Kuopio

Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on läänin kuvernöörin anomuksesta armollisesti suostunut siihen, että lääniä uhkaavan kylvöruispulan vuoksi kruunun varastoista jaetaan 6 000 tynnyriä ruista, joka osin myydään maataomistavalle rahvaalle hintaan 4,75 hopearuplaa tynnyriltä, osin jaetaan pienemmissä erissä seurakunnille lainattavaksi.

Herra Kuvernööri on tämän johdosta säätänyt, että Taipaleen makasiinista annetaan Leppävirran pitäjään 300 tynnyriä, Kuopion makasiinista Rautalammin pitäjään sekä Suonenjoen ja Hankasalmen kappeleihin 300 tynnyriä, Kuopion pitäjään sekä Maaningan, Tuusniemen ja Karttulan kappeleihin 600, Pielaveden pitäjään 300, Kaavin pitäjään 200 sekä Nurmin pitäjään ja Rautavaaran rukoushuoneeseen 600 tynnyriä. Joensuun makasiinista annetaan Pielisjärven pitäjään ja Juuan kappeliin 800 tynnyriä, Ilomantsin pitäjään ja Enontaipaleen kappeliin 400, Tohmajärven pitäjään ja Kiihtelysvaaran kappeliin 450, Kesälahden pitäjään 100, Liperin ja Taipaleen kreikanuskoiseen seurakuntaan sekä Kontiolahden kappeliin 600 tynnyriä. Lisäksi ne Kaavin ja Nurmin pitäjien asukkaat, jotka asuvat lähempänä Joensuuta kuin Kuopiota, saavat noutaa ensiksi mainitun makasiinista sen viljan, joka heille voidaan jakaa.

Jako tulee tapahtumaan yleisessä pitäjänkokouksessa ja 2/3 kullekin pitäjälle määrätystä osuudesta on maksettava käteisellä niin että ainoastaan kolmasosa voidaan antaa lainaksi kirkkoherran todistusta ja vaadituksi takeeksi annettavaa velkakirjaa vastaan. Lisäksi on säädetty, että makasiinit avataan ostamista ja lainaamista varten vasta 15. heinäkuuta, siis ajankohtana jonka jälkeen kylvöt kaskimailla välittömästi alkavat. Tähän tarkoitukseen ei ruista myöskään saa antaa 31. elokuuta jälkeen, jolloin syyskylvöjen arvellaan olevan ohi.

Lehdessämme aiemmin mainittujen vilja-avustusten lisäksi kevään aikana on kruunun makasiineista jaettu läänin alueella myös yli 2 000 tynnyriä kauraa kylvöjä varten.

Viime viikolla on saatu runsaasti sadetta kylmän sään jatkuessa edelleen.

Ulkomaanuutisia

Ranskasta kerrotaan suurena uutisena, että Don Carlos on luopunut vaatimuksistaan Espanjan kruunuun poikansa, Asturian prinssiksi nimitetyn Carl Louisin hyväksi. – Meistä näyttää merkillisemmältä se, että F. A. T. lainaa laveasti puhetta, jonka Espanjan kuningatar piti Cortesin päättäjäisissä, koska samainen lehti äskettäin selitti, että siellä ”esitetään nykyisin parodiaa perustuslaillisesta hallitustavasta”. Lehti ryhtyy siis hauskuttamaan lukijoitaan. – Merkillisintä on kuitenkin Preussin hra Eichhornin epäonni. Hänen Yliopistoihin järjestämissään läksyjen kuulusteluissa professorit kyselevät niin pitkään kuin jaksavat yhdenkään ylioppilaan suun avautumatta muuhun kuin haukotuksiin, ja nyt professorit taas selittävät joka suunnasta, etteivät he halua pitää silmällä dosenttien poliittisia näkemyksiä, eivät vakoilemalla heitä eivätkä julkisesti kuuntelemalla heidän luentojaan. Akateemiset isät eivät siis halua kuulla eivätkä puhua; ylioppilaat ovat näin ollen myöntyväisempiä, hehän vain ovat vaiti, vaikka kuitenkin kuuntelevat. Äskettäin annettu säädös kieltää kaikenlaiset porvareiden ja talonpoikien kokoontumiset. Luultavasti sekä kuulemista että puhumista pidetään vahingollisena, kun he ovat kyseessä.

Kalastusasema

Niin kutsuttu kalastusasema tarjoaa teräväpiirteisimmän näkymän kaikista isänmaamme paikoista. Tuollainen seutu on asuttu ainoastaan seitsemästä kahdeksaan kesäviikkoa. Silloin vilisee rannan aaltojen huuhtomilla kallioilla sadoittain miehiä ja naisia aamusta iltaan, kimmeltävin kaloin lastatut veneet lähtevät tai saapuvat, lokit parveilevat ja tiirat kiertelevät kirkuen vilkkaan taulun yllä.

Mutta jos tuollaista kalastusasemaa lähestyy keväällä, loppukesästä tai syksyllä, ei autiompaa näkyä voi kuvitella. Alastoman luodon kallioilla könöttää vieri vieressä harmaantuvia, sammaloituvan turpeen peittämiä kojuja. Ilta-aurinko välähtää muutamassa muutoin kätköön jäävässä ikkunaruudussa, jokin ovi kenties kolahtaa tuulen tempomana. Mutta näkyvissä ei ole ainuttakaan elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamaa harvaa lokkia, ei kuulu ainuttakaan ääntä paitsi niiden kirku ja aaltojen yksitoikkoinen loiske kalliorantaan. Kun maihinnousupaikan löydyttyä nousee rantaan, on turha tähytä yhtäkään asukasta, jonka uteliaisuus olisi houkuttanut kurkistamaan jostakin satojen majojen ovesta. Kun hyytävän tunteen vallassa astuu niukasti ruohoa kasvavalle kivikadulle, pyrkii väkisinkin äänekkäästi puhumalla ylittämään lintujen kirkunan, ne ovat kerääntyneet parveksi veneen ylle ja seuraavat nyt askeleitamme, ja vilkuilee tutkivasti jonkin majan hämäriin, mutta silmä tähyää turhaan liikahdusta, korva tavoittelee turhaan äännähdystä. On kuin tuhon enkeli olisi pyyhkäissyt yli luodon ja sen köyhän kaupungin, ei sodan, sillä silloin olisi ihmispahuus antanut surkeat asumukset liekkien saaliiksi, vaan riehuvan ruton tuhoisa henki, joka lempeämpänä kuin raivoisa ihmismieli jättää sentään kadonneen heimon mietteiden ja toimien hedelmät suojaamaan kasvavaa polvea. Mutta täällä tuho on ollut kaiken kattava; ketään ei näköjään ole säästetty perimään näiden surkeiden majojen suojaa. Kun pakenee tätä kuoleman kaupunkia ja sen katujen kosteaa koleutta, pääsee auringon vielä valaisemalle kallion laelle, jossa ihmisasumus, kaikkia muita suurempi, kunnon ikkunoilla ja lautakatolla varustettu, näyttää muuhun ympäristöön verrattuna palatsilta, elämän ja ilon tyyssijalta. Astumme sisään lukitsemattomasta ovesta. Halkaistuista hirsistä laskettu lattia jymisee askeltemme alla, sillä seisoo kaksi riviä karkeasti veistettyjä matalia penkkejä tai palleja, ja niiden muodostaman käytävän päässä kohoaa huolellisemmin laadittu pulpetti ja viereisessä kulmassa toinen vähän pienempi, jonka yläpuolella maalaamaton levy, jossa on muutama himmeänmusta muodoton numero. Olemme kuolleen kaupungin kirkossa. Paljaat, kirveellä tasoitetut seinät, vielä kaarnapeitteisten kurkihirsien varassa lepäävä suippo katto, sisustuksen luonnonpuun ja kauhtuneisuuden kellervänharmaa väri, kaikki on niin karua, niin tarkkaan laskettua riittämään jumalanpalveluksen niukoiksi puitteiksi, vain taivaan myrskyjä vastaan suojattua, että se todistaa joko äärimmäisestä raakuudesta tai puutteesta, joka ei ole jättänyt enemmälle huolenpidolle sijaa. Mutta ovenkamanaan ja ikkunanpieliin on pistelty sentään joitakin lakastuneita lehväkimppuja, ja jokunen kuivunut kukkavihko, päivänkakkaroita ja tervaneilikoita, riippuu sekä alttarin että saarnastuolin reunan yllä. Niinpä siis täällä sentään on kokoontunut ihmisiä, jotka jollakin tavoin pyrkivät koristamaan herran huonetta. Mutta nyt se on yhtä tyhjä kuin hylätyt ihmisasumuksetkin. Ainoastaan sen ajan kun kalastusta kestää, kun koko kallioluoto vilisee toimeliasta ihmisväkeä, rukoillaan tässä kirkossa niinä iltoina jolloin myrsky estää kalastuksen; sunnuntaisin joku tilapäisen seurakunnan johtomies lukee saarnan ja kunnon jumalanpalveluksen pitää kerran tai kaksi joku seurakunnan papeista, joka täällä jakaa sanan kylvöä ja samalla kokoaa rasvasta kiiltävää silakkasatoa.

Tämä näkymä autioon kalastusasemaan, jonka lukijakin nyt on kokenut, täytti eräänä elokuun iltana kolmen nuoren miehen mielen samansävyisin murheisin miettein. Ennen kuin he olivat päättäneet lyhykäisen vaelluksensa kuvatuilla paikoilla, oli ilta-aurinko jo vaipunut mereen ja taivaanrantaa värjäsi vain heikko punakeltainen juova, kun taas jo laantunut luoteistuuli voimistui jälleen ja ajoi aaltoja tiuhempaan rantaa kohti. Kolme miestä vaelsi vaitonaisina alas vaatimattoman kirkon mäkeä. Mutta hetken huolet veivät kuten aina elämässä piankin heidän tarkkaavaisuutensa, ja vanhimman kehotuksesta tähysivät kaikkien katseet hylättyjä majoja löytääkseen niistä viihtyisimmän yösijaksi. Rivin viimeisenä oli yksi muita uudempi, ja sen ulkopuoli houkutti heitä. Sisäpuolikin oli heistä kohtuullisen siisti ja hyvin varustettu, ja erityisen mainiota oli suuri ikkuna. Niinpä he piankin hilpeästi puuhaten olivat koonneet tarpeellista polttopuuta ja sytyttäneet avolieteen rätisevän tulen. Pursi soudettiin nyt tilapäisestä poukamastaan venevalkamaan aivan tuvan alapuolelle; purjeet käärittiin kokoon ja ruori nostettiin ylös, ja sitten siirrettiin reippaasti varusteet, nimittäin pyssyt, ammuslaukut, päällystakit ja ruokakori siihen kuuluvine pulloineen tuohon muitta mutkitta valloitettuun turvapaikkaan.

Siellä näyttikin kohta vallan viihtyisältä. Tuli levitti ystävällisesti loimottavaa kajoaan majan kaikkiin pimeisiin nurkkiin, ja sen edessä istuivat vieraat matalalla penkillä rupatellen tyydyttämässä terveen nuoruuden ja raikkaan meri-ilman kiihdyttämää ruokahaluaan mukana olleilla varastoilla. Aterian ja lähemmän harkinnan jälkeen oli vielä irrotettava purren molemmat varpapurjeet, joista tehtäisiin yhteinen makuusija. Tämä tapahtui sysipimeydessä, jota silloin tällöin halkoivat vain läntisellä taivaalla leimahtavat salamat. Työ ja yöilma olivat taas karkottaneet sen painon joka aterian jälkeen oli laskeutunut heidän silmäluomilleen, mistä johtuen aikanaan aloitettu keskustelu myrskystä ja haaksirikosta jatkui tupaan palaamisen jälkeen, ja perusteellisen harkinnan perästä sitä elähdytti vielä lasillinen punssia, johon luonnollisesti yhdistyi rakas piippu.

Seurueen nuorimmainen, vaaleatukkainen yhdeksäntoistavuotias ylioppilas, ojentui jo käsivarteensa nojaten ja tiukka ylioppilaslakki vinosti oikealla ohimolla, siistille joskaan ei varsinaisesti haahkanuntuvanpehmoiselle purjevuoteelle. Mutta muut kaksi toverusta olivat asettuneet tulen eteen, kumpikin mukavaan etunojaan, käsivarret polvilla leväten, ja tuijottivat kumpikin yhtä ajatuksettomasti loimottavaan hehkuun. Toinen heistä, joka poikkesi muista hyvinsyöneessä pyylevyydessään, oli nuori lakimies. Toisella, joka oli näistä kolmesta vanhin, oli sekä ryhdissään että kasvonpiirteissään merkkejä ankarammasta elämäntavasta kuin muilla. Lisäksi hän istui nyt paitahihaisillaan, kun taas muut olivat tämän kevyen asun ylle levittäneet takkinsa, kuten tällaisissa tilanteissa tapana on, niin että he pystyivät samalla kertaa tuntemaan sekä illan kosteankolean ilman ja sen aiheuttamat lievät väristykset että mieluisan suojan ja lämmön aistimuksen.

Lakimies, joka juuri nyt liikahti vähäsen ja tämän mieluisan tunteen vallassa veti takkia ylemmäs hartioilleen, lausahti samassa pari sanaa siitä, mikä ilo onnettomalle haaksirikkoiselle oli löytää tämän kaltainen maja, ja ylioppilas lisäsi nauraen ”sekä meidän kaltaisemme asukit ja heidän evässäkkinsä”. Ensiksi mainittu yhtyi toverin hilpeyteen, mutta vanhin virkkoi syvän vakavana:

”Tällaisen onnen voi käsittää täysin vain se, joka kerran on kaivannut sellaista henkensä hädässä.” Hän siveli samalla kädellä silmiään, ja hänet ilmiselvästi vallannut liikutus synnytti hetken hiljaisuuden. Mutta kahden muun herännyt uteliaisuus ei kauan tyytynyt tähän, ja heidän kehotuksensa saivat vanhimman kertomaan seuraavaa:

”Hylättyäni akatemian ja kirjat meren ja ahdinten hyväksi olin kahden vuoden purjehtimisen jälkeen saanut pestin perämieheksi tukholmalaislaivaan, jonka oli määrä purjehtia Liverpooliin rahtia hakemaan. Läksimme vesille Dalaröstä joulukuun viidentenä. Alus oli lujarakenteinen kuparikatteinen parkkilaiva. Se oli käynyt Itä-Intiassa ja suorittanut monenlaisia kierroksia Amerikassa, mutta meidän Johannes, se oli laivan nimi, oli nyt jo vanha, ja erityisen tyytymättömiä me olimme kiintoköysistöön, jota varustamo itaruudessaan ei sallinut uudistettavan. Kuitenkin läksimme vesille rohkein mielin tasaisessa pohjoistuulessa, mutta tuuli kääntyi jo seuraavana iltana, ja itsepintainen louna- ja länsituuli pakotti meidät kolmen viikon luovimiseen, ennen kuin pääsimme Helsingöriin. Alituisessa sateessa ja rännässä oli köysistömme kärsinyt yhtä paljon kuin mekin; mutta aikaa ei ollut hukattavissa, suotuisaa tuulta oli käytettävä hyväksi, ja me lähdimme Helsingöristä, jossa nyt ei ollut laivoja, selvitettyämme aluksen vielä samana päivänä.

Saavuimme Kattegatiin lentävää vauhtia, joskaan emme kohta lounaistuulen yllyttyä hurjaksi myrskyksi uskaltaneet edetä täysin purjein. Vuodenajasta huolimatta tuulen luonne houkutti meitä kiertämään Skotlannin pohjoispuolitse, ja vuorokauden purjehduksen jälkeen suuntasimme kurssimme puolituuleen. Tämän vuodenajan kylmyys estää lievänäkin kaiken käsityön kannella, ja meillä oli siten hyvin vähän jos lainkaan tekemistä, muuta kuin toivoa että mastomme kestäisivät pystyssä kunnes olisimme turvassa Irlannin merellä. Mutta sallimuksen kirja määräsi ettemme milloinkaan pääsisi sinne, ja jo seuraava yö antoi meille raskaan ennakkotuntuman siitä, mitä meidän oli määrä kokea. En tule koskaan unohtamaan tuota yötä ja sitä kauheaa näkyä, joka kesti vain minuutin mutta joka vielä tälläkin hetkellä on silmieni edessä selvempänä kuin mikään, mitä vaihtelevan elämäni aikana olen nähnyt tai kokenut.”

II [nro 27, 3.7.1845]

Oli pimeä yö, ja me purjehdimme myrskyn edellä Pohjanmerta. Minulla oli vahtivuoro, ja suoritin kuten tavallista risteilyjäni peräkannella. Rankkasade lisäsi pimeyttä, niin että hädin tuskin erotti lähimmän aallon kuohuvan harjan hohtelevan ympäröivästä synkkyydestä. Äkkiä meren ärjynnän ja tuulen ulvonnan köysistössä läpäisi rysähdys, ja laiva sai samassa hetkessä töytäyksen, joka pysähdytti sen vauhdin ja pani purjeet lepattamaan vapisevissa mastoissa. Jokainen mies kannella paiskautui nurin. Minä sain iskun päähäni ja riensin heti jaloille päästyäni laivan kokkaan. Melkoinen köysistön ja purjeiden massa esti minua etenemästä. Tähysin sen ohitse merelle. Näin valon välähdyksen aivan läheltä, kymmenen sylen etäisyydestä. Se oli lamppu joka riippui avonaisen ruuman katosta, ja sen alla seisoi merimiespukuinen mies, joka piteli sylissään taintunutta, puolipukeista naista. Seuraavassa hetkessä kaikki oli kadonnut, nuo molemmat ihmisolennot, valo, kaikki, ei näkynyt muuta kuin korkeana kaartuvan aallon kuohu, joka juuri vyöryi laivamme yli. Huuliltani pusertui väkisinkin kauhun huuto, ja samalla kiedoin vaistomaisesti käsivarteni lähimmän vantin ympärille, jottei aalto pyyhkäisisi minua mennessään. Olin tajunnut näkemäni ja minulle kävi selväksi mitä oli tapahtunut. Olimme törmänneet hankavastaisessa purjehtivaan luovivaan alukseen ja murskanneet sen peräpeilin, ja se upposi paraikaa aaltojen alle miehistöineen vieden mennessään tuon pariskunnan, luultavasti kipparin ja hänen vaimonsa, jotka silmäni olivat niin selvästi nähneet tuhoutuneessa, toiselta sivulta täysin avoimessa kajuutassa. Samainen aalto, joka nyt silmänräpäykseksi peitti meidät alleen, oli haudannut heidät tunkeutumalla aluksen sisuksiin sen murskautuneesta kyljestä. He nukkuivat jo ikuista unta – mutta nukkuivat rakkaudessa.

Surulla sen paremmin kuin ilollakaan ei ole sijaa laivan kannella myrskyssä ja pimeässä. Meidän tilanteemme vaati piankin huomioni. ’Hakatkaa poikki kaikki irtonainen!’ oli ensimmäinen komentokarjahdukseni, ja samassa hävisi hetkeksi kaikki huoli noiden onnettomien kohtalosta. Toisella komennuksella, ’peilatkaa pumppu!’ olin jälleen täysin arkisessa maailmassani. Nopea tutkimus paljasti, että olimme törmäyksessä menettäneet kokkapuomin, jonka tuhoutuessa myös keulamaston prammitanko oli romahtanut. Olimme kohta päässeet särkyneestä eroon, mikä olikin kaikki mitä sillä hetkellä saattoi tehdä, ja saaneet kuulla, ettei vesi pumpuissa ollut lisääntynyt tavallista enempää. Päivänvalo paljasti myöhemmin, että myös keulapröötti oli murtunut ja keula vahingoittunut, mutta nyt liu'uimme tästä tietämättöminä jälleen yli aaltojen, ja unohdimme kuunnellessamme kertomusta tapahtumien kulusta sekä ajatellessamme niitä ihmisiä, jotka aallot juuri olivat nielaisseet, sekä omaa pelastumistamme sen, että ne kenties kohta olisivat myös meidän hautamme. Ja koska myrsky melkein törmäyksen tapahtumahetkestä lähtien oli alkanut tyyntyä, tyyntyi sen myötä myös mielemme kuohunta.

Sellainen on ihmismieli silloinkin, kun se on vähemmän tottunut vaaroihin ja onnettomuuteen. Oma onni karkottaa siitä ajatuksen kanssaihmisten onnettomuudesta, ja oma hätä tekee sen tunnottomaksi lähimmäistä kohtaan.”

Kalastusmajassa vallitsi pitkä hiljaisuus. Ylioppilasnuorukainen tuijotti kostuneet silmänsä kuiviksi lieden hehkua kohti ja kysyi sitten:

Eikö päästy mitenkään selville mistä oli peräisin se pursi johon törmäsitte?

