Saima nro 1, 8.1.1846

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Joulu on mennyt hyvin lumisena ja päivän tuskin kajastaessa, sen suuret spektaakkelit saivat vähän yleisöä. ”Amerikkalaisen apinan” näytöksessä on nähty itsensä tit. Springerin oppilas, ja moninkertaiset kuperkeikat ilahduttivat lapsia ja paratiisin asukkaita, jotka kuitenkin täällä ovat suosiollisesti laskeutuneet kuolevaisten istuinpenkeille. ”Brottslingarne”, Cramaerin näyttämösovitus teoksesta Rosen på Tistelön, lienee aiottu ainoastaan meidän kuopiolaisten katsottavaksi. Ainakaan ei ole kuultu mitään tämän näytelmän esittämisestä Ruotsissa. Sovituksen laatija kuuluu olevan sama hra Cramær, Söndagsbladetin toimittaja, johon Tukholman poliisi on äskettäin kohdistanut epämieluisaa huomiota. Sovitusta voidaan pitää yleensä onnistuneena; muutamat kehnommat kohdat ovat helposti korjattavissa. Hra C:n hyvä oivallus on Gabriellan sijoittaminen vanhan luutnantti Askenbergin tyttäreksi (mikä sulkumerkeissä sanottuna olisi kylläkin voitu tuoda esiin taitavammin), ja oikeudenmukaisesti hän on myös suonut Birgerille armahduksen teloituspaikalla, mutta antaa kauniisti Erikan kuolla siinä uskossa, että Birger on jo saanut surmansa. Draama saa tällä tavalla luonnollisen ja katsojaa tyydyttävän ratkaisun. Kohtausten lavasteet on valittu ja järjestetty tavattoman hyvin. Näytelmä esitettiin hyvin, vaikka tätä on ehkä muilla paikkakunnilla vaikea uskoa. Veljesparin esittäjät täyttivät roolinsa hyvin, ja muut miesroolit vietiin läpi tyydyttävästi. Vain Håkan Haraldsson on avuttomasti karjahteleva Frans Mohrtiger. Naisten puolella asiat sen sijaan ovat kehnosti. Tämän esityksen Gabriella on väritön ja tuoksuton ruusu. Hän voisi mikäli mahdollista luovuttaa Gabriellan roolin Annikan esittäjälle rouva Arnmanille. Puolustamme tämän pitkän ”arvostelun” esittämistä selityksellä: että näytelmän käsittely on aiheellista sen uutuuden takia, hrat Billing ja Haquinius (Birger ja Anton) ansaitsevat oikeudenmukaisen tunnustuksen työstään ja katsojien sivistynyt osa sen kannanoton julkaisemisen, ettei se enää halua nähdä demoiselle Normania Gabriellan tapaisissa rooleissa.

 

Suomen teollisuus suomalaisen kansallisuuden ehtona

Lehtemme on jokseenkin ehdottomasti toivottu jättävän kansantaloudellisten kysymysten käsittelyn, mutta uuden vuosikertamme ensimmäinen artikkeli käsittelee silti jälleen tuota tieteenalaa. Toivomme kuitenkin, että lehtemme lukijat arvioisivat tätä itsepintaisuutta eri näkökulmasta kuin siitä, josta käsin erään tietyn henkilön suunnaton turhamaisuus on koettanut lehteämme leimata. Jos me tahtoisimme odottaa tällaisten auktoriteettien lupaa jonkin asian käsittelyyn, niin lehtemme jäisi varmasti tyhjäksi tai ainakin lukeutuisi niihin julkaisuihin, joita ei lueta. Mutta jos me maan taloutta käsitellessämme voimme toivoa puuttuneemme aiheeseen, jota kohtaan tunnetaan hyvin laajaa kiinnostusta, niin juuri tämä kiinnostus osoittaa myös asian olevan maalle erittäin tärkeä.

On tietysti jotain hyvää ja kaunista siinä nuoren mielen idealismissa, joka suhtautuu maallisiin, aineellisiin pyrkimyksiin tietyllä halveksunnalla. Mutta tämän abstraktin idealismin yläpuolelle nousee sellainen idealismi, joka etsii myös aineellisesta sitä ohjaavia henkisiä voimia sekä päämääriä, jonka hyväksi nämä voimat toimivat. Jo yksilön elämässä on alentavaa, jos maallisen hyvän kokoaminen tai siitä nauttiminen sinänsä asetetaan päämääräksi. Ja vielä paremmin tämä kuitenkin pätee silloin kun kyseessä on kokonainen maa, kansakunta. Ei voi olla demoralisoivampaa politiikkaa kuin sellainen, joka edistää kansan aineellista hyvinvointia ja nautintoja mutta polkee sen henkisiä pyrkimyksiä ja vierottaa kansan mieltä niistä pois.

Jos kansakunnan aineellisia intressejä tarkastellaan sellaisinaan, niin kansallisvarallisuuden kasvu on niille kaikille yhteiseksi hyödyksi. Kun yksilö järjestää toimintansa niin, että hän asettaa tämän yhteisen päämäärän omaksi päämääräkseen, hän siten jo kohottaa yksittäisten etujensa ja muutoin egoistisen sekä suppean toimintansa merkitystä. Mutta kansakunnan aineelliselle työlle täytyy löytyä korkeampi päämäärä kuin kansallisvarallisuus ja sen kasvu. Se itse täytyy alentaa kansakunnan henkisten intressien edistämisen välikappaleeksi. Kansallisvarallisuus on kansakunnan jäsenten varallisuuden summa ja jos ensiksi mainittu tehdään perimmäiseksi päämääräksi, niin myös yksilölle on aineellinen nautinto silloin korkeinta, mitä hänellä on tavoiteltavanaan. Jos kansallisvarallisuus sitävastoin tunnustetaan vain kansakunnan henkisen kehityksen välineeksi eli kansakunnan maailmanhistoriallisen, ihmiskuntaa palvelevan ja hyödyttävän olemassaolon välineeksi, niin kaikki isänmaalle hyödylliseksi arvioitava toiminta saa korkeamman oikeutuksen.

On kuitenkin hyvin tavallista, että kysymykseen siitä, millainen valtion taloudenhoito on kannattavinta, vastataan: se, mikä parhaiten edistää kansallisvarallisuuden kasvua. Vastaus on myös yleisesti ottaen oikea. Se on oikea, jos samalla otetaan huomioon, että kansakunnan omavaraisuus suhteessa muihin kansakuntiin on kansallisvarallisuuden kasvun ensimmäisiä ehtoja ja että valtiontalouden hyvä hoito vaatii yhtä lailla kansallisvarallisuuden uhraamista omavaraisuuden hyväksi kuin sen kasvattamistakin. Siksi sanotaankin myös asiaa lähemmin pohdittaessa, että maan puolustuskyky, kansan sivistys, hallinnon ja lainkäytön kelvollisuus, tieteen ja taiteen kukoistus ovat kaikki riippuvaisia kansakunnan hyvinvoinnista. Kaikki nämä näkökulmat voidaan nyt yhdistää yhdeksi: kansallisuuden säilyttäminen ja kehittyminen. Sen yläpuolelle ei tule asettaa edes ihmiskunnan yleistä etua, koska se tulee parhaiten ja varmimmin hoidetuksi, kun jokainen kansakunta pyrkii jalostamaan itseään. Jos toiminnalle etsitään päämäärää tämän rajan ulkopuolelta, niin luovutaan todellisuuden varmalta pohjalta ja lähdetään fantasioiden syville vesille. Sillä myös ihmiskunnan korkeimmat edut ovat joka hetki jonkin aikakauden ja sellaisen kansakunnan etuja joka puhuu aikakauden äänellä ja seisoo sen asioiden etunenässä.

