”Ennalta aavistamaton este” viivyttää nron 16 julkaisua. Korvaus toimitetaan vastedes kunnioitetuille tilaajille.

Kuopio

Vaikka viime sunnuntain ja maanantain sankka lumisade taas tekikin maan valkoiseksi ja yöpakkaset ovat viime aikoina olleet varsin kovia, niin kadut ja tiet ovat jokseenkin paljaat. Jäät ovat erittäin heikkoja niin että monin paikoin on jo ajettu sulaan, mitä täällä päin maata kuitenkin pidetään jokapäiväisenä pikkujuttuna.

Kerjuu näytti muutama viikko sitten vähenevän ja joukko kerjäläisiä on kuulemma lähetetty kotipaikkakunnilleen, mutta nyt tilanne näyttää palanneen entiselleen ja se, joka ei uhkaile ja käytä kovia sanoja almujen sijaan, saa pian vieraakseen 40–50 kerjääjää päivässä. Kukaan ei voine kieltää, että tällaisena vuonna on myös tässä kaupungissa ryhdyttävä erityisiin toimiin. Kerjuu on toki kielletty. Mutta jos haluttaisiin hyvin hallitun Jyväskylän tapaan säätää kolmen hopearuplan sakko jokaiselle kerjäämisestä tavatulle, niin vaikea on silti toimia syyttäjänä tai muistuttaa nälkäisiä ryysyläisiä sakoista. Ja jos nyt antaa almuja vain 40 kerjäläiselle viikossa, siihen menee suunnilleen leiviskä leipää ja viisi naulaa suolakalaa. Tämä tekee noin kaksi hopearuplaa viikossa eli 100 hopearuplaa vuodessa. Jos jokainen tähän ryhmään kuuluva antaisi nämä rahat kaupungin köyhäinhoidolle, joka niiden avulla antaisi työkykyisille rahaa työtä vastaan ja lapsille sillä ehdolla, että he käyvät ala-alkeiskoulua tai jotain tilapäistä lastenkoulua, niin tästä olisi aivan varmasti etua sekä avun tarvitsijoille että sen antajille. Edelliset saisivat silloin apua vain todelliseen tarpeeseen ja suoritetun työn jälkeen, jälkimmäiset taas välttyisivät tukemasta laiskuutta ja epäjärjestystä samalla kun he parantaisivat todellisten hätääkärsivien asemaa. Asia tulee vielä tarpeellisemmaksi, koska useat maaseurakunnat torjuvat nyt kaikki ulkopaikkakuntalaiset kerjäläiset niin että kaupungista talven aikana maaseudulle vaeltaneiden on vähitellen pakko palata. Esim. Iisalmessa on papiston ehdotuksesta päätetty, että jokaisen lukupiirin pitää hoitaa omat köyhänsä ja että päätöstä vastaan rikkova joutuu maksamaan sakkoja. Läänin maaherra on vahvistanut päätöksen. Tämän seurauksena pääosa kerjäläisistä on hävinnyt, eivätkä vain ulkopaikkakuntalaiset, vaan myös ne paikkakunnan omat asukkaat, jotka häpeävät kerjätä omilla kotikulmillaan. Se kunta, joka ei ryhdy samanlaisiin toimiin, vetää vähitellen puoleensa koko läänin roskaväen.

Daguerrotypia [kiillotetulle hopealevylle valmistettu valokuva] on nyt viimein tullut myös Kuopioon. Maanmiehemme herra Rehnström, joka on oppinut taidon Pietarissa, tarjoaa kaikille oman persoonansa tai toisten katselemista haluaville iloisen mahdollisuuden ikuistaa arvoisan kohteen piirteet. Hra Rehnströmin tasosta näkemämme näytteet ovat laadultaan hyvin suositeltavia.

Herra Wehle on ”loistavilla” ilotulituksillaan antanut halukkaille katsojille näkyjä lumon maailmasta. Auringot ja tuliset suihkulähteet kaikissa jalokiven väreissä jne. alkavat täällä olla jokapäiväinen näky, puhumattakaan ”damekapriiseista” – ”kultaa, tulta ja briljantteja säihkyvistä”. Ei ole aivan uskomatonta, mitä monen kuulee väittävän, että nämä jumalaiset kapriisit olisivat monessa paikassa loistaneet heikommin kuin Kuopiossa.

Postit ovat viime viikkoina tulleet sen mukaan kuin ovat pystyneet ja Helsingistä sekä Turusta tuleva posti on siirtynyt tiistaista torstaihin.

–––––––––––––––

Yliopistossa on noin 10 vuotta sitten jaettu Pohjalainen Osakunta yhdistetty uudelleen ja jäsenmäärältään vähäiset Boreaalinen, Satakuntalainen ja Turkulainen Osakunta yhdistetty Länsisuomalaiseksi Osakunnaksi. Näiden toimien voidaan ehkä katsoa osoittavan, että hyvän hengen ylläpitäminen osakunnissa ja ylioppilaiden omassa piirissään järjestämä jäsenten uutteruuden ja hyvien käytöstapojen lähin valvonta havaitaan yhä yleisemmin hyödylliseksi.

–––––––––––––––

Morgonbladet on selittänyt olevansa tyytymätön huomautuksiin, joita Saima on esittänyt sen kansakoulua koskevien kirjoitusten johdosta. Erityisen paha virheemme kuuluu olleen se, ettemme me ole kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Mbl:n ehdotukseen lukkareiden siirtämisestä opettajan tehtäviin. Laiminlyönti tunnustetaan ja virhe korjataan ensi tilassa.

–––––––––––––––

Taisipa meillä olla Fortunatuksen lakki [keskiaikaisen tarinan toivomusmyssy] päässämme esittäessämme 15. numerossa toivomuksemme, sillä nyt tässä numerossa voimme ilmoittaa sen iloisen uutisen, että Tomskissa 17. maaliskuuta päiväämänsä kirjeen mukaan toht. Castrén jatkaa tutkimuksiaan edelleenkin terveenä ja innostuneena. Otteita tästä mielenkiintoisesta kirjeestä julkaistaan seuraavassa numerossa.

Valistus

A. Mitä valistus sitten teidän mielestänne on, hyvä herra?

B. Luultavasti totuuden valoa.

A. Suuri erehdys, hyvä herra!

B. Mitä muuta se sitten voisi olla?

A. Kysymykseen ei ole niin helppo vastata – mikä tahtoo sanoa että vastaaminen olisi helppoa, mutta vastausta ei saa helposti selville. Totuus? – Kukahan haluaakaan kuulla totuuden? Ja vielä enemmän, kuka haluaa nähdä sen? – Tämä taas tahtoo sanoa: moni tahtoo kuulla ja moni tahtoo nähdä, mutta juuri noille monille totuus olisi erittäin tuhoisa. Siksi luonnon viisas järjestys onkin säätänyt niin, että on toisia jotka huolehtivat siitä, että edelliset eivät turmeltuisi.

B. Se on todellakin suurempaa ihmisrakkautta kuin pietistit myöntävät tässä turmeltuneessa maailmassa olevankaan. Ja silti myös he kiistävät, että totuus voisi vain entisestään turmella tätä maailmaa. Ja minä olen kylliksi uskovainen jakaakseni heidän ajatuksensa näiltä osin.

A. Ja kuitenkin asia on niin. Katsokaas, hyvä herra, totuus ei sinänsä olisi niin vaarallinen. Mutta siitä tulee vaarallinen kun se joutuu päähän, jota ei ole kunnollisesti valmistettu sitä vastaanottamaan.

B. Mitä päähän sitten voi muuta kuulua kuin totuus.

A. Ei mitään muuta – ainakaan ei pidä väittää, että mainitun valmistelun pitäisi olla jotain muuta. Mutta asia on näin: ihmisen kallossa täytyy olla tietty määrä sitä, mitä kutsutaan sivistykseksi. Muutoin siellä syntyy todellista puolisivistystä ja juuri se on tuhoisaa.

B. Eikö tuo määrä sivistystä sitten ole totuus? Ja eikö se turmele yhtä lailla?

A. Täytyy myöntää, että olen hiukan epävarma, kuinka asia oikein on. Mutta varmaa on, että tuo sivistys on leimattu ja merkitty totuudeksi. Ja siihen taas voidaan helposti yhdistää samalla tavoin leimattu totuus.

B. Mutta kuka antaa sitten totuudelle leimansa, ellei vakaumus leimaa totuutta? Vai voiko jokin muu olla totuus kuin se, minkä järjellinen vakaumus tietää olevan totta.

A. En ole ajatellut sitä noin tarkoin. Sen kuitenkin tiedän, että mainitut ihmisystävät ovat samoja, jotka silkasta ihmisrakkaudesta leimaavat suurta rahvasta varten koko joukon totuuksia. Siitä palkkioksi heitä myös kutsutaan sivistyneiksi ja valistuneiksi. Mutta ovatko he itse vakuuttuneita noista totuuksista, sitä en uskalla väittää. Pääasia onkin, että rahvas luottaa leimaan – ja sen se tekee niin kauan kuin se ei tunne totuutta, jossa ei ole leimaa.

B. Vasta nyt alan todellakin ymmärtää, että valistus ei ole totuuden valo.

A. Sitähän se on, olen sanonut. Olla valistunut tarkoittaa sitä, että antaa asioille totuuden leiman ja kun katsoo, että mikään totuus ei ole vailla leimaa, niin se on valistuksen edistämistä.

B. Mitä sitten ovat nämä leimatut totuudet?

A. Lähinnä kolme. Ensinnäkin kaikki, mikä on, on hyvää. Toiseksi se tulee vielä paremmaksi kunhan se on jonkin aikaa saanut olla. Kolmanneksi aika yleensäkin on maailmallinen asia ja parempaa on joka tapauksessa ajan tuolla puolen. – Näistä kolmesta voidaan johtaa monia muita totuuksia: on esimerkiksi hyvä kuulua valistuneisiin, on vielä parempi olla valistuneiden huomassa jne.

B. Yksi asia minua vain vieläkin ihmetyttää. Mistä sivistyneet ja valistuneet sitten ovat maan päälle tulleet?

A. Sitä ei tiedä kukaan. Rahvaaseen he eivät ole voineet kuulua, sillä silloin rahvas olisi itse joskus aloittanut totuudenleimaamisen. Ja vieläkin enemmän: valistuneet eivät silloin koskaan voisi olla muuta kuin puolisivistyneitä. Tässä on vain yksi mahdollisuus: kaikki valistunut ja sivistynyt kansa on kerralla tipahtanut taivaasta kurjan maamme kamaralle.

B. Ja niin sen täytyy toki ollakin. Siinäpä vain yksi syy lisää ihailla luomisen viisautta. Ei riitä, että totuus on maamme pinnalla. On myös valistus, joka voi tehdä totuuden vaarattomaksi. Mitä olisikaan ihmissuku ilman tätä viisasta järjestelyä?

A. Puolisivistyneiden ja turmeltuneiden seurue – se on selvää.

B. Mutta voisi silti ajatella, että valistuksella olisi voinut olla jokin toinen vihollinen voitettavanaan kuin totuus, vaikka se onkin välttämätöntä kun asiat nyt ovat niin kuin ovat.

A. Mikä se voisi sitten olla?

B. Epätotuus.

A. Typerä, sehän on leimaamaton totuus.

B. Ja leimattu epätotuus! Minä ymmärrän – hitto kuinka välillä voikaan olla tyhmä!??

Kaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuraa

Sekä Suomalainen että Kanava ovat torjuneet Hfors Tidningarin väitteen, että kirjallisuusseuran perustaminen Viipuriin olisi vaikuttanut haitallisesti toimintaan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Sen voisi ajatella hajottavan voimavaroja, varsinkin taloudellisia. Mutta jos katsoo Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran vuositilejä ja huomaa, että sen kassaan kertyy vuosittain vain 400–500 hopearuplaa niin sopinee toivoa, että sama summa saataisiin kokoon monessakin maamme kolkassa ilman että se vaikuttaisi mainitun seuran tuloihin. Ne ovat itse asiassa niin vähäiset, että sellaiset pitäisi saada yksistään Helsingin kaupungista. Eikä liene epäilystäkään siitä, etteikö toiminta mainitun päämäärän hyväksi lisäänny sitä mukaa, mitä enemmän tällaisia yhdistyksiä perustetaan. Lisäksi jokainen tekee mieluiten sellaisen rahallisen uhrauksen, jonka käyttämisestä hänellä on oikeus päättää. Nyt maakunnassa asuva suomalaisen kirjallisuuden ystävä ei saa asiaa koskevia toiveitaan kuuluviin Seuran päätöksenteossa – eivätkä hänen mieltään ylennä myöskään ne pari vuotta sitten niin suurella innolla esitetyt asiakirjat, jotka piti lukea Seuran kokouksissa. Jos sitä vastoin useille paikkakunnille perustetaan Viipurin kaltaisia yhdistyksiä, niin saadaan toimintamahdollisuus kaikille niille, jotka eivät halua olla vain maksavia jäseniä, ilman paikkaa ja äänivaltaa seuran hallinnossa, vaan haluavat omassa ympäristössään herättää lisää mielenkiintoa asiaa kohtaan. Rahaa on yllin kyllin, kuten maan ruotsalaistuneiden yhteiskuntaluokkien ylellinen elämä selvästi osoittaa. Puuttuu vain jaloa halua käyttää rahaa yleishyödyllisiin päämääriin.

Jos H. T:n lausunnot ilmaisevat vain sen omia hätäisiä arveluja, ei niistä ole paljoakaan sanomista. Mutta moni muukin päätyy luultavasti noihin ahtaisiin käsityksiin ja siksi niitä vastaan on taisteltava ajoissa. Jokaiselle pitäisi olla selvää, ettei Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura voita kopeekkaakaan kieltämällä uusien seurojen perustamisen, vaan sen on toiminnallaan herätettävä yleisön myötätunto. Ja tässä sillä on mahdollisuus voittaa niin Viipuriin perustettu seura kuin kaikki muutkin vastedes perustettavat, jolloin se pääsee myös taloudellisesti niitä parempaan asemaan. Ja vastaavasti nuo muut seurat jäävät pian unohduksiin, jollei niiden toiminta houkuta enemmän ihmisiä mukaan.