”Me arvasimme”, vastasi kertoja synkästi, ”että se oli hollantilaisalus, joka oli suurin piirtein niihin aikoihin kadonnut Pohjanmerellä ja jonka kipparilla oli nuori puolisonsa mukanaan. He olivat viettäneet häänsä samana syksynä.”

Tovin tauon jälkeen lakimies heitti pari kalikkaa hiillokseen ja kysyi sitten: Miten teidän matkanne sen jälkeen sujui?

”Onnettomasti”, jatkoi merimies, ”ja sentään onnekkaasti niille seitsemälle meistä, jotka pelastuivat.”

Kun muut kaksi maanittelivat häntä innokkaasti, hän jatkoi:

”Lounaismyrsky tyyntyi vain jättääkseen meidät toisen yhtä taukoamattoman mutta paljon kylmemmän koillismyrskyn kouriin. Kolmannen päivän sarastuksessa saimme tuta tämän tuulen puuskat, ja ennen iltaa se oli yltynyt ulvovaksi hirmumyrskyksi.

Yön aikana kolme perättäistä kanuunanlaukausten kaltaista pamahdusta ilmoitti meille, että yhtä monta purjettamme viuhui pois tuulen myötä. Ainoastaan myrskymesaani ja halkaisija olivat jäljellä, ja niiden turvin pääsimme eteenpäin. Päivällä otettiin käyttöön kaksi uutta märssypurjetta, mutta ennen iltaa toinen niistäkin oli mennyttä. Niitä harvoja lappusia mitä meillä oli jäljellä oli voitu käyttää vain pohjareivissä. Niinpä ei aallokossa juuri päästy etenemään, mutta ajeltuma oli sitäkin voimakkaampi. Kääntymistä ei voinut ajatellakaan, pelkäsimme ajautuvamme päin rannikkoa. Siksi purjeita yritettiinkin nostaa yhä uudestaan, eikä se ollut kevyttä työtä, kun aiemmin kastunut köysistö nyt oli jäätynyt jääksi, ja tiuhat lumituiskut vaikeuttivat kaikkia toimia. Vesi kohosi alinomaa yli kannen, ja keulasta viitan lailla laajeneva jääkuori kävi hetki hetkeltä vankemmaksi. Tulta ei voinut virittää vaatteiden kuivattamiseksi tai ruuan lämmittämiseksi, ja miehistön olo kävi jo ensimmäisen vuorokauden aikana kurjaksi. Toinen yö vyörytti ylitsemme hyökyaallon, joka vei mennessään veneet ja lautakäytävät ja kaiken mitä kannella oli – myös viisi miestä, joiden joukossa kirvesmiehemme. Tuollainen hetki on järkyttävä, kun muutama heikko ihminen taistelee yhdessä luonnon valtaisia voimia vastaan, lähestyy toinen toistaan ja kyselee ja kutsuu saadakseen tietää, kuinka monta enää on jäänyt jäljelle yhteiseen ponnistukseen. Mutta nytkin oma hätä ja sen hetken huolet olivat lohdullisia; sillä päivällä havaitsimme että ruorikin oli vahingoittunut ja miltei käyttökelvoton; lisäksi laivaan oli tullut huomattava vuoto. Keuhkotautia sairastava kapteenimme oli jo edellispäivästä ollut vuoteenomana. Pelon vallassa minä siksi menin kajuutan alaiseen kellariin ja näin siellä, että vesi purskui sisään reiästä joka kerta kun aalto painoi laivaa alaspäin. En tohtinut masentaa miehistöä tällä tiedolla vaan yritin korjata vauriota niin hyvin kuin yksinäni pystyin, vaikka tajusinkin selvästi, että tästä hätäavusta ei kohta olisi mitään hyötyä ja että reikä suurenisi hetki hetkeltä. Kohta meillä ei ollut enää lainkaan käyttökelpoisia purjeita, ja kaikki ponnistukset keskitettiin nyt pumppaamiseen. Niin kului kolmas yö. Seuraavana päivänä jälleen uusi hyökyaalto riuhtaisi pois puosun, laivan kelvokkaimman miehen. Näimme miten hän yritti uimalla saavuttaa laivan. Kannellahan ei ollut mitään irtonaista, mutta harkitsin kuitenkin katkeran hetken pitäisikö heittää hänelle pelastuslauta. Mutta hän jäätyisi kuoliaaksi puolen tunnin kuluessa, hänen piinansa pitkittyisi vain tuolla puolella tunnilla, ja minä käännyin pois tukahduttaen minulle ylen harvinaiset kyyneleet jotka pyrkivät silmiini.

Kolmantena yönä olimme miltei avuttomia. Laivan ohjaamiseksi ei voinut tehdä mitään; purjeemme olivat mennyttä. Vesi ruumassa kohosi kaikesta pumpuissa rehkimisestä huolimatta. Me ajautuisimme siis ennemmin tai myöhemmin rantaan, jollemme uppoaisi sitä ennen. Ensiksi mainittu, jota olimme tähän asti yrittäneet välttää, oli nyt ainoa pelastumisen mahdollisuus, ja odotimme levottomina aamua voidaksemme ohjata rantaan, joka ei voinut enää olla kovin etäällä. Kirkkaan päivän koittaessa näimmekin sitten toivon ja pelon sekaisin tuntein, että maa oli noin kolmen meripeninkulman etäisyydessä. Suuntasimme parhaan kykymme mukaan sitä kohti. Kohta saimme iloksemme näkyviin pitkän hiekkasärkän, mutta tämä ilo jäi lyhykäiseksi, sillä ajoimme karille jo puolen peninkulman päässä rannasta, ennen kuin olimme ehtineet kaataa sen mitä mastoistamme oli jäljellä. Nyt ne kaadettiin hengen hädässä, sillä olimme valmistautuneet uppoamaan seuraavassa hetkessä. Estämisyrityksistäni huolimatta kaksi miestä heittäytyi mereen pelastautuakseen yhden maston varassa. Molemmat hukkuivat. Mutta meidän hetkemme ei ollut vielä koittanut. Laivan yläosa irtautui pohjasta, joka vajosi raskaine lasteineen, ja me kelluimme taas kohti rantaa. Olimme jo lähellä sitä kun juutuimme taas vedenalaiseen kariin. Aallot uhkasivat joka hetki iskeä kannen pirstaleiksi.

Näimme että rantaan oli keräytynyt ihmisiä, mutta he eivät voineet tehdä mitään pelastukseksemme. Tosin olimme suurella vaivalla kiinnittäneet kanteen muutamia lankkuja käytettäviksi pelastustöissä, mutta tuskin niistä olisi apua. Aallot voisivat riuhtaista lankun käsistämme jo ennen kuin kukaan ehtisi niitä käyttää, ja mitä vähemmän meitä jäi jäljelle, sitä vähemmän pelastumisen toiveita oli. Sairaan kapteenimme olimme sentään kiinnittäneet yhteen lankkuun ja näimme että hänet pelastettiin. Uusi mahdollisuus paljastui kun laskuveden aikana rannan ja meidän välillemme kohosi aalloista hiekkasärkkä. Mutta kylmyys pakotti meidät kiirehtimään, vesihän huuhtoi meitä joka hetki. Köysi vyötäisille kiedottuna heittäydyin aaltoihin Jumalan apuun ja omiin nuoruuden voimiini luottaen. Onnistuin uimaan mainitulle hiekkasärkälle. Mutta kun minun piti vetää köyttä josta toverieni henki riippui, huomasin kauhukseni, että se oli juuttunut johonkin salakariin, enkä kaikin voimin ponnistamallakaan saanut sitä irti. Sydän verta vuotaen viittasin hyvästiksi jäljelle jääneille, lähdin taas eteenpäin ja pääsin rannan ihmisten huomaan.

Juuri tuona hetkenä olisin pitänyt tämän kaltaista majaa henkeni pelastuksena. Sillä lähin ihmisasumus oli puolen neljänneksen etäisyydessä. Puolialastomana ja kylmästä kohmeessa en uskonut jaksavani sinne asti. Liikunta oli kuitenkin nyt ainoa pelastuskeino, ja kunhan muuan mies oli heittänyt kalastustakkinsa ylleni lähdin liikkeelle, pääsin onnellisesti perille, näin että kapteenimme sai siellä myötätuntoista hoivaa, sain kuivat vaatteet ja lämmittävän ryypyn ja olin tuota pikaa taas rannalla.

Onneksi muutama haaksirikkotoverini oli jo matkalla kylään ja muutkin oli pelastettu paitsi yhtä miestä, joka oli yrittänyt samaa keinoa kuin minä, mutta epäonnistunut. Laskuvesi oli jättänyt rannan kuiville hiekkasärkkään asti, ja kansi oli pirstaleisena kellunut vielä lähemmäs. Jokunen rannan asukki ratsasti nyt varmoilla hevosillaan tyrskyihin ja otti hoiviinsa kaikki ne jotka heittäytyivät hylystä ja ajautuivat aallokossa rantaa kohti. Viimeinen murheellinen tehtäväni täällä oli lukea rukous niiden kolmen rantaan ajautuneen ruumiin ylitse, jotka sitten hautasimme hiekkaan. Nousuvesi peitti kohta heidän hautansa.

Olimme rantautuneet Mainlandiin, yhdelle Orkneyn saarista. Kaptee­nimme kuoli täällä. Meidät seitsemän jäljelle jäänyttä vietiin Hulliin, ja saimme kaikki nähdä isänmaamme.”

III [nro 28, 10.7.1845]

Kertoja jäi istumaan vaiti, hänen tarinan aikana vaistomaisesti nyrkkiin puristuneet kätensä lepäsivät nyt polvilla. Kuulijat vaikenivat myös; yön hiljaisuutta häiritsivät vain tuulen viuhu majan seinissä ja aaltojen yksitoikkoinen jyly.

Yhtäkkiä tuulen ja aallokon ylitse kajahti selvästi tykinlaukaus. Merimies säpsähti kuin havahtuen syvästä unesta ja jäi kuuntelemaan; ylioppilas oli yhtä nopeasti pystyssä vuoteellaan ja katsoi merimiestä kysyvästi.

”Jokin purjelaiva kutsuu luotsia” – sanoi lakimies, joka ainoana pysyi mukavasti hiipuvan lieden ääressä.

Ei kukaan kutsu luotsia yön pimeydessä – vastasi merimies synkeästi lyhyen tauon jälkeen, ja samassa kajahti kallion yli toinen laukaus.

”Hätälaukaus se on”, huudahti ylioppilas nuorekkaan innostuneena, säntäsi pystyyn ja oli jo käärimässä kokoon toista purjetta lisätessään: ”Voimme jättää kamppeemme tänne siksi aikaa.” Mutta merimies, johon hän jälleen vilkaisi, pudisti vain päätään ja lähti kiireesti majasta. Toiset seurasivat häntä, juristi suojautui vain ensin päällystakilla kosteaa yökylmää vastaan.

Kun molemmat nuoremmat seikkailijat olivat päässeet ulos ja saaneet vastauksen edellä kulkeneelta kokeneemmalta toveriltaan sekä hänen opastuksellaan kipusivat kalliota ylös, välähti heikko valonkajo, jonka himmeässä heijastuksessa he näkivät hänet kallion laella, ja parin sekunnin päästä kajahti vielä yksi laukaus. Kohta olivat kaikki kolme koolla kallion laella. Merimies osoitti suuntaan josta välähdys ja laukaus olivat lähteneet, suoraan tuulta vastaan, ja oli vakuuttunut siitä että hädänalaiset olivat kariutuneet ”harmajankareille”, mutta ilmaisi samalla hämmästyksensä sekä tästä seikasta, koska mainitut karit olivat kaukana pohjoiseen sataman suulta, että hätälaukauksista, koska tuuli vahvanakaan ei voisi estää hyvin hallittua alusta pysymästä pinnalla. Ylioppilaan kärsimättömiin kehotuksiin, että heidän pitäisi rientää apuun, hän vastasi yhtä varmana, ettei se ollut mahdollista ennen aamun koittoa, koska meri siinä suunnassa oli täynnä riuttoja ja kareja, joiden lomitse vallitsevan pimeyden aikana oli mahdoton luovia. Hänen kokemuksensa oli kiistaton, ja tämä ratkaisu oli juristille, joka ei kuitenkaan ollut paljastanut sisintä toivettaan, sydämellisesti tervetullut. Tarinointiin majassa oli kuitenkin kulunut niin paljon aikaa, että oltiin jo yli puolen yön, ja aamu sarastaisi tunnin kuluttua. Merimies tyynnytteli ylioppilaan myötätuntoista levottomuutta niin hyvin kuin taisi vakuuttamalla, ettei sää ollut ylettömän kehno eikä vaara varmaankaan ylen likellä, kun karille ajo oli tapahtunut vasta äsken. Hänen käsityksensä mukaan alus pysyisi koossa jokusen päivän, jollei tuuli huomattavasti yltyisi. Hän ei puhunut mitään uppoamisen vaarasta, mutta rauhoitti sisintään sillä, että harmajan karikko muodostui matalista riutoista.

Samalla valmistauduttiin kuitenkin lähtöön. Purjeet kiinnitettiin ja painolastia, joka oli muodostunut pienistä vesitynnyreistä, lisättiin nyt muutamalla huolellisesti valitulla litteällä kivellä, joita jokaisella tuollaisella kalastusasemalla oli runsaasti tarjolla. Lähimmistä kalamajoista koottiin jäljelle jääneitä vuodepatjoja, ja merimiehen taitava käsi valmisti niistä parin purjelangan pätkän avulla kolme kappaletta iskunvaimenninta ripustettaviksi aluksen reelinkiin estämään sitä särkymästä laivan kylkeä vasten, kun vene laskisi laivan viereen. Näissä puuhissa kului osa heidän odotusajastaan. Laukauksia kuului yhä pitenevin välein, mutta niiden harvenemisesta oli pääteltävissä että vaara oli pienempi kuin kariutuneet aluksi olivat kuvitelleet, ja se tyynnytti odottajia sen puolen tunnin ajan, jonka he vielä toimettomina viettivät osin kalamajassa osin kalliolla tarkkailemassa säätä ja kohtaa, mistä laukaus oli välähtänyt.

Päivän ensi kajastuksessa irtautui alus kärsimättömine miehistöineen rannasta. Tuuli oli yltynyt niin voimakkaaksi, että heidän oli pitänyt reivata molemmat varpapurjeet, ja alus eteni lisääntyneen painolastinsa kanssa raskaasti kohti jo aaltoilevaa ulappaa. Purjehtijain katseet olivat vähitellen kirkastuvassa hämärässä alituiseen suunnatut luoteeseen, mutta vielä ei ollut niin valoisaa että he olisivat erottaneet kaikkien uteliaisuuden kohteen.

Lopulta, kun he jo toisen kerran olivat kääntyneet ja keula oli suoraan merta vastaan, osoitti ruorissa istuva merimies, jonka harjaantunut silmä kykeni parhaiten tähyämään merta, läheisen korkean kallioniemen toista puolta huudahtaen yksitavuisen ”tuolla!” Muutkin näkivät nyt tähyilyn jälkeen laivanrungon tummat ääriviivat etäällä kallion takana. Sen läheisyydessä ei näkynyt pienintäkään kiveä tai kiinteää pistettä meren pinnassa. Ainoastaan korkeina vierivät aallot peittivät ja paljastivat taas sen tumman massan, aivan kuin se olisi edelleen lipunut eteenpäin niiden selässä. Mastoista ja köysistöstä näkyi vain keulapuolen hämärä viiva vaalenevaa taivasta vasten. Kohta kävi ilmeiseksi että mastot oli jo kaadettu. Purjeveneessä olijoista aika tuntui pitkältä, äänettömyys särkyi vain harvoin ja tekemistä oli vain varmoissa käännöksissä. Tuuli, joka oli auringon noustessa yltynyt vahvoiksi puhureiksi, tyyntyi sentään kohtalaiseksi, kun kevyt sumu, joka oli joksikin aikaa peittänyt ympäristön purjehtijoiden katseilta, ajautui tuulen myötä rantaa kohden, ja jo kalvas elokuun aurinko levitti säteitään yli kuohuvan merenpinnan. Merimies komensi silloin muut levittämään reivatut purjeet, ja he lähenivät nyt kaksinkertaisella vauhdilla avutonta laivaa, jonka reelingillä he jo erottivat liikkuvia ihmishahmoja, jotka näköjään puuhasivat jotakin aluksen purteen päin kääntyneellä suojan puolella.

Mutta mitä lähemmäs he pääsivät, sitä vaikeammalta näytti aluksen lähestyminen. Se oli kariutunut kurssissa melkein puoleen tuuleen, mutta meri oli vähitellen muuttanut sen asentoa, niin että ahteri oli painunut syvemmälle pohjaan, ja alus oli nyt melkein suoraan tuuleen, syvästi kallellaan tyyrpuuriin päin. Mutta merenkäynnin tähden oli melkein mahdotonta lähestyä sitä paapuurin puolelta, ja tyyrpuurin puolella taas kohisevat kuohut paljastivat, että karit ulottuivat täällä melkein pintaan asti. Ainoa mahdollisuus oli pyrkiä alukselle sen ahterista, jonne kuitenkaan likeisten tyrskyjen takia ei päässyt joutumatta tuulen alapuolelle. Mutta merimies oli tehnyt ripeän päätöksen. Viimeisessä kaarroksessa kohti alusta hän ohjasi ylemmäs tuuleen ylähankaan, tähän valmistautuneet toverit vähensivät samalla nopeasti kumpaakin purjetta, kaikki tarttuivat nyt airoihin kuljettaakseen alusta niin hitaasti kuin mahdollista. Yritys oli päätähuimaava, koska purjevene voisi joko murskautua runkoa vasten tai, jos he pääsisivät sen ahteriin, heittoköysi voisi osua harhaan ja he voisivat ajautua tyrskyihin, joista ei ollut mahdollista pelastautua. Mutta uhkayritys onnistui, ja merimies, joka oli heti rynnännyt ruorista ja ottanut etuairot hoitaakseen, nappasi myös heittoköyden laivasta ja kietoi sen heti fokkimaston tuhdon ympärille. Ylioppilas, notkeampi ja rohkeampi kuin lakitieteellinen pursimies, ripustautui käskystä köyteen ja ohjasi yhdessä merimiehen kanssa pois päin ensimmäiset raskaat töytäykset, jotka olisivat estäneet aluksen vauhtia. Ainoa vaikeus oli nyt purjeveneen laahautuessa mukana estää sitä törmäämästä laivaan.

Tänä aikana ei vaihdettu montakaan sanaa. Kapteeni heitti veneeseen nyytin jossa oli lokikirja ja muut laivan paperit, ja miehistö viskeli nyyttejä, joihin he olivat yrittäneet pelastaa arvokkaimman vähäisestä omaisuudestaan. Niukkasanaisen neuvottelun jälkeen laivan aliupseeri ja kaksi jungmannia hinattiin alas auttamaan aluksen luo soutamisessa. Oli nimittäin huomattu että lähestymässä oli iso, monimiehinen luotsivene, joka hätätapauksessa pelastaisi loput miehistöstä; ja aluksen saamiseksi karilta ja satamaan tarvittiin tyynempää ilmaa ja apua satamasta.

Mutta vielä oli otettava mukaan kaksi matkustajaa. Toinen oli naisihminen, jonka seikkailijamme jo olivat nähneet vilahtavan kajuutasta, kun aallon harja oli kohottanut veneen avointen ikkunoiden tasalle. Hänet hilattiin nyt tuolilla alas niin hellävaroin kuin olot sallivat, ja merimies, joka oli luovuttanut veneen vastatulleiden taitavien ja tervaisten toverien huomaan, otti naisen vastaan. ”Villiam” huudahti nuori nainen englantilaisittain murtaen samalla kun vaipui merimiehen ojennetuille käsivarsille ja hänen rintaansa vasten. ”Ellinor”, vastasi tämä tuskin kuuluvalla äänellä, ja heidän kasvonsa painuivat toisiaan vasten. Sillaikaa tuoli oli laskeutunut pohjaan asti, ja siitä päästä, josta se oli kiinnitetty, loikahti nyt alas vanttera matruusi, joka piteli sylissään pikkutyttöä, jonka vaaleat enkelinkiharat liehuivat tuulessa. Äidin katse, joka oli samassa levottomana tähynnyt lasta, kääntyi nyt taas ilme sanoinkuvaamattomana merimiestä kohden, ja kun tämä otti lapsen matruusin sylistä, vahvan uroon polvet pettivät, hän lysähti niiden varaan painaen lasta rintaansa vasten ja peittäen sen viattomat kasvot suudelmin ja kyynelin.

IV [nro 29, 17.7.1845]

Kului muutama minuutti, sitten merimies jätti lapsen äidille ja asettui ruoriin. Pursi erkani laivasta. Parin tuskaisan hetken oli pääsy epävarmaa, ja merimies oli jopa luovuttanut ruorin nuoren naisen käsiin ja ojentanut airon, kun jokusen riuskan aironvedon jälkeen kuuden soutajan yhtyneet ponnistukset saivat vihdoin veneen eteenpäin tuulta ja aallokkoa vastaan. Mutta vaati vielä neljännestunnin työn, ennen kuin he olivat päässeet kyllin etäälle laivasta ja karikosta voidakseen vaaratta nostaa yhden purjeen lisää. Koko aikana purressa ei kuulunut ainuttakaan muuta sanaa kuin merimiehen mekaanisesti toistuva kehotus: ”eteenpäin, eteenpäin!” Nyt pursi kiiti eteenpäin hyvässä tuulessa, ja puolisot vaihtoivat keskenään hiljaisia sanoja ja puhuvia katseita.

Vilhelm (nainen kutsui häntä Villiamiksi) oli varakkaan kauppiaan poika. Hän oli tavanomaisen koulunkäynnin jälkeen tullut ylioppilaaksi. Mutta jo lapsuudenaikainen halu merimiehen reippaaseen elämään houkutti häntä vastustamattomasti koettamaan sen vaivoja ja vaaroja. Isä suostui siihen mielellään, koska toivoi että poika jatkaisi hänen kauppaliikettään vastaisuudessa: ja tuohon aikaan oli tavallista valmistautua siihen muutamalla merimatkalla, joilla nuori mies sai tilaisuuden nähdä vieraita maita, solmia tuttavuuksia ja kerätä kokemuksia tulevaa ammattiaan varten.

Sen haaksirikon jälkeen, jonka Vilhelm oli kärsinyt Orkneysaarilla ja jota hän juuri oli kuvaillut, hän oli tosin kuten äsken sanoikin palannut kotiin Hullin kautta, mutta ei niin nopeasti, ettei olisi sitä ennen kokenut kohtaloita joista vaikeni, niin iloisia kuin ne olivat olleetkin; sillä niiden ilo oli liiankin nopeasti vaihtunut suruksi.

Siinä pikku kauppalassa jossa hänet haaksirikkoisena otettiin vieraanvaraisesti vastaan, asui lääkäri, vanha kovia kokenut mies, joka tylyjen kohtaloiden jälkeen oli löytänyt turvasataman tältä etäiseltä saarelta, ollut naimisissa yhden saarelaistyttären kanssa, nähnyt kuoleman käden murskaavan tämänkin onnensa, ja ainoa side joka enää kiinnitti hänet elämän iloihin ja suruihin oli tytär Ellinor. Monet vuorokaudet läpimärissä vaatteissa, kylmyydessä, rehkien valvotut yöt olivat verottaneet kovasti myös Vilhelmin nuoria voimia. Vaikea reumaattinen kuume suisti hänet kohta tautivuoteelle. Mutta koska hän myös piakkoin oli saanut elatukseensa tarvittavat varat eräältä isänsä Liverpoolin asiamieheltä, hänellä oli mahdollisuus asettua vuokralaiseksi lääkärin taloon saadakseen parempaa hoitoa. Luonnollinen myötätunto haaksirikkoista muukalaista kohtaan, yhtä luonnollinen mieltymys hänen nuoreen ikäänsä sekä ne mainesanat jotka muu miehistö oli lausunut hänen rohkeudestaan ja toimeliaisuudestaan, jota ilman he kaikki olisivat olleet hukassa, vetivät neitosta toipilaan puoleen. Tyttö oli parhaassa iässä, hänellä oli englannittaren puhtaat värit ja tavat jotka yhtyivät etelämaisempaan uhkeuteen ja notkeuteen olemuksessa, niinpä hän oli nuoruutta hehkuvalle miehiselle verelle levottomuutta herättävä läheinen. Jokainen katse kirkkaansinisistä vaaleiden silkinhohtoisten kiharoiden kehystämistä silmistä, jokainen hoivaavan, pehmeänlämpöisen käden satunnainen kosketus, joka lähestyminen ja pakeneminen, joka kuiskaus ja jokainen äkillinen paljastava hiljaisuus – ne olivat tuota pikaa viestejä sydämestä sydämeen.

Kun ensimmäinen kevät alkoi levittää kalpeita säteitään näille saarille ja ohi purjehtivien alusten määrä kasvoi päivä päivältä muistuttaen Vilhelmiä kodista ja matkasta pois täältä, houkutti lähestyvä ero kummankin rinnasta tunnustuksen siitä, minkä molemmat tiesivät jo ennestään. Toimeliaan ja ripeän Vilhelmin tämä pani vain jouduttamaan lähtöään, sillä hän halusi ennen seuraavaa talvea viedä tytön kotiinsa puolisonaan. Isä antoi suostumuksensa. Mutta kun eron hetki koitti, oli Ellinorin tuska niin suuri ja niin monet epäilyt ja pahat aavistukset täyttivät hänen yllätetyn lapsellisen sydämensä, että Vilhelm neuvoteltuaan isän kanssa päätti heti liittyä rakkaaseensa katkaisemattomin sitein. Tyttö olikin pian taivuteltu, ja mies jätti saaren ja nuoren vaimonsa vasta oleskeltuaan siellä puoli vuotta. Ero oli tuskallinen, mutta Ellinoralle nyt tyynempi ja toiveikkaampi. Syksyyn mennessä Vilhelm palaisi noutamaan häntä ja vanhaa isää, jolle oli elämää vain siellä missä tytär oli.

Mutta ennalta-arvaamattomat esteet viivyttivät hänen paluutaan. Hänen isänsä oli hyväksyttävä tapahtunut hänen mielestään hätiköity liitto vain vastentahtoisesti. Vilhelm oli toivonut saavansa itse viedä aluksen Liverpooliin tai hätätapauksessa johonkin muuhun Englannin satamaan, missä Ellinor voisi olla häntä vastassa. Mutta vuodenaika teki näiden suunnitelmien toteuttamisen vaikeaksi. Ne laivat, joista hänen isänsä omisti osuuden, olivat jo lähteneet vesille. Olosuhteet pakottivat hänet ottamaan vastaan aluksen, jonka päämäärä oli Cadiz, ja vasta sieltä tai jostakin Portugalin satamasta hän voisi etsiä rahtia Englantiin, jonne hän niin muodoin ei ehtisi ennen seuraavaa kevättä. Hän yritti lohduttaa nuorta puolisoaan hellillä kirjeillä; mutta tämän vastaukset olivat synkän raskasmielisiä vuodatuksia. Se lisäsi miehen kärsimättömyyttä. Viimein onni tuntui suosivan hänen palavia toiveitaan. Hän pääsi onnellisesti Cadiziin ja sai sieltä rahdin Liverpooliin. Riemuissaan hän kirjoitti siitä Ellinorille, josta ei ollut saanut mitään tietoja sen jälkeen, kun oli jälleen lähtenyt Suomesta.

Liverpoolissa hän odotti turhaan Ellinorin saapumista. Jokainen päivä toi myötänsä vain pettyneen toiveen ja katkeran huolen. Hän lähti tuosta satamasta purjehtiakseen kotiin Skotlannin pohjoispuolitse. Laivan ja tavaran vaarannuttua hän etsiytyi hätäsatamaan Mainlandiin ja riensi sydän täynnä pelokkaita aavistuksia seudulle, missä hän oli nähnyt elämänsä kauneimman unen. Miten erilaista kaikki olikaan kuin mitä hän oli odottanut. Hän oli pelännyt sairautta, kenties kuolemaa. Mutta ennen rakastava ja luottavainen sydän olikin nyt kuollut kaikille muille tunteille paitsi synkän uskonnolliselle hurmokselle. Saarelle oli pian hänen lähtönsä jälkeen saapunut muuan metodistisaarnaaja, ja täällä kuten muuallakin olivat kansan vallitsevan kirkon olemuksesta vähän tyydytystä saavat mielet taipuneet alttiiksi uuden apostolin saarnalle. Tällä nuorella miehellä oli läpikuultavan kalpeat kasvot ja syvä huumaava katse, ja hän oli kenties ei niinkään laskelmoiden kuin tajuamatta omia tunteitaan ryhtynyt erityisesti hoitamaan Ellinorin sieluntilaa. Pieniin piireihin jakautuneet metodistit ripittivät toinen toisilleen sisintään. Ja koska mies ja Ellinor kuuluivat samaan piiriin, tämä sai helposti tietoonsa naisen tunnontuskat siitä että oli liittynyt sellaiseen maailman lapseen kuin Vilhelm, kun taas nainen nuoren hurmahengen hämäristä tunnustuksista aavisti, että tämän tuntoa painoi jokin muukin tunne häntä kohtaan kuin kristillinen rakkaus. Vilhelm ei saanut mitään tietoa tästä orastavasta suhteesta opettajan ja oppilapsen välillä. Mutta hänelle oli varmaan kyllin kokea se inho, jonka vallassa nainen nyt tarkasteli puolisoaan, kuulla hänen päättäväinen kieltäytymisensä tunnustamasta häntä puolisokseen niin kauan kuin hän ei kuulunut pyhien joukkoon, sekä seuraamasta häntä siihen Sodomaan ja Gomorraan, jota mies kutsui isänmaakseen. Hirvittävämpään tilanteeseen kuin hän ei rakastava mies voi joutua. Lapsena häntä oli kasvattanut hurskas äiti, ja kypsemmällä iällä hän oli yksinkertaisesti noudattanut kirkkonsa oppeja ja tapoja. Laivallaan hän oli tämän eristyneen seurakunnan pappi rukouksissa ja jumalanpalveluksissa, ja se hurskas usko, jonka hän oli lapsena omaksunut ja joka oli usein antanut hänelle voimaa viettelyksissä, tuotti myös vastoinkäymisissä ja vaaroissa lohtua, jota hän osasi jakaa muillekin. Mutta hänen valistuneelle ja miehekkäälle sielulleen oli uskonnollinen hurmos ja kiihko vierasta. Mutta kun hän nyt näki rakkaansa sellaisen vallassa ja totesi, että kaikki hänen tunteensa ja järkensä suomat keinot eivät pystyneet palauttamaan tätä järkiinsä, kun hän näki puhdasta rakkauttaan inhottavan kuin jumalattoman ihmisen rasitusta, niin tämä ylitti miehekkäimmänkin sisun sietokyvyn. Ja se minkä olisi pitänyt kukkuroida hänen onnensa, lapsen olemassaolo, kukkuroikin nyt hänen onnettomuutensa. Hän oli nyt vasta saanut tietää isyydestään. Lapsellinen ujous oli estänyt Ellinoria ilmoittamasta kirjeitse että tämä ilo oli odotettavissa, ja myöhemmin oli hänen kiihkoisa uskonvimmansa saattanut hänet vaikenemaan siitä, minkä olisi tullut kaksinkertaistaa hänen rakkautensa. Ja nyt tämä tieto vain kaksinkertaisti miehen tuskan.

Ellinorin isä oli hänelle hyvin myötätuntoinen. Mutta ihmissydämen erehdyksiin perehtyneenä hän ei tahtonut käyttää arvovaltaansa, vaan lohdutti onnetonta puolisoa sillä, että aika tekisi tehtävänsä. Mies nousi epätoivoisena taas laivaansa, ja suotuisat tuulet kuljettivat hänet nopeasti isänmaahansa. Sylilastaan hän ei voinut ottaa mukaan, vaikka maan lait eivät olisikaan sallineet äidin pitää sitä itsellään.

Ennen lähtöään hän oli uskoutunut eräälle presbyteeripapille, joka oli aiemmin ollut Ellinorin sielunhoitaja. Ne kirjeet joita hän ensimmäisen vuoden aikana sai tältä ja Ellinorin isältä eivät tuoneet mitään toivoa muutoksesta. Metodistiapostoli esti kaikki ensiksi mainitun vaikutukset naisen vakaumukseen kuvaamalla tätä kiusaajan lähettilääksi. Mies lakkasi nyt kirjoittamasta, koska kaikki näytti olevan menetettyä. Vilhelm oppi vähitellen pitämään onnettomuuttaan lopullisena. Hän ei saanut mitään tietoja yli vuoteen. Viime saarella käynnin jälkeen merimieselämä oli kadottanut kaiken houkuttavuutensa. Hän jopa kuunteli tuulten leikkiä ja aaltojen liplatusta tuntien salaista vavistusta. Niinpä hän oli elänyt nämä vuodet vanhempainkodissaan hiljaiseen murheeseen vaipuneena.

Sillaikaa olivat kohtalon kiepaukset ja ajan käsi hänen tietämättään saaneet aikaan muutoksen hänen kohtalossaan. Kiihkomielisyys ja ehkä salainen, turhaan vastustettu intohimo olivat johtaneet metodistiapostolin todelliseen mielipuolisuuteen. Huhu sen rajusta puhkeamisesta, vaihtelu raa'asta aistillisuudesta hengellisiin harhoihin, herätti Ellinorin ensi kertaa miettimään omaa tilannettaan. Isän kuoleman aiheuttama suru viime kädessä sai hänet järkiinsä. Nyt hän heräsi ikään kuin raskaasta tuskallisesta unesta tuntemaan velvollisuutensa syvästi loukattua puolisoa kohtaan, ja rakkaus kasvoi katumuksen myötä. Viivyttelemättä hän yritti sovittaa sen minkä oli rikkonut, varmana siitä että Vilhelmin syvä tunne ei ollut sallinut tämän kiintyä kehenkään uuteen. Hän läksi Hulliin, Lontooseen, ja sai matkustusmahdollisuuden Suomeen tuosta nyt karille ajaneesta laivasta, joka oli peräisin Vilhelmin asuinpaikkaa lähellä sijaitsevasta kaupungista. Kohtalon tahto oli, että Vilhelm, joka haaksirikosta pelastuessaan oli löytänyt puolisonsa, nyt haaksirikosta pelastajana saisi takaisin hänet jonka oli menettänyt.