Ja jos myönnetäänkin, että jonkin kansan teollisuudella on mainittu korkeampi päämäärä, niin voidaan kuitenkin helposti unohtaa, että se jo omassa piirissään voi olla kansallisuuden suojelijatar. Eräs arvostettu, tieteellisesti korkeasti sivistynyt isänmaata rakastava mies, joka hartaasti toivoo kotimaisen kirjallisuuden puolesta nyttemmin heränneelle innostukselle kaikkea menestystä, on yksityisissä kirjeissään ilmaissut kantanaan, että suomen kielestä ei koskaan tule maamme korkeamman sivistyksen kieltä siitä syystä että Suomen teollisuus on niin alhaisella tasolla eikä hänen käsityksensä mukaan milloinkaan kykene siltä pois kohoamaan. Myönnämme, että meidän oli vaikeaa käsittää tämän muistutuksen suurta merkitystä. Ja arvon lukija suvaitkoon nähdä tämän artikkelin yrityksenä selvittää tuota merkitystä.

On toki selvää, että heikosti kehittynyt teollisuus estää kansallisvarallisuuden kasvua, antaa kansalle huonommat mahdollisuudet hankkia elantoaan, puolustaa maataan, edistää tieteitä ja taiteita jne. Mutta jos kansakunnan omavaraisuuden säilyttäminen tästä syystä vaatiikin ankarampia ponnisteluja ja jos sen edistyminen ylipäänsä on hitaampaa, niin kuvatussa tilanteessa ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi kansallinen kehitys kokonaan estyisi ja häviäisi niin kuin kuitenkin tapahtuu jos esim. kotimaisen teollisuuden heikko tila estäisi suomen kieltä tulemasta sivistyksen kieleksi. Ja lähemmin asiaa mietittäessä on kuitenkin myönnettävä, että tämä tulos on väistämätön, jos Suomen teollisuus ei kykene kohoamaan jonkinlaiseen itsenäisyyteen.

Asia on yksinkertaisesti näin. Oikeutetusti sanotaan, että Euroopan kansakuntien välinen tällä hetkellä niin ankara teollinen kilpailu on sotaa rauhan keskellä. Yleisesti ottaen tämä voidaan ymmärtää niin, että väestön suuri määrä on monissa maissa rajoittanut elannon mahdollisuuksia ja pakottava hätä panee kansakunnat etsimään teollisuutensa tuotteille laajempia markkinoita. Sitä kautta avautuu uusia elinkeinonhaaroja, vanhoja voidaan harjoittaa yhä suurimittaisemmin ja lukuisa väestö kyetään siten ruokkimaan. Edelleen samat pyrkimykset antavat kaikille kansakunnille lisää valtaa ja kohottavat niiden henkistä kehitystasoa. Mutta tällainen kilpailu, tai sota, jos niin halutaan, ei todellisen sodan tavoin johda välittömään tuhoon niissä maissa, joita vastaan sitä käydään. Sen strategia eli kauppapolitiikka ja sen sotajoukot, kauppalaivastot, ovat päinvastoin sivistyksen välittömässä palveluksessa; onhan tunnustettua, että kauppa on kaikkina aikoina ollut ja on sivistyksen välittäjä.

Schiller sanoo:

Euch ihr Götter gehört der Kaufman. / Güter zu suchen / Geht er, doch an sein Schiff knüpfet das / Gute sich an. [Kauppias kuuluu teidän jumalten joukkoon. Hän lähtee hakemaan tavaraa (aineellista hyvää), mutta lastaa laivaansa myös henkistä hyvää].

Mutta se ”hyvä”, josta runoilija puhuu, voidaan kuitenkin joskus hankkia jonkin toisen yhtä tärkeän hyvän kustannuksella. Ulkomaankaupan myötä maahan tuodaan uusia nautintoja, taitoja ja tapoja. Jos molemmat kauppaakäyvät kansakunnat ovat teollisesti ja siveelliseltä sivistykseltään samalla tasolla, niin vaihto on näissä suhteissa vastavuoroista ja molemmat muokkaavat vierasta vaikutusta oman kansallishenkensä vaatimusten mukaiseksi. Jos sitä vastoin toinen osapuoli on mainituissa suhteissa heikompi, niin sen täytyy kokea vieraiden tapojen vaikuttavan enemmän tai vähemmän sen oman kansallisuuden kustannuksella. Tämä näytelmä nähdään suurimittaisena romaanisissa kansakunnissa, jotka vaeltaessaan menettivät germaanisen luonteensa ylivoimaisemman Rooman kulttuurin edessä niin että jopa niiden omat kielet lakkasivat olemasta ja sulautuivat roomalaiseen. Tällä hetkellä nähdään samaa vaikutusta Englannin suhteessa siirtomaihinsa, joissa sivistys on omaksunut englantilaiset tavat ja englannin kielen.

