Saima nro 25, 20.6.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
20.6.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomailta

Lontoo. Lordi Ashleyn aloite tehdastyöläisten työajan lyhentämisestä on hylätty. Sen perusteella, mitä meille on työläisten tukalasta asemasta kerrottu, voisi tätä päätöstä pitää vähemmän ihmisystävällisenä. Tosiasiassa uudistus olisi täysin hyödytön, koska työläiset sen nojalla joko menettäisivät ansioitaan tai sitten voisivat erityisellä sopimuksella jatkaa entisenpituista työpäivää.

Dublin. O’Connelin tuomiota odotettiin julistettavaksi 24. toukokuuta, mutta sen sisältö ei ole vielä tiedossa.

Berliini. Ministeri Eichhornin halu saada keskustelua ja väittelyä yliopistoihin on pannut kunnianarvoisille opettajille pupun pöksyyn: kun he nimittäin velvollisuudentuntoisesti esittävät kysymyksiään, vastaa niihin ainoastaan kaiku auditorion seiniltä. He kysyvät uudelleen ja tarttuvat itseään välillä nenästä, mutta nuo vihaiset lurjukset, ylioppilaat, eivät ole tippaakaan huolissaan mainitusta ruumiinosasta.

Tukholma. Piispa Heurlin on ennen eroamistaan ministerintehtävästä allekirjoittanut kuninkaallisen kirjeen, jonka nojalla rehtori Almqvist saa oikeuden hakea ylimääräisenä Kuninkaallisiin seurakuntiin sen jälkeen kun hän on erikseen antamallaan selityksellä sitoutunut täyttämään pappisvalan hänelle asettamat velvollisuudet. Tällaista voisi kutsua sovintomieleksi ja sellaiseksi suvaitsevaisuudeksi kirkon puolelta, jolle toivoisi jatkoa.

 

Kuopio

Äskettäin kertomamme kuulopuhe, jonka mukaan kaupungin yläalkeiskoululle luovuttama talo varusteltaisiin avokätisesti, lienee ollut väärä huhu. Nyt sanotaan, että tuo ikivanha hökkeli ei kestä aukon tekemistä yhteenkään seinään ja että se jätetään tästä syystä nykyiselleen eli koulukäyttöön täysin soveltumattomaan kuntoon. Kokonaista koululuokkaa ei voida mahduttaa talon tavallisiin pieniin asuinhuoneisiin vaarantamatta sellaiseen ahtauteen tungettujen nuorten terveyttä. Lähimmässä tulevaisuudessa koululla on siis tuskin mahdollisuuksia oman katon alle pääsemiseen. Sadetta on saatu viime viikollakin, ja nyt toivotaan, etteivät kevään pitkän kuivuuden seuraukset pelloille osoittaudu liian ankariksi. Ruis alkoi tähkiä jo 8.–10.6. Keski- ja Etelä-Pohjanmaalta saapuneet matkalaiset kertovat, että vilja on siellä erinomaisessa kasvussa.

 

Suomalainen sanomalehtikirjallisuus

Saiman kunnioitettavat ammattitoverit ovat usein moittineet hänet liian vähäisestä kunnioituksesta heidän mittaamattomia ansioitaan kohtaan. Eräs sisällöltään erityisen rikas lehti, Borgå Tidning, on juhlallisesti protestoinut meidän ilmoitustamme, että maamme kaikkien lehtien sisältö olisi ”ei paljon mitään”. Näyttää siltä kuin väitteellemme odotettaisiin todisteita aivan kuin Saiman asia olisi todistaa että 0 = 0. Ehkä myös joku lukijamme, joka ei ole tullut ajatelleeksi kaikkia tällaisen todistamisen vaikeuksia, on yhtynyt tähän toivomukseen.

Puolustukseksi, mikäli sellainen on tarpeen, voimme sanoa, että Saimalla yleisen mielipiteen yhtenä äänenkannattajana on tarpeeksi tekemistä pelkästään tämän mielipiteenkin esilletuomisessa. Ja koska kysymykseen, mitä päivän lehdessä on, saa melkein aina vastaukseksi ”ei paljon mitään”, niin tätä on kai pidettävä yleisenä mielipiteenä, joka on tunnettu ja siten myös todistettu asia. Sillä jos joskus vastataankin ”Ei mitään” ja jätetään pois se pieni ”paljon” -sana, niin tätä voidaan kai pitää sinä poikkeuksena, joka ei kumoa sääntöä.

Olisi sitä paitsi vastenmielistä käydä tutkimaan yksittäisiä asioita, jos tällaisella tarkastelulla ei voida mitään saavuttaa. Mitä voisimme sanoa lehdistä, jotka eivät sisällä oikeastaan mitään? Sisältönä ei voi pitää umpimähkään lainattua, usein vuodesta toiseen toistettavaa pikku tarinoiden ja anekdoottien kokoelmaa. Ainoastaan Morgonbladet on osoittanut halua johonkin parempaan, mutta sekin näyttää nyttemmin väsyneen. Ainoa, joka voisi ansaita sisällön nimen, josta voi jotain ajatella ja jotain sanoa, on uutiskokoelma eli virkanimitykset, kuolinilmoitukset ym. Lehtemme ovatkin Porvoossa ja Vaasassa ilmestyviä lukuun ottamatta hyvin oivaltaneet asian ja keskittyneet juuri tähän vaativaan sisältöön. Ja erityisesti silloin, kun tämä varasto loppuu, saamme kuulla tuon ”ei paljon mitään”. Ja kuitenkin lehtiväki on maailman huolettomimman ja itsetyytyväisimmän näköistä joukkoa. Tällainen lehti voi jäljittelemättömän naiivisti puhua ”kollegoistamme, jotka tarkastelevat etupäässä aikamme suuria ja tärkeitä kysymyksiä”. Ne kehuvat omaa ”pikkusievyyttään” ja sitoutuvat ”à la bonne heure” [kaikin mokomin] tarjoamaan ”arvoisille lukijoillemme ja lukijattarille jotain helpommin sulavaa hengenravintoa.”

Kevyen hengenravinnon seuraukset on helppo arvata. Usein ja sangen aiheellisesti valitetaan, että sanomalehtikirjallisuus levittää pinnallista sivistystä ja vastenmielisyyttä vakavaa lukemista kohtaan. Mitä vaikutuksia siis on sellaisella sanomalehtikirjallisuudella, joka nimenomaan haluaa tarjota vain kevyttä hengenravintoa ja kiittelee siitä itseään? Emme suinkaan usko, että suuri lukeva yleisö koskaan ottaisi omakseen sellaista lehteä, joka sisältäisi vain pitkiä ja perusteellisia tutkielmia sekä yleistä pohdiskelua erilaisista vakavista aiheista. Emme myöskään vaadi lehtikirjoitukselta edes samaa asiantuntemusta ja täsmällisyyttä kuin kirjakaupassa myytävältä teokselta. Sanomalehtikirjallisuuden täytyy nyt ja aina olla ajanvietelukemista, joka sopii monille eri yhteiskuntaluokille. Asian luonnosta johtuu myös välttämättä, että lehtikirjoitukset ovat hetken tuotteita. Käsikirjoitus menee joskus latojalle ennen kuin muste ehtii kuivua ja silloin on tyydyttävä moniin asiavirheisiin ja moniin hätiköityihin ilmaisuihin. Mutta kaikki tämä ei estä lehdistöä pyrkimästä myös johonkin muuhun kuin pelkän ajanvietteen tarjoamiseen. Jotenkin pitäisi näkyä sekin, että aika ajaa lehteä eteenpäin ja lehti pyrkii edistämään sitä hyvää ja vastustamaan sitä pahaa, mitä ajan henki tuo mukanaan. Ajanvietteeseen luetaan myös se, mitä sanotaan jalostuttavaksi. Kaikki lukeminen ei kuitenkaan ole sellaista. Myös tutkimus voidaan tehdä suurelle yleisölle luettavaksi, jos se liittyy yleisöä sillä hetkellä askarruttaviin kysymyksiin ja vallitseviin oloihin, joihin yleisö jokapäiväisessä elämässään on kiinnittynyt ja joita se kokemuksestaan voi oppia arvioimaan. Myös jokin jalostava ja hyödyllinen voi toki herättää lukijan huomion, jos sitä käsitellään sellaisella lämmöllä joka todistaa, ettei asiaa otettu esille vain komeilun tähden. Tietty linja ja jatkuva pyrkimys johonkin hyvään päämäärään herättää väistämättä vähitellen kiinnostusta. Myös kertomukset ja novellit voivat osoittaa olevansa taidetta ja jos ne eivät jalostakaan, niin niiden ei silti tarvitse turmella lukijan makua. Uutisia, pilailua, sukkeluuksia, kaskuja ja pikkutietoja ei pidä torjua lehden palstoilta. Mutta jos lehdessä ei ole mitään muuta ja jollei edellä mainittujen olennaisempien vaatimusten täyttämiseksi tehdä mitään, niin tällainen sanomalehtikirjallisuus on ilman muuta tuomittavaa.

Ja kysytäänpä nyt, millainen linja tällä tai tuolla lehdellä maassamme on? Mitä muita pyrkimyksiä se tuo julki kuin jo mainitun ”ajan kuluttamisen”. Vastatkoon lukeva yleisö näihin kysymyksiin. Tai tehkööt lehdet sen itse, ellei niiden häveliäisyys siitä estä.

On kuitenkin tilanteita, joihin joskus viitataan mutta joita ei koskaan selvästi julkituoda ja joissa sanomalehtikirjallisuuden puutteet voidaan kernaasti suoda anteeksi. Tarkoitamme sensuuria. Tässä asiassa on todella tärkeää esiintyä avoimesti ja maltillisesti, sillä täydellinen vaikeneminen vain raskauttaa mieltä ja lamauttaa helposti koko kirjallisen toiminnan samalla kun monimieliset vihjaukset tuottavat vääriä ja liioiteltuja mielikuvia näistä asioista.

On kiistatonta, että sensuurin on valvottava lehdistön kannanottoja tiukemmin kuin muita kirjallisuudenlajeja. Päivittäin ilmestyvinä ja leviävinä lehdet voivat helpommin saada aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Siksi kaikkien maiden painovapauslainsäädännössä onkin määrätty sanomalehdille tarkempi kontrolli kuin muille kirjallisille tuotteille. On siis helppo oivaltaa, ettei Suomi voi olla tässä suhteessa mikään poikkeus.

Se, että sensuurin avulla halutaan peitellä lehdistön kehnon tilan todellisia syitä, todistaakin vain asianomaisten halua puolustella itseään ja omaa saamattomuuttaan. Maamme nykyinen painovapaus nimittäin antaa riittävät mahdollisuudet aivan toisenlaiselle lehdistölle kuin meillä nyt on. Poliittista keskustelua ei maan nykyisen valtiomuodon puitteissa voi kukaan järkevä ihminen toivoa. Sama koskee julkisten viranomaisten toiminnan arvostelua, mikä todella perustuslaillisissa maissa on tavallista, usein katkeran puoluehengen ja oman hyödyntavoittelun sanelemaa. Mutta kokemus on osoittanut sen, minkä voi helposti päätelläkin, että yleisestä taloudellisesta lainsäädännöstä, siviililain säädöksistä, kunnallisasioista ym. voidaan keskustella. Tämän on vahvistanut myös virallinen lehtemme julkaisemalla sinne näistä kysymyksistä lähetettyjä artikkeleja. Tiedossa on edelleen, että maan hallitus on painattanut asetusehdotuksiaan ja julkisesti kehottanut asiantuntevia miehiä ilmaisemaan niistä mielipiteensä. Onpa nähty sen enempää arvelematta levitettävän ala-arvoisia henkilökohtaisuuksia sisältäviä ulkomaalaisia lehtiä ja yleisö on myös osannut arvostaa tätä ylevää luottamusta sen oikeudentuntoa ja arvostelukykyä kohtaan.

Myös kirjallisuuden laaja kenttä on lehdistölle avoin. Siinä kritiikki on ja sen täytyy olla täysin vapaata ja kahlitsematonta. Tuomiokapituleilla tosin on oikeus valvoa kaikkia teologisia painotuotteita. Mutta niiden arviot tulevat perustumaan kiitettävään suvaitsevaisuuteen, mitä todistavat erään kirkon hallitusmiehen papistolle osoittamat valistuneet sanat: ”Minun käsitykseni mukaan kirkon voima on käsitteen kehittelyssä. Toiset kirkot voivat moittia sitä jäykkyydestä ja sisäisen hartauden puutteesta, mutta meidän ei tule sellaisen vuoksi heittäytyä tunteiden, mielikuvituksen ja suoranaisen koreilun varaan”. Mainitsimme erityisesti tämän siksi, että juuri teologisella kirjallisuudella on suurin yleisö ja sen piiriin kuuluvat kysymykset kiinnostavat eniten. Muilla tieteenaloilla ja kaunokirjallisuudessa voi olla kysymys ainoastaan avoimesti kumouksellisten ja epäsiveellisten oppien levittämisen estämisestä.

Sanomalehdistöllä on siis maassamme riittävän laaja toimintakenttä. Ainoastaan uusien, yleisten lakisäädösten suhteen on tehtävä se rajoitus, että niiden arvostelemista heti julkaisemisen jälkeen on pidettävä sopimattomana, eikä kritiikillä olisikaan samaa todistusvoimaa kuin niistä saatujen kokemusten tarkastelemisella muutamia vuosia myöhemmin. Mutta juuri hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa aika muuttuu niin nopeasti, että se mikä tänään voi olla hedelmällistä, on toisena päivänä yleisen kehityksen este. Nykyään tämä jo myönnetäänkin, mistä edellä siteerasimme todistetta. Erityisesti haluamme kiitollisina tunnustaa, että Saima on tässä suhteessa niin kuin muutoinkin saanut osakseen niin vapaamielistä kohtelua, ettemme me olosuhteet huomioon ottaen uskaltaneet sellaista koskaan toivoakaan. Siksi emme myöskään aio syyttää tätä asiaa lehtemme monista suurista puutteista.

Voidaan ehkä ajatella, että olosuhteet eivät aina ole olleet yhtä suotuisat kuin nyt. Sensuuri on maassamme vanha asia ja tiedetään, että se Kaarlen holhoojahallituksen sekä Kustaa Aadolfin hallitusaikana oli hyvin ankara sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta vuoden 1808 sota lopetti sen Suomessa kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Emme tiedä, että mitkään painovapauden väärinkäytökset tänä aikana olisivat tehneet sensuurin palauttamista tarpeelliseksi, vaan se lienee tapahtunut yksinomaan ulkomaisten julkaisujen kontrolloimiseksi, sillä keisarikunnassa kiellettyjen kirjojen tuontia myöskään Suomeen ei voitu pitää soveliaana. Ehkä syynä oli myös se, että kaikenlaisen turmelevan ja torjuttavan lukemisen lisääntyminen aina Napoleonin tappiosta lähtien vaati huolenpidon lisäämistä. Vähäisen kotimaisen kirjallisuutemme suhteen voisi ajatella, että sensuuri palautettiin pikemmin tulevaisuutta kuin nykyisyyttä silmälläpitäen. Välttämättä käy kuitenkin niin, että uusi tilanne toisaalta tekee sensorit epävarmoiksi sallittavan ja kiellettävän rajoista ja toisaalla panee kirjailijat pelokkaina huolestumaan joka ikisestä kirjoittamastaan sanasta. Lain määräykset eivät nimittäin koskaan voi olla täysin tarkkoja kun on kysymys sanasta ja ilmauksesta. Kuluneet viitisentoista vuotta ovat uskoaksemme merkinneet varmuuden lisääntymistä molemmin puolin. Ja tämä on tarpeen, sillä pelokas epävarmuus lamauttaa välttämättä kirjailijan voimat.

Erityisesti edellä mainitussa mielessä on todella tarpeen käsitellä myös julkisesti näitä asioita ja nimetä se piiri, jossa kirjailija kokemuksensa ja harkintansa mukaan voi vapaasti liikkua. Vai onko Suomi ainoa maa, jossa kirjallisuus on alistettu sensuuriin? Eikö sitä ole, monista muista maista puhumattakaan, myös Saksassa, joka siitä huolimatta on maailman kirjallisesti tuotteliain maa. Siellä niin kuin täälläkin sensuuri koskee painovapauden väärinkäyttöä, ei sen oikeaa käyttöä. Maassa, jossa tehdään paljon opetuksen hyväksi ja jossa yliopistolla on runsaammat määrärahat kuin luultavasti useimmilla Euroopan yliopistoilla, ei voi koskaan tulla kysymykseenkään kirjallisen tuotannon tarpeeton kahlitseminen. Se, joka haluaa keinoja, haluaa myös päämäärää, ja kun tieteellisen opetuksen hyväksi tehdään niin paljon, se kaikki tehdään myös tieteen hyväksi. Mutta tiede ei elä ainoastaan kateederilla vaan paljon enemmän julkisuudessa, kaikkien saatavilla olevissa tieteellisissä teoksissa. Eikä tiede ole erillään taiteesta ja ylipäänsä kaikesta muusta kirjallisuudesta niin että se voisi korvata tätä. Päinvastoinhan tiede juuri kaunokirjallisuuden ja hyvässä merkityksessä populaarin kirjallisuuden välityksellä kykenee tavoittamaan suurta yleisöä ja kohottamaan kansakunnan sivistystä. Useimpia Euroopan maita kalvavan yhteiskunnallisen levottomuuden perimmäinen syy on kansanjoukkojen ja parempiosaisten yhteiskuntaluokkien suuri ero kirjallisessa sivistyksessä. Tämän kuilun täyttäminen on siten yhtä paljon inhimillinen velvollisuus kuin tulevaisuutta silmälläpitäen viisasta toimintaa.

Mutta vielä kannattaa tarkastella sitä Suomen erityistä tilannetta, että kirjallisuuden kieli ei ole sama kuin kansakunnan. Niin paljon kuin tämä seikka meidän mielestämme haittaa kotimaista kirjallisuutta, on siinä julkisuuden vaaroja ajatellen hyväkin puolensa. Kun kansalle tarkoitettu kirjallisuus on selvästi erotettu kaikesta muusta, ei ole mitään vaaraa siitä, että jokin ruotsinkielinen kirja johtaisi tietämätöntä rahvasta harhaan. Niin kauan kuin tämä tilanne vallitsee, voidaan oman maamme ruotsinkieliseen kirjallisuuteen suhtautua siksi vieläkin vapaamielisemmin. Sivuutamme tässä monet muut samaan asiaan vaikuttavat syyt kuten suomalaisen kansakunnan aina noudattaman tyynen ja maltillisen suhtautumistavan ja syvän kunnioituksen ”korkiaa esivaltaa” kohtaan, mikä tällä hetkellä yhdessä lain suojelevaa voimaa kohtaan tunnettavan luottamuksen kanssa on kansanluonteen näkyvimpiä piirteitä. Näitä syitä ovat myös maan kaiken aikaa kasvava hyvinvointi, virkamiesten hyvä toimeentulo ja luja lain suoja sekä lainkäytön moitteeton varmuus ylipäänsä. Kun vielä lisäämme uskonnollisen opetuksen yleisyyden, niin harvalla maalla lienee Suomea parempi suoja painotuotteiden mahdollisesti aiheuttamia harhautumisia vastaan.

Kun ajattelemme kaikkea tätä, huomaamme ettei lehdistö voi vierittää vastuuta omasta merkityksettömyydestään kenellekään toiselle. Totta kai myös se kärsii kansalliskirjallisuuden puuttumisesta. Mutta varmaa on, että näissäkin oloissa lehdistö voisi olla parempaa kuin se nyt on. Lähin syy rappioon lienee se, että lehdistö on joutunut kokonaan kirjanpainajien käsiin ja muuttunut pelkäksi ansaitsemiskeinoksi. Kustantajalle voi olla ja onkin täysin yhdentekevää, mitä lehti sisältää, kunhan menekki on hyvä. Varmaa ja monen kokemuksen vahvistamaa on sekin, että parhaat kirjalliset tuotteet eivät saa eniten lukijoita. Sanomalehdelle riittävät tuoreet uutiset usein hyvän menekin saavuttamiseen ja Helsingfors Tidningarin ”Kerrotaan” onkin ollut yksi parhaista tilaajakoukuista. Huono kirjallisuus voi myös turmella yleisön makua ja tullaan helposti tilanteeseen, jossa ei enää voida nauttia muuta ”hengenravintoa” kuin kaikkein ajatuksettominta ja löysintä ”ajanvietelukemista”. Luulemme, että asiat pian ovat tässä pisteessä. Jos kustantajien niukkaa korvausta vastaan palkkaamat toimittajat haluavatkin saada jotain hyvää aikaan, niin heidän on kuitenkin pakko mennä virran mukana sillä jokainen vakavampaa aihetta käsittelevä artikkeli tekee kustantajan levottomaksi. Sellaisissa oloissa lehden toimittaminen on maailman epäkiitollisinta työtä. Nuori mies kirjoittaa siinä pian kynänsä tylsäksi ilman että hän saisi edes vaatimatonta elatusta sinä aikana kun hän lehteä toimittaa. Kustantajahan on sen ainoa omistaja ja hänelle toimittajan vaihtumisesta muutaman vuoden välein on yleensä vain hyötyä.

Ei ole vaikea selvittää, mistä tällaisessa tilanteessa pitäisi apua etsiä. Yliopisto ei ole suuren yleisön kanssa missään tekemisissä. Siinä vaikuttavien miesten nimet ovat yleisölle yhtä tuntemattomia kuin heidän mielipiteensäkin. Tällä emme halunneet sanoa mitään sellaista, joka voisi loukata asianomaisten kirjallista itsetuntoa. Mutta varmaa on, että akateemisiin julkaisuihin sijoitettu oppineisuus on hukkaan heitettyä. Niitä ei lueta edes yliopistossa, vaan ne jaetaan, kuten termi kuuluu, enimmäkseen ”ad pios usus” [hyväntekeväisyyteen]. Tiedeseuran julkaisuja muuten kaiken kunnioituksen ansaitsevia julkaisuja ei seuran ja Pietarin Tiedeakatemian ulkopuolella lue juuri kukaan. Kirjallisuuslehti tuskin kannattaisi. Eikä sellaista julkaistakaan. Mutta varmaankin yleisö ottaisi suopeasti vastaan sisällöltään monipuolisen lehden jossa keskeistä olisi kirjallisuuskritiikki ja artikkelit, jolla olisi riittävästi palstatilaa ja ennen muuta nimekäs toimitus sekä avustajakunta. Emmekä luule, että 4–5 hopearuplan hinta rajoittaisi lehden menekkiä, kunhan sillä vain olisi vastaavasti kokoa. Ja vielä yksi olennainen ehto: kirjanpainaja ei saisi olla muuta kuin kirjanpainaja. Ainoastaan siinä tapauksessa toimitus voi saada jonkinlaisen korvauksen vaivoistaan ja se pystyy myös maksamaan kirjoittajille ja avustajille. Kilpailu on kustannusalalla maassamme niin vähäistä, että jokainen 500 kappaleen levikkiin yltävä lehti voi ilman maksettuja ilmoituksiakin pidättää puolet tuotosta toimituksen palkkioksi. Ja jokainen tuon määrän ylittävä kappale antaa 170–180 prosentin säästön.

Eiköhän yliopistostamme löytyisi joku nuori mies, joka kuuntelee todella epäitsekästä neuvoamme ja koettaa saada vanhempia ja nuorempia yliopistonopettajia mukaan hankkeeseensa. On totta, että meidän aikaamme ei kuulu auktoriteettien kuunteleminen. Mutta sellainen lehti voisi kuitenkin muodostua merkittäväksi äänitorveksi ja osoittaa ilmoituslehdille oma paikkansa sen sijaan että ne tahtovat käydä todellisesta kirjallisuudesta. Se voisi myös opettaa lukevaa yleisöä sulattamaan muutakin hengenravintoa kuin kaiken ajatuksen tappavaa ajanvietettä. Sanomalehden toimittaja on tosin muita kirjailijoita enemmän alttiina kaikenlaisille hyökkäyksille ja parjauksille. Mutta jos rohkenemme vedota omaan vähäiseen kokemukseemme, niin lehden toimittajakin syö yhtä hyvällä ruokahalulla ja nukkuu yhtä hyvin kuin ennenkin. Hiipivä panettelu voi pilata, mutta julkinen sana ei tapa. Ja syrjässä olon rauha ei saakaan olla tiedemiehen päämäärä.

 

 

Vertailu