Saima nro 22, 30.5.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
30.5.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomailta

Ruotsi. Kuten tunnettua, jätti Vasan prinssi, entisen kuninkaan Kustaa IV Aadolfin poika, joka nykyään on kenraalina Itävallan palveluksessa, pian Kuningas Oskarin valtaistuimelle nousun jälkeen useille hoveille omista luulotelluista oikeuksistaan muistuttavan protestin. Asiaa on kommentoitu Ruotsin lehdissä ja muiden muassa Den Konstitutionelle on tarkastellut mainittujen oikeuksien legitiimisyyttä. Lehti esittää jälleen käytettävissä olevat todisteet sen yhtä usein esitetyn kuin kiistetynkin väitteen puolesta, että Kustaa Aadolf ei olisi ollut isänsä poika. Mutta kiistattomimman todisteen mainittujen oikeuksien merkityksettömyydestä esittää kuningas Oskar, joka vastaa protestiin kumoamalla määräyksen jonka mukaan kaikki kanssakäyminen entisen kuninkaan, hänen puolisonsa ja lastensa kanssa tulkitaan valtiopetokseksi. Tämän toimenpiteen voi olettaa saavan kannatusta. Määräyshän on jo aiheuttanut karkotuksia ja sen kumoamiseksi tehtiin aloite myös viime valtiopäivillä. Epäilemättä kumoaminen merkitsee kuitenkin melkoista nöyryytystä eräälle tietylle puolueelle, joka piti melua aloitteen lainvastaisuudesta. Ja nyt Svenska Biet kuitenkin ylistää aloitetta maailman lapsellisimmalla tavalla ja täysin unohtaen, mitä on tapahtunut. Jälleen uusi todiste siitä, kuinka paljon arvoa tällaisten suitsuttelijoiden puheille on pantava.

Espanja. Tuorein uutinen tietää kertoa, että ”hienokäytöksinen” herra Bravo on toistaiseksi poistunut näyttämöltä ja uusi hallitus on muodostettu sota- ja pääministerinä toimivan kenraali Narvaëzin johdolla. Narvaëzin mukana ovat valtaan tulleet kuitenkin vain saman puolueen (Moderados) uudet miehet. Kaikkien kuvausten perusteella kenraali vaikuttaa lujalta ja rohkealta mieheltä, ei kuitenkaan voimakastahtoiselta eikä päättäväiseltä. Hänen edeltäjänsä sitä vastoin osoitti myös näitä ominaisuuksia, jotka ovatkin tarpeen sillä tiellä jota hallitus nyt kulkee – siis taantumuksen. Narvaëzin hallituksella on puolellaan se etu, että se voi käyttää hyväkseen edeltäjänsä laatimaa painovapauslakia tarvitsematta lainkaan vastata sen valtiosäännön vastaisesta syntymisestä. Lain syntytapa tuntuu kuitenkin vastaavan sen sisältöä, koskapa onnellisesta maasta ei kuulu muuta kuin kiitosta. Kaikkialla lauletaan Te Deumia leskikuningattaren paluun johdosta – paitsi Pyreneillä, jossa karlistien kapina on saanut seurakseen Esparteristit etelässä. Myös Portugalissa on jatkuvaa pientä nahistelua, vaikka Almeida onkin vallattu ja kapinan johtaja kreivi Bonfim siirtynyt Espanjan puolelle, luultavasti siksi että Afrikassa, jonne monet kapinoitsijat on lähetetty, on kreivin mielestä aivan liian lämmintä.

 

–––––––––––––––

Vasa Tidning pyrkii kiitettävällä tavalla tekemään lahjakkaita rahvaanmiehiä tunnetuiksi myös suurelle yleisölle. Ensimmäisenä se kiinnitti huomiota nyttemmin Vaasaan asettuneeseen kronometritehtailija Särkelään ja nyt lehti on esitellyt kolmen muun taidokkaan miehen elämää ja toimintaa. Kaksi heistä on veljeksiä, Olof Henric Helander ja Leander Helander Ylivieskan kappelista Kalajoelta. Lukija saa parhaan kuvan heidän toiminnastaan, kun kerromme, että he ovat tunnettujen pohjalaisten metallikynttilänjalkojen mestareita. Mutta he valmistavat vieläkin suurempaa taitoa vaativia tuotteita kuten maanmittarin työvälineitä, kauppiaiden viljavaakoja ym. Vasa Tidning kertoo näiden olevan erittäin tarkkaa, jopa ”täydellistä” työtä. Paitsi messinginvalajia veljekset ovat myös seppiä, kulta- ja hopeaseppiä, sorvareita, puuseppiä, vaununtekijöitä, hitsareita ja kellontekijöitä. Samanlainen on myös kolmas, Martin Lassus Vöyristä. Hän on puunleikkaaja, kivenhioja, maalari ja kultaaja. Erityisesti hän on paneutunut kahteen viimeksi mainittuun ammattiin maalatessaan ja koristellessaan monia maamme kirkkoja. Samalla kaikki nämä miehet ovat taitavia ja ahkeria maanviljelijöitä. Tuhattaituruus on tosin todelliselle lahjakkuudelle yleensä yhtä turmiollista kuin epäedullistakin. Mutta kaikilla itseoppineilla se näyttää kuuluvan asiaan. Koulutuksen puute estää heitä tyydyttämästä voimakasta tekemisen haluaan vain yhden taidon puitteissa. Tästä kärsivät sekä he itse että heidän osaamisensa. Mitä olisikaan tällaisista miehistä voinut tulla, jos he olisivat syntyneet Pariisissa tai Lontoossa Ylivieskan ja Vöyrin sijaan?

 

Käsityöpajojen tilasta

Tiedämme, kuinka pitkiä ja kiivaita taisteluja on käyty elinkeinovapauden hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta. Näiden kiistojen aikana on tuotu julki monta hyödyllistä totuutta ja moni hedelmällinen mielipide on päässyt juurtumaan. Mutta kun kysymys on näin käytännöllisluontoisesta asiasta, voivat ainoastaan kokemuksen tarjoamat todisteet ratkaista.

Ja mitä kokemus sitten opettaa? Niissä maissa, joissa on elinkeinovapaus, teollisuus on kiistämättä edistynyt nopeasti ja käsityöläisten asema parantunut. Käsityöläisten yleissivistys, ammattitaito ja työhalu on parantunut ja tämän myötä heille on tarjoutunut monin verroin uusia tilaisuuksia hyvään toimeentuloon. Sitä vastoin niissä maissa, joissa ammattikuntalaitos yhä kahlehtii käsiteollisuutta, on kaikissa näissä suhteissa poljettu paikallaan, ellei menty suoranaisesti taaksepäinkin. Ja samansuuntaisia kokemuksia on saatu myös niiltä käsityönaloilta, jotka teollisuuden nimellä ovat vapautuneet muuten voimassa olevista ammattikuntamääräyksistä, kun niitä verrataan ammattikuntalaitoksen piirissä olevaan käsiteollisuuteen.

Ja vaikkei tällaisia kokemuksia elinkeinovapauden hyödyllisyydestä olisikaan, niin ammattikuntien soveltumattomuuden nykyaikaan todistaisi jo se, ettei niistä voida osoittaa koituvan ainuttakaan etua. On helppoa väittää, että ammattikuntalaitos esim. antaisi kuluttajalle takeet tuotteen kelvollisuudesta. Suurissa kaupungeissa voisi luulla kokemuksen tällaista väitettä vahvistavankin. Tällöin unohdetaan kuitenkin se, että kulutuksen kasvu suurissa kaupungeissa tekee mahdolliseksi tehdasmaisen tuotannon myös käsityöpajoissa. Niissä käytetään silloin osin ulkomaista työvoimaa sellaisista maista joissa elinkeinovapaus on voimassa, ja osin ammattikuntaan kuulumatonta työväkeä. Mutta jos sitä vastoin tutkimme tilannetta vaikkapa Suomen pikkukaupungeissa, niin näemme tavaran tavallisesti olevan kallista ja huonoa ja tuottajan elävän köyhyydessä. Kaikkein yleisimpiä tarvekaluja valmistavat tavalliset käsityönalat eivät siten kykene täyttämään yleisön kysyntää. Puhuimme toisaalla siitä, miten huonolla tolalla sepän työt maassamme ovat. Jokainen lukko, jokainen veitsi ja haarukka, talonpojan lapio ja kuokka ovat ulkomaista tekoa. Monin paikoin ei saa edes kunnollista hopealusikkaa tai piipunhelaa. Hyvän sohvan tai tuolin valmistaminen on kotimaiselle teollisuudelle tavallisesti liian suuri vaatimus. Sorvarille, joka valmistaa käyttökelpoisia piipunvarsia tai imukkeita, on varmasti kysyntää kaikkialla maassa. Takkia ei Helsingin ulkopuolella juuri osata ommella, eivätkä sielläkään muut kuin saksalaiset. Myös hattujen valmistus on keskittynyt pääkaupunkiin ja useimpiin jalkineisiin on maaseudulta saatu vain nahka. Eräissä osissa maata koko vaatetus on ulkomaista tuotantoa.

Muissa maissa, joissa ammattikuntalaitos on yhä voimassa, olot ovat jokseenkin samanlaiset. Ruotsissa ammattikunnat kukoistavat vielä kaikessa ihanuudessaan ja maan elinkeinoelämä olisikin täysin samassa jamassa, elleivät tehtaat sen rappiota hivenen lieventäisi. Mutta sielläkään käsityöammatit eivät kykene läheskään tyydyttämään päivittäisiä tarpeita. Edes Tukholmassa ei saa helsinkiläisten veroisia tuotteita. Tämä taas johtuu luullaksemme siitä, että Helsinkiin on Pietarin kautta helpompi saada saksalaista ja tanskalaista työväkeä.

Ammattikuntalaitosta on usein haluttu puolustaa sillä perusteella, että se muka antaisi yhteiskunnalle varmemmat takeet työntekijän siveellisyydestä kuin elinkeinovapaus. Jokapäiväinen kokemus opettaa kuitenkin, että nämä takeet ovat yhtä tyhjän kanssa ja että jotkut mestaritkin ovat epäsäännöllisen elämänsä vuoksi vajonneet puutteeseen ja kurjuuteen. Kenties suurin osa työläisistä päättää päivänsä maantiellä, sairaalassa tai vankilassa. Olemmepa sitä mieltä, että tarkempi tutkimus osoittaisi juuri tämän syyksi käsiteollisuuden valitettuun rappeutumiseen.

Lainaamme erään vanhan ruotsalaislehden tätä asiaa käsittelevää kirjoitusta. Se kuvaa täydellisesti myös meidän rakkaan isänmaamme käsityöläisten tilaa.

Yleisesti valitetaan, etteivät meidän maamme käsi- ja tehdastyöläiset ole sivistykseltään ja ammattitaidoltaan muiden sivistysmaiden vastaavien luokkien veroisia. Jos tehtailija haluaa saada kunnollista työvoimaa, hänen on yleensä hankittava se muualta. Jos käsityöläinen haluaa kunnollisen ammattitaidon, hänen on samoin hankittava se Ruotsin ulkopuolelta. Mistä tämä johtuu? Aivan epäilemättä siitä, että ammattikasvatus meidän maassamme on niin huonolla tolalla. Miten käy, jos joku haluaa kehittää itsensä mestariksi tai työläinen päästä omin neuvoin johonkin ammattiin käsiksi? Kun poika lähtee vanhempiensa kodista, siinä tapauksessa että hänellä on mistä lähteä eikä hän tule suoraan kadulta, hän tulee oppiin jonkun mestarin luo. Siellä hän viettää pääosan oppivuosistaan yhtä paljon palkkalaisena kuin oppipoikanakin. Hänen ei ainoastaan pidä juosta kaikilla isännän asioilla, siivota pihaa, puhdistaa vaatteita ja kenkiä ja tehdä kaikenlaista palvelusta ja rengintyötä silloin kun hän on vapaa työstä verstaalla. Hänen pitää palvella myös kisällejä, noita herroja jotka harjoittavat rajoittamatonta ja usein tyrannimaista isännänvaltaa hänen ylitseen. Siihen hukkaantuvat ne vapaahetket jotka pitäisi käyttää hänen kasvatukseensa ja sivistämiseensä. Itse hän ei tietenkään pysty näkemään mitään surullista siinä, että hän kasvaa kuin hoitamaton taimi. Jos hän tunteekin tarvetta saada opetusta ja nousta tästä eläimellisestä tilastaan johonkin parempaan, niin pakko, jossa häntä pidetään, tukahduttaa kyllä tällaisen tehokkaasti. Isännän mielestä riittää, kun antaa oppipojalle vaatteet ja ruokaa ja sallii tämän työskennellä silloin kun tätä ei tarvita johonkin muuhun. Hän ei ajattele sitä, että poika kasvaa pikemmin kotieläimen kuin ihmisen tavoin. Hän ajattelee vain sitä, miten hän saa työvoimastaan suurimman hyödyn, niin että poika on ruokansa ansainnut. Usein tehdään oppipoikaa pestattaessa oikein sopimus, että tämän on oppiaikanaan alistuttava tällaiseen palvelijanelämään. Yksikään maaseudun talollisen lapsi, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, ei siitä syystä yleensä elä niin villinä ja ihmisarvoa vailla, niin konemaisesti ja sivistymättömänä kuin oppipoika. Ja kun tämä lopulta tulee rippikouluikään, on myös hänen ajattelunsa tästä syystä yleensä täysin kehittymätöntä. Hän osaa tuskin lukea sisältä ja harvoin osaa muuta kuin auttavasti kirjoittaa nimensä. Katkismuksentuntemuksesta ei voi olla puhettakaan. Rippikoulu on kaupungeissa yleensä lyhyempi kuin maalla. Oppilaiden suuren määrän ja heidän erilaisen sivistys- tai sivistymättömyystasonsa vuoksi heitä ei voi opettaa riittävän yksilöllisesti. On helppo oivaltaa, mitä tällainen rippikoulu voi saada aikaan lapsessa, jonka mielessä ei ole mitään jolle opettaja voisi rakentaa, ei mitään käsityksiä joita kehittää. Opetus keskeytyy usein siihen, kun poikaa oppituntien aikaan tarvitaan joko kotona verstaalla tai sitten toimittamaan asioita, joille isäntä ei saa muuta hoitajaa. Kun opetus päättyy, opettajan täytyy useimmiten hyväsydämisyyttään päästää hänet läpi, sillä muuten isäntä voisi sanoa hänet irti. Isäntä ei nimittäin tyytyisi oppipoikiin, jotka vuosi vuodelta tuhlaavat niin paljon aikaa muuhun. Niinpä hän pääsee ripille tietämättömänä, ilman moraalisen ja uskonnollisen sielunviljelyn häivääkään. Ja sen jälkeen hänellä ei ole mitään mahdollisuutta saada opetusta. Ei voi juuri puhua unohtamisesta, kun ei ole koskaan saanut mitään oppiakaan. Oppipoikana häntä painaa vielä eräs moraalisesti tuhoisa seikka. Hänen täytyy useimmiten työskennellä sellaisten kisällien alaisuudessa, jotka ovat kasvaneet samanlaisessa raakuudessa ja sielunviljelyn puutteessa kuin hän itsekin. Oppipoika joutuu hakemaan krouvista heidän päivittäisen viinalastinsa. Ja jollei hän poikkeuksellisesti ole näillä krouvimatkoillaan itse päässyt väkevien makuun, niin ei ole harvinaista, että kisällit houkuttelevat tai pakottavat hänet mukaan raakoihin juhliinsa. Näin hän oppii jo varhain niiden tapojen alkeet, joiden myöhemmin varsin hyvin tiedetään tuhoavan hänen sielunsa.

Hänen oppivuotensa ovat vihdoin ohi ja hänestä tulee kisälli. Nyt alkaa vaeltaminen maanteillä kaupungista toiseen. Samalla alkavat myös hänen kasvatuksensa ja hänen oppimiensa tapojen vaikutukset näkyä. Olisi miltei ihme, jollei nyt avautuva elämäntapa ja pitkällisen pakon jälkeen koittava vapaus tällaisten vaiheiden jälkeen veisi häntä kiusauksiin ja rappioon. On joitakin jalompia sieluja, jotka kestävät kokeensa ja selviytyvät vahingoittumattomina. Mutta ainakin voidaan sanoa, että yhteiskunnan heidän lapsuudessaan antama kasvatus ja hoito on tehnyt kaikkensa heidän paremman minänsä tuhoamiseksi. Ja jos he omin voimin kykenevät pelastamaan paremman ihmisen itsessään ’niin kuin tulen läpi’, niin se ei ole ainakaan yhteiskunnan vika. Mitä näille maantietä laahustaville, mestarin luota toiselle vaeltaville ihmisille tehdään? Yhteiskunta ei heidän peräänsä kysele. Jos he saavat työtä, niin hyvä on. Jos eivät, niin nähkööt nälkää tai kerjätkööt. – Eipä juuri voi odottaa, että he huolehtisivat sivistyksensä kehittämisestä, kun heillä ei koskaan ole ollut tarvetta sellaiseen eikä edes mitään käsitystä sellaisesta. Ehkä he kykenevät oppimaan ja kehittämään sellaista mekaanista osaamista, joka tekee heidät jonkinmoisiksi työntekijöiksi. Mutta sellaista korkeaa ammattitaitoa, joka tehtaissa ja käsityöammateissakin edellyttää jonkinlaista perussivistystä, he eivät voi hankkia. Ja mistäpä he ammattitaidon hankkisivat maassa, jossa lähes jokainen mestari on saanut arvonsa edellä kuvatun oppipojan- ja kisällintien kautta eikä hänellä mestarinnäytteensä jälkeen ole ollut mitään mahdollisuutta kehittää taitojaan? Kisälli asettuu köyhyyteen jossain kaupungissa, pääsee ammattikuntaan mestarina ja pystyy sitten kovalla työllä juuri ja juuri huolehtimaan itsestään ja perheestään. Näin käy onnellisissa tapauksissa. Suuri osa kisälleistä ei koskaan saa mestarin arvoa. Köyhyys estää monet hankkimasta asuntoa ja perustamasta yritystä, puhumattakaan mestarinkokeen ja porvarikirjan korkeiden maksujen maksamisesta. He saavat työskennellä toisille, vuoroin joku viikko tai kuukausi verstaassa, vuoroin reppu selässä tiellä. Heillä ei ole tulevaisuutta, ei toivoa, ei toimeentuloa eikä riittävästi työtäkään. He ovat alttiina kaikille kiusauksille, he ovat alituiseen tekemisissä luokkansa huonoimpien yksilöiden kanssa. Ei siis ole ihme, jos he vajoavat, alkoholisoituvat ja menettävät vuosien ja paheiden lisääntymisen myötä työkykynsä. He köyhtyvät, kurjistuvat ja tulevat aina vain avuttomimmiksi kunnes lopulta päättävät kurjan elämänsä jossain maantienojassa tai yhteiskunnan hoivissa. Ne taas, joiden onnistui päästä mestareiksi, ottavat vuorollaan oppipoikia, kasvattavat heidät samalla tavalla, tekevät heistä kisällejä ja niin uusi sukupolvi kulkee samaa uraa kuin hekin.

Kuvauksen värit eivät todellakaan ole valoisat, mutta kukaan ei voine kieltää, että ne ovat luonnon mukaiset. Kirjoittaja lisää useita hyvää tarkoittavia ehdotuksia epäkohtien korjaamiseksi. Hän ehdottaa uusia säädöksiä estämään kisällejä pitämästä vapaakuukausia ja lähtemästä mestariltaan milloin haluavat sekä velvoittamaan mestaria pitämään työläiset omassa talossaan ja oman pöytänsä ääressä. Lisäksi hän muistuttaa sivistynyttä keskiluokkaa siitä, että sen tulee seurustella myös käsityöläisten kanssa osoittaakseen näiden ammateille arvostusta ja saadakseen heidät huolehtimaan paremmin myös itsestään.

Huomataan kuitenkin helposti, että kaikki tämä jäisi hedelmättömäksi. Lait ovat tämänkaltaisissa asioissa voimattomia, koska ne rajoittavat tarpeettomasti henkilökohtaista vapautta ja omistusoikeutta. Kirjoittaja ei kumma kyllä mainitse sanallakaan elinkeinovapautta. Ja kuitenkin se lienee ainoa mahdollisuus epäkohtien parantamiseen. Se poistaisi nykyiset mestarien ja oppipoikien sopimukset, jotka orjuuttavat oppipojat auttamatta heitä askeltakaan eteenpäin tulevassa ammatissaan. Elinkeinovapauden vallitessa työläinen voisi jo varhain valmistella tulevaisuuttaan, joka riippuisi vain täysi-ikäisyydestä ja täydellisen ammattitaidon osoittamisesta, olkoon taito sitten hankittu missä, milloin ja miten hyvänsä. Mikään laki ei edistä järjestystä ja sivistystä paremmin kuin oma etu, jos yksilö vain saa toimia vapaasti sekä työskennellessään alaikäisenä toiselle että varsinkin silloin, kun hän ammattikuntaprivilegioista välittämättä voi perustaa verstaansa sinne, missä hän luulee sen kannattavan.

Vasta silloin voisivat myös käsityöläiskoulut, joiden tarpeesta kirjoittaja huomauttaa, osoittautua toimiviksi. Nykytilanteessa sellaista koulua ei kävisi kukaan. Sunnuntaikoulut taas ovat vain merkityksetön korvike, joiden merkitys on sitäkin pienempi niin kauan kuin ne eivät ole valtion julkisia oppilaitoksia. Emme kuitenkaan halua kieltää niiden arvoa, koska vähäkin on toki parempi kuin ei mitään. Suuri mutta helposti autettava puute on se, ettei meillä ole elinkeinoelämää ja erityisesti teollisuutta käsittelevää aikakauslehteä.

 

Kuopio

Ilmat ovat olleet jatkuvasti kylmiä, sadetta on tullut jonkin verran, mutta epäsäännöllisesti. Ennen sateita kuultiin tietyiltä seuduilta surullisia huhuja, että kuivuuden tuhoamaa ruista on alettu kyntää ylös jotta tilalle istutettaisiin kevätviljaa. Erityisesti ovat kärsineet kaskimaat. Myös niityt näyttävät siltä, että odotetaan huonoa heinäsatoa, jo kolmatta epäonnistunutta peräkkäin.

Täkäläisen Raamattuseuran komitea kokoontui tämän kuun kolmas päivä. Sihteerin vuosikertomus vuodelta 1843 kertoo, että seura on vuoden aikana jakanut 150 kappaletta Strandbergin teosta ”Johdatus kristillisyyteen” sekä myynyt neljä ruotsin- ja kymmenen suomenkielistä Uutta testamenttia. Kassavarat ovat saman aikaan lisääntyneet 1 547:stä 1 629 hopearuplaan. Varastossa on myyntiä varten 286 suomenkielistä Uutta testamenttia sekä ilmaiseksi jaettavina seitsemän koko Raamattua ja kahdeksan slaavinkielistä Uutta testamenttia. Seuran toimintaa on haitannut se, että rahvaan etupäässä haluamaa kvarttokokoista suomenkielistä Raamattua ei enää edellisenäkään vuonna 1842 saatu Turun Raamattuseuralta. Myös mainittu ”Johdatus kristillisyyteen” on loppunut kirjakaupan varastosta. Kokouksessaan komitea päätti lahjoittaa kymmenen suomenkielistä Uutta testamenttia täkäläiselle ala-alkeiskoululle sekä pyhäkoululle jaettavaksi ahkerimmille ja vähävaraisimmille oppilaille. Edelleen päätettiin ostaa kymmenen koko Raamattua ja kolmekymmentä suomenkielistä Uutta testamenttia.

 

 

Vertailu