Poliittinen ylivalta vaikuttaa samalla tavalla. Mutta myös sen keinoiksi jäävät kirjallisuus ja teollisuus. Ensiksi mainittu, kirjallisuus, näyttää kuitenkin kaikkialla vaikuttavan vähemmän kuin jälkimmäinen, teollisuus. Ranskalainen kirjallisuus vallitsi aikanaan sivistynyttä Eurooppaa, varsinkin Saksaa. Sen huomattavaa vaikutusta myös muun Euroopan sivistykseen ei voi kiistää. Mutta jokaisessa kansakunnassa sivistyneistö on suhteellisesti kauempana kansallisuudesta, kansakunnan omintakeisista tavoista ja hengestä. Sen piirissä puhutaan ja luetaan vieraita kieliä ja sen piirissä vallitsevat kaikille sivistyneille kansakunnille yhteiset tavat, jotka saavat jotenkin kansallisempaa leimaa vain siellä, missä on maataomistavaa aristokratiaa. Tämä yhteinen sivistys on etupäässä kirjallisuuden ja ylipäänsä tieteiden sekä taiteiden vaikutusta. Mutta se voi ainoastaan vähäisessä määrin ja kansallishengen monella tavoin välittämänä tunkeutua kansakunnan suuriin joukkoihin, varsinaiseen kansaan. Tämä vieraan sivistyksen omaksumisen tie lieneekin siksi se, josta on vähiten vaaraa kansallisuudelle ja siksi se näyttää myös luonnollisimmalta. Se antaa kunkin kansakunnan parhaiten kehittyä oman luontonsa mukaan ja tämän kehityksen kautta omintakeisesti vaikuttaa yleiseen inhimilliseen sivistykseen.

Sitä vastoin vieras, ylivoimainen teollisuus, jos sen vaikutukselle ei ole esteitä, tavoittaa kansallisuuden paremmin sen juuria myöten. Se saattaa jo suuren osan kansakuntaa välittömään kosketukseen ulkomaalaisen kanssa. Ja kun vieras on etevämpi juuri siinä asiassa, josta kahden kansakunnan lähestymisessä on kysymys, niin heikomman on oman etunsa vuoksi pakko niin paljon kuin mahdollista omaksua edellisen ylivoimaista olemusta. On myös helppo ymmärtää, että poliittinen ylivalta, suuremmat pääomat ja työvoima eivät vain vaikuta teollisen sivistyksen ohessa vaan voivat myös jossain määrin korvata sen paikan toisen kansakunnan kulttuuriin vaikutettaessa.

Näin voitaneen selittää se vaikutus, joka esim. Ranskan kielellä ja ranskalaisilla tavoilla on ollut pitkin maan itärajaa, Belgiassa, Reinin varrella ja Länsi-Sveitsissä. Sama koskee saksalaisen kulttuurin ylivaltaa Pommerissa, Preussissa, Länsi-Puolassa ja eräissä Itävallan alusmaissa, joissa vieras kieli kaikkialla on enemmän tai vähemmän syrjäyttänyt kotimaisen. Jos sitä vastoin ruotsin kieli ei ole kyennyt kansakunnan suurten joukkojen keskuudessa syrjäyttämään suomea, niin tämä selittynee Ruotsin teollisuuden verraten alhaisesta tasosta sekä Suomen kansan tähän asti alhaisesta sivistyksestä, jonka vuoksi myös ulkomaisten teollisuustuotteiden tuontitarve on ollut vähäinen. Lisäksi voidaan syynä pitää sitä Suomelle suotuisaa tilannetta, että luonnon tarjoamat tuotteet ovat mahdollistaneet aktiivisen eikä vain passiivisen kaupan Ruotsiin, joka on tarvinnut suomalaista viljaa ja elintarvikkeita enemmän kuin Suomi Ruotsin teollisuustuotteita, rautaa lukuun ottamatta.

