Saima nro 26, 27.6.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
27.6.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Uutisia

Dublin. O'Connellin oikeudenkäynnissä annettiin 30. toukokuuta viimeinkin lopullinen tuomio. O'Connell itse on tuomittu 12 kuukaudeksi vankeuteen, 2 000 punnan sakkoihin sekä tallettamaan 5 000 punnan takuusumma vakuudeksi siitä, että hän esiintyy rauhallisesti seuraavat seitsemän vuotta. Muut syytetyt, John O'Connell, John Gray, T. Steele, R. Barratt, G. G. Duffy ja T. M. Ray, tuomittiin kukin 9 kuukaudeksi vankeuteen, maksamaan sakkoja 50 puntaa ja asettamaan 1 000 punnan takuusumma vakuudeksi käyttäytymisestään seuraavien seitsemän vuoden aikana. Tuomion julistamisen jälkeen tuomitut luovutettiin Dublinin sheriffin käsiin, ja hän kuljetti heidät Richmondin vankilaan, jonka sisäänkäynnin yläpuolelle on hakattu teksti: ”Lakkaa tekemästä pahaa ja opi tekemään hyvää.” O'Connell laati samana iltana Irlannin kansalle osoitetun julistuksen, jossa hän kehotti kaikkia pysymään tyyninä ja rauhallisina ja ilmaisee myös toivovansa, että Ylähuone, johon hän on vedonnut tuomiostaan, kohtelee häntä oikeudenmukaisemmin. –

Tukholma. H. M. Kuningas [Oskar I] on palannut matkaltaan 10. kesäkuuta ja hajottanut hänen poissa ollessaan asetetun väliaikaisen hallituksen heti. Entisen oikeusministerin kreivi Possen uskotaan tulleen valituksi tulevien valtiopäivien maamarsalkaksi [aatelissäädyn puhemieheksi]. Professori Fries on valittu Upsalan ja prof. Bolmér Lundin yliopistoa edustavaksi valtiopäivämieheksi.

– – –

Helsingistä kerrotaan, että promootioon on saapunut joka päivä useita niin koti- kuin ulkomaisiakin matkalaisia ja viime perjantaina tapahtuneita juhlallisuuksia on odotettu innokkaasti. Tämä innokas odotus ei liene kuitenkaan estänyt terveysvesien juomisen aloittamista.

 

Pappiskoulutuksesta Ruotsissa

Lehdessämme mainittiin hiljattain eräs Svenska Bietiin lähetetty Ruotsin kirkkoa ja papistoa käsittelevä kirjoitus. Siinä esitettiin se tähän asti ennenkuulumaton väite, ettei Ruotsin kirkko nykyisellään kykene tyydyttämään sen paremmin kansan uskonnollisia tarpeita kuin sen älyllistä ja siveellistä sivistämistäkään. Svenska Biet julkaisi artikkelin ilmiselvän varauksellisesti ja lupasi jatkossa kommentteja, jotka lieventäisivät kirjoittajan väitteitä. Nyt samassa lehdessä on julkaistu erään edellä mainittua kirjoittajaa vastustavan papin kirjoitus. Se kuitenkin alkaa varsin merkillisesti seuraavalla myönnytyksellä:

1. Saarnatauti on rahvaan tapa ilmaista, ettei papisto tyydytä (sen?) hengellisiä tarpeita ja että papit pyrkivät pikemmin huvittamaan sivistyneistöä kuin valistamaan sivistymätöntä kansaa. Näin he eivät tarjoa mielenylennystä kumpaisellekaan, kunhan vain täyttävät saarnalle asetetut kaavamaiset vaatimukset.

2. Papisto ei paneudu opettamiseen juuri millään lailla.

3. Ruotsissa ei vieläkään ole minkäänlaista lakia, joka määräisi jokaisen nuoren ja jokaisen ruotsalaislapsen käymään läpi määrätyn sielunharjoituksen suojatakseen itsensä ja ihmiskunnan uhkaavilta vihollisilta, taikauskolta ja rikokselta. Ja jos tällainen laki joskus saadaankin, niin sen noudattamista ei kuitenkaan kyetä riittävästi valvomaan niin kauan kuin pappiskoulutus pysyy entisellään.

