Uutisia

Tukholma. Kuningas on osittain vaihtanut neuvostoaan. Piispa Heurlin ja herrat Lovisin sekä Grubbe ovat eronneet ja heidän paikoilleen tulivat ritarihuoneen sihteeri Silfverstolpe, Sotakollegion presidenttinä toimiva kenraali Peyron sekä entinen valtiosihteeri Nordenfalk. Ensiksimainittu huolehtii kirkollisista asioista, toinen maanpuolustuksesta ja kolmas on neuvotteleva valtioneuvos, johon toimeen on kutsuttu myös ruukinomistaja Waern. – Svenska Tidningarin aiemmin esittämien näkemysten perusteella näyttää siltä, ettei tämä muutos voi saada kovin suurta suosiota. Näin siksi, että muutos tapahtui ennen valtiopäiviä, joiden koollekutsumiseen heinäkuussa näköjään siis yhä uskotaan, ja siksi että uusista henkilöistä ainoastaan vapaaherra Nordenfalk on tunnettu tiedoistaan ja taidoistaan, talouspolitiikan alueella nimittäin. Myös ruukinpatruuna Waernia, maltillista oppositiomiestä, pidetään jonkinmoisena poliittisena kykynä.

Pariisi. Ylähuoneen keskustelut opetuslaista ovat yhä selvemmin paljastaneet papiston vallanhimoiset ja ultramontaanit pyrkimykset. Ajan merkki sekin. – Fanaattisuuden jälkiä löytää monesta paikasta. Se teurastaa kristittyjä Turkissa ja hävittää juutalaisten asuntoja Preussissa. Haitilla ovat mustat verensä kiihkon ajamina järjestäneet verilöylyn mulattien keskuudessa.

Baijerissa sitä vastoin annettaisiin kaikelle turhalle riehumiselle pitkät, jos vain olut ei olisi käynyt niin riivatun kalliiksi. Niin on kuitenkin tapahtunut ja Münchenissä on piesty poliisisotilaita. Todelliset soturit, joiden suut eivät myöskään ole vasikannahasta ovat katselleet tätä varsin tyytyväisinä, siinä toivossa että oluen hinta laskisi samaa tietä kuin poliisin arvovaltakin.

Kuopio. Kelpo kaupungissamme riittää tällä hetkellä puheenaiheita. Kerrotaan, että kenraali Tšepurnoff vierailee pian kaupungissa tarkastamassa täkäläisen kasakkakomennuskunnan, että Porvoon hiippakunnan piispa saapuu lukion vihkiäisiin elokuussa ja että kaupunki menettää tähänastisen pormestarinsa, joka kuuluu valitun kihlakunnantuomariksi Liperin tuomiokuntaan – tarpeeksi uutisia yhdelle viikolle. Ja välillä nautitaan täällä harvinaisista sotilasharjoituksista muutoin hiljaisella koulutorilla, lukion vihkiäisjuhlallisuuksista tuumaillaan niitä näitä ja vielä enemmän aprikoidaan tulevaa pormestarinvaalia.

Sadetta on nyttemmin saatu reippaasti, paikoin myös lunta ja rakeita. Se ei kuitenkaan ole vaikuttanut lämpötilaan, joka on keskipäivällä ollut keskimäärin +10. Kesäksi jo suljetut kaakeliuunit ja kuusenoksilla koristetut liedet on jälleen pantu käyttökuntoon tukemaan nuoren toukokuunauringon hentoja voimia. Vasta eilen tuuli kääntyi etelään ja ilma kesäiseksi.

Helsingistä kerrotaan, että Runebergin runoelma ”Kuningas Fjalar” menee pian painoon. Kuuluisa Bessarabian kapteeni saa tietää, että ”tämä runoelma tulee murskaamaan tegnériläisyyden”, mutta kertoja on unohtanut ilmoittaa, mistä kelpo kapteeni nyttemmin saa oikeudet tegnériläisyyteen. – Turussa ilmoitetaan ”arvostettujen ja sivistyneiden vanhempien tyttärille” tarkoitetun rouvasväenkoulun avaamisesta 24. päivä tulevaa elokuuta. Kouluun on ilmoittauduttava saman kuun 22. päivään mennessä. Ehtona alemmille luokille pääsyyn on 8–12 vuoden ikä ja tavallinen katekismuksen tuntemus. Samoin kerrotaan, että kun herra Deland on pitkään näytellyt kelpo kaupungin asukkaille, niin siellä on vuorostaan pidetty tanssit herra Delandille, Helsingfors Tidningarin mukaan ”koko ryhmän jäsenille” eli myös häikäisevälle kaksoisarmolle.

Sivistyksen taso Suomessa

Todella kiitollisina Helsingfors Tidningarille käsittelemme muutamalla sanalla tärkeää aihetta, ”Suomalainen kirjallisuus ja sen tulevaisuus”. Lehden tällä otsikolla julkaisema artikkelisarja on kiitettävä todistus siitä, että toimittaja haluaa tarjota lukijoille myös vakavaa asiaa. Asianmukainen kohteliaisuus vaatii meitä kuitenkin pyytämään eräältä toiselta lehdeltä suopeaa anteeksiantoa, koska esiintymisemme tässä asiassa on vastoin tämän ”asiantuntemuksestaan” ja ”harkinnastaan” tunnetun lehden nimenomaista kieltoa. Yhtenä syynä tällaiseen lempeyteen voisi olla se kärsivällisyys, jolla yleisö ja me olemme odottaneet lehden lupaamia todisteita suomalaisen kirjallisuuden suurista edistysaskeleista viime vuosikymmenien aikana. Olisi korvaamaton vahinko, jos tuo todistelu menisi kokonaan myttyyn.

Helsingfors Tidningar on kuitenkin yhdessä meidän kanssamme myöntänyt suomenkielisen kirjallisuuden sekä määrällisen että sisällöllisen köyhyyden. Sama lehti on lisännyt tähän tunnustamiseen myös paljonpuhuvan vertailun Ruotsin ja Suomen kirjallisen tuotannon välillä. Vertailu osoittaa selvästi oman maamme absoluuttisen huonommuuden, koska sen mukaan kirjallisen tuotannon määrä Ruotsissa on seitsemän ja puoli kertaa suurempi kuin Suomessa. Mutta se kertoo vielä enemmän kuin H. T. luulee siitä löytävänsä. Se nimittäin olettaa eron johtuvan monista ulkoisista syistä ja maiden sivistyksellinen tasavertaisuus tekee eron odottamattomaksi. Mutta kuka epäilisi, etteikö kirjallisuuden tila jossain maassa samalla ole maan asukkaiden sivistystason mittari? Eikö H. T:n mielestä ”kansan henkistä toimintaa” voi mitata ”kirjojen tai painoarkkien lukumäärällä?” Ja mitä on sivistys, ellei ”henkistä toimintaa”, rakkautta kaikkeen ihmisen korkeampia henkisiä asioita koskevaan ja kykyä niitä edistää? Ei kai H. T. ole vertailussaan tyytynyt siihen hämärään käsitykseen, että molempien kansakuntien yksilöiden tietomäärä olisi yhtä suuri? Pelkästään sellainen tietäminen ei nimittäin ansaitse sivistyksen nimeä. Vieläkin halutaan usein erottaa siveellinen ja intellektuaalinen sivistys toisistaan ja sanoa, että jälkimmäinen voi olla erilaista, edellinen on yhtäläinen tai sitä on jopa enemmän niillä, jotka tietävät vähemmän. Tämä on kiistatonta. Näin voi todellakin olla asia. Mutta toistamme, ettei sellainen tietäminen ole sivistystä. Ja historian opetusten mukaan erityisesti niiden kansojen, joilla siveellinen rappio on yhtynyt laajaan tietämiseen, kirjallinenkin tuotteliaisuus on ehtynyt tai synnyttänyt surkeita tuotteita. Jos tilanne olisikin toinen, meidän olisi välttämättä hylättävä kaikki älyllinen sivistys turmiollisena. Katsottakoon sen vuoksi Ruotsin rikollisuuslukuja, jotka eivät suinkaan kerro parhaasta mahdollisesta. Jos myönnetään, että ”henkinen aktiivisuus” on siellä korkeampaa kuin Suomessa, niin on samalla tunnustettava että sivistystaso ylipäänsä on korkeampi. Mitä erityisesti siveelliseen sivistykseen tulee, niin luulisi olevan yleinen näkemys, ettei sitä voi mitata yksin teon lainmukaisuuden, vaan myös sen pohjana olevan siveellisen vapauden nojalla. Muutoinhan villejä olisi siveellisen sivistyksen kannalta usein pidettävä kaikkia kristittyjä kansoja korkeampitasoisina.

Jos siis myönnämme jonkin maan kirjallisuuden tason heikoksi ja todistamme asian näin olevan, niin samalla välttämättä myönnämme ja todistamme kansakunnan sivistystason alhaiseksi. Tämä ei mitenkään kiistä sitä, että kirjallisuus on samalla kertaa sivistyksen hedelmä ja toisaalta sivistyksen edelleen kehittymisen siemen.

Luulemme kokemuksen myös Suomen rajojen sisäpuolella opettaneen monelle, että ruotsinkielinen rahvas on suomalaista sivistyneempää. Kun astuu Uudenmaan tai Pohjanmaan rannikolla ruotsinkielisen talonpojan mökkiin, niin jo hänen ja hänen ympäristönsä ulkoinen olemus kertoo viljelyn ehtineen pitemmälle kuin suomalaisen savuisessa pirtissä. Lähempi tuttavuus ei millään tavoin kumoa tätä vaikutelmaa. Viittaamme esimerkiksi Kruunupyyn, Paraisten tai Kirkkonummen ruotsinkielisiin asukkaisiin. Heidän asuinpaikkojensa sijainti rannikolla on varmaankin tätä tilannetta edesauttanut. Mutta juuri se, että vieras heimo on asuttanut näitä seutuja, on loitontanut suomenkielisiä meren läheisyyden sivistävästä vaikutuksesta. Jokainen Ruotsissa käynyt tietää, että ruotsalaisen rahvaan korkeampi sivistys näkyy myös lahden toisella puolen. Helposti myönnetään kai myös se, ettei vuoden 1809 jälkeen uudelleenherännyt poliittinen tietoisuus ole voinut olla vaikuttamatta. Keski-Ruotsin sisäosissa sivistystaso on tunnetusti alhaisempi, mutta harvassa paikassa se silti on yhtä heikko kuin suomalaisilla yleisesti. Suomen ruotsinkielinen rahvas on tietoinen paremmuudestaan ja katselee suomenkielistä tietyllä sääliväisyydellä.

Syynä näiden aiemmin yhdistyneiden kansojen sivistystason erilaisuuteen lienee se, että kristinusko ja järjestynyt yhteiskunta ovat Ruotsissa vanhempaa perua kuin Suomessa. Kukaan ei myöskään voine sivuuttaa sitä olennaista merkitystä, joka ensiksi mainitun valtiollisella itsenäisyydellä ja jälkimmäisen riippuvuudella on täytynyt olla sivistyksen edistymiseen. Jos Suomella onkin ollut onni saada ruotsi opetuksen ja lainkäytön kieleksi, niin tämäkään ei ole juuri edistänyt sen kansan sivistystä, joka ei tuosta kielestä ymmärrä kuin kaksi sanaa, ”herra” ja ”renki” ja jolle edellinen tavallisesti merkitsee samaa kuin ”ruotsalainen mies”.

Rahvaan välisen erilaisuuden näissä maissa täytyy näkyä myös keskiluokan sivistyksessä, kun taas ylimmän yhteiskuntaluokan sivistyksen sanotaan olevan yhtäläinen koko Euroopassa ja se voidaan tässä sivuuttaa. On outoa ajatella, että tilanne voisi olla toisin, että Suomen kansa olisi ruotsalaisia lyhemmässä ajassa saavuttanut saman sivistystason. Minkälainen kokemus puhuu tällaisen oletuksen puolesta? Ja mihin perusteisiin kuvitelma suomalaisten nopeammasta edistymisestä voisi nojautua? Antaako suomalaisen kansanluonteen tunnettu velttous ja saamattomuus kenties selityksen? Riittäisikö se ehkä korvaamaan kaikki ne epäsuotuisat olosuhteet, jotka ovat haitanneet sivistyksen etenemistä Suomessa, mutta eivät Ruotsissa? Tällainen kansakunnan nopeampi edistyminen voi tapahtua vain yhdellä ehdolla, josta puhumme tuonnempana.

Illuusioista luopuminen voi olla vaikeaa, varsinkin sellaisista jotka hivelevät kansallista turhamaisuutta. Mutta niistä pääseminen on terveellistä ja hedelmällistä. Juuri ne nimittäin luovat ”ahdasta näkemystä elämästä, eräänlaista henkistä likinäköisyyttä, joka kiinnittää ihmisen mielen ja pyrkimykset siihen turpeeseen, josta hän on syntynyt ja estää katsomasta vapaasti maailmaa, suurten eturistiriitojen opettavaista taistelua ja ikuisen alati uusissa muodoissa ilmenevää, jalostavaa esiintymistä”. Sen, joka valittaa tällaista likinäköisyyttä, pitäisi myös kyetä luopumaan harhaluuloistaan. Ja juuri sellainen harhakuvitelma on H. T:n lähtökohta, että Suomen ja Ruotsin ”voidaan perustellusti katsoa olevan samalla sivistystasolla”.

Edelliseen liittyy läheisesti kysymys kirkon ja papiston suhteesta kansakunnan sivistykseen. H. T. on vedonnut tähän seikkaan osoittaakseen, että papiston pitäisi muodostaa kansanjoukkoja ja sivistyneistöä välittävä rengas niin ettei se Saiman väitteiden mukaisesti olisi erillään kansasta ja suomalaisesta kansallisuudesta.

Emme aio kieltää uskonnollisen kasvatuksen suurta merkitystä kaikkien kansakuntien sivistymisessä. Emme myöskään epäile, etteikö Suomen papisto kaikkia muita säätyjä paremmin tunne varsinaisen kansan ajatuksia ja tunteita. Useimmille muille säätyläisillehän kansan ajattelutapa ja suomalainen kansanluonne on yhä tänä päivänä täysi arvoitus. Mutta tämän seikan tunnustaminen ei tee meitä sokeiksi sille, mikä papiston todellinen suhde sivistyneistöön ja varsinaiseen kansaan tällä hetkellä on.

Aina uskonpuhdistuksen ajoista lähtien on uskallettu sanoa, että kirkko niin kuin mikä hyvänsä inhimillinen laitos ei enää vastaa täysin tarkoitustaan, ellei se kehity ajan mukaisesti. Ilman tarkempaa tutkimusta luterilaisen kirkon nykytilasta haluamme vain viitata sen piiristä tunnettuihin ilmiöihin, jotka jokaisen puolueettoman tarkastelijan mielestä osoittavat, ettei se enää tyydytä kansan henkisiä tarpeita yhtä hyvin kuin aiemmin. Saksan protestanttisten kirkkojen tilanne lienee monelle lukijalle tuttu. Moninaiset kiistat nousevat osin tieteen vaatimuksesta suuremmasta itsenäisyydestä suhteessa kirkon hyväksyttyyn oppiin, osin intomielisen hurskauden pyrkimyksistä palauttaa kirkko siksi mitä sen on ollut ja mitä sen tämän suunnan mielestä pitäisi olla. Nämä kiistat ovat vuosikymmenien ajan valmistelleet tietä uudistuksille, joihin osin on jo ryhdyttykin. Tieteen kirkonvastaista reaktiota voidaan perustellusti pitää eräänä osoituksena siitä, että kirkon vaikutus kirjallisesti sivistyneisiin on vähentynyt. Pietismi ja senkaltaiset liikkeet taas todistavat samanlaisesta kehityksestä vähemmän sivistyneen suuren enemmistön keskuudessa. Ruotsissa ja Suomessa viimemainitun kaltaiset liikkeet ovat ilmaisseet tyytymättömyyttään vallitseviin oloihin, Ruotsissa myös tiede on alkanut horjuttaa kirkon oloja. Onpa siellä voimallisesti todistellen ja kaunopuheisesti koetettu löytää kirkon paikalleen pysähtyneistä oloista syy myös siveellisyyden rappioon kansanjoukkojen keskuudessa. Eikä Svenska Biet, josta meilläkin näitä väitteitä on luettu, ole tähän asti esittänyt mitään niitä vastaan, vaikka se on aina halunnut olla kirkon innokas soturi. Myös meidän maassamme on alettu puhua näistä asioista. Viittaamme vain Finlands Allmänna Tidningin numeroon 29.

Tällä olemme halunneet osoittaa, että kirkon vaikutus sekä kansanjoukkoihin että sivistyneistöön on ajan mittaan heikentynyt. Kenellekään ei ole uusi asia, että tämän tilanteen taustana on koko nykyisen ajan suuntaus. Kun nykyaika on irrottanut valtion kirkon johdosta, se samalla vaatii myös muuta sivistystä kirkon välittämän rinnalle. Siksi eksytäänkin kauas todellisesta tilanteesta, jos H. T:n tavoin katsomme maamme papiston ”kaikkina uuden ajan aikakausina” olleen kansallisuutta ja vierasta sivistystä yhdistävä tekijä. Papisto ei ole enää ainoa eikä edes merkittävin älyllisen sivistyksen hallussapitäjä. Sen toiminta rahvaan sivistämiseksi toki jatkuu, mutta edellä esitettyjen syiden johdosta se ei enää vaikuta yhtä laajasti ja perusteellisesti kuin ennen. Sitä vastoin jokapäiväinen kokemus osoittaa, että papiston vaikutus niin sanottuun sivistyneistöön on monin tavoin vähentynyt. Tällainen vaikutus voikin perustua vain syvempään näkemykseen henkisissä asioissa ja se liittyy juuri niihin. Mutta miten kirkko voisi antaa sivistyneille luokille suomalaista kansallisuutta, on meille arvoitus. H. T. ei voine ajatella, että papisto jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja seuraelämässä sellaista välittäisi. Sitä nimittäin ohjaavat kai vähän muut kuin kirkon palvelijat?

Mutta jos tämäkin johdattaja suomalaisen kansallisuuden yhdistämiseksi korkeampaan sivistykseen kaatuu, niin emme halua kiistää, etteikö myös meidän suurelta osin suomalaista alkuperää oleva sivistyneistömme ole säilyttänyt jonkinlaisen vivahduksen kansansa ominaispiirteistä ja luonteesta. Olemme tässä asiassa väittäneet ainoastaan (Saima nro 1), että varsinaisen suomalaisen sivistys ja hänen kirjallisuutensa ovat sivistyneemmille yhteiskuntaluokille vieraita, mistä syystä ne harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät myöskään ole tästä kirjallisuudesta kiinnostuneet. Heidän omansa taas on vierasta lainaa, jolla ei ole elinvoimaa.

Myönnämme, että väitettämme ei tässä tapauksessa voi niinkään todistaa vaan sen totuuden voi vain tuntea ja välittömästi kokea. Voidaan tosin kysyä, millä tavoin sivistyneistö on osallistunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimintaan? Kuinka moni on tutustunut siihen kirjallisuuteen, jonka Lönnrot on tuonut päivänvaloon? Kuka on kirjoittanut Suomen historian, kuka sen maantieteen, kuka koonnut tilastotietoja? Vastaukseksi esitetään muutaman sivun mittaisia opetusvihkoja. Mutta todellinen kiinnostus ei tällaisissa tuotteissa ilmene. Kuinka heikkoja ovatkaan olleet yritykset kirjoittaa kansalle? Maamme lehdet kirjoittavat suomalaisen kansallistietoisuuden heräämisestä. Mutta missä näistä lehdistä löytää sanaakaan suomen kieltä – jollei niiden ruotsinkielen fennisismejä lasketa? Hävetäänkö siis kansan kieltä? Ei, sen rikkautta ja kauneutta ylistetään. Mutta tiedämme aivan hyvin, että juuri sille kansakunnan sivistyneelle osalle, jonka papiston väitetään tehneen kansallismieliseksi, suomen kieli on käsittämätöntä tai vastenmielistä. Heille on selvää, että senkaltaiset yritykset voisivat romahduttaa heidän ihanien tuotteidensa menekin.

Jos maassa todella olisi kirjallisuutta, niin voisi myös kysyä, onko se kansallista. Ja tästä hedelmästä voisi ehkä saada selville, mistä juuresta se on kasvanut. H. T. on toki jonkinlaisella vakaumuksella maininnut Porthanin, ”Vanhan sotilaan” ja Hirvenhiihtäjät. Meille tekee kuitenkin pahaa nähdä, että tässäkin tyydytään pelkkiin illuusioihin. Mikä nimittäin antaa Porthanin nimelle sen glorian? – Voi tuntua odottamattomalta, jos vastaamme: ei mikään hänen kirjoistaan! Varsin harvat tässä maassa edes tietävät, mitä Porthan on kirjoittanut. Me tunnemme vain hänen huomautuksensa Juusteenin kronikkaan. Mutta ne kertovat pikemmin keräilijästä kuin tiedemiehestä. Meidän tietääksemme hänen toimintansa ei koskaan yltänyt minkäänlaiseen tieteelliseen kokonaisuuteen. Vain perinteinen käsitys hänen rakkaudestaan asiaansa on tehnyt hänen nimensä sekä rakastetuksi että kunnioitetuksi. Franzénin laulut olisi voitu kirjoittaa missä hyvänsä Pohjolassa, yhtä hyvin Pohjanlahden länsi- kuin sen itärannalla. ”Vanha sotilas” on laulu, jollaisia on kaikissa maissa ja kaikkina aikoina. Runeberg käsittelee ”Hirvenhiihtäjissä” kansan elämää ja runoilijan katse tavoittaa sen ominaisluonteen. Mutta lähemmin tarkasteltaessa saattaisimme löytää siitäkin kohtia, joihin tällainen luonnehdinta ei sovi. Myönnettäköön sekin, että tämä eepos on kaikkein kansallisinta, mitä meillä on ruotsiksi kirjoitettu. Yksi ainoa poikkeus ei kuitenkaan merkitse, kun kysymys on koko Suomen kirjallisuudesta.

H. T:n esittämät esimerkit eivät siis kelpaa todisteiksi. Vielä vähemmän siksi, että näiden harvojen näytteiden pitäisi todistaa vain poikkeusta säännöstä. Kukaan ei nimittäin liene kuullut sellaisesta kansalliskirjallisuudesta, joka ei käytä kansakunnan kieltä. Näiden esimerkkien tarkasteleminen onkin siksi tarpeetonta. Kukaan ajatteleva ihminen ei uskaltane kiistää sitä, että maan omakielisen kirjallisuuden puuttuminen todistaa myös kansalliskirjallisuuden puuttumista.

H. T:n väitteistä huolimatta pysymme siis lujasti sillä kannalla, että Suomen korkeampi sivistys ei ole kansallista ja että rahvaan sivistys sen vuoksi on siitä eristetty. Olemme myös koettaneet osoittaa, että maan ylipäänsä alhaisempi sivistystaso vaikuttaa myös kirjallisuuden huonommuuteen. Edelleen olemme sanoneet, että ensiksi mainitusta syystä puuttuu sellainenkin kirjallisuus, joka voisi vastata kansakunnan sivistystasoa ja se taas, mitä on olemassa, on samoista syistä vailla merkitystä.

II Ainoa tarpeellinen, eikä vain kotimaiselle

kirjallisuudelle [nro 24, 13.6.1844]

Jollei Suomen vähäiseen kirjalliseen tuotteliaisuuteen olisi muita syitä kuin kansan vähäinen sivistys, niin asiahan olisi aivan kunnossa eikä itsetyytyväistä uneksintaa juuri häirittäisi. Mutta jos päinvastoin halutaan arvioida sivistystä kirjallisen köyhyyden perusteella, niin edellistä alennettaisiin liikaakin. Sivuuttamatta sitä, mitä sivistys tässä suhteessa tekee tarpeelliseksi, olemme osoittaneet, että yksi asiaan vaikuttava syy on korkeamman sivistyksen ja kansallisuuden heikko yhteys.

Edellisessä numerossa koetimme tehdä selväksi, että tämän väitteen täysin sitova todistaminen edellyttäisi jo kirjallisuuden olemassaoloa. Mutta sitä vähää, mitä on, ei varmasti voida osoittaa kansalliseksi tai omintakeiseksi. Jos yksinomaan Suomen historiaa käsittelevillä kirjoilla onkin kansallinen aihe, tai jos on olemassa suomalaista kansanelämää käsittelevä eeppinen runoelma, niin se ei anna maan kirjallisuudelle mitään omintakeista leimaa. Jos esimerkiksi ruotsalaiset olisivat jotain sellaista sille ominaista havainneet, niin he olisivat varmasti suhtautuneet asiaan paljon kiinnostuneemmin kuin nyt, jolloin he näkevät suomalaisessa kirjallisuudessa vain heidän omansa latteaa jäljittelyä. Eiväthän ruotsalaiset ole lainkaan epäröineet omia itselleen ja omaan kirjallisuuteensa kaikkea kelvollista, mitä suomalaiset ovat ruotsiksi kirjoittaneet, aavistamatta lainkaan että he ovat siten omaksuneet kirjallisuuteensa vieraita aineksia.

Sitä vastoin juuri se, että Suomen kirjakieli on ruotsi ja ettei kansalliskirjallisuutta sanan yleisesti hyväksytyssä merkityksessä siten ole, todistaa meidän väitteidemme puolesta. Ja kun lisäämme tähän vielä ruotsinkielisen sivistyneistömme ja suomalaisen rahvaan välisen tunnetun suhteen, niin toivomme todistelumme riittävän vakuuttamaan lukijan asiasta. Maamme korkeampi sivistys on lainaa ja siinä liikkuva henki on täysin toinen kuin se, joka leimaa suomalaisen rahvaan ajattelua ja tunnetta ja joka ilmenee myös rahvaan alkuperäisessä, kotimaisessa kirjallisuudessa. Tämä kaikki tarvitsee mielestämme todellakin vain sanoa julki, jotta se yleisesti tunnustettaisiin.

Kun puhumme kansalliskirjallisuudesta, asiayhteys vaatii palauttamaan mieleen, mitä sillä pitäisi tarkoittaa. Sen laajuutta on määritelty eri tavoin. Ilmeisesti määrittelemistä varten ei kuitenkaan ole muuta luotettavaa perustaa kuin laskea siihen kaikki, mikä ilmaisee kansakunnalle ominaista henkistä kehitystä. Ulkopuolelle jättäisimme tällöin ainoastaan niin kutsutut eksaktit tieteet ja filologian sikäli kuin tämä ei liity historiaan tai spekulaatioon, niihin sovellettuna. Matematiikan kaavat ja luonnontieteelliset havainnot ovat mainitusta kehityksestä riippumattomia. Mutta uskonnollinen tietoisuus, oikeuskäsitteet, käsitykset niin ihmiskunnan kuin kansakunnan omastakin historiasta, runoilijan tapa tuntea ja ajatella, kaikki tämä kehittyy eri kansakunnissa eri tavoin ja siksi kaikki niihin liittyvä kirjallisuus ilmaisee kansakunnan henkistä elämää. Myöskään puhtaasti muodollista tietoa kansakunnan kielestä tai sen pelkkiä historiallisia annaaleita ei siten voi lukea kansalliskirjallisuuteen.

Entä mitä tämän lajin kotimainen kirjallisuus nyt osoittaakaan? Ja jos jotain sellaista onkin olemassa, niin kuka voisi kiistää, etteikö sellainen kirjallisuus voi ainoastaan kansakunnan omalla kielellä olla, mitä sen pitää ja ettei kansakunnan henkisen elämän ilmaisemiseksi itse asiassa ole muita sanoja kuin se kieli, jossa tämä erityinen kansakunta henkisesti elää ja liikkuu? – Olisi sitä vastoin lapsellista väittää, että meillä on suomalaisessa runoudessa kirjallisuus, jonka voi sanoa kattavan koko tässä määritellyn kansalliskirjallisuuden alueen. Vuosisatoja vanha ja yhtä kauan sitten loppuun kirjoitettu kirjallisuus nimittäin ilmaisee menneiden sukupolvien henkisyyttä, ei nyt elävän kansakunnan.

Jos siis ajatellaan, mitä kansalliskirjallisuus pitää sisällään, on jokaista yritystä osoittaa sellaisen olemassaolo meidän maassamme pidettävä hyväntahtoisena illuusiona. Samoin on toisaalta myönnettävä, että suomenkielen omaksuminen ja muodostaminen maan kirjalliseksi kieleksi on kansalliskirjallisuuden synnyn välttämätön ehto. Helsingfors Tidningar on tosin rohkeasti kysynyt: ”Halutaanko tieteellistä kansalliskirjallisuutta?” ”Tai kaunokirjallista?” ja vielä rohkeammin tarjonnut molempia; tarkemmin harkittuaan sama lehti on kuitenkin selittänyt, että kansalliskirjallisuuden puute on kirjallisuutemme yleisen heikkouden tärkein syy. Ja kun se lisäksi muistuttaa, että ”kirjallisuudella ei juuri ole kansallista merkitystä, koska sillä ei ole mitään muutakaan merkitystä” niin kysymys on vain ongelmasta, johon lehti on omien päätelmiensä kautta päätynyt. Näin montaa artikkelia ei olisi tarvittu siihen tulokseen pääsemiseksi, että maan kirjallisuus on köyhää koska kansalliskirjallisuus puuttuu ja että se ei ole kansallista, koska se on niin köyhää. Myönnämme, että tällä kehäajatuksella on hyvä tarkoitus, mutta asia kaipaa suoria latuja. Ja vastoin H. T:n oletusta olemme sitä mieltä, että laiskuudelta ja itsetyytyväisyydeltä on vietävä kaikki tuki, jokainen kaivattu veruke jotta se voitaisiin kitkeä pois. Mitä selvemmin ihminen oivaltaa sen, mitä häneltä puuttuu ja mitä syvemmin hän tuntee tarpeensa, sitä helpompaa hänen on täyttää se. Jos tilanne on vielä siedettävä, niin se ei saa esiin kaikkia henkisiä voimavaroja. Mutta ne moninkertaistuvat silloin kun kysymys on siitä, olla vaiko ei olla.

Yksinkertaisimmankin laskelman avulla on helppo ymmärtää, että maan kirjallisuus lisääntyisi määrällisesti, jos sen kieli olisi suomi. Melkein kaikki se, mitä Ruotsin kirjakauppa nyt meille lähettää alkuperäisteoksina ja käännöksinä, sisältyisi silloin kotimaiseen kirjallisuuteen. Puhtaan tieteellisten julkaisujen lukumäärä on luonnollisista syistä pieni myös Ruotsissa. Mutta ne monet tieteelliset artikkelit, joita kirjoitetaan suurelle yleisölle, pitäisi silloin joko kääntää tai korvata kotimaisilla alkuperäisteoksilla. Ovathan jälkimmäiset tieteenharjoittajan kannalta aina houkuttelevampia kuin käännöstyö, jota hän usein pitää itselleen vähemmän soveliaana. Myös ruotsalainen kaunokirjallisuus tulisi saattaa suomenkielisen asuun ja jos se tapahtuisikin valikoiden, niin siinä ei paljoa menetettäisi varsinkin kun lähdemme siitä, että kun rakkaus isänmaamme kieleen heräisi ja sen osaaminen tulisi yleisemmäksi, olisi myös runollisten taipumusten helpompi kehittyä ja ylipäänsä kaunokirjallisuutta viljeltäisiin enemmän kuin nyt.

Nykyisessä tilanteessa kotimaisen kirjallisuuden määrällinen kasvu taas on ehkäisty eikä myöskään ole paljon toivoa, että se koskaan tulisi sisällöltään kovin merkittäväksi. Vai kuka toivoo, vaikkei muita esteitä olisi, että Suomen ruotsinkielinen kirjallisuus koskaan kykenisi kilpailemaan Ruotsin oman kirjallisuuden kanssa? Ruotsilla on etunaan vanhempi ja pitemmälle ehtinyt sivistys; sen kirjallisuudella on jo itse kansakunnan historian voimakkaasti tukema historia; maalla on tiedemiehiä, jotka ovat käänteentekevinä jääneet tieteen historiaan; sillä on runoilijoita ja kirjailijoita joiden teoksia luetaan kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Ruotsilla on etua sijainnistaan Euroopan sivistyneimpien kansakuntien läheisyydessä, heimolaisuudesta Saksan kanssa ja tulevaisuudessa epäilemättä vielä merkittävämmästä sukulaisuudesta Tanskan ja Norjan kanssa. Mitä Suomen ruotsinkielisellä kirjallisuudella on asettaa tämän rinnalle? Sillä ei ole edes nimeä, joissakin päivälehdissä tekaistua lukuun ottamatta; miten sillä siis voisi olla oma historia? Sillä ei ole menneisyyttä ja kuka voisi osoittaa, että sillä on jonkinlaisia toiveita tulevaisuudesta? Kuinka se koskaan voisi olla muuta kuin mitä se on ollut – ruotsalaisen kirjallisuuden vähäpätöinen lisä? Kuka avoimin silmin asioita tarkasteleva voisi kieltää, että Ruotsissa on vuoden 1809 jälkeen vuosi vuodelta vähemmän välitetty tutustua Suomen harvoihin kirjallisiin tuotteisiin? Ruotsalainen sivistys ja kirjallisuus ei nykyään etsi tukea Pohjanlahden tältä puolen.

Ja ennen kaikkea: miten kirjallisuus koskaan voisikaan kukoistaa jollain muulla kuin kansakunnan omalla kielellä? Voiko kieli olla ihmiselle niin yhdentekevä asia, että hän voi pukea isänmaaltaan saamansa, hänelle ja hänen kansakunnalleen yhteisen sivistyksen mihin asuun tahansa? Joku ehkä ajattelee: äänne kuin äänne, kieli kuin kieli: ne ovat vain erilaisia tapoja ilmaista samoja ajatuksia. Mutta ihminen ei välitä sanoissaan vain ajatuksiaan, hän uskoo ja tuntee, tietää ja tahtoo sanallisesti ja hänen ajattelunsa, koko hänen järjellinen olemuksensa elää ja liikkuu kielessä. Miten kansakunnan henkinen laatu siis voisi tuoda itseään ilmi muulla kielellä kuin omallaan? Miten kansa kykenisi rakastamaan sen ilmauksia, jos ne esiintyvät vieraassa ja lainatussa muodossa josta kansa ei tunnista omaa toimintaansa? – Tämän soveltamista koetetaan estää sanomalla: ruotsihan on maan sivistyneiden äidinkieli. Kysykää silloin, ovatko ruotsalaiset luopuneet tästä kielestään! Vai ovatko nämä sivistyneet ruotsalaisten äitien lapsia ja puhuvat heidän kieltään? Miksi he sitten kutsuvat itseään suomalaisiksi? – Ei ole mitään kolmatta. Joko he orjailevat vieraan sivistyksen ja vieraan kielen alla ja silloin tämä ies on viskattava pois tai he ottavat tämän sivistyksen ja kielen omakseen ja silloin he luopuvat omasta kansallisuudestaan.

On siis turhaa luetella muita syitä maamme kirjallisuuden alhaiseen tasoon. Täällä kirjoitetaan vähän, luetaan vähän, ollaan kylmäkiskoisia ja hitaita, harjoitetaan leipäopintoja, kirjakauppa on kehnossa tilassa, kustannustoimintaa ja tekijänpalkkioita ei ole – mitä tämä kaikki on muuta kuin seurausta kahdesta syystä: sivistys on heikkoa, kansalliskirjallisuutta ei ole. Nämä kaksi seikkaa taas liittyvät yhteen ja perustuvat toisiinsa. Mitä lörpöttelyä onkaan silloin vastata kysymykseen, mitä on tehtävä, tällä litanialla: jos suomalaisen luonteen itseriittoisuutta ja kylmäkiskoisuutta ulkoisille virikkeille jossain määrin voitaisiin vähentää, jos päästäisiin siitä ennakkoluulosta että lukeminen on työtä, jos seuraelämässä käsiteltäisiin kirjallisia aiheita, jos klassinen koulusivistys tekisi oikeutta nykykirjallisuudelle, jos leipäopinnot voitaisiin muuttaa vapaaksi opiskeluksi” jne. jne. jne.

Sanokaa kaiken tämän sijaan: Jos kansakunnan kieli olisi myös kirjallisuuden ja sivistyksen kieli! – Silloin tiedämme myös, mitä ”tulee toivoa”. Yksikään kansakunta ei ole koskaan säilyttänyt kansallisuuttaan luopumalla omasta kielestään, ikään kuin pelastamalla henkisen elämänsä vieraassa talossa. Mutta jos kansalla on jotain, minkä kautta se on kutsuttu edistämään ihmiskunnan yleistä kehitystä, niin se on olemassa vain siten, että kansakunta on oma itsensä ja sillä on luja olemassaolonsa oman henkensä syvyyksissä. Muuten ”sopii toivoa” – ei mitään.