Kuopio
Kevät on täällä edistynyt varsin hitaasti, niin että jopa kaduillakin on yhä suuria lumikinoksia. Maaseudulla lumikerros on yhä hyvinkin kyynärän paksuinen, eivätkä jäät ole vielä antautuneet, vaan niiden päällä on runsaasti vettä lumikuoren alla, joten niillä liikkuminen on sangen vaivalloista. Leutoja öitäkin täällä on ollut vain muutamia.
Täällä rakenteilla oleva höyrylaiva on jo saatu niin pitkälle, että rakennustyö valmistuu vaikeuksitta vesien avautumiseen mennessä. Ainoastaan mahdolliset vaikeudet koneiston kuljettamisessa perille saattavat riistää kaupunkilaisilta juhannuspäivän höyrylaivamatkan ilon.
Raamattuseuran täkäläinen alaosasto piti vuosikokouksensa 19. huhtikuuta. Osaston sihteerin tässä tilaisuudessa esittämän kertomuksen mukaan vuodessa on saatu korkotuloja 85 rpl 70 kop., joten kassassa, jossa vuoden 1843 lopussa oli 1 629 rpl 67 kop., on nyt 1 714 rpl 37 kop. (kaikki hopearuplina) sekä arkistossa 266 suomenkielistä Uutta testamenttia, 7 kokonaista Raamattua sekä 8 kirkkoslaavin kielellä painettua Uutta testamenttia. Johtokunta päätti jakaa ilmaiseksi 160 Uutta testamenttia sekä 400 katekismusta ja 800 aapista sekä myydä 2 ruplaa sisäänostohintaa halvemmalla suomenkielisiä Raamattuja, kun näitä nyt on saatu; niitä tilattiin ensi kerran jo kolme vuotta sitten Raamattuseuralta Turusta. Osaston johtokuntaan valittiin viisi uutta jäsentä. Entisistä yksi oli eronnut viime vuonna paikkakunnalta muuttamisen takia.
–––––––––––––––
Morgonbladetissa arvosteltiin äskettäin ankarasti täkäläisen kirjapainon julkaisemaa ”Maan opasta”, Patous’n kansakoulun maantiedon suomennosta. Arvostelussa esitettyjä huomautuksia vastaan meillä ei muutoin ole sanomista, mutta mielestämme on hiukan hätiköityä julistaa kirja niiden vuoksi käyttökelvottomaksi. Virheet joidenkin vieraiden nimien suomalaisessa oikeinkirjoituksessa ovat jokseenkin vähäpätöinen asia. Ylipäänsä voidaan kysyä, pitääkö vieraat nimet suomen kielessä kirjoittaa niin kuin ne maan omassa kielessä lausutaan. Eivät ruotsalaiset tai saksalaisetkaan kirjoita Pari tai Kämbritsch Parisin tai Cambridgen sijaan. Se, mitä ääntämisessä tällä tavoin voitetaan, menetetään puolestaan lukemisessa, koska kaikki saksalaisissa ja ruotsalaisissa kartoissa tai muissa kuin koulukirjoissa esiintyvät nimet jäävät oppilaalle vieraiksi. Tuntuisikin parhaalta, että myös suomessa kaikki vieraat paikannimet kirjoitettaisiin samoin kuin germaanisissa kielissä, joita lähinnä maan sivistys muutoinkin on. Karttakirjoja ei luultavasti pitkään aikaan julkaista suomeksi, vaan käytetään edelleen ruotsalaisia ja saksalaisia karttoja. Silloin on nurinkurista, jos kirjassa on toinen nimi kuin kartalla. Ääntämisohjeen lisääminen sulkumerkkeihin voi onnistua paremmin tai huonommin, mitään erityistä sillä tavoin ei saavuteta eikä menetetä. Oikeasta ääntämisestä huolehtiminen voidaan yhtä hyvin jättää opettajan asiaksi. Emme kykene ymmärtämään sitäkään, miksi kirjoitetaan Amsterdami tai Haagi eikä Haag ja Amsterdam, kun oppilas joka tapauksessa luonnostaan ääntää Haagin, Haagissa jne. Emme kuitenkaan pidä mainittua oppikirjaa käyttökelvottomana siksi, että siinä on omaksuttu päinvastainen menettely, koska suuremmatkin poikkeamat kartalla esiintyviin nimiin nähden jäävät opettajan auttaessa lukemisen kannalta jokseenkin merkityksettömiksi.
Pahempia ovat kirjan lukuisat painovirheet, sillä niitä ei hyvässä koulukirjassa saisi olla. Useimmat niistä ovat kuitenkin vähäisiä ja ne voidaan hyvin korjata, jos opettaja panee oppilaan ensin lukemaan läksyn ääneen ja korjaa siinä virheet, mikä on muutoinkin hyödyllinen menettely. Monta hyvää tietoa on omaksuttu kirjavasti kirjoitetuista vihoista. Yhtä hyvin se käy päinsä painetusta kirjasta, jonka painovirheet korjataan. Muutoin on muistettava, että maantiedon opiskelussa kartta on paljon tärkeämpi kuin oppikirja, ja ennen muuta ei tule unohtaa sitä, että mainittu oppikirja on lajissaan ainoa – painava syy sen käyttämisen puolesta.
Katolilaisuuden reformi
Saksan katolisessa kirkossa syntynyt liikehdintä kuuluu epäilemättä aikamme merkittävimpiin ilmiöihin eivätkä sen seuraukset ole inhimillisen ymmärryksen arvioitavissa. Inhimillisenä laitoksena jokainen kirkko on riippuvainen sivistyksen yleisestä kehityksestä ja mitä tiukemmin laitoksen muoto ehkäisee tarpeellisia uudistuksia, sitä ahdistavammaksi sen säännöt vakaumuksen kannalta tulevat. Erityisesti näin käy silloin, kun vallitseva traditio sulkee pois kaikki muut säädösten tulkinnat kuin minkä tradition haltijat ja sen välittäjät katsovat aiheelliseksi antaa. Asiakirjassa kirjaimella ei ole samaa tappavaa mahtia kuin sellaisen auktoriteetin suussa, jolla on yksinoikeus sen tulkitsemiseen. Jos Raamattu yksin olisi kirkon uskon normi, niin sen kehitys olisi vapaampaa kuin missään kirkossa on ollut. Mutta jos uskonnon perustekstien tulkinnassa ei saa turvautua kehenkään muuhun kuin pappiin, niin inhimillinen auktoriteetti ainoastaan astuu jumalallisen tilalle. On luonnollista, että näissä oloissa katolisessa kirkossa on jo vuosisatojen ajan ollut joukko tunnustajia, joille kirkonyhteys on joko ollut pelkkä ulkoinen muoto tai jotka vain erilaisten myönnytysten nojalla on haluttu laskea sen puhdasoppisiksi tunnustajiksi. On siis todettava hyvin monien niin sanotusti sivistyneiden ihmisten valistuksen olleen pinnallista, koska juuri he ovat tällä tavoin tehneet kauppaa omantuntonsa kanssa. Jalot mielet heidän joukossaan ovat nimittäin kuuluneet ilmeisiin kerettiläisiin, inkvisition ja pannajulistusten uhreihin.
Oudommalta voisi tuntua, että katolinen papisto on sokea tälle tilanteelle ja juuri tällä hetkellä asettaa vaatimuksensa korkeammalle kuin 60 vuotta sitten. Ranskassa piispat käyvät rohkein mielin yliopistoa vastaan, Saksassa lakisääteistä uskonnonvapautta vastaan. He vainoavat protestanttisuutta, estävät seka-avioliitot ja vievät reliikkien palvonnan julkeuteen saakka. Sveitsissä niin kuin Ranskassakin jesuiitat kulkevat pää pystyssä. Espanjassa papisto saa takaisin osan menettämistään rikkauksista, Portugalissa koetetaan kaikin keinoin saada paavi antamaan menneet anteeksi. Jopa protestanttisessa Englannissa hallitsevan episkopaalisen kirkon papisto lähestyy katolisuutta. Kaikilla näillä ilmiöillä on yhteinen pohja, lähinnä Eurooppaa jo neljännesvuosisadan lähes yhtäjaksoisesti hallinnut ja etenkin viimeisten viiden vuoden aikana lujaksi, vallitsevaksi järjestelmäksi vakiintunut poliittinen taantumus. Emme suinkaan kuulu niihin, jotka pitävät tällaisia historiallisia ajanjaksoja yhden puolueen tai muutaman harvan yksilön työnä. Päinvastoin perustana onkin viime kädessä reaktio ihmisten mielissä, jotka vallankumouksen myrskyihin ja harhapolkuihin väsyneinä kääntyivät rakastamaan rauhaa sekä hiljaista elämää ja jotka myös uskonnollisessa mielessä pyrkivät eroon epävarmoista teorioista. Niin paljon kuin onkin puhuttu levottomuudesta ja arvailuista, niin mainittu periodi tarjoaa itse asiassa selkeän kuvan vanhuudesta, joka osaa arvostaa rauhaa sekä turvallista omaisuutta ja haudan läheisyydessä hakee itselleen vain lohduttavaa opasta. Itselleen tällaisella aikakaudella on vähemmän merkitystä. Parhaiten sen vaikutus näkyy sukupolvessa, jota se kasvattaa. Ja kuvatunlainen vanhuus antaa sen hoidossa olevalle nuorisolle rauhallisemman kuvan elämästä sekä aktiivisen mielen. Herra Hvasser, joka muutoin ei näe nykyaikaa kovin valoisana, onkin aiheellisesti sanonut nykyajan nuorison kasvatuksensa ansiosta olevan niin ruumiillisesti kuin henkisestikin paremmin valmistettu elämän kiistoihin kuin edelliset sukupolvet.
Tämän ajanhengen suuntauksen lisäksi kuitenkin myös katolisuuden oma luonne tuottaa niitä yleisesti esiin nousevia laajentumispyrkimyksiä, joista viime aikoina olemme nähneet esimerkkejä. Järjestelmä, joka välttää oman oikeutuksensa ja toimintatapansa järjellistä arviointia, ei voi myöskään perustua totuuden voimaan eikä se löydä olemassaolonsa tueksi muita kuin petoksen tai väkivallan tarjoamia todisteita. Siksi katolisuuden esitaistelijoilla ei ole myöskään muuta keinoa kasvavan epäilyn voittamiseksi kuin äsken mainittujen lisääminen. Niinpä onkin tapahtunut, että Tetzelin anekaupan tapaiset ilmiöt ovat antaneet viimeisen kipinän purkauksen syttymiselle.
On merkillistä, kuinka vähän tätä purkausta nyt osattiin odottaa, vaikka jo kauan lienee ennakoitu, että sellainen ennemmin tai myöhemmin olisi väistämätön. Saksan protestanttisen kirkon sisäinen levottomuus oli kääntänyt kaikkien katseet siihen ja ajateltiin, että uudistusten on lähdettävä sen huomasta. Sitä vastoin käsitys katolisuuden jatkuvasta levittäytymisestä oli tullut aivan yleiseksi. Protestanttisen kirkon sisäisestä reformista ei kuitenkaan olisi koskaan tullut niin merkittävää asiaa eikä se olisi voinut mennä omantunnonvapauden turvaamisessa yhtä pitkälle kuin uuskatolinen kirkko nyt lupaa mennä. Ensiksi mainittu olisi rajoittunut Saksan protestanttisiin maihin eikä se olisi juuri saanut myötätuntoa katolisessa kirkossa, koska se luultavasti olisi synnyttänyt uuden dogmijärjestelmän entistä vastaan. Sitä vastoin nyt alkanut katolisuuden uudistuminen näyttää muodostuvan sanan täydessä merkityksessä protestiliikkeeksi, sillä se hylkää kaikki muut uskonasioiden auktoriteetit kuin Raamatun ja omantunnon. Sellaiseen liikkeeseen tulevat myös protestantit varmaan monin paikoin yhtymään. Sen laajuutta katolisessa kirkossa eivät myöskään määrää poliittiset rajat. Ranskassa on viime aikoina tehty erinäisiä yrityksiä liittää kirkollinen tietämys maalliseen ja kirkon järjestys valtion järjestykseen. Ja vaikka nämä yritykset esim. saintsimonismin tai Lamennaisin oppien muodossa ovatkin päättyneet huonosti, ne kuitenkin kertovat kouriintuntuvasta uskonnollisesta tarpeesta, joka ei saa tyydytystään vallitsevassa katolisessa kirkossa. Saksassa alkanut herätys tuleekin epäilemättä saamaan vastakaikua myös Ranskassa. Epäselvempää on, onko Pyreneiden niemimaalla ja Italiassa jotain vastaavaa uskonnollista tarvetta. Viimeaikaiset tapahtumat varsinkin Espanjassa ovat ainakin negatiivisessa mielessä valmistaneet maaperää uhmaamalla paavin valtaa sekä puuttumalla papiston ja luostarien omaisuuteen. Myöskään näissä maissa ei pappien pannajulistusten pelko enää siis näytä tepsivän.
Alkanut uudistus on helppo nähdä aikamme hyviin merkkeihin kuuluvaksi, osoittaahan se elävää ja vahvaa uskonnollista mieltä, jolle sisäisen uskontunnustuksen yhteensopivuus ulkoisen kanssa ei ole suinkaan yhdentekevä asia. Vaikka nykyaikaa kutsutaankin käytännölliseksi ja aineelliseksi, se kuitenkin juuri tässä vakaumuksen, tiedon ja teorian arvostamisessaan eroaa 1700-luvun valistuksesta ja väärästä suvaitsevaisuudesta. Herättiväthän teoriat melua silloinkin, mutta niitä pidettiin aivan omana asianaan, joka ei mitenkään liittynyt instituutioihin. Uskonnolliseen vapaa-ajatteluun ei liittynyt tunnetta kirkon pakottavuudesta tai tasavaltalaiseen ajattelutapaan tunnetta monarkian muotojen itsevaltaisuudesta. Valtiossa erilaista mielipidettä on myös helpompi suvaita, koska siinä kysymys on ensi sijassa toiminnan lainmukaisuudesta, ja jokainen voi vapaasti vetäytyä sivuun yhteiskunnallisesta toiminnasta, joka sotii omaa vakaumusta vastaan. Mutta tämä voi päteä vain poikkeuksena, ei yleisenä tapana, koska myös valtion olemassaolo viime kädessä perustuu yleisen vakaumuksen mahtiin. Uskonnollisissa asioissa taas tärkeintä on vakaumus eli tieto ja usko. Suvaitsevaisuus kaikenlaisia mielipiteitä kohtaan on siten aivan eri asia kuin jonkin vallitsevan kirkon ja tietyn julkisen uskontunnustuksen piirissä vallitseva välinpitämättömyys siitä, perustuuko tunnustus vakaumukseen vai ei. Siksi kirkollinen reformi tuleekin myös asettaa poliittisen yläpuolelle, koska se viittaa varmemmin juuriaan myöten menevään mielenlaadun uudistukseen eikä perustu vain hetkelliseen, harkitsemattomaan metelöintiin.
Merkillistä on myös uudistusliikkeen varmuus ja tietoisuus omasta kiistattomasta oikeutuksestaan. Vailla epäilystäkään muodostuu uusia seurakuntia ja ne julistavat periaatteita, joiden ympärille niiden jäsenet ovat ryhmittyneet. Ei pelätä, että valtio haluaisi estää niiden synnyn ja vielä vähemmän pelätään niitä aseita, joita paavinvalta niin kauan ja niin menestyksellisesti on käyttänyt. Tämä rauhallisuus ansaitsee kunnioituksen, ja se osoittaa, kuinka syvälle juurtunut luottamus kenenkään häiritsemättömään omantunnonvapauteen ainakin Saksassa jo vallitsee. Tämä rauhallisuus on myös paras menestyksen tae etenkin kun sen Saksassa vielä enemmän kuin muualla voi katsoa perustuvan sisäiseen vapautukseen, eikä vain oikeuksien vaatimiseen.
Ehkä vähemmän luottamusta uudistuksen ajanmukaisuuteen ja menestykseen voisi sitä vastoin herättää se, että liikkeen johdossa ei vieläkään ole ketään merkittävää persoonallisuutta. Sen perusteella, mitä Rongen esiintymisestä tiedämme, hän on kyllä rohkea mies ja haluaa kiihkeästi vapautta pappissorrosta, mutta kovin kyvykäs hän ei ole. Kaikkein vähiten hänellä on uudistajan neroutta ja tulista olemusta. Trierin epäjumalanpalvonnan ymmärrettävä paheksunta ja sen Rongelle vahingolliset seuraukset saivat hänet etsimään yleisen mielipiteen turvaa. Uudistusliike on silti noussut jokseenkin hänen tekemisistään riippumatta, vaikka hänen suhtautumisensa papistoon onkin nyttemmin antanut aiheen kutsua häntä sen johtajaksi. Schneidemählin kirkkoherra Czerski ei tietääksemme ole esiintynyt suurelle yleisölle, vaikka hän on vaikuttanut uuden kirkon muodostumiseen paljon enemmän kuin Ronge. Breslaulainen professori Regenbrecht näyttää kyllä tuomiokapitulille jättämänsä vastalauseen perusteella olevan totuutta rakastava ja johdonmukainen mies, mutta myös hänen hankkeensa lähtevät enemmänkin yksityisistä kuin yleisistä tarkoitusperistä.
Silti voi tuskin epäillä, etteikö niin laajassa liikkeessä kuin uudistus nyt on, nousisi esiin myös miehiä jotka kykenevät johtamaan sen onnelliseen lopputulokseen. Yksilöt sitä paitsi merkitsevät meidän aikanamme paljon vähemmän kuin ennen. Nyt on myös yhteisellä kansalla rohkeutta tunnustaa vakaumusta ja sen ilmaisemiskeinot ovat moninkertaistuneet. Mitään esteitä ei siis tässä suhteessa ole. Kaikki riippuukin siitä, kuinka yleisesti ja kuinka syvästi ihmismielissä on syntynyt tietoisuutta omasta tilanteesta ja tarvetta saada ulkoisen tunnustuksen muoto vastaamaan sisäistä vakaumusta. Monet merkit viittaisivat siihen, että sellainen ajankohta on koittanut ja jos niin on, niin toistamme, että tämä uudistus tullaan laskemaan aikamme tärkeimpiin tapahtumiin. Sen seuraukset määrää toisaalta tietoisuus omantunnon kiistattomasta oikeudesta, jota uudistus nyt osoittaa, sekä toisaalta se uusien henkisten pyrkimysten siemen, jota uskonnollinen protestanttisuus aina kantaa mukanaan.