Ensimmäiseen myönnytykseensä kirjoittaja lisää: ”He eivät saarnaa siitä, mitä he itse tuntevat ja miten he itse elävät. He saarnaavat siitä, mitä he tietävät dogmatiikasta ja sen he esittävät retoriikan sääntöjen mukaan. Saarnoista on tullut ainekirjoituksia ja ne ovat sitten omassa järjestyksessään karkottaneet kansan temppelistä. Sivistyneet eivät niitä tarvitse ja halveksivat niitä. Sivistymättömät taas sanovat, ettei heidän kannata mennä kirkkoon, sillä pappien puheet on tarkoitettu heidän vertaisilleen, ei valistamaan raakaa talonpoikaa.” Toiseen kohtaan hän lisää: ”Rippikoulua, jota pidetään 6–10 viikon ajan kahtena päivänä viikossa, 3–4 tuntia kerrallaan, ei voi kutsua kansanopetukseksi. Ei myöskään vuotuisia lukukinkereitä, jotka kestävät aamuyhdeksästä kahteen tai kolmeen iltapäivällä ja tästä ajasta pääosa menee pois ja sisään muuttaneiden kirjaamiseen sekä lasten sisälukutaidon ja renkien sekä piikojen ulkoluvun kuulusteluun.” Saarnoista hän sanoo vielä, että ne ”useimmiten ovat pelkkää kristillissävyisten fraasien pateettista deklamointia ilman kristillistä elämää ja henkeä. Jo itse esityksessä, niin kutsutussa saarnanuotissa ja saarnaamistavassa on jotain turruttavaa ja unettavaa, mikä osoittaa selvästi, ettei saarnaajien tarkoituksena ole ymmärryksen opettaminen vaan tunteen koskettaminen tai vaimentaminen.” Hän lopettaa näin ”siksi monet papit kutsuvatkin saarnanpitoa pistoolin laukaisemiseksi tai vanhan tuohen käyttämiseksi.”

Voisi luulla, että tällä tavoin puhuva pappi on moderni valistusmies. Kaukana siitä! Hän nimittää pappien kirjasivistystä negatiiviseksi ja puhuu sen vastakohtana positiivisesta sivistyksestä. Erilaisen negatiivisen sivistyksen mukaan hän jakaa papit viiteen ryhmään: luonnontutkijoihin, kieli- tai tiedemiehiin, niin kutsuttuihin poliitikkoihin, käytännön liikemiehiin ja päällysmiehiin sekä kunnon talonpoikiin – mutta kiistää, että tämä sivistys kuitenkaan tekisi heistä pappeja sanan varsinaisessa merkityksessä. Onko hän siis pietisti? Ei. Hän yhtyy aiempaan kirjoittajaan siinä, että korkeammat tiedolliset vaatimukset, oppiaineiden tarkoituksenmukaisempi valinta sekä tarvittavien tietojen omaksumisen kunnollinen kontrollointi merkitsisivät jo suurta voittoa nykyiseen verrattuna. Hän jopa lähtee siitä, että jokaisen papin tulisi olla maisteri. Mutta silti hän vaatii tämän negatiivisen sivistyksen lisäksi positiivista pappissivistystä.

Entä mitä hän tällä positiivisella sivistyksellä sitten ymmärtää? Hän sanoo:

”Uskon voima elämän uudistamiseen on papin kutsumus – – ellei hän itse ole uskossa, ei hänessä ole mitään joka liittää hänet hengelliseen yhteyteen uskossa olevien kuulijoiden kanssa eikä hän niin ollen kykene vaikuttamaan heihin…” Tämän uskon herättäminen, ruokkiminen ja kyvyn luominen sen välittämiseen olisi hänen mielestään pappissivistyksen positiivinen puoli. Hän kysyy kiihkeästi: ”Mitä meidän valmistavissa oppilaitoksissamme tehdään hengellisen elämän kehittämiseksi uskossa, puheissa ja kirjoituksissa; mitä akatemiamme tekevät sen hyväksi, ajatuksen ja kielen siteiden irrottamiseksi, kristillisten elämänkokemusten ja kristinopin aarteiden ilmaisemiseksi; miten tätä kaikkea kontrolloidaan kokeessa, johon jokainen pappi hiippakuntakaupungissaan joutuu? Eikö tätä pääasiaa pidetäkin sivuasiana? – – Eikö moni vastavihitty pappi tulekin melkein mykkänä Jumalan seurakuntaan? Vähäisimmistäkin Kristuksen lapsista voi tulla heidän oppimestareitaan. Kun kuuntelet heitä kinkereillä tai rippikuulustelussa, tai kyselemässä katkismusta rippikoulunuorisolta tai kuolinvuoteen ääressä niin hämmästyt heidän esiintymistään etkä tiedä, kumpi köyhyys onkaan pahempaa, hengellinen vai kielellinen…”

Näin puhuu mies, joka sanoo itsestään, että hän ”ei ole niitä, jotka kieltävät ja jättävät huomiotta omat ja oman säätynsä puutteet ja kiihottavat yksittäisiä intohimoja karkottaakseen kutsumattoman tarkastelijan omalta alaltaan”. Ja tämä tarkkailija, siis ensimmäinen kirjoittaja, jota vastaan hän nyt kääntyy, on yhtä lämmin totuuden ystävä ja ehkä kaunopuheisempikin sen asian ajaja.

Kahden näin jalomielisen vastustajan esitysten kiinnostavuutta lisää vielä tällaisen keskustelun suunnattoman suuri merkitys. Emme nimittäin epäröi pitää sitä osoituksena niin pappien kuin sivistyneiden maallikkojenkin tyytymättömyydestä Ruotsin kirkon nykyiseen tilaan. Mainitut artikkelit saavat erityisen merkityksen siksi, että ne on julkaistu Bietissä, jonka tunnetusti läheinen suhde Upsalan arkkipiispanistuimeen panee ajattelemaan, että ne ovat kenties syntyneet tämän prelaatin merkkien alla.

Emme kuitenkaan halua kieltää, ettemmekö tämän keskustelun referoinnilla haluaisi nostaa asiaa puheeksi myös meren tällä puolen. Olisi yllättävää, jos Suomen kirkko poikkeaisi suuresti Ruotsin kirkosta. On tosin myönnettävä, että samalla kun suuri osa maata meillä on tietämättömyyden ja taikauskon asuinsijaa, se on kuitenkin lujemmin kiinni kirkon opissa eivätkä ajan monet sairaudet ole sitä päässeet häiritsemään. Mutta kirkkojärjestys, opin sisältö, opetusmenetelmät ja ennen muuta papiston sivistys ovat molemmissa maissa samanlaiset. Siksi luulisi, että tässä esitettyä voisi myös Suomessa hyvin soveltaa. Ja ainakin asian tärkeys antaa aihetta uuteen kertomukseen keskustelun myöhemmästä kulusta.

 

II [nro 29, 18.7.1844]

Sama kirjoittaja, jonka esitystä lainasimme edellisessä numerossa, on jatkanut todisteluaan Svenska Bietin seuraavassa numerossa. Keinoina pappissivistyksen parantamiseksi hän mainitsee ”ensi kädessä hengeltään paremman koulusivistyksen ja uudistetun tutkintolaitoksen, ja lopuksi muutokset nuoremman, urallaan ylenemättömän papiston asemassa ja palkkauksessa.”

Edellä osoitimme, mitä kirjoittaja ymmärtää sillä paremmalla hengellä, jota hän koulusivistykseen toivoisi. Hän katsoo sen merkitsevän hartaampaa uskonnollista elämää kuin mitä opetuslaitoksissa hänen mielestään esiintyy. Tähän voisi tosin huomauttaa, että sen suppean uskonnonopetuksen puitteissa, joka koulussa voi tulla kysymykseen, on vaikea herättää suurempaa mielenkiintoa asiaa kohtaan. Jos osa oppitunneista muutetaan tunteellisiksi hartaushetkiksi, se voi myös vaikuttaa haitallisesti itse hartauteen. Liian usein toistuvista, säännöllisistä hartaudenharjoituksista tulee vähitellen mekaanista puuhaa, hyödytöntä niin ajatuksen kuin tunteenkin kannalta. On jo hyvä, jos koulujen tavanmukaiset kaksi päivittäistä rukoushetkeä voidaan estää muuttumasta sieluttomaksi seremoniaksi. Uskonnollinen mielenlaatu lapsen on tuotava kouluun isän- tai oikeammin äidinkodista; muutoin sitä on vaikea koulussa herättää ja ruokkia. Olisi kuitenkin helppoa jättää myös kouluissa kaikki uskonnonopetus pappien käsiin emmekä lainkaan epäile, etteikö hartaan uskonnonpalvelijan välittämä opetus vaikuttaisi lapsiin tehokkaammin.

Tilanne on toinen yliopistossa, jossa pelkkä opetus ja kehotus on korvattava itsenäisellä opiskelulla opettajan ohjauksessa. Voimatta tässä lainkaan todistaa käsitystämme toteamme, ettei tieteellisen sivistyksen rinnalla voi elää muunlainen uskonnollinen vakaumus kuin ajatukseen perustuva. Välittömän uskon kannalta tieteen täytyy jäädä toissijaiseksi, kaikki tieto ilman tätä uskoa on vain keino, joka on tarpeellinen jossain yhteiskunnallisessa tilanteessa, toisessa taas tarpeeton. Mainittu kirjoittaja itse on suunnilleen tällä kannalla. Hänen kannanottonsa tieteellisen sivistyksen tärkeydestä papistolle sisältävät silti todella ajattelemisen arvoisen totuuden. ”Jos pappi”, hän sanoo, ”ei pappina nauti sivistyneiden ihmisten arvostusta, jää hänen toimintansa myös sivistymättömien kannalta jokseenkin hyödyttömäksi, sillä nämä ovat aina riippuvaisia sivistyneistä ainakin sikäli, että he seuraavat näiden esimerkkiä ajattelussaan ja tavoissaan. Jotta jokin maa siis saataisiin onnelliseksi sen voiman kautta, jonka usko Jeesukseen Kristukseen ja elämänyhteyteen hänen kanssaan lahjoittaa, niin tämän uskon on ensimmäisenä elähdytettävä maan sivistyneistöä ja sen voiman on tunkeuduttava heidän kotoisiin tapoihinsa, pyhittämään heidän koko elämäänsä, eikä vain yksityistä vaan myös julkista elämää. Mutta miten tämä asema sivistyneiden sydämissä saadaan muuten kuin sellaisten henkilöiden kautta jotka ovat heidän kanssaan sivistykseltään samanveroisia, elleivät edelläkin.” Myös se, mitä hän sanoo opiskelusta ja tutkintojärjestelmästä, että ”tärkeimmät” ( olennaisesti positiiviset) tulevalle papille asetettavat vaatimukset on erotettava ”sivuseikoista (epäolennaisia, negatiivisia)” on yhtä oikein, jos pääasialla vain tarkoitetaan vakaumusta ja sen saavuttamiseksi tarvittavaa oivallusta, jota erityisesti uskonnonopettajalta vaaditaan. Tässä suhteessa on nimittäin kai myönnettävä, että pappissivistys myös Suomessa on kaukana siitä, mitä sen pitäisi olla. Jos läksyt ovat pääasia ja jos niistäkin lisäksi vain mitättömän pieni osa liittyy tieteeseen, niin tulevan papin vakaumuksesta ei voi juuri olla kysymystäkään. Jos käy niin, että hänet yliopistossa velvoitetaan suorittamaan vain yksi lähinnä filosofiseen tiedekuntaan kuuluva tutkinto, eikä hänen akateeminen opiskelunsa sisällä muuta kuin tämän tutkinnon vaatimukset, niin emme näe mitään syytä oletukselle, että yliopistossa harjoitetaan teologisia opintoja, vaan puheiden sellaisesta täytyy sanoa perustuvan johonkin meille selittämättömään illuusioon. Mistä teologinen tietämys ja mistä ennen kaikkea uskonoppia koskeva oivallus ja vakaumus sitten saadaan ennen pappissäätyyn astumista – se jää yhtä selittämättömäksi, varsinkin kun filosofisen oppikurssin päättymisen ja pappisvihkimyksen väliin harvoin jää enempää kuin muutama kuukausi. Tiedossa on myös, että Helsingin Yliopistossa nämä kuukaudet käytetään saarnan osan deklamointiin, katekismuksenkuulusteluun ja muutamien tuntien harjoituksiin messuamisessa. Samana päivänä kun pappiskandidaatti saa todistuksen näiden tehtävien suorittamisesta, hän jättää hyvästit yliopistolle, kenties kaikelle mitä opiskeluksi sanotaan. Meillä on syytä uskoa, että teologisen tiedekunnan jäsenet ovat ensimmäisinä toivomassa muutosta tähän tilanteeseen.

Toisena mainitsemastaan korkeamman pappissivistyksen ehdosta kirjoittaja sanoo:

”kaikki yritykset oppineen säädyn kohentamiseksi parempien sivistyslaitosten ja tarkoituksenmukaisempien kokeiden avulla jäävät turhiksi, jollei samalla muuteta ja paranneta nuoremman papiston etenemistä urallaan.” Tässä mielessä hän ehdottaa, ettei kukaan pappi, joka itse kykenee hoitamaan virkaansa, saisi pitää apulaista. Tarpeen vaatiessa olkoon käytettävissä kihlakunnanapulaisia ja ylimääräisiä pappeja huolehtimaan seurakunnista, jotka satunnaisesti ovat vailla vakituista opettajaa. Näiden molempien pappisryhmien tulee olla tuomiokapitulin alaisuudessa niin että heillä olisi ”vapaa ja itsenäinen, niin pastorien kuin seurakuntalaistenkin suosiosta ja armosta riippumaton asema.” 8–10 vuoden virassaolon jälkeen he saisivat paikan, jossa he omassa kodissaan voisivat puolison ja lasten elatushuolista vapaina elää vain kutsumukselleen”.

Hän sanoo: ”Pastorien, jotka eivät enää saisi apulaisia, pitäisi – – itse hoitaa virkaa, josta he saavat palkan ja jolle he ovat sitoutuneet uhraamaan ruumiin- ja sielunvoimansa. Saarnaamista, liturgisia toimituksia ja pitäjällä käyntejä ei enää pidettäisi sivuasiana, opus operatum [suoritettuna tehtävänä], jonka hoitaa apulainen, hoidettava, kun taas pastorin toimessa tärkeintä ovat taloudelliset ja kunnalliset asiat. Järjestystä tulee muuttaa niin että pääasia on Kristuksesta saarnaaminen ja kristillinen seurakuntaelämä, joka tulee näkyviin papin toiminnassa liturgina, sielunhoitajana sairasvuoteiden ääressä sekä kinkereiden, rippikuulustelujen ja kirkkolukujen pitämisessä. Kirkkoherralla ei silloin olisi aikaa omistautua monille hänen kutsumukselleen vieraille puuhille kuten maanviljelyyn, puutarhanhoitoon, viinanpolttoon, poliittisiin, tieteellisiin tai kaunokirjallisiin puuhiin, mikä kaikki on sallittua ja hyvää, kunhan hän ennen muuta elää pääasialleen. Mutta kun apulaisen nyt sanotaan hoitavan tämän pääasian, syntyy kirkkoherralle kiusaus unohtaa varsinainen kutsumuksensa ja omistautua huolehtimaan omasta taloudestaan ja perheestään. Sitä vastoin apulainen, jolla on pitkä 30–40 vuoden, tai ainakin 20 vuoden ura edessään ennen kuin hän voi päästä pastoriksi, katsoo sen olevan hyvää aikaa itsensä sivistämiseen. Hänellä ei ole myöskään paljoa varaa hankkia sivistyksen välineitä; seurustelu pitäjän puoliherrojen kanssa lamaannuttaa häntä yhä enemmän kunnes hän ei lopulta löydä koko papinvirastaan muuta merkitystä ja todellista kuin niukan palkan. Siten nykyinen apulaisjärjestelmä veltostuttaa niin urallaan edenneen kuin sen alussakin olevan papiston ja vetää tämän kaikista viroista ihanteellisimman maallisten laskelmien ja halpamaisuuden likaan, usein tiedostamattomaksi tavaksi tulleen voitonpyynnin kautta.”

Kenties ajatellaan, että pappien määrä jäisi kirjoittajan suunnitelmien mukaan liian pieneksi. Mutta sellainen ei liikuta sitä, joka ajattelee: ”parempi kymmenen oikeaa pappia, jotka negatiivisten sivistyselementtiensä pääoman avulla kykenevät pysymään sivistyneen ajan mukana ja vaikuttamaan siihen uskon pohjimmiltaan elävällä voimalla kuin 200, joilla ei näitä ominaisuuksia ole ja joita siksi halveksitaan ja sivuutetaan välinpitämättöminä.” Hänen mielestään tärkeintä ei ole pappien ja kirkkojen suuri määrä, vaan se, ”että mahdollisimman moni hyvä ja lahjakas persoonallisuus saadaan pappisuralle.” – Tai ehkä väitetään, että apulaiset ovat tarpeen niille jotka yliopistosta, kymnaaseista ja kouluista siirtyvät seurakuntiin eläkevirkoihin? – Mutta kirjoittaja ei halua tietää mitään sellaisista pastoreista. Hänelle pappi ei ole ”joku Ruotsin akatemian 18 jäsenestä tai Kreikan seitsemästä viisaasta, ei arkipäiväinen sanaseppo, siveysopin professori eikä valtiokonttorin tilikirjojen tarkastaja. Pappi on kylvömies joka ei kylvä vain tätä vaan myös parempaa maailmaa varten. Hän on Jumalan autuaaksitekevän opin saarnaaja, kansansa opastaja ja lohduttaja, hän on varmasti heikko, arvoton ja puutteellinen ihminen, mutta hänessä on silti Jumalan voima. Sitä hän on ja siihen hänet tulee sivistää.” Lisäämme vain: tämä kiihkeä innostus on silmiinpistävän yksipuolista kun se väittää papin yksin työskentelevän paremman maailman puolesta ja kieltää tämän lohduttavan tietoisuuden kaikilta muilta, jotka rehellisesti työskentelevät omassa ammatissaan. Mutta tämä yksipuolisuus ei kumoa hänen oikeudenmukaista vaatimustaan, että myös papin on ensi sijassa toteutettava kutsumustaan ja että hänet on siihen kasvatettava.

 

Kuopion väestön kasvu

Tietyllä alueella eri aikoina todettujen väkilukujen erotus osoittaa väkimäärän suurenemisen tietyn ajanjakson kuluessa, mutta ei aina väestön kasvua, jos tällä sanalla tarkoitetaan tietystä kantaväestöstä juurensa juontavaa väestöä. Kuopion pitäjän väkiluku on vaihdellut tuntuvasti, osaksi pitäjänrajojen muutosten, osaksi muuttoliikkeen ja ehkä osaksi aiempien laskentavirheiden korjaamisen takia. Jos. esim. Kuopion seurakunnan vuoden 1749 väkilukua verrattaisiin suoraan vuoden 1840 väkilukuun, väestö olisi 91 vuodessa kasvanut runsaasti viisinkertaiseksi kantaväestön määrästä eli samaa vauhtia kuin Liperin pitäjän väestö (ks. Maamiehen Ystävä nro 18). Vuonna 1749 täällä nimittäin asui 5 212 ihmistä ja vuonna 1840 – 27 175, nimittäin 12 510 Kuopion maaseurakunnassa, 10 643 Karttulassa, Maaningalla ja Tuusniemellä sekä 4 022 Nilsiän ja Pielaveden pitäjiin liitetyillä alueilla. Alla esitetty taulukko kuitenkin osoittaa, ettei tuollainen laskutoimitus vie oikeaan tulokseen. Tehtäköönpä tässä yritys kantaväestön ja sen kasvun todellisen suhteen selvittämiseksi.

Kuopion maaseurakunnan väkiluku oli 9 414 vuonna 1760, jolloin taulustolaitoksen toiminta näyttää vakiintuneen, ja tästä kantaväestöstä polveutuu osa myöhemmästä lisäväestöstä. Toinen lisäväestön ainesosa polveutuu tänne muuttaneista henkilöistä. Kun useiden vuosien kantaväestön määrä muunnetaan yhden vuoden luvuksi, tämän täytyy olla yhtä kuin seurakunnan henkilöluvun ja seurakunnassa asuttujen vuosien määrän osoittavan luvun tulo. Tällöin ensiksi mainittuun lukuun ei lasketa kyseessä olevana vuonna syntyneitä. Näin saadaan Kuopion maaseurakuntaa tarkasteltaessa kokoon seuraavat luvut:

Tulo

1774 – vähennystä 2 843 henkeä, srk:ssa 13 vuotta 36 959

1777 – lisäystä 795 ” ” 63 ” 50 085

1787 – vähennystä 565 ” ” 26 ” 15 470

1797 – lisäystä 1 818 ” ” 43 ” 78 174

1801 – vähennystä 2 412 ” ” 40 ” 96 480

1805 – lisäystä 160 ” ” 35 ” 5 600

1812 – vähennystä 342 ” ” 51 ” 17 442

1819 – ” 2 514 ” ” 58 ” 145 812

1822 – ” 22 ” ” 61 ” 1 344

1827 – ” 150 ” ” 66 ” 9 900

1831 – ” 536 ” ” 70 ” 37 520

– – ” 224 ” ” 53 ” 11 872

1838 – lisäystä 312 ” ” 2 ” 624

Summa 507 282

 

Näin ollen seurakunnassa on vuodesta 1760 vuoteen 1840 – 80 vuoden aikana – elänyt kantaväestö, joka vastaa yhden vuoden asukasmääräksi muutettuna 507 282 ihmistä. Kuolleisuustaulukot kuitenkin osoittavat, että syntyneiden määrä on tuona aikana ylittänyt kuolleiden määrän 9 597 hengellä, joka määrä siis ilmaisee väestön kasvun. Näin siis mainittu kantaväestö on kasvanut 9 597 hengellä, mistä jokaisen kanta-asukkaan osuudeksi vuotta kohti tulee 0,018918, ja tämä taas osoittaa väestön vuotuisen kasvun 1 000 asukasta kohti olleen 18,92, mikä merkitsee väestön kaksinkertaistumista 53 vuodessa. Väestön viisinkertaistuminen veisi siis 132 ½ vuotta.

Kuopion kaupunkiseurakunnan väkiluku oli 178 vuonna 1780. Sen jälkeen on tapahtunut:

Tulo

1782 – lisäystä 278 henkeä, srk:ssa 58 vuotta 16 124

1790 – ” 105 ” ” 50 ” 5 250

1802 – ” 39 ” ” 38 ” 1 482

1808 – vähennystä 49 ” ” 27 ” 1 323

1812 – lisäystä 311 ” ” 28 ” 8 708

1817 – ” 192 ” ” 23 ” 4 416

1823 – ” 361 ” ” 17 ” 6 137

1827 – ” 30 ” ” 13 ” 390

1833 – vähennystä 91 ” ” 52 ” 4 732

1838 – ” 38 ” ” 57 ” 2 166

Summa 50 728

 

Näiden 60 vuoden aikana väestön kasvu taas on 755 henkeä, mistä siis jokaisen kanta-asukkaan osuus on ollut vuosittain 0,01488 eli 14,88 tuhatta asukasta kohti. Väestön kaksinkertaistumiseen tarvitaan siis 67 vuotta.

Ihmeitä

Ihmeitä ja hämmästyttäviä asioita tapahtuu. Todelliseen keskusteluun johtavia artikkeleita ilmestyy tuon tuostakin jopa Allmänna Tidningenissä. Niinpä siinä on nyt julkaistu toimitukselle lähetetty useissa numeroissa jatkunut ja Saimalle omistettu kirjoitus ”Rikoksesta ja rangaistuksesta”. Se on jatkuvaa niiden kysymysten tarkastelua, joita samoin otsikoiduissa artikkeleissa käsiteltiin viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa. Toivomme, ettei kirjoituksen lähettäjä pidä kunnioituksen puutteena sitä, että pääsemme tarttumaan tähän artikkeliin vasta parin viikon kuluttua. Erityisesti meitä ilahduttaa se, että kirjoittaja pyrkii tarkastelemaan kirkon toimintapiiriä; sitä käsitellään myös lehtemme tässä numerossa julkaistussa kirjoituksessa ”Papiston sivistyksestä”, joka julkaistaan, jotta tätä aihepiiriä koskevista kysymyksistä tuotaisiin julki suuren yleisön tavoitettavissa olevaa tietoa.

 

 

Vertailu