Sivistys ja hyvinvointi edellyttävät toisiaan vastavuoroisesti. Sivistys moninkertaistaa ihmisen tarpeet ja antaa hänelle samalla paremman tiedon keinoista niiden tyydyttämiseksi ja oman hyvinvointinsa kohottamiseksi. Hyvinvointi taas antaa teollisuudelle pääomia ja vapaa-aikaa korkeampaan sielunsivistykseen käytettäväksi. ”Historia ei tunne ainoatakaan kansaa, joka samalla kertaa olisi ollut toimeton, köyhä ja sivistynyt eikä se tunne ainoatakaan jaloa kansaa, joka olisi luonut oman teollisuuden ilman että se olisi elänyt hyvinvoinnissa.”

Jos siksi sanotaan, että ulkomaisten teollisuustavaroiden kulutus on Suomessa lisääntyvän hyvinvoinnin myötä kasvanut, niin tämä edellyttää, että myös kotimainen teollisuus on edistynyt. Mutta viimeksi mainittua on tapahtunut vain vähäisessä määrin tehdasteollisuuden alalla. Maanviljelys, karjanhoito ja puutavaran vienti ovat olleet nousevan hyvinvoinnin tärkeimmät lähteet. Jos oletetaan, että näin jatkuu, niin ajan mittaan maan riippuvuus ulkomaisesta teollisuudesta kaiken aikaa kasvaa. Myös korkealuokkainen tehdasteollisuus edellyttää kansakunnalta korkeampaa sivistystä kuin pelkkä raaka-aineiden tuotanto. Jos Suomen kansa on teollisuuden suhteen riippuvainen korkeammalla tasolla olevasta kansakunnasta niin se on jäljessä myös yleisen kansalaissivistyksen suhteen. Ja seurauksena täytyy olla, että vieras sivistys saa yhä enemmän kansakunnalle haitallista vaikutusvaltaa. Voi hyvin käydä, että vierasta liikepääomaa ja taitavampaa työvoimaa houkutellaan maahamme, kuten on jo nähty tapahtuvan. Taloudellisessa mielessä tämä on tietysti maalle edullista. Mutta samalla saavat jalansijaa myös vieraat tavat ja vieras kieli. Samoin kuin esim. Venäjän Itämeren maakunnissa Saksa on kirjallisuuden kieli, venäjä pääosin kaupan, teollisuuden ja liikkeenharjoittajien kieli ja kansan oma kieli on syrjäytetty aatelille kuuluvaa maata viljelevien köyhien kieleksi, niin samoin voi myös täällä uusi kieli tunkeutua suomen ja ruotsin väliin ja hävittää lopullisesti kotimaisen kielen.

Jos vielä ajatellaan, mikä merkitys kaupalla ja teollisuudella on koko modernille eurooppalaiselle sivistykselle ja kuinka juuri niiden harjoittaja, keskiluokka on useimmissa maissa poliittisesti valtaapitävä luokka, joka tulee kaikkialla varmasti myös eniten vaikuttamaan yhteiskuntaan, niin on helppo vakuuttua siitä, että äskeinen ei ole tyhjää kuvittelua. Tarvitseeko meidän muistuttaa Suomen erikoisesta asemasta vakuuttaaksemme lukijan siitä, että mainitsemamme vaara on enemmän kuin kuvittelua? Toivomme päinvastoin, että se ei olisi vielä uhkaavampi kuin äsken esitimme. Ainakin esityksessämme olisi ollut enemmän ja huomattavasti tätä voimakkaampia piirteitä, jos vain olosuhteet sallisivat tehdä kuvan selvemmäksi ja terävämmäksi.

