Saima nro 21, 23.5.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
23.5.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomailta

Tukholma. Kun edesmennyt kuningas oli suurin juhlallisuuksin haudattu 25. huhtikuuta, pidettiin 8. toukokuuta yleinen surupäivä. Uuden kuninkaan toimista ei vielä tiedetä muuta kuin että hän on supistanut hovin menoja lakkauttamalla tähänastiset tuomioistuimet, ylemmän ja alemman linnanoikeuden sekä oikeusistuimet, jotka ovat käsitelleet kuninkaan linnoissa, oikeussaleissa ym. tapahtuneita järjestyksenpitojuttuja. Hän on vähentänyt myös kuninkaallisten adjutanttien, käskyläisupseerien ja kabinettikamariherrojen aiemmin liiallista määrää. Tunnuslauseekseen hän on ottanut ”Totuus ja oikeus kunniaan”. Kesällä hänen kerrotaan matkustavan Trollhättaniin uuden kanavan avajaisiin, Göteborgiin ja muualle sisämaahan, kenties Norjaankin. – Pariisissa vierailevat kuningatar Viktorian äiti, Kentin herttuatar sekä Belgian kuningaspari, joka myös on kotoisin Englannista. Hallituksen yleistä opetuslaitosta koskevasta ehdotuksesta on keskusteltu ylähuoneessa vilkkaasti. Erityisesti entisen filosofian professorin Cousinin puhe on herättänyt huomiota. Yleisesti on otettu kantaa yliopiston puolesta ja vastustettu katolisen papiston sekä lakkautettujen, mutta silti olemassa olevien munkkiveljeskuntien pyrkimyksiä saattaa julkinen opetus kirkon valtaan. Näiden uudelleen esiin nousseet vaatimukset perustuvat ehkä siihen, että uusi hallitsijadynastia tarvitsee näiden piirien suosiota. – Lontoo. Parlamentti, jonka koollekutsumista on lykätty, on nyt kokoontunut. Dubliniin palanneen O’Connelin tuomion julistamista on lykätty. – Ateena. Kuningas on juhlallisesti vahvistanut uuden perustuslain. Paikalla olleen diplomaattikunnan joukosta puuttui Venäjän lähettiläs. Juhlallisuuksiin liittyi monia nimityksiä niin että maan 30 komppanialla sotilaita on nyt 31 kenraalia. Sen ainoalla korvetilla ja muutamalla pienemmällä aluksella on kolme amiraalia ja 84 kapteenia. Kreikka lieneekin nyt sotapäälliköiden määrässä ohittanut Ruotsin, joka tähän asti on ollut Euroopan johtava maa tällä alalla.

 

–––––––––––––––

Hundrade Minnen från Österbotten af S. E. W–n [Sara Elisabeth Wacklin] on maannaisemme Ruotsissa julkaiseman kirjan nimi. Nimimerkkiin uskallamme vain lisätä kirjaimet ackli niin ettemme kavaltaisi salaisuutta ja kuitenkin auttaisimme lukijaa vähän eteenpäin – sillä lukijatar arvaa lopun helposti auttamattakin. Kirja on ilmoitettu tilattavaksi. Se ilmestyy kolmena niteenä, hinta on yksi rupla 80 kopeekka pankkiassignaatteja niteeltä.

Kirjan nimi tuo mieleen ”Tuhannen ja yhden yön tarinat”. Tilausilmoitus pyrkii antamaan kuvaa kirjan sisällöstä luettelemalla ”useiden lukujen nimiä” ja yhteistä tuon tunnetun itämaisen kokoelman kanssa näyttääkin olevan se, että kirja koostuu pikku tarinoista. Ero on siinä, että itämaiset tarinat ovat tunnetusti hiukan mielikuvituksellisia kun taas meidän kirjailijattaremme lupaa pysyä tiukasti todellisuudessa. Siihen viittaavat ainakin otsikot ”Keisari Aleksanterin matka”, ”Kustaa Aadolfin vierailu” ja ”Franzénin lapsuus”, ”Keckman”, ”Wacklin ja Niska ”, ”Kivi-Taneli ja lesken pelto”, ”Tiina-täti”. Kertomukset näyttävät liikkuvan lähinnä Oulun ympäristössä, ellei sitten eräs Kuopiossa kaikkien lasten mörköä tarkoittava nimi merkitse sitä, että tätäkin kaupunkia on muistettu. On kuitenkin myös yleisluontoisempia otsikoita kuten ”Vanhanajan hautajaiset” ”Avulias nainen” jne. Aiheista ei siis näytä olevan pulaa. Lisäksi ilmoituksessa luvataan, että varsin erikoisten otsakkeiden taa kätkeytyy ”katsaus kaukaisessa pohjolassa viimeisen puolen vuosisadan aikana sattuneisiin usein harvinaislaatuisiin tapauksiin”.

Me voimme vain kehottaa halukkaita kuopiolaistilaajia käymään herra Roeringin kaupassa, jossa tilauksia voi tehdä.

 

Kuopio

Koulunuorison etäämpänä asuville vanhemmille ja holhoojille ei liene epämieluisaa kuulla, että täkäläisten ylä- ja ala-alkeiskoulun oppilaiden vuositutkinnot pidetään 15. kesäkuuta, jona päivänä nuoret siis päästetään kotiin. Kun tutkinto näin ollen järjestetään pari päivää yleisintä ajankohtaa aikaisemmin, on tavanomaista helluntailomaa sen sijaan lyhennetty, niin kuin uusi koulujärjestys säätää.

Hiukan sadetta on saatu, vaikkakaan ei vielä riittävästi. Lämmin sää on sen sijaan jälleen viilentynyt, niin että lämpömittarin lukema nousi viime viikolla vain harvoin yli +12 asteen ja jäi muutamana päivänä alhaisemmaksikin. Yöhalloja ei ole kuitenkaan koettu.

Teatterihuvit ovat nyt ohi, ja talven iloista on jäljellä vain toisena helluntaipäivänä tapahtuvaksi ilmoitettu piquenique [huviretki]. Siitä voidaan hyvin perustein sanoa: joka säästää, sillä on. Esimerkin antaminen tuollaisesta säästäväisyydestä yhä suurempaan valtaan pääsevän ylellisyyden keskellä ansaitsee sangen suuren kiitoksen.

 

Viholliset

Kapteeni oli vielä ripeä keski-ikäinen mies, ja hän kärsi siksi sitäkin enemmän pakollisesta toimettomuudestaan. Hän olisi kernaasti vielä seissyt niiden Toivolan urhojen joukossa, joiden riveissä hän oli kunnialla myös saanut sen haavan toiseen jalkaansa, joka nyt teki hänet invalidiksi.

Soturit olivat juhlineet iloisesti juhannuspäivää, koska leirissä syntyi seuraavana päivänä kiireistä toimintaa. Jo anivarhain oli voimakas joukkue pohjanmaalaisia ja savolaisia noussut lukuisiin veneisiin ja etääntynyt riuskasti soutaen – minne? sen tiesi vain tarmokas sotapäällikkö Sandels ja osaston kaksi tunnettua komentajaa, Duncker ja Malm. Jäljelle jääneet arvailivat tästä yrityksestä yhtä ja toista, kunnes käsky, jonka mukaan suurimman osan tästä pienestä sotajoukosta tuli olla valmiina lähtöön klo 9 illalla, antoi uutta arvailun aihetta. Kellon lyötyä hekin nousivat aluksiin ja lipuivat valoisassa, lempeässä kesäyössä läpi salmen, jonka suuntaan johtajavene heitä vei. Kohta muista erkani taas pieni osasto ja suuntasi länttä kohti. Siinä oli mukana meidänkin kapteenimme, joka nyt sai sen komentajalta majuri Arnkihliltä kuulla sen määränpään.

Ennalta-arvaamattomat pienet vastoinkäymiset hidastivat matkaa, ja veneet saapuivat vasta klo l2 yöllä Julkulanniemeen lähes puoli peninkulmaa Kuopiosta luoteeseen. Maihinnousijoiden kärsimättömyys oli yltynyt siitä laukaustenvaihdosta jonka he kuulivat selvästi järveltä päin ja josta heille ilmoitettiin, että heidän toverinsa olivat jo aloittaneet hyökkäyksen. He syöksyivät ripeästi eteenpäin. Mutta he eivät ehtineet pitkällekään, kun heidän jääkäriketjunsa tien molemmin puolin antoi kuulua laukauksen toisensa jälkeen, ja kohta annettiin tiedoksi, että vihollinen oli havainnut maihinnousun. Nyt edettiin askel askeleelta, vastarinta kiihtyi ja hyökkäys ja puolustus yltyivät molemmin puolin äärimmäiseksi peräänantamattomuudeksi.

Nyt oli ehditty Harjulaan neljännespeninkulman päähän kaupungista. Kapteeni johti etujoukkoa tiellä. Eräässä sen mutkassa ryhmä huomasi olevansa aivan lähellä vihollisen kanuunaa. Tuskin olivat etenijät sen huomanneet, kun jo ensimmäinen raehaulikuuro ujelsi heidän päänsä ylitse. Mutta jokunen tuosta onnettomuutta tuottavasta parvesta osui myös alas, ja yksi sellainen murskasi kapteenin vasemman jalan. Onneksi muutama pienehkö vene oli tullut Savilahteen asti. Kapteeni kannettiin sotilaiden kiväärien varassa yhteen niistä, joten hän välttyi joutumasta vangiksi. Sillä osasto sai käskyn perääntyä, kun tulitus kaupungin vasemmalta sivulta oli tauonnut. Kaikki tapahtui kuitenkin hyvässä järjestyksessä, ja laivue lähti Julkulanniemestä vesille vasta kello neljältä aamulla.

Paluumatkalla, kun toiset hakivat vahvistusta repuistaan ja lohduttautuivat nyt levinneellä tiedolla, että hyökkäyksen tarkoitus oli vain ollut vetää huomio pois Paukarlahteen kohdistuvasta sotatoimesta, kapteeni virui kuumeen oireiden vallassa, häntä suojasi jo kärventäviltä auringonsäteiltä muutama sotilasmantteli, jotka oli ripustettu telttatangoiksi ristittyjen kiväärien varaan.

Hänen ajatuksensa olivat nyt kääntyneet sodan hurjasta leikistä lempeämpiin inhimillisiin suhteisiin, lämpimimpiin mitä ihmisrintaan mahtuu. Hän ajatteli edesmennyttä uskollista puolisoaan, joka oli kuollut pian sodan puhjettua ja jonka muistoksi hänen miekankahvaansa oli yhä sidottu musta harsokaistale. Hän ajatteli nuorta seitsentoistavuotiasta tytärtään, joka oli löytänyt suojan ja turvapaikan naispuolisen sukulaisen luota Kuopiosta, samaisesta kaupungista, jonka miehittäjiä vastaan öinen hyökkäys oli suunnattu. Rakennus jossa perhe oli asunut sijaitsi Kuopiosta etelään. Nuoren tytön jättäminen sinne oli ollut uhkarohkeaa. Mutta hänen ottamisensa mukaan armeijan seikkailulliselle retkelle olisi ollut vielä mahdottomampaa. Sehän oli jo lyöty takaisin Ouluun asti, ja tulevaisuus oli epävarma, vaikka kapteenilla olisi ollut sukulaisia tai tuttavia niillä seuduilla, jotka nyt olivat armeijan takana. Niinpä hänen oli pakko erota rakkaasta kukoistavasta tyttärestään, ainoasta lapsestaan. Kenraalikunnan kautta hänelle oli tullut pari avointa kirjettä, ja hän oli vastannut samalla tavoin. Mutta mahdollistakin isän ja tyttären tapaamista hän oli halunnut välttää, jotta uusi ero ei heikentäisi häntä itseään ja jotta tytön nuori sydän säästyisi niin rajuilta järkytyksiltä.

Torkahdus sekaviin kuumehoureisiin keskeytti nämä hänen valveajatuksensa. Hän oli jälleen miehistönsä kärjessä ja näki taas, miten se nuori upseeri joka johti vihollisen jälkijoukkoa yritti ripeää pistinhyökkäystä heittääkseen hyökkääjät taaksepäin, miten jääkäritulitus metsästä pakotti hänet väistymään, mutta miten hän vielä kerran uudisti yrityksen, kunnes osuman saaneena suistui maahan. Tyyni ja hyvä omatunto liensi karskin soturin muutoin vihamielisen katkeroitunutta mieltä, kun hän taas herätessään muisti, että oli antanut siirtää nuoren kalpean ja verta vuotavan miehen tien viereen ja antanut vanhalle korpraalille nenäliinansa tälle välttäviksi sidetarpeiksi. Hän näki vielä mykän mutta silti puhuvan katseen jonka rohkea vihollinen tämän teon johdosta oli kiinnittänyt häneen.

Mutta hänen valveajatuksensa kääntyivät kohta taas tyttäreen. Hänen isänsydäntään hytkähdytti kun hän ajatteli tyttöä sairaanhoitajattarenaan, tämän hentoa pehmeää kättä tasoittelemassa pielusta, tämän rakastavaa katsetta noista ihanista sinisilmistä, kun tyttö kohottaisi virkistävän juoman hänen huulilleen. Jos jalkaa ei tarvitse amputoida, hän päätti, tai jos tämä onnistuu, niin kutsun tytön isän syliin. Toipilaanahan minä voin matkustaa Ouluun, ja siellä voimme vielä kokea muutaman tyynen päivän joiden aikana totuttelen eroon kainalosauvoista. Mutta luonto vaati omansa, ja hän vajosi taas sumeaan horteeseen ja vei nämä lohdulliset toiveet mukanaan siihen.

Mutta kohtalo leikittelee ihmisen puhtaimmillakin, kauneimmillakin toiveilla. Neitonen Anna oli herännyt ja kuunnellut yhä levottomampana tykkien jylyä ja lähellä rätisevää kivääritulta kaupungin itälaidalla. Noustuaan ylös hän oli kammoksuvin silmin nähnyt kanuunat ja ammusvaunut ja pitkäsapeliset kasakat ja kiiltäväkivääriset sotilaat ryntäämässä hurjaa vauhtia ohi ikkunoiden. Silmät kyynelissä hän oli lausunut lapsellisen rukouksen armaan isän puolesta. Tämän ajatuksia askarruttivat tuolloin muut hetken vaatimat asiat. Mutta kun taistelu oli lopussa ja mietteet siirtyivät taas tyttäreen, kutsuivat muut tehtävät taas tämän ajatukset toisten huolten pariin.

Pikku taloon, jossa hän asui yhdessä naispuolisen sukulaisen kanssa, oli majoitettu kaksi Venäjän pääesikunnan upseeria. Kumpikin oli taistelun aikana tietenkin paikallaan. Mutta nyt pihaan ajoivat vaunut, ja niistä nostettiin varovasti haavoittunut vieraiden huoneeseen. Ja Anna näki verhojen takaa, että tämä haavoittunut oli juuri se – niin, ainoastaan se, jonka hän oli useasti nähnyt samasta matalasta tähystyspaikastaan, ja joka puolestaan oli aina etsinyt tilaisuutta nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Miksi hänen sydämensä pamppaili rajusti tämän näyn edessä ja siniset silmät kostuivat – se on salaisuus jonka lukijatar kenties arvaakin ja josta myös lukija tulevaisuudessa tulee pääsemään selville.

 

II [nro 22, 30.5.1844]

Juhannuspäivästä oli kulunut neljä viikkoa. Nuori upseeri istui eräänä purppuranpunaisena kesäiltana turvallisesti pehmoisten tyynyjen keskessä sohvan nurkassa noiden kahden naishenkilön olohuoneessa. Ja Anna istui pianon ääressä ja lauloi.

”Det var i Saimen på en ö.” – –

Vieraan kalpeat mutta miehekkään kauniit kasvot saivat hiukan väriä ja sumea katse elävöityi innokkaasta myötätunnosta. Tämä katse lepäsi hievahtamatta laulajattaren viehättävässä hahmossa, hienopiirteisessä profiilissa, sileän posken punerruksessa ja kauniin vaaleissa kiharoissa jotka ympäröivät kasvoja, hennoissa nuorekkaissa muodoissa, ja miehen korvat tavoittivat vähäisimmänkin muutoksen ihanan melankolisissa sävelissä. Hän ymmärsi laulun sisällön vain vajavaisesti, mutta se miten se ilmaistiin paljasti, että sanat olivat syvästi koskettaneet laulajattaren tunteita.

Niistä kahdesta haavasta, jotka hän oli tuonut taistelusta, oli toinen osunut rintaan, joskaan ei vaarallisesti. Toinen vaikeampi oli vasemmassa käsivarressa, ja juuri sen aiheuttama verenhukka oli tehnyt hänet kykenemättömäksi taistelemaan. Mutta hän oli jo lisännyt näihin kolmannen, joka oli pahentunut sitä mukaa kuin edelliset olivat parantuneet. Eikä siinä juuri ole ihmettelemistä. Sillä samainen suloinen laulajatar oli useammin kuin kerran kohdistanut haavoittuneeseen myötätunnon aiheuttamaa huolenpitoa. Hänen asuintoverinsa oli alinomaa virkatehtävissään talon ulkopuolella. Täti ei ollut juuri toipunut siitä hermokohtauksesta, jonka jo mainittu hyökkäys kaupunkia vastaan oli hänelle aiheuttanut, kun jo uusi samanlainen hyökkäys koetteli uudestaan hänen hermojaan. Vieraan palvelija puhui vain venäjää, josta kukaan talon asukas ei ymmärtänyt sanaakaan, ja kummankin naisihmisen yhteinen palvelijatar ei ymmärtänyt muuta kuin suomea, joka taas edellä mainitun isännälle oli täyttä hepreaa. Mutta majoitetulla ja lisäksi sairaalla soturilla on paljon ilmoituksia ja vaatimuksia isäntäväelleen. Ja koskapa Anna-neiti oli tuona ajankohtana suunnattomasti edistynyt ranskan kielessä ja potilaskin oli oppinut tuntemaan ruotsin sanat näkkileipä, nätti tyttö, ahaa ja vai niin, ei tiedonvälitykseen ollut muuta keinoa kuin suora yhteys potilaan ja hoitajan välillä. Palvelija oli tiedottanut isännälleen, että tyttö oli kuumehoureen päivinä alituiseen kierrellyt sairasvuodetta. Tytön merkkikielellä esittämiä kieltoja tämä uskollinen sielu ei nimittäin mitenkään voinut noudattaa ja oli sitten omantuntonsa rauhoittamiseksi tulkinnut ne kehotuksiksi pysytellä vaiti ja hiljaa sairashuoneessa; minkä tähden hän myös oli heti riisunut saappaansa ja siitämisin ollut vailla näitä melua synnyttäviä kapistuksia. Mutta kun potilas sitten oli tullut täysin tajuihinsa ja tohtorin vastalauseista huolimatta pukeutunut ja asettunut peiton päälle, hänellä oli monenlaatuisia pyyntöjä esitettävänä suopealle isäntäväelleen ja vielä lukuisampia, itsepintaisuutensa puolustukseksi, nuorelle neidille, joka hänen täytyi joka kerta vaivata sairashuoneeseen asti. Niinpä oli maailman luonnollisin asia, että hän heti voimien sen salliessa ja tuottaakseen neidille vähemmän vaivaa vietti suuren osan päivästään mainitulla sohvalla naisten olohuoneessa.

Voi tuskin epäillä, ettei Anna välistä pitänyt hänen toiveitaan ja tiedotuksiaan täysin välttämättömyyden sanelemina, mutta silti on varmaa, ettei tyttö koskaan osoittanut tyytymättömyyttä tarpeettoman vaivan tähden jota mies aiheutti. Luultavaa kuitenkin on, että hän koki vaivan asiaankuuluvasti vähemmäksi, kun potilas kykeni itsekin hakeutumaan saliin, vaikkakin hän ehkä silloin alkoi ujostella entistä enemmän. Ainakin noiden kahden keskustelut kävivät päivä päivältä niukkasanaisemmiksi, heti kun täti oli jättänyt heidät kahden, huolimatta tädin muistutuksista, että Annan pitäisi käyttää tätä tilaisuutta kartuttaakseen ranskaansa. Hän saattoi istua pitkiä toveja vaiti ja mietteliäänä työnsä ääressä, ja mies taas tuntui vain näön vuoksi pitelevän kirjaa kädessään, kun silmät olivat suuntautuneet vain Annaan, ja äkkinäinen olisi voinut luulla, että tietoisuus tuon katseen suunnasta kohotti tytön poskille vaihtelevia purppurahyökyjä. Jos silloin pari tytön yritystä keskustelun käynnistämiseksi epäonnistui, hän lähti huoneesta, eikä miehellä ollut pakenemisen estämiseksi muuta keinoa kuin pyytää häneltä jotakin näistä lauluista joiden yksinkertaiset melodiat ja sointuvat sanat tytön huulilta kuulostivat niin ihmeen liikuttavilta miehen halukkaasti kuuntelevissa korvissa.

Juuri nytkin oli tällainen hetki. ”Vanhan sotamiehen laulu”, sinänsä jo kovin liikuttava, tuntui Annan mielestä sitäkin liikuttavammalta, kun hänen ajatuksensa samalla häälyivät isässä, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut tietoja. Hän ei pystynyt hillitsemään tunteitaan, jotka tämä muistelu herätti. Yksinäiset kyyneleet vierivät yli raikkaiden poskien, ja laulu kuulosti entistäkin murheellisemmalta. Mutta kohta se vaikeni kokonaan, kädet hervahtivat koskettimilta, ja hän painoi molemmin käsin nenäliinaa ylipursuavien kyynelten lähteille. Nuorukainen oli liian hienotunteinen häiritäkseen tätä tunteenpurkausta, vaikkei hän ollutkaan selvillä sen syystä. Vasta kun se oli jo asettunut, säikytti surijaa käsi joka hiljaa laskeutui hänen kädelleen ja tarttui siihen, ja kun tyttö katsahti ympärilleen, hän näki miehen nojaamassa tuolinkarmiin ja silmäämässä häntä lämpimän osanottavasti, ei, vielä lämpimämmin tuntein, sen vakuuttivat tytölle hänen sydämensä kiivaat lyönnit.

Kului minuutti, ennen kuin mies kysyi:

”Miksi Anna itkee?”

ja vielä kaksi, ennen kuin tyttö pyyhkien vapaalla kädellään – sillä toista kättään hän ei näin lyhyessä ajassa ollut ehtinyt irrottaa – kyynelten jälkiä ja vilvoitellen hiukan poskien paljastavaa paloa vastasi:

Ajattelen isääni.

Hän oli usein puhunut nuorukaiselle rakastetusta isästään, ja ihanan sinisestä silmäparista oli tuolloin aina lennähtänyt häntä kohti katse jonka merkitystä hän turhaan oli yrittänyt tulkita. Sillä se todisti jostakin muustakin huolesta kuin isän hyvinvointiin kohdistuvasta, eikä siinä näkynyt ainoastaan kaipausta isää kohtaan, vaan hiukan myös häntä itseään kohtaan. Hän oli ranskalainen jonka vanhemmat olivat joutuneet pakenemaan isänmaastaan vallankumouksen myrskyjä, ja hän oli nyt tottunut pitämään sotilaan kutsumusta minä tahansa ammattina, ja sotaa tervetulleena tienä kunniamerkkeihin. Naisellisen arkailun tähden, hienotunteisuudesta vierasta kohtaan ja kenties myös vaistomaisesti kavahtaen sitä kylmyyttä jonka asia voisi aiheuttaa heidän suhteeseensa, Anna ei ollut koskaan ilmaissut nuoren sydämensä isänmaallisia toiveita. Mutta ne olivat yhdistyneinä tietoon isän ajattelutavasta aiheuttaneet hänen nykyisessä tilanteessaan monta äänetöntä kyyneltä ja monta ristiriitaa vailla todistajaa. Aavistus tilanteen tärkeydestä – ja kukapa tyttö ei sitä aavistaisi – herätti siksi hänen sielussaan ristiriitaisia tunteita. Suloinen hämmennys ja surulliset aavistukset, sydämen kaipuu onneen ja synkän velvollisuuden vaatimukset, toivo ja pelko, onni ja onnettomuus yhdistyivät tässä hetkessä, joka paisuen kuin kukannuppu kehittäisi kukintonsa hohtamaan päivän ja yön värejä. Tajuamatta tytön tunnekuohua vieras tulkitsi hänen liikutuksensa vain niin kuin hänen kiihkeät toiveensa ja halunsa mielivät, ja äänessään ja katseessaan sävy jotka selvemmin kuin mitkään sanat paljastivat , hän sanoi vain:

”Me menemme hyvän isän puheille.”

Me? – kuului tytön yksitavuinen vastaus.

”Minä häneltä pyydän kaunista jaloa tytärtä. – Saanko niin tehdä, rakas Anna? – Ei sanoa ei – mitä minä tunnen sielussani, ketä minä rakastan eniten maan päällä, sen te tiedätte, teidän täytyy tietää! Oh! älkää sanoko ei!”

Tämän hän sanoi äidinkielellään, sillä hän ei enää löytänyt sanoja tytön kielellä. Mutta hän odotti turhaan muuta vastausta ja äänettömiä kyyneleitä. Anna oli yrittänyt vaisusti vetää vangitun kätensä pois, mutta mies piteli sitä niin tiukasti kuin haavoittunut siteissä oleva käsivarsi salli, ja tyttö antoi hänen puristaa omaa kättään. Ja kun mies unohtaen haavansa ja uupumuksensa kietoi toisen käsivartensa tytön uumalle, tämä antoi senkin tapahtua, eikä miehen suudelma kyyneleiselle poskellekaan kavahduttanut tyttöä pois.

”Avaa silmä, kaunis sinisilmä, katso, katso!” mies pyysi jälleen Annan kielellä, ja heidän katseensa kohtasivat vajoten syvälle toinen toisiinsa.

Mutta elämän onnenhetket ovat tässä maailmassa luetut. Eteisestä kuului askelia, ja pahansuopa kohtalo marssi sisään postinkantajan hahmossa, sen jälkeen kun säikkynyt tyttö oli juuri ehtinyt livahtaa pakoon viereiseen huoneeseen. Upseeri, joka oli asettunut hänen paikalleen pianon ääreen, otti kirjeen vastaan. Se oli avoin, ja vastaanottaja oli Anna, mikä vahvisti hänelle että kirje oli Annan isältä.

 

III [nro 23, 6.6.1844]

Jälleen oli kulunut jonkin aikaa ja vienyt mennessään monia vaihtelevia suruja ja iloja levottomissa ihmissydämissä, myös niiden henkilöiden, joita tämä pikku kertomus kuvaa.

Vuosi oli edennyt jo synkkään marraskuuhun. Vaikka Annan isän jalka oli jäänyt haavoittumisesta jäykäksi, hän ei antanut sen estää itseään palaamasta isänmaan puolustajien riveihin. Hän oli taistellut heidän rinnallaan 27. lokakuuta Iisalmessa ja ansainnut osuutensa päivän kunniasta. Nyt hän oli joukkojen kanssa Vierimässä.

Siellä hän oli muutaman sotatoverin kanssa hakenut yösijan eräästä kurjasta torpasta. Kukin etsi ansaittua lepoa edellispäivän ponnistusten uuvuttamana. Mutta turhaan hän odotti että muutaman hetken torkahdus sulkisi hänen silmäluomensa ja pelastaisi hänet surullisilta ajatuksilta jotka kalvoivat mieltä. Nämä ajatukset siirtyivät yleisistä onnettomuuksista hänen omaan elämäänsä. Hän pohti murheellisena sotaretken nyt jo epäilemätöntä päätöstä, ja rinnasta kohosi toivomus päästä sitä todistamasta. Mutta tämän toiveen vaimensi isän huoli avuttomasta tyttärestä, ja joinakin hetkinä hän miltei tuomitsi tunteen joka oli pannut hänet torjumaan tytön suojeluksen, koska sitä oli tarjonnut vihollinen.

Nimittäin kun hänen vaikeat haavansa olivat parantuneet sen verran, että hän oli ollut kyllin tajuissaan ja voimissaan, oli hän mainitussa kirjeessä tyttärelleen kertonut lievittävin sanoin onnettomuudestaan ja toivonut tämän saapumista sairasvuoteensa ääreen. Tyttö oli lapsekkaan hellänä rientänyt täyttämään tämän toiveen sen ajatuksen syvästi huolestuttamana, että oli tähän asti kohdistanut hoivansa johonkuhun muuhun kuin isään, isänmaan puolustajaan. Ja kuitenkaan hän ei kyennyt jättämään kyynelittä tätä toistakaan, jonka rakkauden lähestyvä ero päästi kaikista kahleista, ei kyennyt olemaan kuuntelematta tämän lämpimiä vakuutuksia eikä imemättä tämän vielä kuumemmista suudelmista yhä lisää sitä ihanaa juomaa, joka samalla kärvensi kuin myrkky. Niin hän tapasi isänsä jälleen. Ennen iloisessa katseessa viipyi nyt murhe, ja suuret kärsimykset olivat sumentaneet hänen kirkkaan hurskaan sielunsa. Hänellä ei ollut voimaa taistella, mutta kylläkin kuumasti kaivata, katua, toivoa ja kärsiä.

Rakastunut nuorukainen ei tiennyt tästä kärsimyksestä mitään. Hänen rintansa paisui pelkästään iloisista toiveista. Mutta mitä kiihkeämpiä ne olivat, sitä voimakkaampi oli myös hänen kaipuunsa. Tämä joudutti hänen toipumistaan, ja hän sai piankin järjestetyksi niin, että hänet lähetettiin eräässä tehtävässä vihollisen leiriin. Ensimmäinen käynti siellä ei kuitenkaan vielä tuonut tilaisuutta omien yksityissuunnitelmien toteuttamiseen. Mutta hän oli väsymätön. Se ruotsin kielen taito jonka hän oli tytön opastuksella saavuttanut, hyödytti häntä nyt suosituksena, ja aina kun Ruotsin käskynhaltijalle oli jotakin tiedotettavaa, hänet valittiin sen esittäjäksi. Hän sai piankin selville missä isä ja tytär oleskelivat, ja kohteliaan olemuksensa ansiosta hän onnistui saamaan luvan tavata heidät.

Pidättyvästi kuten sotilaallinen järjestys vaati mutta samalla hehkuvan lämpimästi kuten rakastajan tuleekin hän oli esittänyt neitosen isälle haaveensa ja toiveensa. Hän oli pelastanut rikkaan perheensä haaksirikosta varsin soman varallisuuden. Hänen soturinnimensä ei ollut tuntematon niille, jotka olivat osallistuneet tämän sotaretken tiheisiin ja voimallisiin asemittelöihin. Hänen ulkomuotonsa ei vihollisenkaan silmissä tehnyt epäedullista vaikutusta, eikä hän luultavasti ollut siitä tietämätön. Kaikki siis enteili hänelle menestystä. Sitä enemmän hän siis hämmästyikin kapteenin totisen ylpeätä käytöstä, ja hämmästys kasvoi tyrmistykseksi kun hän kuuli tämän vastauksen: ”Minun tyttäreni ei voi ojentaa kättään maansa vihollisille.”

Tämän vastauksen kuultuaan nuorukainen koki turhaan voittaa ylpeytensä. Hän ei pystynyt lausumaan yhtään taivuttelevaa sanaa, vaikka vastaus masensi häntä yhtä paljon kuin loukkasi.

En ole pitänyt teitä vihollisenani, kapteeni. Minä en ole teidän vihollisenne! hän sanoi, kumarsi ja läksi. Hänen kasvonsa eivät pysyneet pitkään noin synkän totisina, eikä sydämessä pysynyt sen julistama katkera tunnelma. Sattumalta tai harkitusti – tästä historia ei anna tietoa – Anna kohtasi hänet polulla joka kulki metsikön halki kapteenin silloiselle asunnolle. Mies laskeutui pian satulasta, ja tyttö kyynelöi kohta hänen rintaansa vasten. Siinä vaihdettiin uusia lupauksia ja uusia valoja ja erottiin kerran, kahdesti ja vielä muutamaan kertaan, kunnes jonkun tulijan askelet säikyttivät tytön katkaisemaan niiden ketjun. Niin he erosivat, ja hurskas tyttö lievitti levottomuuttaan katekismuksella, joka ei kiellä vaan kehottaa rakastamaan kaikkia ihmisiä. Mutta lohdutus vaikutti sitä vähemmän mitä lähemmäs hän tuli isän lepotuolia ja kainalosauvoja. Ja kun tämä oli hetken puhunut asiasta yhtä lempeästi kuin vakavastikin, tytön kainouden ja kunnioituksen estettyä jokaisen huomautuksen, hän lupasi isänsä vaatimuksesta karkottaa sydämestään jokaisen tuota vierasta koskevan ajatuksen. Hänestä ei ollut mikään kunnia-asia antaa noin lyhyen ajan kuluessa kaksi noin ristiriitaista lupausta, vaan päinvastoin hän tunsi niiden antamishetkellä, että hänen tuli ne antaa. Ja hän pitikin molemmat lupauksensa. Sillä samalla kun hän lakkaamatta ajatteli rakasta vihollista, hän lakkaamatta myös katui sitä. Ainoastaan nukkuessaan hän teki edellistä ilman jälkimmäistä. Mikään muu naisensydän ei varmaankaan ole siten luotu.

Näin olivat tapahtumat muovautuneet nuorten rakkauden suhteen. Anna oleskeli nyt Oulussa, ja rakastava ja rakastettu vihollinen oli varmaan omiensa riveissä. Ja isä, joka täällä Vierimäen torpassa vielä näki vastasytytetyn kuun kalvaiden säteiden leikittelevän ahtaassa ikkunaruudussa, ajatteli heitä molempia, miestäkin nyt jo leppyneemmin. ”Tytöllä olisi sentään pitänyt olla jokin mahdollisuus turvaan maailmassa”, hän ajatteli, ”ja kun minä olen kaatunut, tyttö on täysin aseeton jos hänkin kaatuu. Kukahan mahtaa muutaman viikon päästä olla tämän maan valtias? Kuka ystävä ja kuka vihollinen?”

Mutta rummun kumina keskeytti kohta hänen valveunelmansa. Oli lokakuun 9. päivän aamu kello kaksi, ja hän kuului niihin joukkoihin, jotka taipumattoman rohkean Dunckerin komennuksessa lähtivät sekä uhkarohkeaan että vaativaan tehtävään. Sen tarkoitus paljastui yhdennentoista päivän vastaisena yönä, kun nämä joukot seisoivat jälleen Virran sillalla, missä heidän kuulansa olivat viuhuneet kaksi viikkoa sitten, sillä he seisoivat nyt etelään siitä vartiopaikasta mikä tuolloin oli ollut vihollisen hallussa. Pimeässä kylmässä yössä putoilivat täällä tuonen arvat. Mutta koska aiottu yllättäminen oli paljastettu ja epäonnistunut, joutuivat Duncker ja hänen miehensä pian perääntymään. Ystävät ja viholliset sekaantuivat toisiinsa, ja vain kutsut ja tunnussanat paljastivat varmasti, pitikö hyökätä toistensa kimppuun vaiko liittyä veljellisesti yhteen.

Myös kapteeni oli joukkueineen joutunut erilleen. Kun hän oli jo varovasti hiipinyt monen vihollisosaston ohitse, hän törmäsi lehvänsä pudottaneen metsikön aukiolla tummaan joukkueeseen, jossa toivoi kohtaavansa ystäviä ja tukea. Hän halusi vielä pysyä piilossa tutkiakseen asiaa, mutta miesjoukkojen välillä oli enää viisikymmentä askelta, ja hänet oli jo huomattu. Huuto ”kuka siellä?” sekä kieli jolla se esitettiin paljasti hänelle pian, kuka hänen edessään oli. Hän ei vastannut vaan komensi väkensä hyökkäykseen. Vastapuolelta kajahti nyt merkinanto, ja kohta näkyi miten tumma joukko lähestyi edellistä näennäisen rauhallisesti ja avuliaana.

”Antautukaa urheat ruotsalaiset!” kajahti taas kapteenin korviin, ja tämä ääni sai vastakaikua hänen isänsydämessään. Ääni, puhetapa – hän tunnisti ne täysin varmasti. Kaksi kertaa hän yritti turhaan lausua komentosanan, lopulta kajahti hurjan ponnistuksen jälkeen hänen huuliltaan, tulta! Laukaussarjoja vaihdettiin, ja kapteeni kuuli niiden välillä saman äänen toistavan kehotuksen vielä kerran, hän jopa erotti sen komennussanat parista muusta. Mutta kolmannen metsästä ryöpynneen laukaussarjan jälkeen se vaikeni, eikä sitä kuulunut myöskään kun kapteeni pienen joukkonsa kanssa nelikulmioasemissa tunkeutui esiin ja raivasi pistimin tiensä yli tasanteen. Takaa-ajo taukosi seuraavan metsikön luona, ja hän palasi takaisin omiensa luo, joita heitäkin oli jäljellä vähän yli puolet. Olkijoen sopimuksen jälkeen huhu vahvisti hänen surulliset aavistuksensa. Vihollinen jota hänen tyttärensä rakasti, oli kohdannut sankarikuoleman taistelussa 11. lokakuuta vastaisena yönä.

 

Neljä vuotta tämän jälkeen isä eräänä hämäränä kevätiltana istui kuten oli näinä vuosina usein istunut puustellinsa pienessä kamarissa kuihtuva tytär vierellään, tämän nojatessa päätään hänen rintaansa vasten. Kumpikaan ei ollut koskaan puhunut menneestä mitään. Mutta isä tiesi hyvin minkä takia hänen kauniin ruusunsa kruunu nyt lakastui, ja tytär ymmärsi hyvin kyyneleet isän silmissä, kun niiden katse lepäsi hänen yllään.

”Siellä ylhäällä ei ole vihollisia” – tyttö sanoi.

Isä puristi mykkänä muinoin niin pehmeää pyöreää kättä ja piteli sitä omassa kädessään, kunnes vavahtaen tunsi sen kylmenevän, puhui mutta ei saanut vastausta, ja kun hänen katseensa etsi tyttären katsetta, olivat siniset silmät murtuneet.

 

 

Vertailu