Saima nro 24, 20.6.1846

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Kuopiokin voi nyt toivoa tulevansa tunnetuksi ja mainituksi tieteen maailmassa, kun täkäläisessä kirjapainossa on painettu toht. Castrénin tšeremissin [marin] kielen kielioppi nimeltään ”Elementa Grammatices Tscheremissæ, conscripsit Dr. M. A. Castrén, Docens”, minkä jälkeen seuraa kaunis latinankielinen ilmoitus: ”Keis. Aleks. Yliopiston kustannuksella”.

Muutenkin tänne tulvii joka päivä tuoretta kirjallisuutta. ”Finska Kadetten”, ”Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16:de och början af 17:de århundrade” 2. vihko ja ”Lukemisia Suomen kansan hyödyksi” 2 ovat saatavissa tästä kaupungista, ensiksi mainittu julkaisun tilaajille hra Roëringin kauppapuodissa, molemmat viimeksi mainitut ostettavissa kirjakaupasta.

Suuret uudistuksetkin kertovat kaupungin edistymisestä ajan hengen myötä. Tämän kuun 18. päivän vastaisena yönä kuultiin kaupungin palovartijoiden äänekkäästi ilmoittavan ”kello on kymmenen lyönyt – kymmenen lyönyt!” muuten yleisen huudon ”lockan är die laaken – die laaken!” sijasta. –

Läänin Kuvernööri matkusti kaupungista 15. päivänä pitkähköksi ajaksi läänin ulkopuolelle. Kaupunkiakin johtanee kesän ajan virkaa tekevä pormestari, hra hovioikeuden auskultantti J. Rudbäck.

 

Ulkomailta

Englannin ylähuoneessa viljalaki on läpäissyt toisen käsittelyn. – Portugalissa on jälleen kapina ja uusi hallitus. Espanjassa valmistaudutaan molempiin. Sota on puhjennut Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä. Molemmilla puolilla on 3 000–4 000 miehen armeijat. Jenkeillä tuntuu olevan se järkevä näkemys, että jos sotaa välttämättä on käytävä, niin käytäköön sitä niin vähäisellä metelillä ja kustannuksilla kuin mahdollista.

Saksasta ja Preussista ei kuulu nyttemmin mitään. Luultavasti suuri hiljaisuus kertoo suuresta rauhallisuudesta.

 

–––––––––––––––

Eräs kirjoittaja [J. J. Nervander] on Morgonbladetissa esittänyt yhtä ja toista meidän Crusellin ansioita ja niiden isänmaassamme saamaa tukea koskevista mielipiteistämme. On kuitenkin hyvä ja oikein, että kirjoittaja ei kiellä ansioituneen kyvyn olemassaoloa. Mutta muutoin hänen tapansa ottaa asia esille käyköön todisteeksi siitä, mitä ”Suomen kirjallisen elämän keskuksessa” tarkoitetaan sillä, että ansiokasta kykyä ei saa unohtaa, vaan kykyjä on rohkaistava. Siellä on esim. ”sydämellinen tri X” sanonut: ”Crusell tulee luultavasti tekemään enemmän tieteen hyväksi kuin me kaikki yhteensä. ”(!!!!!) Siellä on joku nimetön tehnyt kokeita Crusellin tapaan, ja mikä ennenkuulumatonta, myös Crusell on saanut siellä aiemmin luvan tehdä klinikalla galvaanisia kokeita. Mitä C. siis olisi voinut enempää toivoa? – Jos jotkut maanmiehemme Pietarissa ovat ojentaneet Crusellille ystävän käden, se on tietenkin heille kunniaksi, mutta sen paremmin ”kirjallisen elämän keskus” kuin Suomen yhteiskuntakaan ei voine ottaa sitä hyvää omalle tililleen. Ei myöskään voida väittää että kirjallisen keskuksen herrat olisivat ottaneet asiakseen välittää meille onnettomille ”pikkukaupunkilaisille” minkäänlaista tietoa Crusellin pyrkimyksistä. Ainoa yritys siihen suuntaan on eräissä kirjallisesta keskuksesta säteilleissä valaistumisissa, joissa yleisöä on muistutettu kuuluisasta maanmiehestään.