Jokaisen on helppo ymmärtää, että isänmaallisuutta voidaan osoittaa kaikilla inhimillisen toiminnan alueilla. Ei ainoastaan kotimainen kirjallisuus vaadi ankaraa ponnistelua. Mutta muista toiminnan alueista ei varmasti mikään kykene sen paremmin säilyttämään suomalaista kansakuntaa ja kieltä kuin voimakas kotimainen teollisuus. Sen syntymiselle maa tarjoaa suunnattomia luonnon etuisuuksia. Pääomia on vähän. Riittävä sivistys ja ammattitaito voivat kuitenkin niitä jossain määrin korvata. Tärkeintä on epäilemättä se, että nuoret muuten tieteellisesti sivistyneet miehet omaksuvat myös teknisiä tietoja omistaakseen kykynsä kotimaisen teollisuuden asialle ja kohottaakseen sen samalla siitä alennustilasta ja arvostuksen puutteesta, josta se elämänurana on kärsinyt. Toivomme, että herätimme ainakin jonkin lukijan ajattelemaan kuinka tärkeää kotimainen teollisuus on myös kansakunnan henkisen omavaraisuuden kannalta ja kuinka suuren tunnustuksen kaikki sen hyväksi tehtävät ponnistelut ansaitsevat.

 

Teknologen

Edellinen artikkeli muistuttakoon myös siitä suuresta arvosta, jota meidän mielestämme pitäisi antaa tarkoitukseltaan sellaiselle lehdelle kuin Teknologen. Sen vähäistä levikkiä on todella syytä valittaa. Lehti on nimittäin vuoden aikana osoittanut kiitettävää pyrkimystä todella hyödyttää maataan. Mielestämme olisi kuitenkin mahdollista, että lehti ottaisi tarkemmin huomioon Suomen olot. Sen toimittaja ei nimittäin vielä näytä riittävästi ajatelleen, että täällä ei ole juuri lainkaan tehtaita ja että niitä koskevien hyödyllisten tietojen tulee siten alkaa aivan ensimmäisistä alkeista. Pitää lähteä siitä, että ennakolta tiedetään varsin vähän tai ei mitään. Ylipäänsä maanviljelys ja käsityö ovat ainoat olemassa olevat ammatit, joiden hyväksi lehti voi vaikuttaa. – Tarkat tutkimukset siitä, mitä tehtaita maahan kannattaisi perustaa sekä arviot perustamis- ja ylläpitokustannuksista, tiedot käsityön uusista muodoista ja työtavoista, vuoroviljelyn ja muiden viljelytapojen kuvaukset ja tiedot niiden eduista ”omassa maassa” kokeiltuina – tällaiset aiheet sopisivat mielestämme lehteen parhaiten. Kaikki tämänkaltainen sisältö ansaitsee suurimmat kiitokset sitten kun toimitus ylipäätään on samalla osoittanut asiantuntevuutensa ja kykynsä.

 

Vaatimattomuutta

”Tu l’a voulu Georges Dandin” [Tätähän sinä halusit, Georges Dandin]

Tuo Helsingfors Tidningarin B. B. [J. J. Nordström], joka on jo hankkinut kiistattoman ja monien maamme sanomalehtien tunnustaman maineen, on jälleen antanut valonsa loistaa ja julistanut varsinaiseksi tehtäväkseen opettaa Saimalle vaatimattomuutta.

Sikäli kuin olemme ymmärtäneet Tit. B. B:n viimeistä vuodatusta, niin lehtemme taloudellisia kysymyksiä käsittelevät artikkelit eivät yleisesti ottaen ole olleet tarpeeksi vaatimattomia. Kun ajatteleva lukija tietää, että ne yksinkertaisesti esittävät erään mielipiteen, joka lisäksi aivan tarpeettomasti usein todetaan ”meidän käsitykseksemme”, ”meidän kannaksemme” jne., niin hän enempää kuin toimittajakaan ei voine ymmärtää, mitä enempää hienotunteisuutta tässä vielä tarvittaisiin.

Mutta lähinnä B. B. on pitänyt sopimattomana, että olemme panneet Uuden metsäasetusehdotuksen valmistelleen komitean vastaamaan ehdotuksen sisällöstä. On totta, että olemme sanoneet vuoroin ”komitea” ja vuoroin ”ehdotus” ehdottaa, sisältää, säätää jne. Tämä sanojen vaihtelu on ärsyttänyt. Miksi? Eivätkö komiteasta tai ehdotuksesta käyttämämme ilmaukset ole olleet asianmukaisia? Herra B. B:n on ollut niin vaikea löytää artikkeleistamme edes yhtä ainoaa epäkunnioittavaa ilmausta, että hän haluaa leimata sellaiseksi seuraavan:

Ehdotuksen johdanto vaatii, että maanomistajalla tulee olla ”vapaus käyttää ja hyödyntää metsäänsä parhaan ymmärryksensä mukaan”. Kun ehdotus kuitenkin evää kruununtalonpojalta tällaisen vapauden, koska kruunu maanomistajana voi määrätä kruununtilan metsien käytöstä, niin sanoimme: ”Lakiehdotus edustaa siis näiden suhteen parasta ymmärrystä metsänkäytön suhteen.” Tämä ilmaus onkin ainoa esimerkki, jota B. B:llä on Saiman sopimattomasta ilmauksista esittää. – Jokainen oikeamielinen lukija arvioikoon tämän perusteella.

Miksi B. B. nyt haluaisi saada asian näyttämään siltä kuin olisimme puhuneet ehdotukseen sisältyvistä säädöksistä epäasiallisesti. Suurennellakseen sitä, miten olemme rikkoneet komiteaa vastaan? – Ei, hyvä lukija. B. B:n mukaan komitea ei ole julkaissut ehdotusta. ”Hallitus” on sen antanut käsiteltäväksi – ketä kohtaan Saima siis käyttäytyy sopimattomasti?

Täytyy myöntää, että hra B. B. on edennyt nopeasti valitsemallaan uralla. Jokin aika sitten sama mies vaiensi erään Åbo Underrättelserissä esiintyneen arvostelijan julkistamalla tämän tutkinnossa saamat arvosanat. Nyt hän väittäessään, että haluaa jättää asian silleen, antoi todistuksen Saiman julkaisijan asiantuntemattomuudesta kansantaloudellisissa kysymyksissä – asiaa sitä ennen lainkaan tutkimatta. Erään kirjoittajan asiantuntevan ja hyvin esitetyn käsityksen hän kumosi sanomalla sen maistuvan ”sahajauhoilta ja pillereiltä”. Nyt hän kruunaa menettelynsä koettaessaan tehdä Saiman julkaisijasta lainrikkojan.

Siinä ette onnistu, Tit. B. B.! Tit. B. B. on kuitenkin pakottanut meidät puolustautumaan ilmiantoa vastaan. Tarkastettakoon siis lehtemme molemmat vuosikerrat ja osoitettakoon niistä, missä ja milloin olemme käsitelleet ”hallituksen” toimenpiteitä maan parhaaksi ilman asiaankuuluvaa kunnioitusta ja tunnustusta. Ymmärrämme yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin arvostaa hallituksen toimenpiteistä sitä, että niin mainittu metsäasetusehdotus kuin ehdotus köyhäinhoitolaiksikin on julkistettu ja maan asukkaita näin kehotettu tekemään niihin omat parhaan mukaisina pitämänsä huomautukset. Olemme rohjenneet esittää molempiin ehdotuksiin lukuisia, meidän mielestämme maan edun kannalta hyödyllisiä huomautuksia. Kommenttimme ovat olleet rohkeita mutta koruttomia, kohteliaita ja itse asiaa koskevia. Niistä ei löydä ainoatakaan sanaa, jota voisi tulkita maan hallitusta loukkaavaksi.

Mutta itsepuolustustamme tärkeämpää on torjua hra B. B:n yritys panna hallitus vastuuseen toimeksiannon saaneen komitean tekemästä ehdotuksesta, jotta tällä tavoin hallituksen valistuneen tahdon vastaisesti estettäisiin maan etujen julkituomista tässä asiassa. Lakiehdotus ei nimittäin ole hallituksen ehdotus vaan komitean hallitukselle alamaisesti antama ehdotus. Se on useiden kansalaisten käsitys siitä, mikä maalle voi olla hyödyksi, ja sen ohella Hallitus on valistuneesti antanut muidenkin kansalaisten esittää mielipiteitään. Vai tahdotteko te, herra B. B. estää myös uuden virsikirjaehdotuksen käsittelyn, koska se on julkistettu hallituksen määräyksestä?1

Kun siis komitean ehdotuksia vastaan esitetään jokin huomautus, joka todisteiden avulla myös osoitetaan oikeaksi, niin tämä sisältää väistämättä sen väitteen, että komitea ei ole kyseisessä kohdassa ymmärtänyt maan etua oikein. Tässä tapauksessa tällainen väite on merkityksettömän miehen komitean korkeampaa ymmärrystä vastaan esittämä. Mutta siihenkin ”voi” sisältyä jotain totuutta. Julkisesti esitettynä se voidaan julkisesti kumota. Mutta sitä ei kumota julistamalla sen esittäjä tietämättömäksi tai rikolliseksi. Tämänkaltainen kumoaminen on kuitenkin ainoa, mihin hra B. B. on suvainnut ryhtyä. Jos sanomalehtien tätä B. B:n menettelyä koskevista lausunnoista voi päätellä, hän on jo saanut ansionsa mukaan.

Herra B. B. katsoo tällaisen menettelynsä loukkaavan meidän itsekkyyttämme. Tällainen on vain uusi osoitus hänen omasta turhamaisuudestaan. Te, B. B. olette anonyymi quidam [joku]. Te ette sano asiasta mitään ettekä todista mitään. Tämän lehden julkaisija on nimeltä mainittu henkilö. Hän on kahden vuoden ajan tämän lehden sisällön kautta todistanut asiallista suuntautumistaan ja haluaan vaikuttaa hyödyllisesti. Kuinka siis teidän tyhjät hyökkäilynne voisivat loukata hänen itsekkyyttään? – Päinvastoin: nuo hyökkäykset tulevat todistamaan, kuka on antanut egoismin ja turhamaisuuden vaientaa paremman tietonsa ja tehnyt halveksunnan kohteeksi nimimerkin, – jonka salaama nimi ei ehkä olisi lainkaan vähättelyn arvoinen.

 

Arvoisille Saiman tilaajille

Helsingfors Tidningaria ei näköjään mikään estä milloin hyvänsä esittämästä arvioita yksityisen ihmisen liikeasioiden tilasta. Niinpä se on muiden muassa ottanut arvioidakseen myös Saiman julkaisijan voittoja. Asia sinänsä voi olla yhdentekevä, kunhan tiedot ovat tosia. Saiman kokovuosikertoja tilattiin postin kautta vuonna 1845 viisi kappaletta enemmän kuin 1844, mutta puolivuotistilauksia oli 27 kappaletta vähemmän. Mainitut vuoden 1844 puolivuotistilaukset tulivat enimmäkseen Helsingin postikonttorin kautta ja oletamme, että moni lehden tilaus vuoden 1844 alkupuoliskolle oli tarkoitettu kannustamaan lehden julkaisemista. Samoin H. T:n ilmoittama tilattujen vuosikertojen määrä on virheellinen.

Siksi toivommekin, etteivät Saiman arvoisat lukijat piittaisi H. T:n yrityksistä saattaa lehtemme asiat huonoon valoon. Missään tapauksessa lehtemme suurempi tai pienempi levikki ei meidän mielestämme johdu yleisön kyvystä ymmärtää vähäisiä pyrkimyksiämme, vaan meidän omasta kyvystämme tyydyttää yleisön toiveita. Valitettavasti emme voi alkavalle vuodelle luvata yhtään enempää kuin edelliset vuodet osoittavat meidän kykenevän täyttämään. Lehdelle ei myöskään ole koskaan houkuteltu lukijoita lupauksilla.

 

 

  • 1. Ovatko esim. Ruotsissa ”Lakikomitean” tai ”Lainvalmisteluelimen” työt olleet hallituksen esityksiä? Ja onko kaikkien kriitikoiden menettelytapa esittää näille elimille välihuomautuksia ollut sopimaton?

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: