joskus kihara tukka ja koukkunenä. Naisten profiili on suorempi ja hienostuneempi ja täällä muistaa, että valkoinen ja punainen väri kuuluvat tälle sukupuolelle. Kaikkien olemuksessa on liikettä ja elämää. Kestikievareissa tapaa harvoin ketään miestä talosta. Naiset ja pojat huolehtivat hevosesta käskemättä niin että joku heistä on yleensä jo noutamassa sitä kun matkustaja tulee sisään taloon. Emäntä avaa vierashuoneen oven, korjaa mahdollisen epäjärjestyksen, täyttää nopeasti matkustavan pyynnöt – eikä kysele. Tuvat ja niiden myötä siisteys ovat korvanneet pirtit ja sotkun.

Sinä kuitenkin matkustat sitä mukavammin. Viljelykset, liike, tiheässä olevat kauniit kylät ilahduttavat ajattelevaa ihmistä. Jokien rannatkin ovat kauniita. Vain silloin tällöin katkaisee jokin kukkula yksitoikkoisen tasaisuuden, hiekkakankaita pienine mäntyineen on viljeltyjen seutujen välissä useinkin. Vettä näet vain silloin tällöin kapeana nauhana. Opit kaipaamaan vuoria ja järviä.

Jos kuljet mainittujen pitäjien ja niiden naapureiden läpi Vaasan läänin keskiosassa, voit avata keskustelun kysymällä hiljaiselta kyytipojalta tai -tytöltä: ”Kuinka monta ihmistä seurakunnassa on tapettu vuoden aikana?” Lukumäärä voi olla kahdesta puoleen tusinaan. Lähemmin tiedustellessasi voi kuulla jonkin tämäntapaisen kertomuksen.

Matti oli mies, joka jo kerran ennenkin oli ollut syytettynä taposta. Hänellä oli vanhaa kaunaa Jukkaa kohtaan, sillä hänenkin kosiskelemansa tyttö oli valinnut Jukan. Hän oli ehkä monissakin riidoissa jäänyt heikommaksi. Sellainen vaati kostoa. Matti ilmestyi kutsumattomana pitoihin, joihin Jukka oli kutsuttu. Hän haastaa riitaa ja tappelua. Tarkoitusta varten tuomallaan ruoskalla, jonka varressa oleva kuparipallo tekee hirvittäväksi aseeksi, hän ahdistaa vastustajaansa. Tämä tietää, että henki voi olla kysymyksessä, tarttuu kirveeseen ja kuolettava isku osuu hyökkääjän vasempaan olkapäähän. Hän kaatuu äännähtämättä. Tutkittaessa hänen povestaan löytyy puukko ja ladattu pistooli.

Samalla tavoin päättyvät taistelut ovat täällä tavallisia. Myös varkauksia tapahtuu, varsinaisia ryöstöjäkin. Niitä tekevät samat rosvot, joita kukaan tuskin uskaltaa syyttää, ellei voi toivoa, että elinkautinen vankeus vapauttaisi syyttäjän heidän alituiseen uhkaavasta kostostaan. He tulevat kylään, ottavat rauta-akselin kärryistä tai rekien aisat, vaihtavat sitten raudan viinaan ja viettävät pari hauskaa päivää sen ja rosvotun ruoan kanssa. Ryöstetty on ehkä kuullut kirveeniskun, joku naapuri on nähnyt rosvojen juoksevan pois, mutta kaikki tietävät kirveen olevan tappava ase sellaisen kädessä ja talonpoikien yleinen käsitys on ainakin näillä main se, että laki ja tuomioistuimet eivät ole olemassa rikollisten rankaisemiseksi. Varmaa on myös, että rosvoja olisi pian enemmän kuin rauhallisia asukkaita, ellei joku näistä väärinkäytösten ärsyttämänä ryhtyisi itse pyöveliksi. Onkin monia esimerkkejä siitä, että kyläkunnat ja kokonaiset seurakunnat ovat lukeneet esirukouksia tappajien puolesta. Ne ovat heidän mielestään vapauttaneet heidän yhteisönsä pahasta, jolta laki ei ole heitä kyennyt turvaamaan.

Säätyläinen voi kaikesta huolimatta matkustaa näiden seutujen läpi täysin turvallisesti. Helpommin hän Savossa menettää ruoskansa tai remmin valjaistaan. Rosvot ehkä ajattelevat, etteivät he voi pelottaa herramiestä nostamasta oikeusjuttua ja että hän on oikeudessa vaarallisempi vastapuoli kuin talonpoika. Tuomarit, asianajajat ja kanneviskaalithan ovat heidän mielestään myös herroja.

Pietismi on myös täällä maankolkassa ottanut hoitaakseen kirkon tehtävät ja saanut aikaan hyvää. Talonpojat sanovat. ”Siinä kylässä on nyt vain rauhallista väkeä, sillä kaikki ovat heränneitä”. Ilman herännäisyyttä kirkko on siis saanut aikaan kääntymystä yhtä vähän kuin laki on ilman omankädenoikeuden apua kyennyt vähentämään pahantekijöiden määrää. En kuitenkaan usko, että tämä olisi kasvanut kuolemanrangaistuksen poistamisen jälkeen.

Kun vertaa näiden kahden seudun asukkaita, niin on myönnettävä, että maan sisä- ja itäosissa on vähemmän pahuutta ja rikollisuutta. Mutta kansa on siellä myös vajonnut suurempaan tietämättömyyteen, siinä on paljon villi-ihmisen typerää velttoutta. Maan länsiosassa kaikki todistaa yleisen sivistystason olevan korkeampi ja kaikessa pahuudessaankin kansa on henkisesti elävämpää ja humaanimpaa. Vertailu on jälkimmäiselle vielä edullisempaa, jos sen kohteeksi valitaan muita Pohjanmaan osia kuin mainitut, jotka myös tällä seudulla ovat huonomaineisia. Eikä salainen siveettömyys ole maan itäosissa yhtään harvinaisempaa, siitä voivat lääkärit antaa surullisen todisteen. Hartaampi uskonnonopetus ja hyvä kunnallisjärjestys voisivat vaikuttaa suotuisasti molemmissa suhteissa. Mutta viimeksi mainittu edellyttää sellaista yleisten asioiden harrastamista ja ylipäänsä kiinnostusta muuhunkin kuin nykyhetken tarpeisiin, jollaista suomalainen rahvas ei koskaan ole tuntenut. Aivan liian harvat sivistyneet elävät rahvaan keskuudessa niin että jonkinlainen sivistys heidän välityksellään laskeutuisi myös kansan pariin. Suurin tarve onkin siksi sivistävästä lukemisesta. Mutta rahvaalle tarjotaan yhä mieluummin kirjoja, jotka vain tukevat sen raakaa ja taikauskoista mieltä. Tästä kirjallisuudesta toisella kertaa.

 

 

  • 1. Kun katsoimme kirjoittajan unohtaneen, etteivät julkiset häpeärangaistukset ole varmoja parannuskeinoja, niin tarkoitimme vain tätä väitettä.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: