Saima nro 14, 5.4.1845

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Vasta eilen tänne saatiin hieman keväistä lämpöä. Etenkin viimeksi kuluneen kuukauden aikana tiheästi toistuneet lumipyryt ovat kasvattaneet lumen määrää niin tuntuvasti, että odotettavissa on epätavallisen voimakas kevättulva, kun pitkään kestänyt pakkanen nyt väistyy ja talvi muuttuu nopeasti kesäksi.

Lääkintöhallituksen ylijohtaja, valtioneuvos v. Haartman on eilen saapunut kaupunkiin.

 

Ulkomaista

Ranska. Ministereillä on erittäin niukka enemmistö edustajanhuoneessa. Guizot istuu siitä huolimatta ministerinä sitkeästi kuin emeritusprofessori. Saksassa katolinen seurakunta toisensa jälkeen eroaa paavin komennosta. Tällaisia seurakuntia on jo Berliinissä, Breslausssa, Dresdenissä ja Leipzigissa. Kuuluisa tübingeniläinen esteetikko Vischer on eräässä virkaanastujaispuheessaan narrannut kuulijat nauramaan pietisteille ja tämän huvin vuoksi hänet tullaan kahdeksi vuodeksi erottamaan professorinvirastaan. Jos joku professori lukee niin että sille voi itkeä, sitä ei kai missään panna pahakseen. Mutta jos asianomainen oikeus ajattelisi, kuinka paljon pahoja nesteitä nauru karkottaa, niin hauskuttajat saisivat valtion palkintoja ja ritarimerkkejä. Elämä sellaisena kuin se nykyään on, on monin paikoin hyvin surullista, koska leikinlasku sallitaan vain hyvin harvoista asioista. Meidän maassamme niihin kuuluvat – sanomalehdet. Jos haluaa luetella ne muut, voi vielä kerran sanoa ”Tidningarne”, ja sen jälkeen ”Tidningar”. Ruotsi. Kolme aatelitonta säätyä toteuttivat yhdessä vaatimuksen poikien ja tyttärienyhtäläisestä perintöoikeudesta ja jättivät päätöksen kuninkaan vahvistettavaksi. Aateli sitä vastoin on erillisessä kirjelmässä julistanut erilaisen perintöoikeuden aateliseksi privilegioksi ja hallitus on jättänyt asian Korkeimman Oikeuden ratkaistavaksi. Ruotsalainen talonpoikaistyttö voi siis veljiensä saamia veljenosuuksia katsellessaan lohduttautua vain sillä, että hän on kuitenkin osallinen aateliston vapauksista ja oikeuksista.

 

–––––––––––––––

Ovela Borgå Tidningen vetää yhä Saimaa tilille vapaakauppaa puolustavista lausunnoista. Olimme jo siinä uskossa, että porvoolainen vain innokkuudessaan saada loistaa kaikenlaisen liberalismin terävimpänä vastustajana ei malttanut lukea läpi Saiman artikkeleita ”Ylellisyydestä ja tullista”. Näin ei kuitenkaan ole – sen sijaan B. T. on niin häpeämättömän julkea, että se yhä pitää kiinni aiemmasta kannastaan. Saiman lukijat tietävät hyvin, ettei lehtemme milloinkaan ole ottanut kantaa edes ”kieltoja” vastaan tullitaksoissa, saati sitten valtion tulojen lisäämiseksi tai kotimaisen teollisuuden suojaksi säädettäviä tullimaksuja vastaan. Kysymys on ollut yksinkertaisesti siitä, tuleeko tullilait säätää vain mainittuja kahta asiaa varten vai tuleeko niiden toimia ylellisyyden vastustajina ja kauppataseen säätelijöinä. Kiista on naurettava, koska jälkimmäinen väite vuonna 1845 on sitä. Mutta kysymys on itse asiassa tärkeä. Eihän ole lainkaan yhdentekevää, määrätäänkö tullimaksu kotimaisen elinkeinon tarvitseman suojan mukaan vai tavaran mielivaltaisesti oletetun ylellisyysluonteen perusteella – jolloin se toisin sanoen määrätään umpimähkään niin ja niin moneksi prosentiksi tavaran arvosta, kuten useimmiten on tapahtunut.

Tuolla mainiolla lehdellä, joka ei näe velvollisuudekseen perua perusteettomia ja halventavia syytöksiä, on tietysti vielä vähemmän syytä oikaista omia typeryyksiään. Kun lehti aiemmin oikein janosi keskustelua ja oli aina valmis ”näpäyttämään” tai ”nuhtelemaan”, niin nyt sen toimitus on päättänyt ja myös julistanut viisaasti vaikenevansa. Herra J. G. Öhman ei liene ottanut osaa päätökseen. Hän on nimittäin ilmoittanut, että hän ei ensinnäkään ole lehden julkaisija, että hän, toiseksi, on ollut sen toimittaja vuosina 1839–44, että hän, kolmanneksi, on jatkanut tehtävässään kuluvanakin vuonna mutta ”anonyymina” ja että hänellä, neljänneksi ei ”nykyään” enää ole aikaa olla millään tavoin lehdessä mukana – tässä on siis lehden toimituksen henkilökunnan ihmeellinen ”laajentamisen” ydin. Viidenneksi herra Öhman ilmoittaa itse pitävänsä kaikkia näitä toimiaan ”merkityksettömänä sivuseikkana”. Kun tiedämme, että B. T. on asettanut itsensä ulkomaisten lehtien yleiselle tasolle aivan kuin Suomen lukiotkin preussilaisten tasolle – etenkin historian opiskelussa – niin tiedämme myös, mitä tämä merkityksetön sivuseikka merkitsee. Lukeva yleisö voi myös tässä asiassa tarttua peukalolla ja etusormella omaan nenäänsä. Ja kaikesta siitä seuraa, että porvoolaislehdellä on nyt anonyymi ”laajennettu toimituksellinen henkilökunta” joka vallan häpeämättä voi ottaa osuutensa kahdesta hopearuplasta.

 

Kansakoulun tarkoitus

Välitimme viime numerossa Kanavan ilmaiseman kansakouluja koskevan toivomuksen. Siitä kävi ilmi, että Kanavan mielestä kansakoulun päätarkoitus olisi antaa rahvaalle maanviljelyssä ja käsitöissä tarvittavia tietoja. Tämä käsitys kansakoulun tehtävästä on sama, joka on koettanut päästä vallalle myös muiden oppilaitosten kohdalla vaadittaessa niin kutsuttuja reaaliaineita humanistisen sivistyksen sijaan tai sen rinnalle.

Emme voi täysin hyväksyä Kanavan käsitystä kansakoulun luonteesta, vaikka Kanavan vaatimia kouluja voitaisiinkin perustaa. Voitaisiinhan toki määrätä, että jokaisen kansakoulunopettajan tulee osata myös jonkin verran käsitöitä, että koulussa opiskeltaisiin lyhyt johdatus maanviljelyyn ja että siinä annettaisiin myös jonkin verran käytännön tietoa maanmittauksesta; tässä kohden myös olosuhteet luultavasti rajoittaisivat opetuksen puhtaasti käytännöllistä puolta.

Mutta Kanavan vaatimus rahvaan tarpeisiin sovelletusta opetuksesta ansaitsee kuitenkin kaiken huomion, vaikka ei olekaan helppo sanoa, kuinka kansakoulut tällaisen tehtävän täyttämiseksi olisi järjestettävä. Jos kansakouluihin kuuluvaa tietomäärää mitataan tieteellisen sivistyksen vaatimuksilla ja sanotaan, että kansakoulu voi ja sen pitää antaa vain määrättyjen oppiaineiden yksinkertaisimmat alkeet, joista sitten jatketaan korkeammissa kouluissa, niin tällaisen kansakoulun hyödyllisyys olisi mielestämme tietenkin ongelmallinen asia. Mutta kun ajattelemme, että kansakoulu ei vain aloita, vaan myös päättää koko oppikurssin, niin sen vaatimukset on asetettava toisin. Se on samalla kertaa rahvaan koulu ja yliopisto ja sen tulee omassa piirissään saada aikaan samat asiat kuin koulu ja yliopisto omassaan. Sen tulee toisin sanoen välittää ensi sijassa rakkautta yleisinhimillistä sivistystä kohtaan ja tietoja, jotka tekevät sivistyksestä nauttimisen mahdolliseksi. Oppilaan tulevaan ammattiin tähtäävät tiedot ovat toissijainen asia.

Kuinka tämä on mahdollista? Vastaamme: kokemus osoittaa, että sivistyksen saavuttamiseen on monia teitä eikä mikään tietty tiedon määrä ole sen välttämätön ehto. Sivistys on tietoisuutta ihmiskunnan korkeimmista asioista, myötätuntoa niitä kohtaan ja halua edistää niitä. Tätä sivistystä voidaan hankkia kaikissa elämän tilanteissa, joita äärimmäinen puute ei ahdista. Usein sanotaan, että rahvaalle riittää uskonnollinen sivistys. Se on tieto ihmisen korkeimmista eduista, se sisältää halun ja kyvyn edistää niitä. Väite on tosi. Siihen on vain lisättävä, että uskonnollinen sivistys riittää kaikille ihmisille ja tarkoin muistettava, että se ei sisällä vain tietoa uskonnon totuuksista vaan myös toiminnan niiden hengessä. Mutta jälkimmäistä, käytännöllistä puolta ei voi opettaa yksin kirkon uskonnonopetuksen avulla, sanokoot kiivailijat mitä tahansa.

Uskonnonoppi toki sisältää määräyksiä yleisinhimillistä velvollisuuksista, se kehottaa sovintoon ja hyväntekeväisyyteen jne. Mutta jokainen erityinen yhteiskunnallinen tilanne asettaa ihmiselle erityisiä velvollisuuksia ja yleiset velvollisuudet jäävät vaille sisältöä, jos hän ei tunne erityisiä. Esimerkiksi hyväntekeväisyyttä voidaan paremmin harjoittaa osallistumalla yleiseen köyhäinhoitoon kuin yksityisten almujen avulla. Keneltä ihmiseltä voidaan silloin poistaa velvollisuus pohtia ja ottaa kantaa siihen, miten köyhäinhoidosta olisi paras huolehtia. Samoin on kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa. Tarve myös muuhun kuin kirkon antamaan varsinaiseen uskonnon opetukseen lisääntyy päivittäin yhteiskunnan kehityksen myötä. Ja kuka voisi kieltää, etteikö moderni eurooppalainen valtio jo ole kyllin taidokkaasti kokoonpantu organismi tehdäkseen sellaisen opetuksen jokaiselle kansalaiselle välttämättömäksi?

Mitä yleisiä etuja Suomen rahvas sitten voi edistää valmiiksi annettujen, maan viljelemisen ja sen puolustamisen lisäksi? Mitä muuta talonpoika voi olla kuin maanviljelijä ja sotilas? Vastaamme: hän voi edistää kaikkia kunnan ja perheen asioita. Hän voi edistää inhimillistä tietämystä huolehtimalla seura­kunnan koulusta ja levittämällä tietoa oman perheensä sisällä. Hän voi työs­kennellä lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi myös perheen ulkopuolella sovin­to­tuomioistuimen jäsenenä, kylänvoutina tai köyhäinhoidon organisoijana ja ylläpitäjänä. Hän voi toimia tunteiden ja yhteiselämän jalostamiseksi, jos hänellä itsellään on kauneuteen ja harmoniaan herännyt mieli. Sanalla sanoen: myös talonpoika voi vaikuttaa kaikkien niiden ideoiden toteuttamiseen, jotka ajattelija on asettanut ihmiskunnan korkeimmiksi; totuuden, oikeu­den ja kauneuden. Toimiessaan niiden puolesta omalla alueellaan hän toimii myös valtion ja isänmaan puolesta. Elävä isänmaallisuus on myös se henki, joka vasta antaa tällaiselle toiminnalle voimaa ja saa sen hedelmälliseksi.

Onko tämä henki myös uskonnon henki? Onko sellainen toiminta uskonnollista? Kyllä – tai kaikki ihmiselämä villiyden tilan ulkopuolella on haaleaa valhetta ja kurjaa petosta. Papin tulee opettaa, että isänmaanrakkaus, yhteiskunnan antamien muotojen puitteissa tapahtuva toiminta ihmiskunnan jalostamiseksi ja sen kasvattamiseksi totuudessa, oikeudessa ja kauneudessa – että se on jumalanpalvelusta ja lähimmäisenrakkautta. Jos hän ei opeta niin, niin hänen on tyydyttävä sanomaan valtiosta ja maailmanhistoriasta niin kuin eräs kaunopuheinen mutta sairaalloisen hurskas pappismies Ruotsin valtiopäivillä hiljan sanoi kansakouluista: ”ne ovat nykyään välttämätön paha ja näyttävät ajan mittaan tulevan yhä välttämättömämmiksi.” Ja silti hän voi kuitenkin tuon pappismiehen tavoin ennemmin tai myöhemmin joutua vakaumuksensa nojalla äänestämään kansakoulun niin kuin muidenkin yhteiskunnan laitosten puolesta. Mutta ”pahan” puolesta äänestäminen on silti heikkoutta ja petollista, vaikka sitä pitäisikin välttämättömänä. Ihmisellä nimittäin on yksi turva kaikkea välttämättömyyttä vastaan – uhrata elämänsä ja pelastaa omatuntonsa.

Itse asiassa meidän aikamme kärsii enemmän tai vähemmän juuri tästä ristiriidasta ja puolinaisuudesta. Sivistyneet yhteiskuntaluokat ovat monin paikoin koettaneet vapautua siitä tekemällä kirkon uskonnollisesta sivistyksestä sivuasian tai kokonaan hylkäämällä sen. Mitkään uskonpuhdistukset eivät kykene pelastamaan kansanjoukkoja samalta kohtalolta, jollei kirkko tunnusta kaikkea yhteiskunnallista sivistystä uskonnolliseksi sivistykseksi ja tuon sivistyksen opettamista yhtä tärkeäksi kuin sen omaakin. Tästä näkökulmasta kansakoulu ei ole ”välttämätön paha”, vaan ainoastaan se hyvä, jota kirkko ei pysty saamaan aikaan, mutta joka itse asiassa voi ja jonka pitääkin tehdä kaikki suurten joukkojen sivistys uskonnolliseksi sivistykseksi, jos kirkko vain tunnustaa ja opettaa Jumalan hengen läsnäoloa maailmanhistoriassa ja opettaa sitä eli opettaa todellista ja objektiivista sovitusta, ei vain subjektiivista, yksilön tietoisuudessa tapahtuvaa.

Mutta kansakoulujen järjestäminen sillä tavoin, että ne tuottavat todellista sivistystä, ei ole helppo tehtävä. Se on suhteellisesti vaikeampi kuin kysymys oppikoulujen järjestämisestä, koska se on kristityssä maailmassa uusi ja koska sen ratkaisussa ei voi nojata kokemuksen oppeihin. Rohkenemme kuitenkin seuraavassa artikkelissa esittää joitain asiaa koskevia pohdintoja.

 

Anonyymisti kirjoittamisesta

Anonyymisti kirjoittaminen on yleistä eikä sitä sinänsä pidetä pahana asiana. Aloittelevalle kirjoittajalle nimen julkaiseminen antaa jopa tietyn vaativuuden leiman. Nimen pois jättäminen sallitaan myös paremmin tiedemiehelle kuin kaunokirjailijalle, ehkä siksi että ensiksi mainitun on helpompi olla selvillä ansioistaan tieteessä ja ainakin laskea edukseen se vaiva, jonka hänen työnsä on vaatinut. Kaunokirjallisen työn laatua ei sitä vastoin ole yhtä helppo arvioida ja se edellyttää neroutta, ei pelkkää ahkeruutta. Myöskin nimen julkaisemista jossain vähäisemmässä tuotteessa, joka ei ole vaatinut sen enempää vaivaa kuin erityistietojakaan, pidetään vasta-alkajalta määrätynlaisen vaateliaisuuden osoituksena.

Tilanne on kuitenkin toinen, jos kirjoittajan työ käsittelee vallitsevia yhteiskunnallisia oloja tai yksityisen ihmisen kansalaismainetta. Kirjallisuuskritiikki ei käsittele vain tiedettä ja sitä, mikä siinä on totuutena pidettävää, vaan myös tiedemiehen tai taiteilijan oikeutusta tähän nimitykseen, hänen henkilökohtaisia ansioitaan omankansalaistoimintansa alueella, vieläpä hänen moraalistakin arvokkuuttaan, sillä epäonnistunut yritys voidaan helposti lukea liiallisen itserakkauden ja turhamaisuuden tiliin. Anonyymia kirjallisuuskritiikkiä pidetäänkin siksi perustellusti tuomittavana. Sellaiseen kiitokseen tulee alhaisen mielistelyn maku, sellainen moite tuntuu yhtä alhaiselta kateudelta ja henkilökohtaiselta vastenmielisyydeltä. Vielä turmiollisempaa nimettömyys on silloin kun kirjallinen toiminta tähtää vallitsevien yhteiskunnallisten olojen kritiikkiin. Sen lisäksi, että myös tässä voi olla kysymys henkilökohtaisesta arvostuksesta, jokaisella sosiaalisista asioista kirjoittavalla täytyy olla mielessään joitakin parannusehdotuksia niiden suhteen, ja hän koettaa siis vaikuttaa kanssaihmistensä henkiseen tai aineelliseen hyvinvointiin. Mutta yhteiskunnallisten teorioiden kannatusta ei ratkaise vain niiden tieteellinen sisältö vaan myös asu, jossa ne esitetään ja se, miten ne hivelevät tämän tai tuon yhteiskuntaluokan itsekkyyttä ja intohimoja. Tällä alueella on siis välttämättömämpää kuin missään muualla, että ”sanojen takana on mies”, joka asettaa peliin oman yhteiskunnallisen arvostuksensa ja hyvinvointinsa eikä vain itse tavoittamattomissa pane muita ihmisiä peliin. Tässä tapauksessa anonyymius on raukkamaisuutta, olennainen osoitus kirjoittajan heikkoudesta oman egoisminsa, mielivaltaisuutensa ja intohimojensa suhteen.

Ja kun aikakauskirjallisuus on meidän aikanamme tullut niin merkittäväksi, on erityisen tärkeää, että lehtikirjoittaja on moraalisessa vastuussa tekemisistään. Hän on vastuullinen silloin, kun hänellä on hyvä nimi ja yhteiskunnallinen arvostus menetettävänään ja hän pelkäämättä asettaa sen kaiken kirjallisesta toiminnastaan riippuvaiseksi. Vain sellainen menettely voi ylläpitää lehdistön omaa arvovaltaa. Huomaamme myös, että niissä maissa, joissa lehdistön arvostus on suurinta, moraalisesti vastuullisen julkaisijan nimi on aina yleisön tiedossa. Esimerkiksi ranskalaiset lehdet ilmoittavat joka numerossaan ei vain juridisesti vastaavan (le gérant) henkilön vaan myös moraalisesti vastaavan päätoimittajan nimen. Preussissa ei lain mukaan ole sallittua julkaista lehteä, jolla ei ole hyvää yhteiskunnallista mainetta. Englannissa tällaista henkilökohtaista vastuuta ei ole ja osa lehdistöstä onkin syvästi rappeutunutta. Paremmat lehdet ovat kuitenkin sen poliittisen puolueen yhteisvastuullisesti ylläpitämiä, jonka äänenkannattajia ne ovat, ja joku puolueen johtohenkilöistä on tavallisesti lehden yleisesti tunnettu johtohahmo. Ruotsissa ei tässä suhteessa kuten ei painovapauslainkaan suhteen ole minkäänlaisia edellytyksiä kunnolliselle lehdistölle. Toimittajalla ei de jure [lain mukaan] ole mitään moraalista ja de facto [tosi asiassa] mitään laillista vastuuta.

Voisi väittää, että Suomessa sensuurin olemassaolo tekee tällaisen moraalisen vastuullisuuden tarpeettomaksi. Väite on kuitenkin virheellinen. Päinvastoin sellaisen tarve on täällä sitä suurempi. Täällähän toimittaja voi aina syyttää sensuuria sekä siitä, mitä hän sanoo että siitä, mistä hän vaikenee. Asettakoon hän nimensä ja maineensa suojakilvekseen kaikkia tällaista raukkamaisuutta koskevia epäilyjä vastaan. Yleisö, jolle hän kirjoittaa, on hänen tuomarinsa. Se ei ehkä ota olosuhteita huomioon, sen tuomio on kenties epäoikeudenmukainen? Kyllä, yleinen mielipide on usein epäoikeudenmukainen – hetken ajan. Oikeuden saaminen yleisen mielipiteen edessä vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Myös toimittajalla on oikeus halveksia vain hetkellisiä palkintoja.

Olemme halunneet lyhyesti tarkastella niiden perusteluja, jotka vaativat oikeudekseen esittää nimettöminä – ei mitään yhteiskuntateorioita, sillä teoriat eivät ole heidän alaansa – vaan mitä halpamaisimpia henkilökohtaisia syytöksiä. Tarkoitamme niitä, jotka joka tilanteessa kirkuvat ”liberaalisesta kouhotuksesta”, ”rabulismista”, ”aftonbladismista”, ”vihamielisyydestä olemassa olevaa kohtaan”, ”turhamaisuudesta”, ”omahyväisyydestä”, ”suvaitse­mattomuudesta”, ”kieroudesta”, ”epätotuudesta” tai ”petoksesta” ja kun heiltä kysyy: onko herra N. N. tämän halpamaisuuden takana, he viattomasti harmistuneina sanovat ”kunnioittavansa anonyymia kirjoittamista”.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: