Kuopio
Viime viikko on ollut lämpimien päivien ja kylmien, tuulisten vaihtelua, joskin tuo pohjoistuuli viimeksi kuluneina päivinä on puhaltanut vuorokaudet ympäri. Järvien jäät ovat kuitenkin tänä aikana lähteneet liikkeelle ja nyt ne kuuluvat hävinneen jo kokonaan, paljon aikaisemmin kuin odotettiin. Sadetta kaivataan oraita ja ruohonkasvua elvyttämään, koska sen paremmin pellot kuin niitytkään eivät vielä viheriöi lainkaan.
Muutoin viikkoa ovat leimanneet juhlallisuudet, joilla kaupungin porvaristo on ottanut vastaan uuden pormestarin herra E. H. Bergstedtin. On myös ilmoitettu, että porvaristo on hyväntahdon osoituksena vastavalittua kohtaan päättänyt maksaa vuokrarahat korvauksena huoneistosta, joka pormestarilla ennen oli nyttemmin koulutaloksi luovutetussa kaupungintalossa. Uuden pormestarin puheenjohtajuudella päätetyistä kunnallisista asioista yhtä pidetään kaupungille erityisen tärkeänä. Kaupungin maa-alue nimittäin rajoittuu melkeinpä sen sisään niin että kaupungin maat loppuvat tulliporttiin ja kaupunginlinjoihin, jossa Hatsalan puustellin maat heti alkavat. Kaikkien muiden haittojensa ohella tämä tilanne estää myös kaupungin laajenemisen. Kaupungin sisäpuolellakin on toki yhä rakentamattomia tontteja, mutta ne kuuluvat olevan enimmäkseen niin soisella ja epäterveellisellä maaperällä, ettei kukaan halua tai ilman suuria kustannuksia voi niille rakentaa. Viereisen puustellin maat sitä vastoin ovat sijainniltaan erityisen hyvät ja terveelliset. Nyt onkin päätetty alamaisesti anoa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan joko puustellin luovuttamista kaupungin haltuun sovittua vuokraa vastaan tai puustellin lähinnä kaupunginlinjoja sijaitsevien maiden vaihtamista johonkin muuhun kaupungille kuuluvaan maahan. Anomukselle on täysi syy odottaa Armollista hyväksyntää, jolloin kaupunki saisi kasvulleen kaikkein välttämättömimmän edellytyksen – riittävän tilan.
Peräti kolme vararikkoa on viimeksi kuluneiden kolmen viikon aikana aiheuttanut levottomuutta kaupungin kaupan piirissä. Niiden syyksi arvellaan pikemmin tämän maankolkan yleistä rahatilannetta kuin varsinaista varattomuutta. Joka tapauksessa nämä menetykset ovat tuntuvia myös koko kaupungin liike-elämän kannalta.
Herra Lagi järjesti eilen viimeisen musikaalisista illoistaan, jotka ovat tuoneet melkoista hohtoa ja vaihtelua kaupungin julkisiin huveihin. Kaupunkilaiset ovat herra Lagille niiden järjestämisestä erityisen suuressa kiitollisuudenvelassa, koska tällaiset jalot huvit ovat paikkakunnalla hyvin harvinaisia eikä niitä vähäisen yleisömäärän vuoksi voi järjestää minkäänlaista taloudellista menestystä silmälläpitäen. Lukion kauniissa juhlasalissa pidettyä soireéta [iltaa] seurasi viimeinen retki tavanmukaiseen tanssisaliin jossa saattoi siis vapaasti ilmaista edellisen paikan herättämiä tunteita, ellei toukokuun jäätävä pohjatuuli niitä sitten matkalla viilentänyt.
Maatalouden ystäville Savossa ja Karjalassa
Eräät Kuopiossa asuvat arvostetut miehet, jotka ovat yhtä kiinnostuneita maataloustieteestä kuin maatalouden menestymisestäkin erityisesti Savossa ja Karjalassa, ovat valtuuttaneet tämän lehden toimittajan kutsumaan nöyrimmästi koolle asiasta kiinnostuneet mainittujen maakuntien kunnianarvoisat miehet Kuopioon alkavan kesäkuun 16. päivänä pohtimaan maatalousseuran perustamista ja niitä toimia, joita voidaan pitää tarpeellisina tällaisen hankkeen toteuttamiseksi. Lähemmät tiedot kokouksen paikasta ja ajasta saa Kuopion kirjakaupasta.
–––––––––––––––
Huhut kertovat mm., että kaikki postin kuljetukset hoidetaan ensi vuoden alusta lähtien kestikievarikyydillä. Kerrotaan myös, että Kuopio saisi silloin postia etelästä viikossa kerran entistä enemmän, nimittäin Jyväskylän kautta.
–––––––––––––––
Viipurista kirjoitetaan, että siellä on tehty ehdotus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran paikallisosaston perustamisesta ja kehotettu kiiruhtamaan sellaisen perustamista myös Kuopioon. Puutumme tähän ehdotukseen laajemmin seuraavassa numerossa.
Kuopion Raamattuseura on osoittanut hyvää halua suomalaisten sivistämiseksi päättämällä keräyksen turvin ostaa ja jakaa ilmaiseksi 225 kappaletta herra Ignatiuksen ”Harjulan onnettomuutta”.
Kyytilaitos
Kanava-lehti on eräässä ensimmäisistä numeroistaan puuttunut kysymykseen, joka on erittäin paljon askarruttanut ajattelevia ihmisiä suuren yleisön keskuudessa, nimittäin yhä voimassa olevan kyydityslaitoksen taloudellisiin ja moraalisiin epäkohtiin. Myös meitä on eri tahoilta pyydetty ottamaan lehdessämme esille kysymys tuon järjestelmän muuttamisesta ja vaikkei meillä ole tarvittavaa tilastollista materiaalia, aiomme kuitenkin varmoina asian tärkeydestä sanoa siitä muutaman sanan asiaa paremmin tuntevien jatkokäsittelyä varten.
Nykyisen kyydityslaitoksen epäkohtia ei tarvitse juuri mainita. Jokainen asiaa vähänkin ajatellut oivaltaa ne helposti. Tuhansien hevos- ja miestyöpäivien menettäminen maataloudesta joka vuosi on väkiluvultaan vähäisessä ja heikosti viljellyssä maassa suuri tappio. Laskelmaa tappioiden suuruudesta on vaikea esittää, koska jo monin paikoin noin kymmenen peninkulman mittaisiin matkoihin kestikievariin ja takaisin kuluu rahvaalta suuri määrä päiviä. Jos arvioidaan, että vuodessa menetetään joka päivä 3 000 työpäivää, ja työpäivän arvoksi lasketaan yksi hopearupla pankkiassignaatteina, niin maatalouden koko tappio on 1 1/2 miljoonaa ja summa vain kasvaa, jos mukaan lasketaan myös maatyön antama tuotto. Ei ole harvinainen vahinko, että talonpojan kiireelliseen ponnisteluun tottumaton vetojuhta menehtyy, ja menetys on sitä tuntuvampi, kun hevonen on talonpojan arvokkain irtain omaisuus. Kukaan maassamme matkustanut ei myöskään ole tietämätön siitä, että erityisesti vilkkaampien teiden varrella sijaitsevat kievarit ovat viinanjuonnin, korttipelin, tappelun ym. kouluja. Näiden oppilaitosten vaikutusta tehostaa se, että oppilaiden suurin osa on tiedonhaluista nuorisoa. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että suuri osa maan sivistyneistöstä oppii tuntemaan rahvaan maantiellä olosuhteissa, joissa talonpoika ankarien määräysten pakottamana joko käyttäytyy kuin orja tai sitten hänen huolenpitonsa omasta omaisuudestaan saa hänet näyttämään lainrikkojalta. Tästä seuraa toisen osapuolen halveksiva ylimielisyys, toisen luihu nöyryys sekä molemminpuolinen vastenmielisyys.
Kaiken tämän estämiseksi voitaisiin postilaitos järjestää niin kuin muissakin maissa siten, että posti kuljettaisi myös matkustajia ja valtio siten ottaisi koko kyytilaitoksen hoitoonsa. Suomessa se ei kuitenkaan tällä hetkellä käy päinsä, sillä matkustajia on useimmilla teillä liian vähän. Pietarin ja Turun välisellä rantatiellä, jossa kirjepostikin toimitetaan perille kyytihevosin, tällainen järjestely ei kuitenkaan olisi mahdoton, jos siitä vain tulisi ainoa matkustustapa tai jos ainakin erikoisposti maksaisi huomattavasti enemmän kuin nykyisen kyytitaksan. Muualla näyttäisi ainoa toimiva ratkaisu olevan usein ehdotettu ja monissa paikoissa jo käytössä oleva menettely eli kyyditsemisen ja kievarinpidon antaminen halvimmalla tarjoavan hoidettavaksi.
Jos tämä menettely ulotettaisiin koko maahan, niin se ei vain poistaisi maataloudelle koituvia menetyksiä, vaan muutoksen vaatiman suuremman hevosmäärän ylläpitäminen turvaisi myös maatalouden vaurastumista. Parille tuhannelle köyhälle ja palvelusväkeen kuuluvalle avautuisi työ- ja ansiomahdollisuus. Rahvaan moraalinen rappeutuminen estyisi, kun nyt hollikyytiin joutuvatkin olisivat isännän tarkan silmälläpidon alaisia. Myös matkustavaisten ja kyytivelvollisen väliset riidat vähenisivät, kun jälkimmäinen tuntisi paremmin oikeutensa ja velvollisuutensa. Hänet voitaisiin myös paremmin velvoittaa varaamaan sellaiset hevoset ja välineet, joista matkustajalla ei ole valittamista. Nythän valitukset ovat yleisiä, koska köyhällä talonpojalla ei ole valinnanvaraa, vaan hänen on hoidettava kyytivelvollisuutensa ainoalla mahdollisella tavalla silloinkin kun se ei vastaa matkustavan tarpeita ja laillisia vaatimuksia.
Kansantalouden kannalta moraaliset seikat eivät kuitenkaan merkitse yhtä paljoa kuin taloudellinen hyöty. Tärkeintä olisikin siis selvittää, tulevatko urakalla hoidetun kyytilaitoksen kustannukset pienemmiksi tai etteivät ne ainakaan ylitä maataloudelle nyt kyydityksestä koituvien tappioiden suuruutta. Kanava on arvioinut, että Viipurin läänissä viiden peninkulman päässä kestikievarista asuvalle tilalliselle koituisi seitsemän ruplan voitto, jos kyyditys annettaisiin urakoitsijan hoitoon ja oletetaan, että kyytimaksut kattavat hevosen ja miehen ylläpidon. Kanavan esittämä laskelma ei kuitenkaan meidän mielestämme ole vakuuttava. Jos lähdetään urakkatyöstä jo saaduista kokemuksista, arviointi on yksinkertaista.
Kanavan mukaan hevoset, jotka urakoitsijan on matkustajia varten pidettävä, maksavat Viipurin läänin Sortavalan kihlakunnassa 50–200 ruplaa kappale. Muuan ystävällinen kirjoittaja on kertonut, että Kauniaisissa Helsingin lähellä tarjous kestikievarin hoitamisesta oli 5 000 ruplaa. Kun kievarissa kerrotaan olevan 21 hevosta, kustannukset hevosta kohti olisivat noin 240 ruplaa. Lääninhallituksen päätöksellä hoidetaan Kuopion läänissä kyytivelvollisuus urakkapohjalla koko Karjalan alemmassa tuomikunnassa sekä ylemmässä tuomiokunnassa Pelkjärven pitäjässä. Ensiksi mainitussa kihlakunnassa menettely on rahvaan suureksi tyytyväisyydeksi käytössä jo kolmatta vuotta. Urakoitsijalle maksetaan vähemmän liikennöidyillä teillä 70–90 ruplaa hevosta kohti, vilkkaammilla teillä 130–160 ruplaa vuodessa. Jos minimiksi oletetaan 50 ja maksimiksi 240, tulee keskiarvoksi 145 ruplaa hevosta kohti ja jos ääripäiksi oletetaan 50 ja 200, keskiarvo on vain 125 ruplaa. 360 päivälle jaettuna se tekee 40 tai 34 kopeekkaa päivässä. Jos oletamme, että kyytimaksut kattavat hevosen ja miehen ylläpidon, niin heidän työnsä tuoton on maataloudessa oltava enemmän kuin tuon 40 tai 34 kopeekkaa päivässä, jotta kyytien hoitaminen urakalla ei tulisi nykyistä järjestelmää kalliimmaksi. Vaikuttaa kuitenkin varmalta, että kyytimaksut eivät vastaa edes niin alhaisiksi arvioituja elinkustannuksia kuin rupla päivässä. Useimmilla maamme teillä nimittäin yksi matkustaja päivässä tai kaksi kyytivuoroa viikossa kutakin asemalla olevaa hevosta kohti on jo paljon. Se ei kuitenkaan tuota päivässä kuin 30 kopeekkaa. Päivittäisissä elinkustannuksissa syntyy siis 70 kopeekan puhdas tappio. Edelleen on arvioitava, että ainakin neljäsosa menetettävistä työpäivistä koostuu matkoista kotoa kievariin ja takaisin. Tällöin jokaista asemalla pidettävää hollihevosta kohden tulee vuodessa 450 menetettyä työpäivää. Tämä taas alentaa urakoitsijalle suoritettavan maksun maanviljelijän kannalta vain 32 tai 28 kopeekan päivittäiseksi menetykseksi. Jos tätä summaa verrataan mainittuun 70 kopeekan päivittäiseen tappioon siinä tapauksessa, että talonpoika hoitaa kyydin itse, niin urakoitsijan hoitamasta kyydityksestä koituu talonpojalle päivää kohti 38–42 kopeekan säästö. Kahdeksalta päivältä vuodessa, joka nyt on kullekin kyytivelvolliselle lankeavien kyydityspäivien vähimmäismäärä, säästö olisi 3,04–3,36 ruplaa. Tähän laskelmaan ei ole otettu mukaan elinkustannuksia maataloustyössä eikä myöskään hevosen loppuun ajamisen tai ajopelien ja valjaiden kulumisesta koituva kuluja. Todennäköiseltä näyttäisi, että nämä lisäsäästöt nostaisivat kokonaissäästöä puolella eli 4,5–5 ruplaan vuodessa.
Mikään ei ole helpompaa kuin tehdä virheitä tämänkaltaisessa laskelmassa. Lienee silti myönnettävä, että se antaa pikemmin aivan liian alhaisen kuin liian suuren tuloksen. Jos vielä arvioidaan ehdotetun muutoksen hyöty rahvaan siveellisyydelle niin suureksi kuin se ansaitsee, niin ainoa este muutoksen tiellä on haluttomuus luopua vanhasta, perinnäisestä tavasta ja vaikeus selvittää uudistuksen etuja rahvaalle. Helpoimmin se kävisi, jos maaseudulla asuvat säätyläishenkilöt koettaisivat puhua muutoksen puolelle niin monta rahvaan edustajaa, että he antaisivat yhden hevosen kestikievarin tai jonkin sen naapurin hoitoon koko vuodeksi, jolloin tälle suoritettava maksu jäisi pienemmäksi kuin nyt yhdestä hollivuorosta kerrallaan suoritettava maksu, maan eteläosissa tavallisesti yksi hopearupla vuorolta. On myös selvää, että päämäärä saavutetaan helpoimmin, jos muutosta ensin kokeillaan vuoden ajan, koska silloin sen edut saadaan puoltamaan sen jatkamista.
Eräs nimetön kirjoittaja on lyhyessä kirjoituksessaan vaatinut, että kruunun pitäisi maksaa kyytiurakoitsijan korvaus niin että rahvas, joka jo muutoinkin teitä ylläpitämällä ym. huolehtii matkustavien asioista, vapautettaisiin yksin suorittamasta tätä taakkaa. Vaatimus on kuitenkin vain se tavallinen yritys siirtää rahaa toisesta taskusta toiseen. Jos rahvas maksaakin yksin kyytilaitoksen, ei se mitenkään kevennä maan muiden asukkaiden taakkaa, sillä heidän suorittamiaan maksuja käytetään muihin tarpeellisiin valtion menoihin. Olisi eri asia vaatia, että valtion tulisi tiettyä kyytivelvollisten suorittamaa vakanssimaksua vastaan huolehtia kyytilaitoksesta soveliaimmaksi katsomallaan tavalla. Valtion viranomaiset voisivat nimittäin kuntia varmemmin järjestää asiat niin, että kulkuyhteyksiä todella helpotettaisiin. Mutta niin kauan kuin postilaitos ei voi kannattavasti ylläpitää matkustajia kuljettavia postidiligenssejä, ei myöskään matkustajien kuljetustavassa ole näkyvissä käyttökelpoisia parannuksia. Yhdymme silti kirjoittajan kantaan siinä, että kyytimaksu on aivan liian alhainen ja että sen kohottaminen olisi hyvä keino vähentää rahvaan rasitusta, koska taksojen korottaminen samalla vähentäisi urakoitsijan kyyditysten hoitamisesta vaatimaa korvausta.
Talonpojan loukattu kunnia
Edellä julkaisemaamme artikkeliin maan kyytilaitoksesta ei voitaisi yhdistää nykytilanteen moraalisen vaikutuksen arvioimisen kannalta soveliaampaa liitettä kuin seuraava yksinkertainen kertomus. Sen on laatinut nyt jo edesmennyt yleisesti arvostettu pappismies, onnettoman talonpojan sielunhoitaja. Muutkin lyhyessä murhenäytelmässä esiintyvät henkilöt ovat jo mullan alla – vain sen päähenkilö lienee yhä elossa katkerine muistoineen. Esitämme kuvauksen hänen kohtalostaan muutamia poistoja lukuun ottamatta kirjoittajan omin sanoin; ne osoittavat parhaiten sen todenmukaisuuden, ainakin sikäli, että tunnontarkka sielunhoitaja tiesi kirjoittavansa puolustaakseen viattomuutta. Väärinkäsitysten välttämiseksi meidän on ehkä nimenomaisesti todettava, että kertomuksessa mainittu kaupunki ei ole Kuopio. Tämä ”täysin liioittelematta joka kohdassa todenmukainen kertomus” jakautuu väliotsikoilla erotettuihin osiin.
1. Tilanne matkalla N:sta kaupunkiin
Kaupunkimatkalla olivat X. ja Y., ensiksi mainitun kyytimies, talonpoika Heikki, ja tämän pikkupoika Lauri. X. ajoi edeltä ja Y. seurasi jäljessä. N:stä lähdettyä matka sujui tasaisesti puoli peninkulmaa -niemen taloon, kaiken matkaa loivaa alamäkeä. Heikki löi vastaan väittämättä hevostaan, aina kun X. käski parantamaan vauhtia. Matkaa ei tehty erityisen nopeasti, mutta vauhti oli kuitenkin sellainen, että -niemeen saavuttaessa hevoset olivat hiessä. X. ei ehkä ollut tyytyväinen matkan edistymiseen, mutta ei ollut ilmaissut tyytymättömyyttään. Kyytimiehen tarkoituksena taas oli ajaa aluksi hitaasti, kuitenkin omasta mielestään kohtuullista vauhtia, ja lisätä nopeutta loppumatkalla. Oikeudenkäynnin jälkeen on myös ilmaantunut kolme todistajaa, jotka olivat nähneet matkamiehet eri kohdissa taipaleella ja vakuuttavat, että jo matkalla N:sta -niemeen oli ajettu kohtuullista vauhtia.
Kun matkalaiset olivat perillä -niemessä, Y. huusi toisille pysähtymiskehotuksen. Heikki noudatti käskyä, ja reestä noustessaan X. moitti häntä liian hitaasta ajosta. Kyytimies vastasi tähän kohteliaasti, että omasta mielestään hän oli ajanut kyllin hyvää vauhtia, niin että hevoset olivat jo hiessä, ja lupasi matkan jatkuvan nopeammin, ellei tämä riittänyt. X. meni sitten Y:n reen luo, ja tämä huutaa hetken kuluttua kyytimiehelle: ”Oletko hullu vai täysijärkinen?” – Tämä vastasi hiljaa, niin etteivät matkalaiset saaneet sanoista selvää: ”En ole tehnyt mitään hullua.” – Y. jatkaa vielä: ”Sinun selänpäätäsi on pehmitetty raipoilla.” Kyytimies ei ole kuulevinaan hänen sanojaan eikä vastaa mitään, mutta sitten Y. vielä huutaa: ”Etkös olekin saanut raipparangaistuksen ja aiotko vielä kerran ansaita raippoja?” – Kiihtyneenä näistä syytöksistä kyytimies vastaa: ”En ole tähän mennessä tehnyt mitään niitä ansaitakseni enkä aio edelleenkään ryhtyä sellaiseen pahantekoon” ja lyö kädessään olevalla piiskalla samalla hiljaa reen laitaan. X. ja Y. jatkavat keskusteluaan, minkä jälkeen ensiksi mainittu istahti Y:n rekeen ja pyysi Heikkiä ajamaan eteenpäin. Tämä kuitenkin pyysi: ”Herra X., tulkaa minun rekeeni älkääkä pelätkö, en ole tehnyt enkä aio tehdä mitään pahaa; jos olen teidän mielestänne ajanut liian hitaasti, ajan tästä lähtien nopeammin.” X. tuli silloin heti omaan rekeensä, ja Heikki ajoi jäljellä olleen puolen peninkulman matkan täyttä laukkaa, niin että hevoset olivat vaahdossa, kun päästiin kaupunkiin.
Tällainen on ollut tapahtumien todellinen kulku, eikä se olisi voinutkaan olla toisenlainen, kun otetaan huomioon Heikin yleisesti tunnustettu tervejärkisyys ja erinomainen raittius, sillä hän ei maistakaan paloviinaa, sekä hänen sävyisä ja rauhallinen luonteensa.
2. Tilanne oikeudenkäynnissä [nro 23, 5.6.1846]
Edellä mainittujen tapahtumien satuttua käynnissä olevien käräjien aikana viidentenä paastosunnuntaina eli 4. huhtikuuta Heikki haastettiin seuraavana päivänä käräjille vastaamaan epäasiallisesta käyttäytymisestä X:ää kohtaan kyydin aikana, ja todistajiksi kutsuttiin Y. sekä kyytipoika Lauri, jolla oli ikää neljätoista vuotta ja muutamia kuukausia. Viimeksi mainittu, joka tunsi tyydyttävästi kristinopin, vaikka ei ollut vielä päässyt ehtoolliselle ja jonka käytös tunnettiin yleisesti sävyisäksi, sai samana päivänä papintodistuksen, häntä muistutettiin valan sitovuudesta ja tärkeydestä ja kehotettiin pysymään todistaessaan totuudessa mitään pelkäämättä. Asia otettiin käsiteltäväksi seuraavana päivänä. Y. todisti ja väitti syytetyn niskoitelleen inttäessään ajavansa kyllin hyvää vauhtia, käyttäytyneen säädyttömästi ja tylysti X:ää kohtaan sekä uhanneen tätä piiskalla, vaikka Y. ei kuitenkaan voinut väittää syytetyn päästäneen suustaan yhtään haukkuma- tai kirosanaa, saati sitten käyneen käsiksi matkalaisiin tai tehneen elettäkään siihen suuntaan. Kyytipoika Lauri kertoi sitä vastoin jo edellä esitetyn kertomuksen, joka vastasi syytetyn omaa tunnustusta sekä hänen yleensä hyvin tunnettua sävyisää ja tyyntä mielenlaatuaan. Koska todistukset olivat ristiriitaisia, todistajia kuulusteltiin yhdessä. Y. yritti vaientaa pojan huutamalla ja säikyttää hänet muuttamaan todistustaan, mutta tämä pysyi kuitenkin rauhallisesti ja tyynesti jo kerran esittämässään kertomuksessa.
Tämä jälkeen päätöksestä neuvoteltiin pitkään. Muutamat lautamiehet selittivät pitävänsä syytettyä syyttömänä tai eivät ainakaan nähneet lainmukaisia perusteita hänen tuomitsemiseensa. Tuomari ei kuitenkaan lainkaan hyväksynyt tätä kantaa; vaikka lautakunta oli yksimielisesti samalla kannalla kuin mielipiteensä ilmaisseet lautamiehet, se ei tässä tilanteessa kuitenkaan uskaltanut vastustaa eikä ollut kyllin luja vastustaakseen tuomarin käsitystä. Sen kehnon perustelun nojalla, että syytetty voisi käyttäytyä entistä rohkeammin, jos hänet vapautettaisiin, tuomari nimittäin tuomitsi hänet saamaan 14 paria raippoja, 10 paria asiattomasta käyttäytymisestä X:ää kohtaan ja 4 paria sapatin rikkomisesta. Hänen todellinen rikoksensa oli kuitenkin se, ettei hän ollut kyytimatkan alussa ajanut matkalaisten mielestä kyllin hyvää vauhtia eikä alistunut myöntymään kunniaa loukkaavaan ja täysin ansaitsemattomaan soimaukseen, vaan oli hiukan puolustanut kunniaansa. Y:n olisi sitä paitsi pitänyt kaiketikin olla jäävi todistajaksi Heikkiä vastaan, olihan juuri hän ensiksi käynyt tämän kimppuun mainituilla soimauksillaan, tai ainakaan hänen todistukselleen ei olisi pitänyt antaa mitään arvoa, koska se oli ristiriidassa uskottavamman, hyvätapaisemman ja hyvämaineisemman todistajan kertomuksen kanssa.
3. Tilanne oikeudenkäynnin jälkeen
Kun tuomio oli julistettu, nimismies kuljetti nyt rikolliseksi selitetyn hämmentyneen ja pelästyneen miehen pirttiin, jonne rahvas oli kokoontunut. Kaikki osoittivat myötätuntoa epäoikeudenmukaisesti tuomitulle ja syyttä kärsivälle miehelle ja kehottelivat häntä valittamaan tuomiosta. Monet tarjoutuivat heti menemään takuuseen hänen puolestaan, jos hänet päästettäisiin vapaalle jalalle valituksen käsittelyajaksi; tuomari ei kuitenkaan suostunut tähän. Nimismies sitä vastoin kehotti tuomittua alistumaan heti rangaistuksen kärsimiseen pelotellen häntä väittämällä, ettei hän saisi hovioikeudesta minkäänlaista lievennystä, mutta joutuisi odottamaan päätöstä vankilassa vuoden tai ainakin puoli vuotta. Nimismiehen määräyksestä vangin kädet sidottiin selän taa ja hänet kiedottiin tiukasti köysiin, niin että hänen käsistään ja jaloistaan katosi tunto, vaikka vanki ei lainkaan vastustellut, vaan käyttäytyi sävyisästi tapansa mukaan. Näin köytettynä hänet kuljetettiin poliisivankilaan kuin pahin konna vielä saman päivän iltana, jona tuomio oli annettu. Kun oli tultu perille, mies päästettiin köysistä, mutta nimismies panetti vangille sen sijaan käsiraudat, ja ne ruuvattiin kiinni niin tiukkaan, että kynnet sinistyivät ja kämmenen ja ranteen rajaan syntyi haava. Heikkiä kehotettiin jälleen alistumaan tuomioon valittamatta, muuten hänet uhattiin lähettää pajaan ja panna jalkarautoihin. Tämän jälkeen hänet sysättiin huoneeseen, jossa jo olivat murhasta pidätetty mustalaisnainen ja törkeästä pahanteosta kiinni otettu mies. Vartijat olivat nimismiehen poistuttua kuitenkin niin inhimillisiä, että löyhensivät käsirautoja.
Heikki istui koko yön huoneen kynnyksellä niin hämmentyneenä tilanteestaan, ettei melkein tajuttomana pystynyt edes kyyneltä vuodattamaan. Auringon noustua hän kuitenkin tointui ja itki sangen katkerasti. Sitten hän alkoi pohtia kohtaloaan tarkemmin ja käsitti, että vanha äiti, jonka usein antamia kristillisiä ohjeita hän oli aina yrittänyt noudattaa, surisi itsensä hengiltä saadessaan kuulla hänen tilanteestaan eikä hän itse mitenkään pystyisi kestämään elämää noin kurjassa paikassa, joten tuomittuun rangaistukseen alistuminen syyttömyydestä huolimatta oli hänen kannaltaan parempi ratkaisu kuin tuomiosta valittaminen ja vankilaan kuoleminen pitkän ja tuskallisen kärsimyksen jälkeen.
Kun nimismies saapui varhain aamulla paikalle, hän esitti samoja väitteitä kuin aiemminkin ja luvaten, ettei rangaistusta annettaisi ankarana, kehotti jälleen häntä luopumaan valittamisesta. Tämä lujitti Heikin päätöstä kärsiä rangaistus heti. Niinpä hänet kuljetettiin käräjäpaikalle, jonne hankittiin myös piiskuri. Paikalle oli kuitenkin saapunut myös hänen veljensä, joka oli hälytetty sinne 1½ peninkulman päästä, ja tämä kehotti häntä kiihkeästi olemaan alistumatta tuomioon, kun nimismies puolestaan yhä uudelleen kiivaasti vaati sen pikaista täytäntöönpanoa. Veli hankki useita takaajia, jotka menivät yhdessä tuomarin puheille pyytämään Heikin vapauttamista valitusajaksi, mutta saivat vastauksen, ettei takuuta hyväksyttäisi, lupautuipa sen antajiksi kuinka monta kymmentä miestä tahansa. Useimmat tuomarin mukana saapuneet apulaiset ja etenkin pitäjänkirjuri olivat täysin vakuuttuneita Heikin syyttömyydestä ja järkyttyneitä hänen saamastaan ankarasta tuomiosta, mutta tuomarista riippuvaisina henkilöinä he eivät halunneet avoimesti ilmaista kantaansa eivätkä olleet halukkaita ryhtymään valituskirjelmän laatimiseen. Pitäjänkirjuri oli toki aluksi ollut kovinkin innokas, mutta hänenkin intonsa haihtui, kun hän oli keskustellut tuomarin kanssa, ja hänestä tuli haluton puuttumaan asiaan millään tavalla. Tällä välin nimismies kiirehti täytäntöönpanon valmisteluja. Tässä tilanteessa myöskään Heikki ja hänen veljensä eivät enää tienneet, mitä heidän olisi pitänyt tehdä, etenkään kun heille ei suotu rauhaa eikä riittävää harkinta-aikaa. Veli oli huolestuneempi ja alkoi vuolaasti itkeä; Heikki sen sijaan ajatteli hirvittävää poliisivankilaa, oikeuden hankkimisen tiellä olevia vaikeuksia ja sitäkin, että hän oli veljensä kanssa vastikään ostanut suuren tilan ja ryhtynyt sitä viljelemään ja joutunut tätä varten ottamaan suuren velan, jota kallis oikeudenkäynti vain kasvattaisi, ja töiden viivästymistä pitkän vankeuden aikana ja päätti kärsiä tuomitun rangaistuksen lohduttautuen sillä seikalla, että tunsi olevansa viaton, ja turvaten Korkeimpaan.
Nimismies olikin jo saanut kaiken valmiiksi täytäntöönpanoa varten. Niinpä tämä tapahtui, ja vaikka nimismies oli omasta aloitteestaan luvannut lievää rangaistusta, hän määräsi kuitenkin tuomitun hakattavaksi mitä julmimmin kuten pahimman rikollisen, kannustaen piiskuria huutamalla: ”Lyö vetämällä” [suomeksi] – ja jalon suuttumuksen vallassa kertoja lisää: ”Tällainen tapaus ei ole ajateltavissakaan kristikunnan keskuudessa eikä sivistyneessä yhteiskunnassa, vaan tuo mieleen Turkin ja raakalaisten maat!” ja lopettaa vanhaan latinankieliseen sanontaan: ”O tempora, o mores!” [Oi aikoja, oi tapoja!]
Kovia kokenut Heikki lienee yhä elossa, mutta onnettoman kokemuksensa jälkeen syvästi masentuneena, siitä asti kaikkea kosketusta muihin ihmisiin välttäen. Hän viihtyy paremmin erämaan raatelevien petojen seurassa. Niille hän valittaa sivistyneeltä yhteiskunnalta saamaansa rikollista kohtelua.
Kertomus ei kaipaa kommentteja. Se kuvaa yhtä monista mahdollisista tilanteista, joissa varsin pieni rike voi johtaa ankaraan rangaistukseen, ja valaisee riittävästi moraalin tilaa laitoksessa, joka synnyttää tuollaisia rikkeitä ja tuollaisia rangaistuksia.
