Kuopio
Markkinat alkoivat eilen, ja niille on saapunut paljon kävijöitä. Tavaraakin on tuotu varsin runsaasti, ehkä enemmän kuin viimekertaisille talvimarkkinoille. Viljaa on kuitenkin ollut tarjolla vain merkityksettömän pieniä eriä, ruista 20, ohraa 16 assignaattiruplan hintaan. Suolakalaa ja kaikenlaista lihaa näyttää sitä vastoin olleen hyvin saatavissa. Markkinakojut ovat kauniimmassa kunnossa kuin edellisinä vuosina.
Lehden edellisessä numerossa julkaistiin uuden postijärjestyksen mukaiset kaupunkiin saapuvien ja sieltä lähtevien postinkuljetusten aikataulut. Uuden järjestyksen mukaan posti saapuu useimmilta maan paikkakunnilta samana päivänä kuin kuljetukset lähtevät takaisinpäin – mutta saapumisaika on kuusi tuntia myöhemmin. Hakkailukirjeenvaihdolle tästä tiistaipostista on etua; alkavathan kaikkien ihailijoiden kirjeet sanoilla: ”Oi ikuinen lemmittyni! Sanani eivät riitä kuvaamaan sydämeni syvää kaipausta” jne., ja nyt voivat asianomaiset lemmityt aivan turvallisesti vastata jo kuusi tuntia ennen valitusvirsien perille tuloa: ”Oma rakkaani! Koko päivän (yön) ajatukseni ovat olleet luonasi joka hetki” ym. – Saamme pääkaupungista postin kahdesti viikossa, toinen kuljetus lähtee sieltä lauantaina ja toinen maanantaina. Kunhan H:gin sanomalehdet vain ilmestyisivät maanantaisin, saisimme sen päivän postissa aivan tuoreita uutisia pääkaupunkilaisten sunnuntairetkistä. Tiistaisin täältä lähtevässä postissa me puolestamme voisimme lähettää viikon saarnatekstit – nimenomaan sitä vartenhan tämä postiaikataulu on suunniteltu.
Tähän saakka postiljoonit ovat kuitenkin tehneet kaupungillemme sen iloisen kepposen, että he tuovat postin perille 24 tuntia ennen sen virallista saapumisaikaa.
Uutisia
Tärkein uutinen on, että Englannin toryhallitus on lopultakin eronnut Palmerstonin ja Russellin harjoittaman ja yhä voimistuneen viljatullien vastaisen kampanjan takia ja Russell on saanut tehtäväkseen uuden ministeristön muodostamisen. Siitä on tulossa whigministeristö, mutta tämä ei luultavasti pysty pysymään vallassa pitkään, koska asiat ovat hankalia, vaihdos oli äkillinen ja maan uudistuspuolue vaatii enemmän kuin whigit voivat ja haluavat ajaa läpi. – Saksassa (Driesenissä) on tit(ulus) Hencke löytänyt aurinkokunnastamme kahdennentoista planeetan. Posenissa päämajaansa pitäneen laajalle haarautuneen salaliiton paljastuminen herättänee kuitenkin enemmän huomiota kuin planeetan olemassaolo.
Borgå Tidning näyttää olevan ainoa kunnianarvoisasta sanomalehtisosieteetista, jolla on jotain uutta kerrottavaa – itsestään. Eukko, joka 1844 koetti auttaa itseään lupauksilla ympäri maata levitettävistä muotokuvista ja maisemakorteista, lohdutti vuonna 1845 yleisöä lupaamalla toimituksen laajentamista – kaikki tietysti vailla perää ja aivan turhaan. Nyt hän aloittaa vuoden 1846 uskottelemalla, että hän, Porvoon Eukko itse on kuollut, kuollut kuin kivi. Naturam furca expellas [Karkota luonto väkivalloin] – eukko on tänä niin kuin viime vuonnakin niin itsensä kaltainen, ettei kukaan voi erehtyä hänen identiteetistään. Eukko on kuolematon – se näyttää selvältä. Hänen lupauksensa, ettei hän enää ole terässään eikä usko kykyihinsä opettaa yleisöä ja näpäytellä muita lehtiä jne. ovat siten yhtä luotettavia kuin edellistenkin vuosien vakuuttelut. Eukko on parantumaton – ja hänen kuolemattomuutensa kivettää vain akan koko raihnaisuuden.
Suomen asiat Ruotsissa
Ruotsista saapuneet yksityiset kirjeet kertovat Ruotsin sanomalehdissä käytävän kiistaa Suomen nykyisistä oloista. Keskustelun avasi Dagligt Allehandan artikkeli ”Det moderna Suomi”, josta on julkaistu ote myös Suomen lehdissä. Jo tämä lyhyt ote osoittaa suuttumuksen ohjanneen kirjoittajan kynää ja tehneen hänen kuvauksensa pilkalliseksi.
Vastauksena mainittuun artikkeliin on Vinterbladetissa nyt julkaistu jonkun suomalaisen tai entisen suomalaisen kirjoitus, joka koettaa valaista hyökkääjälle Suomen nykyisiä oloja ja puolustaa ”modernin Suomen” kansallista sivistystä koskevien vaatimusten ja toiveiden oikeutusta. Tätä kirjoitusta ei siinä mielessä ole sanottu kovin hyväksi, että se antaa pikkuasioille liian suuren merkityksen ja antaa siten pilkkaajille mahdollisuuden. Vinterbladetin toimitus kuuluu liittäneen kirjoitukseen omia kommenttejaan joissa, kuten helposti saattaa odottaakin, siirrytään kansallisesta sivistyksestä maan poliittiseen asemaan ja korostetaan siinä sitä, mikä on olemassa ”de jure” [lain mukaan] ja mikä ”de facto” [tosiasiassa]. Muutoin kommentteja sanotaan samalla tavoin närkästyneiksi kuin Allehandan kirjoitustakin.
Ei ole vaikea nähdä, mikä ruotsalaisia tällä tavoin suututtaa Suomen oloista puhuttaessa. Tärkein syy on, ettei noita oloja tunneta. Ruotsissa ovat jopa tieteellisesti sivistyneet niin täysin tietämättömiä kaikesta Suomea koskevasta, että sen tyyppisessä suhtautumisessa voi nähdä perintöä jo ajalta, jolloin nämä kaksi maata olivat yhdistyneet, vaikka tietämättömyys onkin ehkä entisestään lisääntynyt vuoden 1809 jälkeen. Toiseksi on anteeksiannettavaa, että tähän vähäiseen asiantuntemukseen yhdistyvää ruotsalaisten kansallista turhamaisuutta ärsyttää jokainen lausunto, jossa suomalainen sanoo olevansa tyytyväinen maansa nykyisiin oloihin. Samasta turhamaisuudesta ehkä johtuu, että Ruotsissa ei ole ilmestynyt ainuttakaan esitystä näistä oloista, Suomen kohtaloista vuoden 1809 jälkeen. Erinäisiä ruotsalaisissa päivälehdissä ilmestyneitä virheellisiä ja täysin vailla tosiasiapohjaa olevia vuodatuksia ei nimittäin voi pitää sellaisena kuvauksena.
Kun puhutaan laveasti valtiollisesta asemasta, varsinkin tulevaisuuden kannalta, niin unohdetaan ensinnäkin, mistä Suomi tässä suhteessa saattoi kerskailla Ruotsin vallan aikana. Maata hallittiin Ruotsista, varsin harvat suomalaiset saivat sellaisen paikan yhteiskunnassa, joka antoi heille minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa maan hallitukseen. Jotkut suomalaiset ottivat ”tiettyinä aikakausina” osaa valtiopäivien keskusteluihin, mutta heistäkin aateliset olivat ruotsalaisia ja talonpojat eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mistä puhuttiin. Myös valtiopäivien merkitys oli useimpien Ruotsin hallitsijoiden aikana vähäinen, Kustaa IV Aadolfin aikana vähäistäkin vähäisempi. Painovapautta oli harvoin, mainitun hallitsijan aikana ei lainkaan. Ruotsalaiset miehittivät maan tärkeimmät virat ja ruotsin kielestä tehtiin opetuksen, hallinnon ja lainkäytön kieli vaikka 6/7 osaa kansakunnasta ei osaa sanaakaan ruotsia. Suuri osa Suomen valtion tuloista kulkeutui maan ulkopuolelle, Suomen vienti rajoittui aivan viime aikoihin saakka Ruotsin pääkaupunkiin. Suomea hävitti lyhyin välein lakkaamaton sota, jota Ruotsi ei kyennyt torjumaan. – Kaiken tämän politikoivat päivälehtikirjoittajat unohtavat. Suomessa sitä ei ole unohdettu, mutta täällä ollaan silti kiitollisia, sillä monella valloitetulla maalla on mennyt paljon huonommin ja Suomen on toisaalta kiittäminen Ruotsia monesta hyvästä lahjasta, etenkin sivistyksestä ja valistuneesta lainsäädännöstä, joka melkoisesti määrittää maan nykyistäkin asemaa.
Samalla kun ruotsalaiset unohtavat tämän, he näyttävät tietämättömiltä siitä, että Suomen hyvinvointi on vuodesta 1809 jatkuneen keskeytymättömän rauhan aikana lisääntynyt ja sen väkiluku on lähes kaksinkertaistunut. Maalla on tänä aikana ollut oma hallitus ja kaikkia virkoja hoitavat suomalaiset miehet. Maan lakeihin ja laitoksiin on tänä aikana tehty monia tärkeitä parannuksia ja valtion tulot käytetään vain maan omiin tarpeisiin. Tämän kaiken tuloksia ovat runsaasti rahoitettu yliopisto, laajentunut ja parannettu opetuslaitos, uusi hovioikeus, virkamiesten palkkojen kohoaminen, oma ja hyvää luottamusta nauttiva rahalaitos sekä runsaammat mahdollisuudet elinkeinojen kannustamiseen ja tukemiseen kuin Ruotsissa. Sellaiset edut synnyttävät tyytyväisyyttä, eikä todellisen ystävyyden pitäisi sellaisesta harmistua kuten ei siitäkään, että tämä tyytyväisyys on ruokkinut luottamusta niihin hallitsijoihin jotka ovat maalle nämä edut lahjoittaneet sekä kunnioitusta niitä miehiä kohtaan, jotka ovat niiden saavuttamiseen vaikuttaneet.
Edelleen Ruotsissa ei haluta ymmärtää, että ”modernilla Suomella” on eräs jokaiselle kansakunnalle luonnollinen toive, nimittäin se, että kansakunnan kieli olisi myös kirjallisuuden, yleisen opetuksen, lainkäytön sekä hallinnon kieli. Nämä toiveet yhdistyvät pyrkimyksissä kansallisen sivistyksen edistämiseksi. Tässä kohden ruotsalaisten tietämättömyys Suomen oloista hämärtää jälleen heidän näkemystään siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Ruotsissa nimittäin uskotaan yleisesti, että ”suomi” elää vain korkeintaan yhtenä ruotsin naurettavana murteena ja että ”kutaa, hourou mår tu” on suomalaisten kieltä. Ei tiedetä eikä halutakaan tietää, että kuusi seitsemäsosaa Suomen kansasta ei ymmärrä sanaakaan ruotsia – sehän vain osoittaisi entistä epäoikeutetummiksi esi-isien pyrkimykset pakottaa maahan vieras kieli, ruotsi. Mutta jos tämä Ruotsissa huonosti tunnettu seikka onkin kiistaton tosiasia, niin miksi te, hyvät herrat ja kelpo miehet närkästytte siitä, että Suomen nuori sukupolvi, ”moderni Suomi”, rakastaa kansakuntansa kieltä ja toivoo kansallista sivistystä? Siitähän on kysymys, ei muusta. Onko se kenties yksinomaan suomalainen ilmiö? Ja jos tämä rakkaus ja toivo on herännyt vuoden 1809 jälkeen, niin miksi kieltää, että sitä on ruokkinut suurempi kansallinen itsenäisyys, josta olemassa olevat tosiasiat selvästi kertovat?
Ja ylipäätään: onko miehekästä rohkeutta vai ei, jos kaikissa oloissa tehdään uskollisesti isänmaan puolesta se mikä voidaan, vakaasti uskoen että kaitselmus ohjaa kansakuntien kohtaloita? – Miksi siis pilkata tätä rohkeutta, tätä luottamusta?
”Rikos ja rangaistus”
Jo seuraava kertomus muistuttaa siitä velasta, jossa olemme Finlands Allmänna Tidningissä julkaistujen rikosta ja rangaistusta käsittelevien artikkelien kirjoittajalle. Ensimmäinen artikkeleista näki päivänvalon vuoden 1843 lopussa, toinen 1844 tammikuussa, kolmas saman vuoden kesäkuussa sekä neljäs samaan aikaan vuonna 1845. Näin raskassoutuinen keskustelu on yhtä vaikeaa seurata niin lukijalle ylipäätään kuin vastaväittäjällekin.
Siksi meistä on ollut vastenmielistä suostua nimimerkkiä –de– käyttävän kirjoittajan pyyntöön ja osoittaa hänen kirjoituksistaan hierarkkisen ajattelutavan ilmauksia. Kaivettuamme esiin kirjoittajan artikkelit hänen pyyntönsä osoittautuu kuitenkin erittäin naiiviksi. Hän vaatii jalkapuun ja kirkkorangaistuksen säilyttämistä ja vaatiipa edellisen käytössä kirkolle jopa laajempaa rangaistusoikeutta kuin nykyinen tapa sille suo. Ylipäätään hän kiivailee ankaran kirkkokurin puolesta ja julistaa valtion olevan vain väline kirkon päämäärien saavuttamiseksi – ja silti hän ei katso kannattavansa hierarkiaa! Katsomme, ettei meidän tarvitse toistaa hänen näistä asioista esittämiään sanoja.
Muutoin olisi tarpeetonta sanoa mitään myöskään kirjoittajan tuoreimmasta artikkelista, koska hän ei siinä puutu meidän lehtemme edellisiä artikkeleita kohtaan esittämiin kommentteihin, vaan antaa sen sijaan kirkon ja valtion suhteesta uuden selvityksen joka ei selvitä mitään, mutta kylläkin vaatii selvitystä – jos siitä minkään selityksen avullakaan saa irti enempää kuin tyhjiä ja irrallisia fraaseja. Asian kannalta ei sillä tavoin missään tapauksessa saavuta yhtään mitään.
Sitä vastoin Adam-sedän kertomus antaa todenmukaisen kuvauksen siitä, mitä kirkon pannajulistus lainrikkomusten rankaisemisessa nykyään merkitsee. Sanomme ”nykyään”, sillä emme mielellämme tuomitse järjettömäksi instituutiota, joka on kestänyt vuosisatoja ja jonka yleinen mielipide on tunnustanut asianmukaiseksi ja parantavaksi. Niin kauan kuin uskonnollinen tietoisuus on tunnetta, on sillä myös suurempi ulkoisten seremonioiden ja julkisen tunnustuksen tarve. Samoin rikos ja rangaistus sivistystasoltaan alhaisempien kansojen keskuudessa leimaavat rikollisen kunniattomaksi. Mutta mitä enemmän uskonto sen tunnustajien keskuudessa tulee ymmärryksen asiaksi, sitä vähemmän he ovat riippuvaisia kirkosta ja sen edustajista, papeista. Ja mitä suurempi häpeä rikokseen liittyy, sitä suuremmassa määrin jo rikoksen julkiseksi tulo on rangaistus. Niin myös kirkonrangaistuksesta, sen sijaan että se merkitsisi rikollisen takaisinottoa Jumalan armoon ja seurakunnan yhteyteen, on tullut lisärangaistus, jolla hänen rikollisuutensa vain saatetaan paremmin tiedoksi ja hänen häpeänsä saatetaan kukkuroilleen. Näin katsoo yleinen mielipide nykyään. Ajatteleva ihminen toteaa, että synnit saa anteeksi milloin hyvänsä, eikä siihen tarvita kirkkoa ja pappeja. Vähemmän sivistynyt mukailee yleistä mielipidettä eikä voi yhdistää rangaistuksen hetkeä anteeksiantoon.
Sitä, että niin ruumiillinen kuin kirkonrangaistuskin pelottavat muita, ei voi kieltää. Rahvas voi sääliä rangaistua ja pitää rangaistusta epäoikeudenmukaisena, mutta jokainen pelkää silti itse joutuvansa yhtä hyvin sellaisen säälin kuin sellaisen epäoikeudenmukaisuudenkin kohteeksi. Eri asia on, että kaikki lain epäoikeudenmukaisuus heikentää kunnioitusta lakia kohtaan ja sekoittaa yleistä käsitystä oikeasta ja väärästä. Sillä tavoin aiheutetaan, rangaistuksenpelosta huolimatta, uusia lainrikkomuksia. Jos käsitys rangaistuksen epäoikeudenmukaisuudesta todella poistaisi rangaistuksen pelkoa, niin silloin ei pitäisi olla myöskään käsitystä rangaistuksen häpeällisyydestä eikä rangaistu olisi suuren joukon silmissä sitä mitä hän nyt kuitenkin on, siis kunniaton.
Romaani
Hanke, josta seuraava ilmoitus kertoo, näyttäisi ansaitsevan yleisön tukea. Toki maastamme puuttuu niin mahdollisuuksia kuin haluakin moniin tärkeämpiinkin ja sivistävämpiinkin opintoihin kuin romaaninlukuun. Romaani on kuitenkin viime aikoina omaksunut uuden suunnan ja pyrkii käsittelemään kaikkia aikamme tärkeimpiä kysymyksiä. Ja monet sellaiset saavat ratkaisunsa juuri tällä hetkellä. Jos hanke siis pitää, mitä se lupaa eli tuottaa ”parhaiden” uusimpien romaanien käännöksiä, niin siinä tapauksessa se ei levitä maahan turmiollista ajanvietelukemista vaan herättävää ja sivistävää kirjallisuutta. Kirjojen levittämiseen sopii viikoittain ilmestyvän julkaisun muoto hyvin. Romaanien lukemiseen on nykyään myös niin suuri, jopa sietämätön tarve, että hankkeelle on syytä toivoa parhainta menestystä. On myös luultavaa, että hintaa tullaan menekin myötä alentamaan siten että ilmoitetulla tilaushinnalla saakin suuremman sivumäärän.