Lyhyesti sanoen, jos kirjoittaja olisi sanonut: Crusell on nauttinut sitä ja sitä apurahaa tai kirjallista tukea, on tehty näitä ja näitä yrityksiä hänen kiinnittämisekseen juuri tähän kirjalliseen keskukseen; hän on tehnyt julkisin varoin tämän ja tämän matkan jne. tai jos hän olisi osoittanut edes sen, missä Tiedeseuran tai Lääkäriseuran julkaisusarjan numerossa jokin kirjallisen keskuksen edustaja mainitsee Crusellin – silloin hän olisi osoittanut, että suomalaiset eivät ole ”unohtaneet” Crusellin nimeä.

Mutta koska sellaiset tiedot lienevät virheellisiä, niin osoittakoon kirjoittaja sen sijaan, kuinka ”kuuluisia” ulkomailla ovat ne nimet, joiden haltijat ovat nauttineet yhtä, useampia tai kaikkia mainittuja etuja. Sekin on yksi tapa kumota Saiman ”virheelliset” väitteet.

 

–––––––––––––––

Uusi vihkonen Lukemisia-sarjaan voidaan todeta sisällöltään edellistä paremmaksi. Sen liitteenä on Suomen kartta, joka varmaankin takaa vihkosen käyvän yhtä nopeasti kaupaksi kuin edellisen vihkon, joka myytiin lyhyessä ajassa loppuun. Kun keskustelua on virinnyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta, voinee tämä Savokarjalaisen Osakunnan hanke kelvata yhdeksi vertailukohdaksi.

 

–––––––––––––––

Helsingfors Tidningar, joka tunnetaan painavista ajatuksistaan ja terävästä loogisuudestaan, on päätynyt seuraavaan päätelmään: Saima suositteli joitakin vuosia sitten alaosastojen perustamista Helsingissä toimivalle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle; nyt H. T. väittää, että Viipuriin perustetun kirjallisuusseuran olisi mieluummin pitänyt asettua tällaiseksi alaosastoksi kuin ryhtyä itsenäisesti toimivaksi yhdistykseksi – niinpä siis H. T. ja Saima ovat täysin samaa mieltä. H. T:n mielestä on sangen merkillistä, että Saima voi kannattaa parempaa ratkaisua vielä mieluummin kuin hyvää.

 

Artikkeliin yleisestä mielipiteestä

Liite I

Ei ole meidän asiamme arvailla, emmekä pystyisikään arvailemaan kuinka moni lukija on jollain tavalla huomannut kyseisen artikkelimme. Varmaa kuitenkin on, että artikkeli on todella huomionarvoinen ja että sen soveltuvuuden Suomen lehdistön tämänhetkiseen tilanteeseen pitäisi vielä suuremmassa määrin kiinnostaa jokaista ajattelevaa maanmiestämme. Tällä hetkellä olemme kuitenkin sanoneet asiasta kaiken, mitä mielestämme voidaan ja pitää sanoa. Palaammekin asiaan ainoastaan valaistaksemme parin esimerkin avulla jo esittämäämme.

