Kuopio

Kevät ei noudata täällä uutta eikä vanhaa ajanlaskua, vaan omaa mielivaltaista tahtiaan, ja tästä syystä jäiden nähdään jälleen vahvistuvan päivä päivältä ja viikolla on saatu uutta lunta ja oiva rekikeli. Tokihan tällainen lisää tavattomasti elämän miellyttävyyttä.

Ulkomailta

Ruotsissa on edesmenneen vapaaherra Nordenfalkin paikalle nimitetty oikeusministeriksi valtakunnanmarsalkka kreivi Posse. Hän hoiti samaa tehtävää muutamia kuukausia vuoden 1840 valtiopäivien aikana. Silloin hän sai aluksi tukea silloisilta oppositiolehdiltä mutta pian hänen oli sekä kuninkaan että noiden aiempien ystäviensä hylkäämänä jätettävä paikkansa. Esim. Aftonbladet todisteli tuolloin kreivin täydellistä kelpaamattomuutta tehtäväänsä, mutta nyt kun suhde hallitukseen on muuttunut, lienee toinen ääni kellossa. Kerrotaan, että ennen edustusuudistusta pohtivan komitean asettamista lehti oli uhannut vetää tukensa pois hallitukselta, jos komiteasta ei tulisi selvästi liberaalislinjaista. Nyt kun komiteaan nimitettiin erilaisia mielipiteitä edustavia miehiä, lehti kuitenkin kuuluu suhtautuvan asiaan suopeasti. Uusi Dagen-lehti koetti kertoa tästä ja muustakin Aftonbladetin käyttäytymisestä, mutta jäi väistämättä tappiolle jälkimmäisen jo perinteisen kannatuksen edessä. – Espanjassa Narvaez on joutunut jälleen eroamaan ja lähtemään maasta. Seuraajaksi on tullut Isturiz. Ei ole kuitenkaan mitään tietoa siitä, että uusi ministeri olisi kumonnut edellisen pakkotoimet lehdistöä kohtaan.

–––––––––––––––

Suomen Tiedeseura vietti vuosijuhlaansa Helsingissä 23. huhtikuuta. Esitelmiä pitivät professorit Nervander ja v. Bonsdorff sekä rovasti Hipping. Viimeksi mainittu puhuja kuuluu todistaneen, että Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat ovat Suomen maaperän oikeita omistajia, mutta suomalaiset ovat saapuneet maahan myöhemmin ja ottaneet haltuunsa sen maapalan, joka heillä nyt on hallussaan. Jos näin on, on myönnettävä, että mainittujen ruotsalaisten lisääntymistä ei voi verrata heprealaisten lisääntymiseen Goosenin maakunnassa [2. Moos. 1].

–––––––––––––––

Muuan yleisökirjoituksen lähettäjä on Hfors Tidningarissa nostanut melkoisen metelin Saiman erehdyksestä, kun tässä lehdessä on kirjoitettu vuoden 1846 pääsiäisen ajankohdasta vuoden 1845 vastaavan ajankohdan sijasta. Lähettäjän olisi kuitenkin pitänyt ilmaista tyytyväisyyttään, josta ei nyt näy merkkiäkään, sillä eihän maailma olisi kuullut hänestä eikä hänen oppineisuudestaan mitään, ellei tätä erehdystä olisi sattunut. Tämä tapaus on jälleen uusi todistus siitä, millaisissa väittelyissä meikäläiset ylvästelevät viisaudellaan.

–––––––––––––––

Helsinkiläisestä kirjapainosta on luvassa nyt myös Kadettien kokoelma sotaisia runoja. Kahden viime vuoden tuotannon muutoin löysää massaa voikin olla tarpeen hiukan terästää. Nuoret sankarikandidaatit ovat määränneet kirjansa tulot käytettäväksi erittäin kauniiseen tarkoitukseen, Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hyväksi. Esimerkki on ainutlaatuinen ja yleisöllä on kaksinkertainen syy suhtautua hankkeeseen myönteisesti.

–––––––––––––––

Kanava esittää 16. numerossaan merkillisen anteeksipyynnön lukijoilleen. Siinä sanotaan, että erästä ”sensorin painettavaksi hyväksymää” kirjoitusta ei ole sattuneesta syystä voitu julkaista, ”koska se oli kirjoitettu suomeksi eikä sitä ollut käännetty millekään vieraalle kielelle”. Mitä tämä merkitsee? Kanava alkaa puhua yhä arvoituksellisemmin.

Millaisena kansakoulunopettajan tointa on pidettävä?

Morgonbladet on koettanut puolustaa Saiman arvostelemia käsityksiään kansakoulun järjestämisestä, mistä kukaan ei voi sitä moittia. M. B:n järkeilystä näkyy yleisesti, että lehti näkee kansakoulun merkityksen vain abc-kouluna eikä siksi pidä ihmetellä, että lehti löytää monia keinoja kansakoulun toteuttamiseksi.

Ensinnäkin M. B. painottaa ennen kaikkea sitä, että opetuksen tulee olla yleistä eli että kaikkien rahvaan lasten on päästävä siitä osallisiksi. Ja siellä, missä tätä ei voida toteuttaa kiinteiden koulujen avulla, M. B. arvelematta ehdottaa siirrettäviä kouluja. Ilman laajempaa todistelua myönnettäneen, että tällä tavoin ”kaikille” annettavan opetuksen täytyy rajoittua sisäluvun alkeisiin. Se tulisi korvaamaan tähän asti käytettyä kotiopetusta tai joten kuten paikkaamaan tämän jättämiä aukkoja. Koko tähän näkemykseen sopiikin hyvin se, että M. B:n mielestä kansakoulunopettajia pitäisi valmistaa eräänlaisessa lukkarinkoulussa.

Totta onkin, että kansakoulu monin paikoin on abc-laitos. Samoin eräissä maissa kansakouluopetus on pakollinen kaikille lapsille, jotka eivät käy muissa oppilaitoksissa. Näin on asia mm. monissa Saksan valtioissa. Mutta sen lisäksi, että kansakoulu juuri tästä syystä on monin paikoin joutunut täysin rappiolle, ei sen tehtävä alun alkaen ole ollut tällainen. Siellä, missä se nimittäin kykenee antamaan muutakin tietoa kuin mihin kotiopetus pystyy, kansakoulun käymisestä on vasta aivan viime aikoina tullut yleinen velvollisuus.

Meidän maassamme paikalliset olosuhteet estävät tekemästä alinta kansakoulua yleiseksi. M. B. puolestaan voisi kertoa yleisölle, mitä kiertävä opettaja voi oppilailleen muutaman viikon aikana vuodessa opettaa. Sellaisia opettajia on maassa ennestäänkin. Mitä he saavat aikaan? Saavatko mitään muuta kuin että vapauttavat vanhemmat vähäksi aikaa opetusvelvollisuudestaan ilman että lasten lukutaito siitä paranee? Vai onko lukutaito paremmalla tasolla niissä seurakunnissa, joissa tällaisia opettajia on? Epäilemme sitä – kunnes voidaan saada päinvastaisesta kertovia todisteita.

Siis: koko väestön kattava kansanopetus voi Suomessa ainoastaan korvata vanhempien antamaa opetusta ja sitäkin hyvin vajavaisesti. Mutta moni pelkää, ja aiheellisesti, sellaisen kansakoulun hedelmiä, joka korvaisi vanhempien antaman opetuksen. Pelätään antaa palkatulle opettajalle sitä tehtävää, joka aiemmin on jaettu satojen vanhempien rakkauden kesken. Myöskään sivistyneiden yhteiskuntaluokkien lapsille ei ole julkisia abc-kouluja. Tavallisesti tätä opetusta antavat yksityisopettajat ja yksityiset oppilaitokset, mutta vanhemmat, jotka eivät itse tarkoin seuraa tätä opetusta ja itse ota osaa siihen, huolehtivat kehnosti lastensa tulevaisuudesta. Juuri alkeisopetuksessahan opettaja ei kykene huolehtimaan suuresta oppilasjoukosta niin, että opetus on pätevää ja samalla ”ylläpitää lapsen oppimishalua”. Rahvaalta ei sellaista huolehtimista voi odottaa, koska vanhemmat ovat niin päivittäisten toimeentulohuolten rasittamia ja kaikkiin henkisiin puuhiin haluttomia, että he jättäisivät opetuksen kokonaan kouluopettajan varaan, jos kansakoulun järjestely vain sellaisen mahdollistaa. Mutta sillä tavoin kansakoulu helpommin alentaa kuin kohottaa rahvaan sivistystä ja sitä helpommin, mitä enemmän oppilaita siinä on.

Yksi kansakoulun organisoimisen varma lähtökohta näyttäisikin siis mielestämme olevan, että koulun tulee tulla vanhempien antaman opetuksen lisäksi ja edellyttää sitä. Sen sijaan se voi vain hätätapauksissa korvata vanhempien opetusta niille lapsille, jotka ovat vailla vanhempiensa antamaa hoitoa. Mutta tämän lähtökohdan toteuttamiseksi kansakoulun tulee olla paikoillaan pysyvä, ei siirrettävä. Ja yksi varma seuraus tästä näyttäisi meidän maassamme olevan, että kansakouluopetuksen tulee olla avointa kaikille, mutta sen nauttimisen on oltava vapaaehtoista, ei velvollisuus. Velvollisuudeksi se voidaan tehdä vain vähitellen ja tulevaisuudessa, kun tiheämpi asutus ja koulujen suurempi määrä tekee velvollisuuden täyttämisen mahdolliseksi.

Kun siis kansakoulusta ei tule abc-koulua, jossa oppilaat työskentelevät tavaamisen, muodollisen sisäluvun ensi alkeiden ja yhtä mekaanisen ulkoluvun parissa, vaan opetuksen pääasiallinen tehtävä on luoda oppilaassa todellista kykyä ja halua kirjojen parissa työskentelyyn – niin millainen tulee kansakoulun opettajan silloin olla? Voiko sellaisen opettajanpaikan täyttää kuka hyvänsä, joka on oppinut auttavasti kirjoittamaan ja laskemaan, tuntee kenties maantieteen ensi alkeet ja on lukenut Arwidsonin Suomen historian? Ei suinkaan. Opettajalla tulee itsellään olla se, mitä hänen tulee välittää oppilaille – sellainen tieto, joka antaa jonkinlaiset takeet, että hänellä on innostusta kirjallisiin opintoihin. Suomalaisen kirjallisuuden nykyisessä tilassa tällaiselta opettajalta tulee siten vaatia hyvät kieliopilliset tiedot myös jossain muussa kuin suomen kielessä, mieluiten tietysti ruotsin kielessä. Häneltä vaaditaan kykyä virheettömästi selvittää jotain hänen tiedonalaansa kuuluvaa aihetta, minkä lisäksi hänellä on oltava pätevät alkeistiedot ainakin maantiedossa, historiassa ja matematiikassa sekä maatalouden teoreettista tuntemusta. Ruotsin kielen taito on kansakoulunopettajalle sitä tarpeellisempaa, koska osassa maata ruotsin on jäätävä opetuskieleksi. Ja ylipäänsä suomen kieli yksin antaa aivan liian vähäiset mahdollisuudet opiskeluun. Kirjoitustaito, siis taito kirjoittaa kieltä eikä vain sen sanoja ja kirjaimia, on ainoa varma osoitus jonkinlaisesta lukemisen kautta omaksutusta ymmärryksen sivistyksestä ja vain tällainen sivistys antaa jonkinlaiset takuut, että opettaja voi käyttää kirjallista teosta hyödykseen ja johdattaa oppilaitaan sellaiseen.

Mutta sellaista sivistystä ei ole kellä hyvänsä lukkarinoppilaalla. Olisikin järjetöntä tehdä hyvästä lukkarinäänestä koulunopettajatoimen lisäedellytys niin kuin Morgonbladet haluaa. Myös maaseurakunnat hankkivat toki vähitellen kirkkoihinsa urut jolloin urkurinvirka yhdistetään lukkarintoimeen. Nämä ovat siten luontevasti asia sinänsä, ja vielä perustellummin, koska muusikon toimi vaatii oman miehensä ja koska muusikko tavallisesti sopii kaikkein huonoimmin opettajaksi oman alansa ulkopuolella. Sitä vastoin ei ole mitään estettä sille, että seurakunnan lukkari toimii myös sen koulussa laulunopettajana. Samoin koulunopettaja voi hyvin yhdistää virkaansa esilaulajana toimimisen jumalanpalveluksissa, jos häneltä sellaista pyydetään, ilman että hän kuitenkaan suorittaa muita tavanomaisia lukkarintehtäviä. Sillä Morgonbladetin tarkoitus ei kai ole, että kansakoulunopettajan toimi tulisi yhdistää lukkarin nykyiseen, alhaiseen ja palvelevaan asemaan, mikä koulunopettajalle olisi alentavaa. Mutta pelkäämme Morgonbladetin ehdotuksen, että lukkarista tehdään kansakoulunopettaja, olevan seurausta lehden periaatteesta, että kansakouluopetukseen tulisi saada kaikki rahvaan lapset ja että tähän tulisi pyrkiä hinnalla millä hyvänsä.

Sitä vastoin katsomme, mitä näkemystä jo aiemmin koetimme kehitellä, että tavoittakoon opetus kuinka vähän oppilaita hyvänsä, kunhan se opetetaan kunnolla. Jokainen tuleva vuosi lisää oppilaiden lukumäärää. M. B. sanoo, että Ruotsissa lukkarit toimivat koulunopettajina. Mutta Ruotsissa, jossa valtiopäiväedustajat ovat nousseet esiin julistamaan kansakoulua välttämättömäksi pahaksi, ei myöskään ole paljoa paneuduttu ymmärtämään kansakoulun suurta merkitystä. Olemme nähneet kansakoulun tilasta Ranskassa ja Saksassa kertovia selostuksia, jotka antavat hämmästyttäviä todistuksia opettajien sivistymättömyydestä ja opetuksen kehnosta tilasta. Ruotsissa saadaan ehkä piankin kokea, kuinka vähän sillä tavoin järjestetyt kansakoulut edistävät rahvaan sivistystä. Toistamme sen, että mitä pienempi kansakouluissa opetettava tiedon määrä on, sitä enemmän on paneuduttava pätevien opettajien saamiseen. Sillä tieto, joka ei paranna, turmelee, ja pinnallinen tieto turmelee helpommin kuin perusteellinen.

Mutta sitten kysytään, pitääkö tämä laitos sitten kyetä meidän maassamme järjestämään paremmin kuin toisissa, kulttuuritasoltaan korkeammalla olevissa maissa? Miksi ei, me kysymme takaisin. Rahallisiin edellytyksiin palaamme tuonnempana. On helposti myönnettävissä, että opettajan palkkausehdot vaikeuksitta voidaan tehdä samantasoisiksi nykyisten alkeiskoulujen opettajien kanssa. Vapaa asunto ja 350 ruplan palkka on kai vähintä, mitä tällaisesta toimesta tulee voida arvioida maksettavan. Mikään ei silloin estä jommankumman koulun opettajaksi ryhtynyttä siirtymästä toiseen ja nauttimasta myös siinä virkameriiteistä, joihin heidän suorittamansa tutkinnot heidät oikeuttavat. Nuoret papit, pitäjänapulaiset ja vieläpä pienempien paikkakuntien kappalaisetkaan tuskin vähättelevät tällaista lisäystä pieniin tuloihinsa kun he samalla saavat nyt usein kaipaamansa mahdollisuuden jatkuvaan, hyödylliseen työhön. Ja niistä kouluista, joihin vastaavia opettajia ei ole saatavilla, on huolehdittava perustamalla opettajaseminaareja. Kukaan tuskin kiistää, etteikö niitä pidä järjestää sellaisiksi, että tuleva opettaja voi niissä omaksua tarpeellisia tietoja. Yksi ehto tullee kuitenkin olemaan se, että seminaarilaisia on opiskeluaikana tuettava stipendeillä. Ja varoja niihin ei tule puuttumaan, jos kansakoulun tarpeellisuus kerran tunnustetaan ja myönnetään lisäksi, että tärkeintä ei tule olla koulujen ja oppilaiden lukumäärä, vaan kumpaisenkin taso. Saksassa on yksi kansakoulu noin 1 000 henkeä kohti. Jospa Suomessa saataisiin aikaan edes yksi 10 000 asukasta kohti. Jos edes 140 sellaista kelvollista koulua perustettaisiin, ne saisivat varmasti enemmän hyvää aikaan kuin 1 400 abc-koulua.