Moni on haluton myöntämään, että yhteiskunnan yleisiin asioihin osallistuminen on myös kaikkein aineellisimpienkin intressien tyydyttymisen yksi ehto. Useinhan näkee sellaisten yksilöiden, jotka koko elämänsä aikana eivät ole hetkeäkään ajatelleet muuta kuin omia etujaan, kuitenkin hellittämättä edistävän sitä, rikastuvan ja samalla hankkivan arvostusta. Heidän tietämättömyytensä voi olla niin suurta, että he eivät edes tiedä, mikä yhteiskunta on eikä heillä ole mitään tietoa mistään yleisistä eduista niin että heidän tietoisuudessaan ei koskaan myöskään herää epäilyjä heidän egoististen halujensa oikeellisuudesta. Ja silti he menestyvät. Miksei siis, näin arvellaan, koko kansan suuri massa voisi samalla tavalla kohota hyvinvointiin? Ja miksi se ylipäänsä tarvitsee mitään muuta valistusta kuin kussakin ammatissa välttämättömimmän, ja miksi sen tarvitsisi ajatella yhteistä etua, kun sitä edistetään parhaiten siten, että itse kukin todella hartaasti ajaa omaansa? – Tällöin kuitenkin unohdetaan, että nämä oman edun kylmät ajajat voivat menestyä vain siellä, missä heidän ympäristönsä tietämättömyys ja köyhyys tekevät heille mahdolliseksi yksin hankkia kaikki edut vain itselleen. Joka paikassa, missä näkee kylmän egoistin kohonneen hyvinvointiin, voi huomata hänen ansioidensa perustuvan muiden ihmisten kyvyttömyyteen valvoa etujaan häntä vastaan.

Jos yksilö sitä vastoin tavoittelee menestystä sivistykseltään vertaistensa joukossa eli jos hänen ympärillään on ihmisiä, jotka kykenevät arvioimaan omaa etuaan ja huolehtimaan siitä yhtä hyvin kuin hän itsekin, hänen on pakko pyrkiä eteenpäin etujen molemminpuolisen vaihdon avulla. Näin hän saa valvottavakseen etuja, jotka ovat yhteisiä muiden kanssa eli hän näkee oman etunsa riippuvan yhteisestä edusta. Voidaan tosin sanoa, että silloinhan kansan sivistystaso on sinänsä yhdentekevä asia, kunhan se vain ei ole jakautunut liian epätasaisesti. Mutta tätä vastaan voi esittää sen yksinkertaisen vastaväitteen, että juuri yleishengen puuttuminen synnyttää ja ylläpitää tällaista epätasaisuutta kansan sivistyksessä.

Sillä jos sivistystä vaaditaankin jo siihen, että vilkkaampi osallistuminen yhteiskunnan asioihin heräisi ja leviäisi, niin osallistuminen puolestaan vaikuttaa sivistyksen etenemiseen voimakkaammin kuin mikään muu. Kuinka vähäistä onkaan yleisesti ottaen se tieto, joka suurille kansanjoukoille voidaan välittömästi opettaa. Kuinka hedelmättömäksi tieto jääkään jopa oppikoulussa, ellei ole kansalliskirjallisuutta, joka on elävän yleishengen tuote ja toisaalta kohde, jonka puolesta tuo henki työskentelee. Ja kuinka paljon vähäisemmäksi sitten jääkään muiden, alempien oppilaitosten vaikutus, jos mikään yleiseen etuun liittyvä asia ei kannusta yksilöä itsetutkisteluun ja ajatteluun? Jos sellaista puuttuu, eikä yksilö ajattele omia suppeita tarpeitaan pidemmälle, ei myöskään kansakunnan sivistyneemmälle osalla ole mitään virikettä kohottaa omaa sivistystään ja työskennellä vähemmän sivistyneiden hyväksi. Sivistyneistö ei silloin oivalla sen omankin edun vaativan tällaista toimintaa. Päinvastoin se luulee olevansa turvassa massojen tietämättömyydeltä, se luottaa saavuttamiinsa ulkoisiin etuihin alentaen itsensä älylliseen ja siveelliseen velttouteen. Eikä sitä innosta mikään jalo tahto, joka voisi ylittää omanvoitonpyynnin lyhytnäköiset laskelmat. Lyhytnäköiset – tulee nimitäin aika, jolloin kasvava väestö ei kykene elättämään itseään niillä työtavoilla, jotka riittivät vähäisemmälle väestölle ja joiden ylittämistä juuri kansan vähäinen sivistys estää. Tulee aika, jolloin patriarkaalinen yksinvalta tavoissa häviää ja paheet, joita herraluokan oma esimerkki on rohkaissut, tekevät aiemmin hiljaisesta ja kärsivällisestä rahvaasta kaikkien omistuksen ja sivistyksen edustajien kateellisen ja katkeran vihollisen.

Näistä yleisistä seikoista, joiden turmiollisista seurauksista historia niin usein on kertonut, suuntaamme katseemme yhteen erityiseen, vähemmän huolestuttavaan mutta läheiseen esimerkkiin. Suomen väestönkasvun ollessa nykyisellä tasollaan tulee pian yleiseksi käsitykseksi se, mitä toistaiseksi vain yksittäiset äänet ovat väittäneet, että maa kykenee ruokkimaan asukkaansa vain elinkeinoelämäänsä uudistamalla. Kasvava teollisuus on tietenkin maalle toivottava asia tuonnin terveellisenä rajoittajana sekä tilattomien ja työttömien suuren joukon työllistäjänä, mutta ennen muuta maataloustuotteiden markkinointikanavana. Ensi sijassa maan tuleva hyvinvointi riippuu kuitenkin maatalouden parantamisesta. Jos pidetään vuoroviljelyä – missä muodossa hyvänsä – tai jotain muuta viljelymenetelmää oikeana ja tarpeellisena – niin miten voidaan toivoa tällaisen uudistuksen toteutumista? Eräs kirjoittaja on tässä lehdessä äskettäin sanonut, että mallitilat voisivat sen tehdä. Emme kiellä sellaisten perustamisen hyödyllisyyttä, jopa välttämättömyyttä. Mutta varmaa on, että niiden vaikutus jää vähäiseksi, jos sivistyneistön keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä itse uudistuksen tarpeellisuudesta ja jos sivistyneistö ei oivalla, että niin sen omat kuin yleisetkin edut vaativat uudistuksen toteuttamista. Muutoin nuo laitokset jäävät vuosisadoiksi rahvaalle vieraiksi eikä ymmärrys niiden käyttämien menetelmien hyödyllisyydestä pääse leviämään. Vaikka sama kirjoittaja epäileekin kirjojen julkaisemisen hyötyä tämän tarkoituksen kannalta, hän kuitenkin perustaa juuri niihin toiveensa mallimaatalouden hyödyllisyydestä sanoessaan, että näiden tilojen talouden ja sen tulosten julkistaminen on eräs välttämätön ehto. Siten myös hän rakentaa yleisen mielipiteen vallan varaan. Sillä miten rahvas saisi tietoa mainituista tuloksista ja voisi vakuuttua tietojensa luotettavuudesta, jos sivistyneistö ei noita tietoja esitä ja selvennä sekä herätä rahvasta oivaltamaan, että se itse voi noiden tietojen merkityksen käsittää? Vasta silloin mallitilojen työmenetelmien välitön havainnointi voi todella vaikuttaa uudistuksen puolesta. Mutta mikä puolestaan herättäisi sivistyneiden halua tällaiseen, jolleivät he itse tunnusta asiaa oikeaksi ja tärkeäksi, jos heillä itsellään ei ole käsitystä sen yleisestä hyödystä ja elävää halua sellaista edistää. Ja lopuksi, kuinka tämä yhteiskuntaluokka voi omaksua tällaisen käsityksen ja halun, jollei julkisessa keskustelussa esitetä todisteita asian puolesta ja sitä vastaan, kehoteta sitä tarkastelemaan ja oivaltavasti herätetä halua vaikuttaa oikeaksi ymmärretyn asian puolesta? Niin ollen myös tässä asiassa asian julkiseen käsittelyyn nojautuva yleinen mielipide on menestyksen ensimmäinen ehto. Ja kysymys on kuitenkin vain aineellisesta asiasta, siitä yksinkertaisesta kysymyksestä, miten maan väestö ruokitaan. – Sanomme ”vain”, sillä on olemassa myös tässä käsiteltyä korkeampia, luonteeltaan henkisiä intressejä, joiden olemassaolo perustuu vain vakaumukseen ja sanaan. Sanan oikeuden kieltäminen niiltä on siten niiden elämän ja olemassaolon kieltämistä.

Pyysimme lukijoita suopeasti kiinnittämään huomiota esimerkkiimme. Niin puutteellinen kuin esityksemme onkin, katsomme kuitenkin sen vastaansanomattomasti osoittavan, kuinka välttämätöntä on edistää julkista keskustelua eräästä maamme tärkeimpiin kuuluvasta asiasta, maatalouden eduista. Esimerkki on sitäkin puhuttelevampi, koska se koskee ensi sijassa sitä yhteiskuntaluokkaa, jolla katsotaan olevan vähiten tekemistä lehdistön ja sen julistusten kanssa.

Osoitettakoon jokin toinen tie, jolla jokin yleisesti tarpeelliseksi katsottu uudistus meidän aikanamme voidaan toteuttaa. Meidän tietääksemme maamme maanviljelyssä ei ole vuosisatoihin tapahtunut muuta uudistusta kuin perunanviljelyn aloittaminen. Siihen aikaan kun perunanviljely levisi ympäri maata, maassa hallitsi myös ensi sijassa aineelliseen vaurastumiseen tähtäävä yleishenki. Juuri noilta ajoilta ovat nimittäin peräisin lukemattomat akateemiset väitöskirjat, joissa kuvataan paikkakuntia ja tehdään ehdotuksia elinkeinojen kehittämiseksi. Siihen aikaan yliopistossa oli taloustieteen professori sekä dosentteja ja maan ainoa sanomalehti julkaisi joka numerossaan mainittujen tapaisia katsauksia. Myös hallitus katsoi tarpeelliseksi levittää kirjojen avulla tietoa mainitun kasvin hyödyllisyydestä ja sen viljelemisestä. Jos tämä tieto ei siltikään levinnyt riittävän hyvin, syynä on mielestämme ensisijassa se, että myöhemmät tapahtumat heikensivät mainittua yleishenkeä. Ja jos tässä esitettyäkin pidetään yleishengen kannalta vähäisenä asiana, niin on muistettava, että kysymys tässä on erityisesti yleisen mielipiteen vaikutuksesta maan aineellisten intressien kannalta.

Lukija sallinee, että koetamme vielä parin esimerkin avulla osoittaa, kuinka yleishenki vaikuttaa kansan henkisiin intresseihin ja kuinka muodot ja määräykset ilman tällaista vaikutusta jäävät jokseenkin hyödyttömiksi.

 

Liite II [nro 25, 27.6.1846]

Yleisen mielipiteen toiminnasta viime numerossa esittämässämme esimerkissä ei juurikaan voi olla kysymys mistään tähän tarkoitukseen riittävistä hallinnollisista toimenpiteistä. Sellaisten toimenpiteiden avulla voidaan tietysti edistää maatalouden parantamista, mutta kukaan ei kai vaatine sen toteuttamista lainkäskyjen nojalla ja rangaistuksen uhalla. Ei myöskään voida ajatella, että esiin nostettua kysymystä kullekin seudulle sopivasta maanviljelytavasta voisi selvittää julkaisemalla tavanomaisia raportteja. Ainakaan tällainen selvitys ei koskaan voisi herättää yleisön luottamusta, kun sellaisen vähemmänkin monimutkaisissa harvoin, oikeutetusti tai ei, katsotaan osuvan oikeaan.

Mutta on seikkoja, joiden ajanmukaisesta kehittämisestä laki säätää määrätyn järjestyksen samalla kun uudistusten tarpeellisuudesta ratkaiseminen ja vieläpä oikeus sekä velvollisuus esittää keinoja uudistuksia varten on jätetty niille yhteiskunnan jäsenille, joilla kiistatta tulee ennen muita olla tarkoitukseen tarvittavat tiedot. Tämäntyyppisiä ovat esimerkiksi alkeisopetuksen parantamista ja täydellistämistä koskevat kysymykset.

Olettakaamme siis, että kysymys on jonkin tietyn oppikirjan soveltuvuudesta kouluun tai käytössä olevan opetusmenetelmän hyödyllisyydestä. Piispa tai tuomiokapituli voi koska hyvänsä ottaa esille tällaisen kysymyksen. Myös koulun johtajille on sallittua ilmoittaa tästä tai tuosta opetukseen liittyvästä tarpeesta, onpa säädettykin, että heidän on koulujen tarkastusten yhteydessä otettava tällaiset asiat esille. Tapana on myös ollut, että tuomiokapituli on kussakin tapauksessa pyytänyt asiasta erityisen lausunnon hiippakunnan kaikkien oppilaitosten johtajilta.

Näyttää siis siltä kuin lainsäädännön puolelta olisi tehty kaikki mahdollinen oikean asiantilan selville saamiseksi. Jos jokin opetusmenetelmä tai oppikirja on jo jonkin aikaa ollut käytössä 7–8 oppilaitoksessa, niin niiden opettajien arvioilla tulee olla painoa arvioitaessa kyseisen metodin tai kirjan hyödyllisyyttä tai kelpaamattomuutta. Ainakaan ei voida sanoa, että kenenkään muun todistus olisi sitä luotettavampi. Tässä lainsäädäntö ei siis olisi voinut paremmin huolehtia oikean asiantilan selville saamisesta.

Hiukan ongelmallisemmalta voi näyttää kysymys, millä tavoin vanha ja epäajanmukainen on korvattava? Mitä uusia metodeja tai kirjoja kussakin tapauksessa on pidettävä parhaana? Kuitenkin myös näissä kysymyksissä opettajien yhteinen käsitys antaa jokseenkin luotettavan vastauksen. Ainakin voi tässäkin asiassa lähteä siitä, että kouluopetusta koskevissa asioissa ei ole varmempaa kannanottoa kuin opettajien yhteinen kanta.

Ja kuitenkin olosuhteita tunteva joutuu myöntämään, että maamme opettajat ovat voineet mainitulla tavalla tyydyttävästi selvittää varsin harvoja opetusta ja kurinpitoa koskevia kysymyksiä. Ruotsissa samasta tilanteesta kertovat aiemman koulukomitean mietinnöt sekä niiden kanssa samanaikaiset kirjoitukset. Asia johtuu tietysti osin siitä, että opettajat eivät siellä kuten täälläkään ole suorittaneet minkäänlaisia kasvatustieteellisiä opintoja. Mutta vaikka sellaisia vaadittaisiinkin viran saamiseen koulusta, ne jäisivät hedelmättömäksi läksynluvuksi, jos kouluasioista ei käydä minkäänlaista julkista keskustelua.

Nykyisissä oloissa koulunopettajalla ei ole enempää virikkeitä opiskeluun ja ajatteluun kuin käytännön lakimiehellä tai papillakaan. Ja jos viimeksi mainituille asettaa jonkin lainsäädäntöä koskevan kysymyksen, niin saa kokea, kuinka harvat heistä ovat valmiita vähänkään ehyesti selvittelemään perusteita, joita lainsäädännön on noudatettava, toimenpiteen mahdollisia hyötyjä ja haittoja jne. Emme suinkaan väitä, etteivät opettajat yleisesti olisi kiinnostuneita ammatistaan tai haluaisi sen nuorison parasta, joka heidän johdatukseensa on uskottu. Luulemme myös, että vain harvassa oppilaitoksessa ei käydä opettajien kesken vilkasta keskustelua siitä, mikä nuorisolle on parasta. Mutta keskustelut rajoittuvat arvioihin tämän tai tuon oppilaan mielenlaadusta, käyttäytymisestä ja edistymisestä tai eri luokkien ja osastojen oppilaiden väliseen vertailuun. Enintään sanotaan muutama sana jonkin erityisen oppiaineen opetustavoista. Käy niin kuin yleensäkin käy tällaisissa järkeilyissä, jotka eivät perustu tutkimukseen tai ole sellaisen synnyttämiä, että kysymystä ei tarkastella yleisestä näkökulmasta vaan ainoastaan satunnaisten kokemusten pohjalta, yksittäisiä tapauksia esittämällä ja niitä keskenään vertaamalla. Ja jos joku poikkeuksellisesti olisikin tutustunut asiaa koskeviin tutkimuksiin, niin näissä keskusteluissa tutkimuksista lainatut yleiset lauseet jäävät asiaksi sinänsä, vailla yhteyttä satunnaisiin havaintoihin.

Kun jokin asia tavallista memoriaalitietä jätetään koulunjohtajan vastattavaksi, tämä on täysin valmistautumaton asiaansa. Hän kysyy ehkä neuvoa työtovereiltaan, mutta nämä ovat samassa jamassa kuin hänkin. Niinpä hän kokoaa niin hyvin kuin taitaa ne näkökulmat, joita keksii, liittää niihin mahdollisesti muistamansa kokemukset ja vetää johtopäätökset, jotka voivat jyrkästi poiketa jonkin toisen koulumiehen niin sanotusta mielipiteestä ko. asiasta. Aihetta koskevaa kirjallisuutta ei tavallisesti ole saatavilla. Ja vaikka asiaa olisi tutkinutkin, niin mainituissa oloissa laadittu mielipide jää pakosti mielivaltaiseksi arveluksi yksittäisestä kysymyksestä, ilman minkäänlaisen opetuksen yleistä luonnetta koskevan käsityksen antamaa pohjaa ja ilman yhteyttä arvioijan arveluihin muista samaan asiaan kuuluvista kysymyksistä.

Tällä tavoin kerätään siis joukko niin sanottuja mielipiteitä asiasta. Ja niitä vertailtaessa ja tutkailtaessa pitäisi sitten löytyä tulos, joka antaa varman käsityksen kyseisen toimenpiteen soveliaisuudesta. Mutta kuka sitten kykenee näistä hajanaisista ja ristiriitaisista äänistä löytämään mitään muuta kuin satunnaista tukea omalle mielipiteelleen? Ja jos niistä jokin suurempi tai pienempi määrä onkin samansuuntaisia, niin miten sitä voi pitää asiasta vallitsevan yleisen mielipiteen ilmauksena kun tietää kuinka täysin satunnaisesti ja epävarmalta pohjalta nuo käsitykset ovat syntyneet?

Jos kysymyksestä sitä vastoin olisi pitkään käyty julkista keskustelua, johon monet asiassa äänivaltaisista olisivat osallistuneet ja joka olisi yllyttänyt jokaisen ammatissa toimivan ajattelevan miehen ottamaan kantaa toisen tai toisen julkisessa keskustelussa esiin tulleen käsityksen puolesta, niin kuinka toisenlaisia nuo mietinnöt silloin olisivatkaan? Jokainen, jonka velvollisuus on käsityksensä sanoa, olisi silloin perehtynyt asiaan. Hän olisi nähnyt sitä eriteltävän monelta kannalta ja kuullut ammatissaan toimivien miesten sitä vilkkaasti käsittelevän. Hänen oma käsityksensä asiasta ei silloin riippuisi joistakin umpimähkään omaksutuista perusteista tai hänen käsitystään määräävistä satunnaisista faktoista. Julkinen keskustelu olisi kaiken kirjallisen esityksen tavoin pakottanut osallistujansa asian perusteelliseen ja systemaattiseen tutkimiseen, mikä samalla kertaa herättäisi ja ohjaisi myös suullista keskustelua samassa oppilaitoksessa työskentelevien keskuudessa. Moni uransa jo päättänyt koulumies voisi tuntea velvollisuudekseen mennä mukaan keskustelemaan eikä heidän suurempi kokemuksensa näin menisi asian kannalta hukkaan. Oppilaitoksissa vielä työskentelevät saisivat virikkeen tehdä jotain tiettyä seikkaa koskevia havaintoja eikä heidän tarvitsisi, kuten ilman tällaista virikettä tapahtuu, tarttua johonkin näkyvillä olevaan tosiseikkaan niin että samalla sivuutetaan satoja muita, asian ratkaisemisen kannalta yhtä tärkeitä seikkoja. Kun kysymys sitten otetaan esille virallista tietä, niin ammatissa toimiven keskuudessa olisi jo muotoutunut selkeä käsitys ja mainitut lausunnot olisivat sen kanssa samansuuntaisia. Jos taas lausunnot eivät olisi yhdensuuntaisia, jo se todistaisi, että asiasta ei vallitse mitään vakiintunutta käsitystä ja että suunniteltu uudistus on joko perusteeton tai ainakin väärin ajoitettu.

Moni lukija pitänee tätä todistelua tarpeettomana, koska hän on jo ennalta vakuuttunut julkisen keskustelun merkityksestä kaikissa yhteiskuntaa koskevissa asioissa. Mutta tiedämme hyvin, että on myös niitä, jotka jokaisessa julkisesti lausutussa sanassa näkevät kytevän, tuhoisaa tulipaloa ennustavan kipinän. He vaativat yleistä tyytyväisyyttä mikä tarkoittaa: yhteiskunnallisen tilan on vastattava yleistä mielipidettä, mutta he epäilevät kaikkia tämän mielipiteen ilmauksia jotka eivät puhu olemassaolevan ikuisen järkkymättömyyden puolesta. Heidät olisimme tahtoneet vakuuttaa siitä, että ilman julkista keskustelua ei voida selvittää edes yksinkertaisimmankaan koulukirjan kelvollisuutta tai kelpaamattomuutta. Ja silloin on voitava myös sanoa: ”tämä tai tämä koulukirja ei kelpaa”, vaikka kirjan käytöllä olisi vuosisatojen perinteet ja yhtä monien määräysten tuki takanaan. Asiahan on kerta kaikkiaan niin, että jokaisella tulevalla polvella on oma mielenlaatunsa, omat vaatimuksensa ja tarpeensa, joita mikään aiempien aikojen viisaus ei ole kyennyt näkemään. Jos he haluavat, että julkisesti ei ilmaista minkäänlaista yleisiä asioita koskevaa uudistuksen tarvetta, niin silloin kaikki asioiden pakon joka tapauksessa synnyttämät uudistukset jäävät enemmän tai vähemmän satunnaisiksi oikuiksi, jotka vain satunnaisesti voivat synnyttää yleistä tyytyväisyyttä ja olla hyödyksi, koska myös niiden yhdenmukaisuus yleisen mielipiteen kanssa on silloin sattumankauppaa.

Toivomme tässä riittävän hyvin osoittaneemme yleisen keskustelun tarpeen opetuslaitoksessa, josta tässä on ensi sijassa ollut kysymys. Ymmärrys kuitenkin näissä niin kuin monissa muissakin asioissa kypsyy hitaasti, mistä todistaa muiden muassa se seikka, että Ruotsissakin vasta tänä vuonna on syntynyt kasvatustieteellinen aikakauslehti. On kuitenkin ilahduttavaa, että se saa ilmestymiseensä julkista tukea, koska hallitus näin tunnustaa julkisen keskustelun merkityksen ja tarpeellisuuden. Meidän ei tarvitse lisätä, että meidän mielestämme sellainen lehti on tarpeen myös meidän maassamme. Se saisi yleisen opetuksen edistämiseksi aikaan enemmän kuin mikään komitea pystyy saamaan aikaan silloin kun tuollaista julkista äänitorvea ei ole.