Saima nro 1, 2.1.1845

Tietoka dokumentista

Tietoa
2.1.1845
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Korkeasti kunnioitetulle lukijalle

Vuoden jokainen päivä on tosin eräänlainen uudenvuodenpäivä, sillä elämän jokainen hetki päättää jonkin menneisyyden kiertokulun ja jokin uusi aika on ihmisen edessä kuin kenttä, jonka yli hämärässä yössä kulkee epävarman vaeltajan tie. Mutta näinä elämän hetkinä useimmilla on ankara huoli nykyhetkestä ja siksi tarvitaan lepopäivää, jotta voisi rauhassa silmätä niin mennyttä kuin tulevaakin.

Porvarillisen ajanlaskun mukaan tällainen käännekohta pitäisi olla uuden vuoden koittaessa, vaikka tavallisesti tämä taite ylitetään yhtä helposti ja ajattelematta kuin kaikki muutkin. Sanomalehtikirjallisuutta tämä hetki kiinnostaa miltei yksinomaan proosalliselta, materiaaliselta kannalta, sillä se ratkaisee sanomalehtien maallisen olemassaolon, korkeintaan antaa niille uusia lukijoita entisten sijaan. Tämä kaikki on jokseenkin pientä ja vähäpätöistä, sillä yksi sanomalehdenlukija sinne tänne merkitsee yhtä vähän kuin muutaman painoarkin olemassaolo, jollei näiden kahden välillä ole mitään hyödyttävää henkistä yhteyttä. Eikä uusi vuosi voi mitään sen enempää sanomalehdelle merkitäkään, sillä mielipiteiden ja linjan muuttumiset eivät ylipäänsäkään synnytä luottamusta ja sellainen muutos jonain tiettynä vuoden päivänä osoittautuisi pian hullun päätökseksi.

Siksi meillä ei ole mitään sanottavaa korkeasti kunnioitetulle lukijalle uuden vuoden alkaessa. Saiman tämän vuosikerran esipuhe löytyy menneestä. Mutta suosiollisella luvallanne esitämme pari huomautusta asiasta, jota lehtemme koettaa palvella.

Sanomalehtikirjallisuudesta ei kukaan voi odottaa oivallusten ja sivistyksen satoa. Se pystyy vain ilmaisemaan jonkin tarpeen, ei tyydyttämään sitä. Edes uutisnälkää se ei koskaan tyydytä. Ulkoinen tapahtuma on nimittäin ihmiselle merkityksetön, ellei hänellä ole jonkinlaista ”itse hankittua” näkemystä sen syistä, ilmiöiden sisäisestä yhteydestä. Pelkästään uutishaluiset lukijat ovat siksi aina yhtä tyytymättömiä kuin ajattelemattomiakin lukijoita ja heidän tarpeitaan parhaiten palveleva lehdistö vain lisää niitä, mutta ei lausu julki todellista tarvetta, jonka hämärä mainitseminen jää vain käsittämättömäksi. Myöskään oivallusta ja todellista tietoa kaipaavaa ajattelevaa ihmistä sanomalehti ei juuri palvele. Lehden sisältö suunnataan lukevalle ”yleisölle” ja sen tulee siksi olla moninaista; kunkin aiheen kohdalla sisältö on hetken työtä ja myös yksityiskohdissa se täytyy laatia yleisön tietoisuutta, ei verraten harvojen yksilöiden suurempaa kykyä ajatellen. Tämä koskee jokaista laajempaa tai suppeampaa piiriä, jota varten lehteä kirjoitetaan, mutta väitettä voidaan soveltaa sitä ankarammin, mitä laajempi tuo piiri on. Sitä paitsi ajatteleva ihminen ei koskaan ole tyytyväinen toisen mielipiteisiin elleivät ne käy yksiin hänen vuosien työllä hankkimansa oman vakaumuksensa kanssa.

Mutta lehden pitää pystyä lausumaan julki jokin yleinen tarve silloinkin kun yleisö sen vain hämärästi vaistoaa ja näin raivata tietä käsitykselle tarpeen tyydyttämisestä. Sanottakoon inhimillisestä egoismista mitä tahansa, niin sivistynyttä ja ajattelevaa ihmistä pelkästään yksityinen ei kiinnosta lainkaan. Tarpeen täytyy olla yleinen, jotta hän muodostaisi siitä jonkin mielipiteen ja antaisi sille arvoa. Ja jotta tarve voidaan tietää yleiseksi, se on julkisuudessa esitettävä. Tällaisen tarpeen julkituominen on siten ajattelevan yleisönosan kiinnostuksen herättämistä. Julkisuus ehtona lehdistön kyvylle nostattaa tällaista kiinnostusta on tyhjä, merkityksetön sana. Sitä voidaan löytää ja herättää kaikkialla ja jos joku väittää, että yleisö ei ole tällaiseen päämäärään pyrkivän lehdistön tasolla, koettaa ajatuksettomasti selitellä omaa nurinkurisuuttaan tai vähäpätöisyyttään. Yksilö ei ole koskaan oman aikansa, oman kansakuntansa yleisen tietoisuuden yläpuolella, mutta hän on sen alapuolella, jos hänen sanansa eivät sitä tavoita.

Mitä tulevaisuus tässä suhteessa lehtemme puolesta tai sitä vastaan todistaakin, me emme lakkaa tunnustamasta tätä totuutta. Toivomme sen vallitsevien olosuhteiden rajoissa näyttäneemme ja mielestämme olemme näitä rajoja myös kunnioittaneet siten, ettemme ole syyttäneet ulkoisia seikkoja oman kykymme tai halumme puutteista johtuvista asioista samoin kuin siten, että olemme koettaneet hankkia lehdellemme vaikutusta kirjallisen ja taloudellisen sivistyksen alueilla.

 

–––––––––––––––

Täkäläisen lukion Suuresti kunnioitetun Herra Rehtorin lehtemme tämän päivän numeroon sijoitetun kiitosadressin johdosta tämän lehden julkaisija saa nöyrimmästi muistuttaa, että vain niitä varoja, jotka on Saiman julkaisijan tai toimituksen välityksellä lähetetty lukion stipendirahastoon, voidaan pitää osoitettuina sitä erityistä stipendiä varten, jonka perustamisesta on tehty ehdotus tässä lehdessä. Yksityiskohtainen kuittaus mainitussa adressissa ilmoitetuista varoista (211 hopearuplaa) julkaistaan seuraavassa numerossa, ja myös muilla paikkakunnilla mahdollisesti kerätyt tukisummat olisi hyväntahtoisesti lähetettävä tänne ensi tilassa, jotta ne voitaisiin tuloksekkaasti käyttää aiottuun tarkoitukseen.

 

[Kansallisesta sivistyksestä]

I Suomalaiset ja irokeesit

Mitä tahansa ominaisuuksia meiltä suomalaisilta voikin sanoa puuttuvan, niin naiivia omahyväisyyttä meiltä ei perustellusti voi kieltää. ”Maltilliset” ja ”rehelliset” miehet esiintyvät julkisuudessa päivittäin vakuuttelemassa, ettei Suomen kansakunnan tule tehdä mitään välttääkseen irokeesien ja chippewain kohtaloa. Älköön sanottako että tämän huomautuksen tekijä takertuu liiaksi ilmaisun satunnaiseen kömmähdykseen, jonka vuoksi nämä heimot yhdessä monen muun kanssa sattuivat joutumaan suomalaisten tulevaisuuden malliksi. Pääasiassa kaikki näiden ”maltillisten” ja ”rehellisten” miesten sanailut nimittäin tähtäävät juuri tuohon ajattelemattomasti julkilausuttuun päämäärään. Mutta ennen kuin osoitamme sellaisten pyrkimysten helposti oivallettavan takaperoisuuden, voi olla tarpeen selvitellä kahta harhapolkua, joille lehdistömme keskustelu suomalaisesta kansallisuudesta ja suomen kielen tulevaisuudesta on joutunut.

Toisen näistä harhapoluista on jo eräs kirjoittaja Morgonbladetissa erittäin selvästi osoittanut. Asian kannalta on nimittäin täysin yhdentekevää, millainen Ruotsin hallituksen ja ruotsalaisten suhde on ollut suomalaisten kansallisuuteen, vaikka voisikin olla erittäin hyödyllistä sokaistumatta käsittää tuon suhtautumisen tämänhetkiset seuraukset. Tosiasia on, että suomalainen väestö on maan rannikoilta hävitetty eikä voi kieltää, että siirtokunnat ovat ylipäänsä tehokas keino siirtää sivistystään ja kieltään vieraille rannikoille. Yhtä varmaa on, että kansa, jonka oppilaitoksissa käytetään muuta kuin maan omaa kieltä, on suljettu korkeamman sivistyksen ulkopuolelle tai se voi saavuttaa sitä vain luopumalla kaikesta, mikä siitä tekee kansakunnan. Näitä tosiseikkoja ei voi kiistää ja samoin on myönnettävä, että suomalaisille tästä on seurannut oman kielen halveksunta niin että talonpojatkin pyrkivät kieltään ruotsalaisittain vääntämällä kohoamaan vertaistensa yläpuolelle ja siten teeskentelemään sivistystä, joka häneltä tosiasiassa on evätty. Toisella puolen on seurauksena ollut sivistystä ja sen etuja monopolisoivan ruotsalaisen herran vielä nykyäänkin kaikkialla ilmenevä nurjamielisyys suomalaista kohtaan. Ruotsalaisvalloituksen hedelmiä Suomelle sitä vastoin ovat kristinusko, yhteiskuntajärjestys ja maan ruotsinkielisen väestön jonkin verran korkeampi sivistystaso. Mutta koska nämä edut ovat tulleet pakolla, eivät itsenäisen kehityksen ja oman työn tuloksena, niin se myös näkyy niistä edelleen. Historia todistaa niiden kansakuntien, joilla ei ole itsenäistä yhteiskuntaelämää, olevan joka suhteessa jäljessä niistä, joilla sellainen on. Mutta se osoittaa myös, että oman kehittymisen voima on vielä tehokkaammin tukahdutettu niistä kansoista, jotka ovat saaneet uskonnollisen tietämyksensä väkivalloin ja pakolla. Ne eivät ole joutuneet taivuttamaan miekan alle vain ulkoisia olojaan vaan myös vakaumuksensa. Sama riippuvuus, jossa kansanjoukot Suomessa ovat uskonnollisessa mielessä olleet, ilmenee siksi myös korkeammassa tieteellisessä sivistyksessä, joka on kauttaaltaan ollut ulkomaalaisen opettamaa läksyä ja tämän sanelun voimatonta toistamista.

Mutta näin asiat nyt kerta kaikkiaan ovat ja sellaisena ne otettava ja kestettävä, ilman turhaa napinaa Kaitselmuksen teistä tai pelkurimaista tulevaisuuden kauhistelua. On tietysti hyvä tiedostaa selvästi vallitseva tilanne, mutta on tarpeetonta tehdä syntiluetteloa sen johdosta. Voidaan näet lähteä siitä, että jokainen kansakunta saa kiittää kohtaloistaan lähinnä itseään; kaikki, mikä voitaisiin lukea ruotsalaisten valloittajien viaksi, lankeaisi takaisin Suomen kansan päälle, koska se on antanut itsensä kukistaa ja näin kohdella. Parempi on tunnustaa se hyvä, mitä on olemassa, eli että maalla on nyt oma hallitus ja se on vastaanottanut sivistyksen aarteen, jonka suurin etu on sen germaaninen juuri, ja joka siten on sitonut suomalaisten tulevat kohtalot korkealle arvostettuun ja vaikutusvaltaiseen saksalaiseen kulttuuriin.

Toinen keskustelun harhapolku lähtee siitä tekaistusta väitteestä, että kysymys olisi Ruotsin kielen välittömästä hylkäämisestä opetuksen, lainkäytön ja korkeamman sivistyksen kielenä, jotta suomi voitaisiin asettaa sen tilalle. On syntynyt paljon tyhjää melua ja väittelyä paavin parrasta kun lainkaan kysymättä, kenen vallassa sellainen yhtäkkinen muutos on ja sellaisen mahdottomuutta myöntämättä on laveasti puhuttu muutoksen todennäköisistä seurauksista, nykyisen sivistyksen hävittämisestä ja siten sen ainoan hyvän tuhoamisesta, jonka ruotsalaisvalloitus on Suomelle suonut, siis yhteyden germaaniseen kulttuuriin. Sitä vastoin irokeesien ihailijat ovat sivuuttaneet kysymyksen siitä, miten tätä sivistystä tulisi ylläpitää niin että se tuottaisi seitsensatavuotisen sivistyksen työstä todistavia hedelmiä. Vai ajattelevatko he, ettei siihen tarvitakaan muuta kuin suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden hävittäminen? Ruotsin yhteydessä Suomi saattoi pitää sen sivistystä omanaan, mutta vuodesta 1809 maa on jätetty omien voimiensa varaan ja maksaisi vaivan osoittaa, miten sivistys on tänä aikana edistynyt ja miten sivistynyt Suomi osoittaa kuuluvansa 19. vuosisadalle. Sen perusteellahan voitaisiin parhaiten arvioida tulevaisuuden takeita. Jo sen suomalaiskansallisen innostuksen, joka nyt aiheuttaa heille päänvaivaa, pitäisi heidän teorioidensa mukaan osoittaa, että maan sivistys on taantunut.

Pääpiirteissään näiden irokeesinystävien käsitys kansallisuudesta on se, että jokaisen maan asukkaissa joka tapauksessa on jotain, mikä erottaa heidät kansakuntana muista kansakunnista. Heille on yhdentekevää, tukahduttaako vieras kansan koko sivistyksen, katoaako sen kieli ja sekoittuuko itse kansa johonkin uuteen hallitsevaan heimoon tai häviääkö se lopuksi kokonaan – he vakuuttavat, että samaisessa maassa kuitenkin aina on jokin kansa, jokin kieli ja jokin kansallisuus. He vetoavatkin esimerkkeinä frankkeihin sulautuneisiin kansanheimoihin, niihin joiden yhdistymisestä normannivalloitus muodosti Englannin kansakunnan, irlantilaisiin, jotka Englannin politiikka niin uskonnollisen kuin yhteiskunnallisenkin sorron avulla pyrkii sulauttamaan englantilaisiin ja lopuksi irokeeseihin ja chippewoihin, jotka eurooppalaiset siirtolaiset Amerikassa vähitellen onnistuivat tuhoamaan – ja kaikkeen tähän vedoten irokeesinystävät huudahtavat voittoisasti: eikö siis ranskalaisilla, englantilaisilla tai pohjoisamerikkalaisilla nyt ole minkäänlaista kansallisuutta? Siitä he tekevät seuraavan lohdullisen johtopäätöksen: jos läntisen naapurin herruudessa ei voinut syntyä kysymystäkään suomalaisesta kansallisuudesta, niin vielä vähemmän sellaista voi tapahtua itäisen naapurin vallassa (ks. Åbo Tidning nro 83). Seuraus on siis se, että Suomen kamaralla tulee aina hallitsemaan ja pitääkin hallita jokin muu kansallisuus kuin suomalainen.

Kaiken tämän päälle tulee vielä eräs erittäin tärkeä ”sitä paitsi”. Irokeesinystävien mielestä kieli on nimittäin kansallisuuden kannalta täysin yhdentekevä asia. Vaikka jossakin maassa puhuttaisiin kaikkia maailman kieliä, niin sen asukkaat olisivat heidän mielestään yhtä hyviä suomalaisia, englantilaisia jne. kunhan jokin kieli, mikä tahansa, vain on maan virallinen kieli. Todisteina he vetoavat Ranskan moniin murteisiin, irlantilaisten englantilaiseen ja irokeesien pohjoisamerikkalaiseen kansallisuuteen. Että ranskan kieltä luetaan ja ymmärretään koko maassa, että irlantilaiset suhtautuvat vihamielisesti kaikkeen englantilaiseen ja että irokeesit on raivattu pois uuden sivistyksen tieltä, kaiken tämän he luettelevat eivät vain todisteina väitteidensä puolesta vaan myös erinomaisen todistelukykynsä puolesta. Täysin vakavissaan he rinnastavat Ranskan kansan onnellisen tilanteen, että sillä on yksi virallinen ja samalla opetuksen sekä korkeamman sivistyksen kieli, jota jokainen lukutaitoinen ranskalainen ymmärtää, irlantilaisten ja irokeesien tilanteeseen. Heidän mielestä on aivan sama, tulevatko suomalaiset jakamaan edellisen vai jälkimmäisten kohtalon.

Eikö siis ole perusteita vakuutukselle, että tällainen sekasotku jokaisen ajattelevan ihmisen silmissä kumoaa itse itsensä? Ja voiko joku ylittää sen typerän omahyväisyyden, jolla sellaiset miehet itse toitottavat todistelunsa voimaa ja syvää käsitystään kansallisuuden olemuksesta? Jos ei kukaan muu häpeä heidän puolestaan, niin itse he eivät sitä todellakaan tee. Me sitävastoin myönnämme, että suomalaisuuden nimissä on vastenmielistä esittää näin nurinkurisia mielipiteitä koko komeudessaan. Mutta näin tärkeässä asiassa olisi väärin sallia niitä julkisesti esitettävän ilman asianmukaista oikaisemista.

Näitä irokeesinystäviä ei säikytä vähääkään se, että ajattelijat, historioitsijat ja kielentutkijat kaikkina aikoina ovat katsoneet kansakunnan hengen tulevan julki sen kielessä. Vähäisinkin ajattelu opettaa, että kieli on ihmisen ensisijainen väline ilmaista ja jättää tuleville sukupolville sitä, mikä hänessä on järjellistä. Eikä tämä väline ole vain jokin ulkoinen muoto, vaan se muuttuu sivistyksen mukana ja yksityiskohdissaankin se riippuu lausutun ajatuksen luonteesta, niin että itse järjellinen ajatus ei ole muuta kuin sana, jolla se lausutaan julki. Ja silti nämä miehet väittävät rohkeasti, että kansakunnan järki, sen henkisyys on kielen suhteen yhdentekevä asia, eikä kansallisuus ole sidottu kieleen, jolla kansakunta vuosisatoja on siirtänyt tietämystään sukupolvelta toiselle. He väittävät, että kansakunta voi kansallisuutensa vähääkään kärsimättä valita minkä kielen tahansa, ensimmäisen eteen sattuvan jota he suvaitsevat sille tarjota, ilman että tämä vieraan kansakunnan tuote vähääkään kansakunnan henkisyyttä haittaisi.

Mutta kaikki tämä on näille miehille vain ”sitä paitsi”. Pääasia on heille se, että kansallisuus sinänsä on muuttuva asia, asu jonka kansakunnat vapaasti voivat pukea ja riisua. Ruotsalainen, turkkilainen tai irokeesien kansallisuus voivat heidän mielestään vapaasti vaihtua ja seurata toisiaan, ne voivat ajan mittaan omaksua ja hylätä näitä erilaisia olemuksia ja silti ne pysyvät sinä mitä sanovat olevansa, ”suomalaisina”, vieläpä ”rehellisinä ja maltillisina” suomalaisina. Empimättä he olettavat, että jokainen kansakunta ansaitsee kansakunnan nimen, ilman että sillä on mitään älyllistä omaisuutta, ilman omaa kieltä ja omaa kirjallisuutta. He sivuuttavat selvänä asiana sen, että täysin vailla sivistystä olevalla kansalla voisi kuitenkin olla omia lakeja ja oma hallitus. Eikö ole oikeutta ajatella, että näin älytön puhe jokaisen ajattelevan kuulijan korvissa kumoaa itse itsensä!

Kun mainitut maltilliset ja rehelliset miehet nyt siis ovat osoittamallamme tavalla muutamalla rivillä antaneet maailmalle sen tähän asti puuttuneen tiedon, että kansallisuus on helposti vaihdettava puku, mitä erityisesti Suomen kansa ei voi eikä sen pidäkään säilyttää, ja että kieli ”sitä paitsi” on kansallisuuden kannalta täysin yhdentekevä asia, he osoittavat yhtä lyömättömästi, että ruotsin kielen anastamien oikeuksien antaminen suomen kielelle olisi vääryyden huippu ja erittäin tuhoisa keksintö. Se olisi väärin, koska ruotsalainen väestö, korkeintaan seitsemäsosa maan asukkaista, menettäisi yksinoikeutensa sivistykseen, virkoihin, maan lainsäädäntöön ja hallitukseen, jotka oikeudet 6/7 väestöstä nyt ”täysin ilman omaa ansiotaan” jakaisi heidän kanssaan. Suomen kansa ei siis ole millään tavoin ansainnut sivistystä, osallisuutta päästä säätämään lakeja joita sen pitää totella, tai että jollakin suomalaisella olisi paikka maan hallituksessa ja hallinnossa. Ei, kaikki tällainen lankeaisi Suomen kansalle ilman mitään omaa ansiota. Näihin toimiin ovat siis kyllin arvokkaita ja päteviä vain ruotsalaiset siirtolaiset, väestön etuoikeutettu seitsemäsosa. Sellaista on rehellisten ja maltillisten suomalaisten ihailtava oikeudenmukaisuus.

Ja suomen kielen ottaminen sivistyksen kieleksi olisi yhtä suuri vahinko kuin vääryyskin, koska ”kansakunnalta menisi melkoisesti aikaa suomalaistumiseen”. Jotta osaisi oikein käsittää tämän kerta kaikkiaan iskevän nerokkaan todistelun kohtuullisuuden ja maltillisuuden, tulee muistaa mitä ”suomalaistumisella” tarkoitetaan. Sillä nimittäin tarkoitetaan 6/7:n oikeutta sivistykseen ja vaatimusta, että viimeiseen seitsemäsosaan kuuluvien virkamiesten, jotka Suomen kansa palkkaa huolehtimaan julkisista asioistaan, tulee osata kansan kieltä. Siihen ei nyt ole kenelläkään aikaa. Suomalaisella ei ole aikaa pyrkiä korkeampaan sivistykseen, ruotsalaisella ei ole aikaa opetella suomea ollakseen suomalaisen opettaja, tuomari, hallitusmies ja lainsäätäjä. Ajan uhraaminen siihen ei vain ”haittaisi kaikkea hyödyllisempää vaurastumista”, vaan se myös estäisi ”kansakunnan valistuneempaa (ruotsinkielistä) osaa auttamasta tiedoillaan suomalaisia veljiään”. Tässäpä uusi todiste irokeesinystävien päättelytaidosta! Ranskalaisten tai irokeesien kansallisuus merkitsee hänelle yhtä paljon tai yhtä vähän; ranskalaisilla ja irokeeseilla ei kummallakaan ole mitään omaa virallista kieltä. Molemmille se on sitäpaitsi yhdentekevää. Heprea sopisi Ranskaan tai Pohjois-Amerikkaan yhtä hyvin kuin ranska ja englanti. Ranskalaiset ja irokeesit olisivat joka tapauksessa kaksi kansakuntaa. Mutta kaikki tämä ei ole mitään heidän viimeiseen neronleimaukseensa verrattuna. Jos nimittäin oppineiden, tuomarien ja virkamiesten Suomessa, jossa 6/7 väestöstä ei osaa muuta kieltä kuin suomea, pitäisi opetella ymmärtämään tätä kieltä, niin ”heillä ei olisi tilaisuutta auttaa tiedoillaan suomalaisia veljiään”. Vain niin kauan kuin he eivät osaa yhtään suomea vaan ainoastaan opettavat, tuomitsevat ja hallitsevat kansakuntaa tai sen kieltä lainkaan tuntematta, vain niin kauan he ovat suomalaisen yhteiskunnan hyödyllisiä jäseniä. Tämä on suomenkielen vastustajien viisauden huippu. Me kysymme lukijalta, poikkesiko se Morgonbladetin kirjoittaja totuudesta, joka piti ilahduttavana merkkinä sitä, etteivät suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden vastustajat pysty marssittamaan esiin parempia edustajia kuin ne, joiden järjettömät opit olemme tässä jättäneet lukijan naurettavaksi.

On muitakin, jotka ovat ilmaisseet mielestämme tarpeettomia epäilyjä tässä käsitellyistä kysymyksistä, mutta emme halua tehdä heille vääryyttä sekoittamalla heitä irokeesinystäviin, vaan tarkastelemme heidän käsityksiään jossain myöhemmässä artikkelissa. Lukija sitä vastoin hyväksynee sen, ettemme enää tuhlaa sanaakaan noiden irokeesinystävien nerontuotteisiin.

 

II Mitä on kansallinen sivistys [nro 2, 9.1.1845]

Sivistyksen mittapuut ovat kaikkina aikoina vaihdelleet ja eri kansakunnat tai yhteiskuntaluokat ovat usein yksipuolisesti julistaneet oman satunnaisen tietämisensä ja tapansa yleisen sivistyksen kannaksi. Todellisen tiedon ja hyvien tapojen puolustajan on syytä huomauttaa tätä luuloteltua paremmuutta vastaan aina kun hän huomaa tietämisen pinnalliseksi ja ihmiskunnalle hedelmättömäksi tai tavat oikeuden ja yleisen moraalin käskyjen vastaiseksi. Yksikään järjellisesti ajatteleva, kukaan, joka vielä tunnustaa muutakin ihmisarvoa kuin rikkauden, syntyperän, ulkoisen loiston ja maineen antamaa, ei voi kieltää, etteikö arvio silloin ole totuuden ja oikeuden mukainen.

Maailmanhistoria vahvistaa tällaisen kritiikin oikeutetuksi sekä kansakuntien välisissä suhteissa että kunkin kansakunnan omassa kehityksessä. Jos kansakunnan sivistys on vääränlaista, jos sen tietämys ja tavat ovat turmeltuneet niin se häviää muille, ulkonaiselta käytökseltään ja tiedoiltaankin ehkä vähemmän sivistyneille kansakunnille, jotka kuitenkin yhä kunnioittavat totuutta ja oikeutta ja jotka tahtovat ja osaavat niiden puolesta toimia ja vaikuttaa. Jos kansakunta ei kokonaisuudessaan ole turmeltunut, voidaan niiden yhteiskuntaluokkien rappiota, joiden pitäisi edustaa kansakunnan yleistä sivistystä, ehkäistä laajemmilla tai suppeammilla uudistuksilla. Ne lähtevät silloin muista, alemmista yhteiskuntaluokista, joissa vielä on siementä parempaan.

Siksi voidaankin sanoa, että vain monien eri kansakuntien olemassaolo maan päällä pelastaa ihmissuvun turmiolta. Jos ajattelemme sitä mahdollisuutta, että yksi kieli ja yksi sivistys hallitsisi koko maailmaa, niin tämän sivistyksen rappio koskisi yhteisesti koko ihmissukua. Olisikin ajattelematonta pitää eri kieliä sattumanvaraisena ilmiönä, joka vain on olemassa ja estää sivistyksen etenemistä ja tasaista leviämistä yli koko maapallon. Silti ei voi kieltää, etteikö niiden olemassaolo juuri tällä tavoin vaikuttaisi. Mutta samalla se kuitenkin mahdollistaa uuden sivistyksen, ihmiskunnan uuden kehityksen, kun sen johdossa aiemmin olleet kansakunnat katoavat. Kun tämä asian positiivinen puoli ymmärretään, lähestytään sitä oivallusta, että erityisen kansakunnan ja erityisen kielen olemassaolo on aina ihmiskunnan uuden kehityksen, inhimillisen sivistyksen uuden vaiheen siemen. Erillinen kieli ei tällöin myöskään ole kansakunnan sattumanvarainen perintöosa vaan välttämätön osa sen uuden kulttuurin vesaa, jonka vaalija kansakunta on ja jota sen tuleekin olla.

Toisaalta nykyinen korkeampi sivistys, se jonka tunnustetaan edustavan ihmiskunnan kulloistakin korkeinta kehitystasoa, on yhtä vähän välittömästi annettua ja satunnaista kuin kunkin erillisen kansakunnan kieli. Sen tie on kulkenut sivistyksen tasolta toiselle, toisten kansakuntien tuhon ja hajoamisen yli, ja historia todistaa, että nykyistä sivistystä lähinnä puolustavat ja ylläpitävät kansakunnat ovat saavuttaneet asemansa vain taistelussa toisia vastaan ja että ne voivat sivistystä edelleen ylläpitää vain välittämällä sen tuloksia muille kansakunnille.

Jos tämä on eri kansakuntien tehtävä maan päällä, niin kuin historia todellakin osoittaa olevan, niin olisi suurinta Kaitselmuksen johdatuksen epäilemistä, jos yksilö haluaisi oman kansakuntansa luopuvan sen toteuttamisesta. On tietysti ollut kansakuntia, jotka on sulautettu toisiin, mahtavampiin tai jotka on kokonaan hävitetty ilman että ne olisivat saavuttaneet oman aikansa sivistyksen huippua. Mutta ne ovat silti jotenkin vaikuttaneet niihin kansakuntiin, joiden iskuihin ne ovat sortuneet, ja itse taistelu elämästä ja kuolemasta on silloin vahvasti kannustanut voittajan kehitystä. Ihmissilmä ei tätä vaikutusta ehkä aina havaitse, mutta uskon järjelliseen maailmanjärjestykseen tulee silloinkin antaa ihmiselle tae siitä, ettei tällä tavoin kadonneiden kansakuntien olemassaolo ollut ihmiskunnan vaurastumisen kannalta yhdentekevää.

Joka tapauksessa huomataan, ettei mikään kansakunta voi täyttää kutsumustaan jollei se oman aikansa sivistystä omaksuessaan tee sitä siinä omintakeisessa muodossa, jonka turvin kansakunta vain voi päästä vaikuttamaan ihmiskuntaan. Tämä omintakeinen sivistysmuoto on sen kansallisuus. Eikä ole ollut yhtään kansakuntaa, joka ei ole pyrkinyt kansallisuuttaan säilyttämään. Ne vähäjärkiset yksilöt, jotka antavat hyviä neuvoja kansallisuuden poisviskaamisesta, voivat siksi etukäteen olla varmoja siitä, että puhuvat kuuroille korville. Jokainen pitää luonnollisena että ihminen rakastaa sitä maata, jossa hän on nähnyt päivänvalon, jossa hänet on kasvatettu ja jossa hän on nauttinut ja kärsinyt elämän vaihtuvista iloista ja suruista. Mutta vielä luonnollisempaa on, että hän rakastaa sitä henkistä olemassaoloa, joka on myös hänen omakseen tullut, kansakuntansa tapaa ajatella ja toimia, isänmaansa kieltä, tapoja ja lakeja, sanalla sanoen oman kansansa historiaa ja hänen ajalleen jättämää perintöä. Ilman tällaista rakkautta myös yksilön sivistys irtoaa juurista, jotka ruokkivat sitä, saavat sen kantamaan hedelmää ja siten edistämään inhimillisen kulttuurin kehitystä. Samoin kansakunta vain siksi, että se on kansakunta (sillä on jokin määritetty kansallisuus) ei vain pysty välttämään toisten kansakuntien rappiota ja tuhoa vaan myös viemään inhimillistä sivistystä eteenpäin siltä tasolta, jolla nuo kansakunnat ovat olleet.

Näin jokaisessa kansakunnassa kaikki saakin omintakeisen leiman. Luonnonolot määräävät ammateista, joissa kansa tyydyttää aineelliset tarpeensa, kauppayhteyksistä muiden kansakuntien kanssa sekä siitä, miten nämä toimet ja yhteydet henkisesti vaikuttavat kansaan. Useiden kansakuntien yhteinen heimoluonne saa tällä tavoin kussakin kansakunnassa omintakeisen muodon. Ja ennen kaikkea kansallisuuden laadun määrää maailmanhistoria, jonka kansakunta yhdessä toisten kanssa tekee omakseen. Siinä kansakunta tulee tietoiseksi itsestään muihin nähden itsenäisenä mahtina samoin kuin siitä, että sen oma tapa ajatella ja toimia on yleisinhimillisen sivistyksen eräs sinänsä ja itsessään oikeutettu kanta. Kansallisuuden tällä tavoin saama muoto lausutaan kunakin aikana julki kansakunnan yhteiskuntajärjestyksessä, laeissa, tieteessä ja taiteessa.

Kun kansakunta ulkoisissa suhteissaan muokkaa omia sisäisiä taipumuksiaan ja saattaa kansallisuuteensa sisältyvän sivistyksensiemenen kasvamaan, kehittymään ja kantamaan hedelmää, niin samalla se toimii myös muiden kansakuntien ja ihmiskunnan hyväksi. Mutta mikään näistä seikoista ei vaikuta tehokkaammin ja kestävämmin niin kansakunnan omaan jalostumiseen kuin ihmiskunnankin asioihin päin kuin sen kirjallisuus eli kaikki kansakunnan omalla kielellään ilmaisema tietäminen ja tavat. Eikä tälle tietämykselle ole muuta sanaa kuin kansakunnan kieli, ainoa sana jossa sen tietämys elää yleisinhimillisen yhtenä omintakeisena muotona. Tuossa sanassa tietämys on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja samalla kieli itse on kehittynyt, niin että se pystyy ilmaisemaan tietämisen täsmällisesti ja tekemään sen käsitettäväksi ja järjelliseksi, kun tieto ilman kieltä olisi pelkkää arvelua. Siksi ajattelijat kaikkina aikoina ovatkin myöntäneet, ettei kansalliskirjallisuutta voi siirtää kieleltä toiselle ilman että se menettäisi arvostaan. Henkisesti kehittyneen kansakunnan kirjallisuus antaakin siksi aihetta vuosisatojen ankarille tutkimukselle ja tarjoaa ehtymättömän lähteen uusille oivalluksille.

Kuuluisa luonnontutkija Schouw ilmaisi tämän asian kauniisti ja totuudenmukaisesti skandinaavisessa yhdistyksessä Kööpenhaminassa hiljattain pitämässään Skandinavian luontoa käsitelleessä esitelmässään. Skandinavia ei hänen mukaansa ole luonnonoloiltaan erityisen omintakeinen mutta tällä asialla ei ole kovin suurta merkitystä, koska ”kansallisuuden maaperä on historia ja sen ilmasto on kieli”. Sillä vaikka ei voidakaan kieltää maan sijainnin ja luonnon henkistä vaikutusta sen asujaimiin, niin sekä yksilön että ihmiskunnan sivistys pyrkii kuitenkin vapautumaan luonnonvälttämättömyyden kahleista ja kansakunnan kehityksen korkeammalla asteella kaikki, mikä määrittää sen kansallisuutta, onkin sen vapaata henkistä tekoa. Ja kokemus opettaa, kuten usein on mainittu, että samanlaisissa maissa on samaan aikaan elänyt erilaisia kansallisuuksia, ovatpa ne voineet seurata toisiaan samassa maassakin, ja silti niiden historiallinen kehitys on ollut erilainen ja ne ovat eri kielillä myös kehittäneet kukin erilaisen kirjallisuutensa.

Toinen kysymys on sitten, voivatko kansakunnan kieli ja kirjallisuus kehittyä korkealle, jos kansakunnalla ei ole omaa historiaa. Emme uskalla vastata myöntävästi. Varmana voinee kuitenkin pitää, että kansallinen itsetietoisuus herää vasta silloin kun kansakunta tulee tietoiseksi myös omasta historiastaan. Siitä voidaan päätellä toisinpäin, että jälkimmäinen ajankohta on käsillä silloin kun kansan rakkaus omaa kieltänsä ja kirjallisuuttaan kohtaan alkaa ilmetä voimakkaammin. Tästä alusta on vielä pitkä matka kansallisuuden korkeammalle kehitystasolle, jossa kansakunta tietää oman aidon sivistyksensä olevan yleisinhimillisen sivistyksen yhtä oikeutettu kuin välttämätönkin kanta – tätä ei voi kieltää ja tietoisuuden siitä täytyy olla masentava. Mutta ei pidä myöskään tuudittautua turhaan toivoon, että tällaista tasoa koskaan saavutettaisiin ilman uhrautuvaa isänmaanrakkautta ja ennen muuta kansakunnan henkisen kehityksen edistämistä, sillä kehittyneet sielunvoimat ja itsessään luja sekä varma henki ovat niin kansakuntien kuin yksilönkin ainoa varma tae siitä, että mikään ulkoinen kohtalo ei pysty tuhoamaan niiden työtä ihmiskunnan asioissa, totuuden ja oikeuden palveluksessa.

 

III Suomen kielestä kirjakielenä [nro 5, 30.1.1845]

Eräs suomalaisen kirjallisuuden veteraani [J. Judén], joka on uutterasti ja lähes yksin, paljon aikaisemmin kuin isänmaamme kieltä nyt muokkaavat miehet, rikastuttanut sitä lukuisilla proosa- ja runotuotteilla, on nyt ystävällisesti tarjonnut lehdellemme seuraavan kirjoituksen.

Pari sanaa suomeksi

Näihin aikoin on aljettu enemmän kuin ennen puhumaan suomen kielestä, jota moni moittaa usiambi kiittää, niin että jo kuitengin on tullut tutkindoon, jos se on sopiwainen kirjallisuuden töille. Tätä yksi toiwoo Suomalaisten hywäksi ja toinen pelkää Ruotsalaisten puolesta; sillä kungin kansan oma kieli on oman walistuksen ja onnen wäli-kappale. Mutta sekä toiwo että pelko owat tässä molemmat wielä puolinaiset. Edellisen täytyy siihen tytyä, että tämä kieli, sitte kuin se maan osain laweuden tähden ja lähemmän kanssa=käymisen puutteessa kansan kesken on erinäiseksi tullut, ja nyt ei missäkän maan paikassa warsin selwästi puhuta, ei suingan yhteiseksi kirjoituskieleksi nykyisessä tilassansa wielä kelpaa, niin kauan kuin kirja-miehet sitä eritawalla, kukin oman puheesa parren mukaan ja siihen tutkimata tottuneena, ilman yhteyttä kirjoittawat. Taas jälkeinen, joka luulee siitä wääryyttä Ruotsalaisille Suomessa tapahtuwan, jos suomen kieli wiimeingin wallan saisi ja arwoonsa ylennettäisi, muistakon ensiksi, että wirkamiehet täällä kyllä kauan sengin jälkeen ruotsin kielen osaawat, jonga kautta se rasitus Ruotsalaisilda poistuu, kuin Suomalaisilla on tähän asti ollut, koska ei kaikki palkanottajat ja syöjät Suomen leipää ole Suomea ymmärtäneet eikä huolineet ymmärtää. Toiseksi, ja sitte kuin muutos tapahtuu, on hänellä se lohdutus, että wiisas ja armollinen hallitus voi asettaa ruotsin kielessä koitellut wirka-miehet niille maakunnille, joissa se kieli on tawallinen, ehkä hekin suomeksi työnsä toimittawat. Näin on kaikki aiwan oikein; waan ei ollut muinen niin oikein, kuin ei vaadittu heildä suomen kielen oppia suomalaisen kansan hyödyksi, jonga luku on meillä suurin muiden suhteen. Ei ole siis Ruotsalaisillamme ensingän syytä näissä asioissa wääryyttä walittamaan, eikä Suomalaisilla, ehkä owat maan alku-asujaimet, suurta toiwoa, ennen kuin he kielensä moninaisen murteen parandawat ja auttawat sen kirjalliseen yhteyteen, warustain meille puhtaan ja suloisen kirja-kielen omalle perustuksellensa, niin että lapsemme woisiwat joskus laulella:

Kauan on jo Suomen kansa

Ollut wailla onneansa

Walistusta waljennetta,

Kautta kielen kaswanetta;

Mutta nyt on muuttuneena

Aika, toiwo alkaneena,

Että riemu rinda-päillä

Nähtäwä on maila näillä;

Nyt on kohta koto-kieli

Wahwa niinkuin miesten mieli

Walmis walistuksen töille,

Sielun, hengen sikiöille.

Jokainen, joka on tutustunut suomalaisen kirjallisuuden viimeaikaisiin ilmiöihin, huomaa helposti, että arvoisan kirjoittajan suomi on merkillisempää kuin luultavasti missään noissa kirjallisissa tuotteissa käytetty kieli. Mutta tässä poikkeavassa muodossaankin kirjoitus on helposti jokaisen suomenkielentaitoisen ymmärrettävissä. Myöskin se kirjoittajan väite, että pitäisi olla täysin yhdenmukainen kirjakieli ennen kuin suomea voidaan käyttää yleisessä opetuksessa ja kirjallisuudessa, näyttää siis kumoavan itsensä.

Luulemme, että tässä niin kuin monessa muussakin asiassa yleinen puhetapa on saanut käydä todistelusta. Vai mikä oikeastaan estää suomenkielen käyttöä maan yleisenä kirjakielenä? Olisiko se oikeinkirjoituksen horjuvuus? Otettakoon kahden ruotsinkielisen kirjoittajan teokset ja vertailtakoon niiden oikeinkirjoitusta; tai kaksi maan omaa lehteä – sillä muuta kotimaista kirjallisuutta lienee vaikea löytää. Onko niiden oikeinkirjoitus yhdenmukaista? Sitä ei voi kieltää; siinä määrin kuin kieli todella on kehittynyt, myös sen kirjoitusasu on yhdenmukainen; siten esimerkiksi saksalaisessa ja ranskalaisessa kirjallisuudessa vaihtelua on paljon vähemmän kuin ruotsalaisessa. Mutta jokaisessa elävässä kielessä oikeinkirjoitus muuttuu jatkuvasti niin kuin kielenkäyttö ylipäänsä. Vaikka esimerkiksi ranskalaisilla myönnetään olevan erittäin herkkä korva kielen puhtauden suhteen, ei kysymys silloin ole kieliopin käskyistä ja määräyksistä vaan kielen ”käytännöstä”. Mutta estääkö se heitä lukemasta Ludwig XIV:n ja ensyklopedistien ajan klassisia teoksia ja pitämästä niitä Ranskan kirjallisuuden ylpeytenä? Palataksemme ruotsinkielen käyttöön omassa maassamme, meidän tarvitsee vain muistuttaa kaikkien julkisten asiakirjojen, tuomioistuinten pöytäkirjojen, virastojen tiedotusten, papintodistusten ym. kirjavuudesta. Itse Finl. Allm. Tidning käyttää aina virallisia määräyksiä julkaistessaan feminiinisen or-monikon yhteydessä artikkelia ne, ei na. Julkisten oppilaitostemme opettajien korjaamat kirjoitusharjoitukset tarjoaisivat varmasti yhtä kirjavan näyn. Jokainen näissä kouluissa käytettävä oppikirja tarjoaa niin heille kuin oppilaillekin joka päivä hyvän esimerkin tästä horjuvuudesta. Mutta estääkö kaikki tämä ruotsin käyttöä opetuskielenä ja sitä olemasta maan virallinen kieli?

Vai estääkö kenties murteiden paljous suomea kehittymästä kirjakieleksi? Kuinka paljon nämä murteet sitten eroavat, ääntämistä ja siihen perustuvaa oikeinkirjoitusta lukuun ottamatta? Ilmausten moninaisuutta tulee kai pitää kielen rikkautena, jota ei suinkaan pidä hävittää. Muotojen ja päätteiden vaihtelu muodostaa tosin poikkeuksen niiden nykyisten kielten luonteesta, joissa käytäntö on jatkuvasti vähentänyt päätteiden määrää, niin että vain ajatuskulku ja sanan paikka ilmaisevat eri merkityksiä. Mutta kieli, jonka ymmärtäminen ei vaadi yhtä suurta ajatuksen terävyyttä, ei siksi ole huonompi hyvinkin syvämietteisten ajatusten ilmaisuun, vaan täsmällisyys on sille vain lisäetu. Suomen murteet eroavat toisistaan suhteellisesti vähemmän kuin Ruotsin tai Saksan, ja jos esimerkiksi Turun läänin rahvaalla on vaikeuksia lukea ja ymmärtää Savon murteella kirjoitettua kirjaa, niin kysymys on vain siitä, että yhteinen kansa ei ylipäänsä lue ja ymmärrä muuta kuin katekismusta, virsikirjaa ja parhaassa tapauksessa Raamattua. Mutta sivistynyt suomea osaava mies ymmärtää yhtä helposti millä tahansa murteella kirjoitetun kirjan. Kenenkään mielestä Suomen murteet eivät poikkea toisistaan enemmän kuin Kreikan. Ja sellainen kansalliskirjallisuus kuin kreikkalaisilla, vaikka se olisikin tämän tavoin kirjoitettu useammalla murteella, riittäisi täyttämään suurimmatkin vaatimukset.

Myönnettäneen myös helposti, että on turha odottaa kirjallisuutta ja vakiintunutta kirjakieltä sellaiselta kieleltä, jota ei käytetä opetuksessa ja korkeammassa sivistyksessä. Ei ole olemassa valtiopäiviä, jotka antavat lakeja kielen käytöstä eikä viranomaista joka huolehtii niiden noudattamisesta. Lainsäätäjänä toimii tässä tapauksessa merkittävä kirjailija ja hänen esimerkkiään seurataan. Mutta suuria kirjailijoita ei synny siellä, missä heidän kirjoilleen ei ole yleisöä. Jos joku tästä syystä ajattelee, että suomesta pitäisi tulla kehittyneen kirjallisuuden kieli ennen kuin sitä voidaan vaatia opetuskieleksi ja viralliseksi kieleksi, niin hän tietoisesti tai tietämättään tahtoo kiistää nämä vaatimukset ikuisiksi ajoiksi. Hän nimittäin haluaa nähdä hedelmän ennen juurta ja vartta. Vai millä kielellä on ollut oma kirjallisuus ja vakiintunut kirjakieli, ennen kuin se on ollut koulujen opetuskieli, lainkäytön ja hallinnon kieli.

Suomen kielen ystävien ei siis tule antaa vastustajien hätähuutojen johdattaa itseään myönnytyksiin, jotka osoittaisivat vain, että he eivät tiedä mitä tahtovat. Suomi on tällä hetkellä yhtä hyvä kuin milloin muulloinkin otettavaksi käyttöön kouluissa ja virallisena kielenä. Kieli on näihin tarkoituksiin kyllin kehittynyt, kunhan vain olisi sivistyneitä miehiä sitä käyttämään. Uusi sukupolvi on se, mitä suomalainen kansallisuus ja suomen kieli nyt tarvitsee, uusi sukupolvi joka Suomen ja sen kielen nimellisen rakastamisen lisäksi on opetellut myös käyttämään tuota kieltä.

 

IV Voidaanko kansan sivistystä taannuttaa jos sen kielestä

tehdään sivistyksen kieli? [nro 6, 6.2.1845]

Otsikoksi valitsemamme kysymys kuulostaa jo niin ristiriitaiselta, että jokaisen ajattelevan ihmisen mielestä se vastaa itse itselleen. Täytyyhän paatuneimmankin päähänpistojensa kaupustelijan myöntää, että suulliseen ja kirjalliseen välittämiseen perustuvaa sisäistä sivistystä on helpompi levittää jonkin kansan keskuuteen sen omalla kielellä kuin jos käytetään vierasta kieltä. Ja jos ”kansa” ei osaa muuta kieltä kuin omaansa, niin sitä vähää on kai pidettävä ainoana keinona kansan sivistämiseksi. Näin yleisellä tasolla kysymyksen selvittelyyn ei siis tarvita sanaakaan, koska vain villein järjettömyys voisi etsiä siihen muuta kuin yhtä ainoaa vastausta.

Mutta valitettavasti on maita, joissa epäsuotuisat historialliset olosuhteet ovat tehneet vieraan kielen sivistyksen kieleksi ja sulkeneet varsinaisen kansan sivistyksen ulkopuolelle. Nyt myönnetään tällainen tilanne onnettomaksi, mutta pelätään paluuta luonnollisempaan, koska sanotaan että maan sivistys siitä taantuisi.

Tämä väite perustuu luultavasti kuvitelmaan, että maan oman ja korkeamman sivistyksen kannalta tähän asti vieraan kielen käyttöönotto alentaisi korkeamman sivistyksen yhdellä iskulla kansanjoukkojen tasolle. Ajatellaan siis, että vallitsevan sivistyksen nykyiset omistajat menettäisivät sen, jos he koettaisivat ilmaista sitä kansan omalla kielellä, koska se ei olisi kyllin rikas ja kehittynyt voidakseen ilmaista tuon sivistyksen sisältöä. Perusteluna on vedottu historian todistuksiin ja sanottu, että jokaisen kansan kieli on vaatinut vuosisatojen työn kehittyäkseen nykyisen sivistyksen kelvolliseksi välineeksi. Ja koska eurooppalaisten kansojen historia alkaa noin tuhannen vuoden takaa, niin esim. suomen kieleltä vaadittaisiin sama tai melkein sama aika tälle tasolle pääsemiseen.

Sokeus ei todellakaan ole vähäistä, kun hyvässä uskossa ja vieläpä suunnattoman omahyväisesti esitetään tällaisia todisteita julkisesti koeteltaviksi. Vai eikö muka osoita loistavaa oivallusta ja päättelykykyä senkaltainen puhe, että jos ranskalaisilla olisi kolmetoista vuosisataa ja saksalaisilla kymmenen vuosisataa sitten ollut sama sivistys kuin nyt, 19. vuosisadalla, mutta he olisivatkin ryhtyneet käyttämään omaa kieltään kirjakielenä, he olisivat yhtäkkiä muuttuneet yhtä sivistymättömiksi kuin tuon ajan frankit ja saksit eikä heidän sivistyksensä tällä hetkellä olisi päässyt yhtään pitemmälle kuin mitä se on; kielihän tekee sivistyksen, mutta sivistys ei tee kieltä! Onhan tällainen järkeily suunnattoman viisasta ja tällainen todistelu todella murskaavaa!

Ihmetellä voi vain sitä, että esim. saksalaiset pitävät uskonpuhdistusta ja saksan kielen ottamista kirjakieleksi sen omintakeisen kansallisen sivistyksen sarastuksena, joka nyt tekee kansakunnan yhdeksi Euroopan kulttuurin edustajaksi. Tai sitä, että heidän kielensä raamatunkäännöksessä, Lutherin ja hänen aikalaistensa kirjoituksissa kerralla tuli niin täydelliseksi, että mainitut teokset ovat saksalaisten kirjailijoiden esikuvia tänä päivänäkin eikä kielen kehittymistä tuon ajan jälkeen juuri voitu huomatakaan ennen kuin viime vuosisadan puolivälissä alkoi uusi taistelu ranskan kielen ja kirjallisuuden Saksaan tunkeutumista vastaan. On todellakin ihmeellistä, ettei sivistymätön saksan kieli tehnyt Lutherista jonkin Wodanin palvojaa tai että Goethe ja Schiller saattoivat runoilla jotain muutakin kuin Niebelungenliedin jäljitelmiä! Olisivatpa nuo runoilijat seuranneet tiettyjen ”maltillisten” ja ”rehellisten suomalaisten” teorioita, niin heidän ei olisi tarvinnut runoilla enempää kuin mihin jokainen saksalainen renkipoikakin pystyisi. Haaskaamme kernaasti samoille suomalaisille sen huomautuksen, että Saksalla oli jo kauan ennen ollut Sachsinsa, Opitzinsa, Flemminginsä jne; se ei kuitenkaan vaikuta pääasiaan, siihen että Saksassa on vasta Wielandin, Lessingin, Kloppstockin, Herderin, Goethen ja Schillerin ajoista lähtien ollut sellaista kaunokirjallisuutta joka on saavuttanut mainetta ja vaikutusta Euroopassa. Ja tämän tapahtuessa oli vain vuosisata kulunut siitä, kun ensimmäinen saksankielinen luento pidettiin saksalaisessa yliopistossa.

Runoilijoita ei toki synny kaikkina aikoina, mutta kukaan todella maltillinen tarkkailija ei varmaan halua kieltää, että mainitut ajankohdat teki saksalaisen sivistyksen käännekohdiksi juuri herännyt kansallistietoisuus, joka koetti vapauttaa tuon sivistyksen vieraasta ikeestä ja joka ilmeni ennen muuta uudelleensyntyneenä rakkautena omaan kieleen ja aidosti kotimaiseen kirjallisuuteen. Ei voida kieltää, että se henkinen liike, joka Saksassa näkyy noissa ilmiöissä, oli myös yleisempi. Historia osoittaa kuitenkin, että sellaiset yleisinhimillisen sivistyksen uudistuskaudet ovat kohottaneet eri kansojen tietoisuutta itsestään. Niin teki kristinuskon leviäminen, ristiretket, uskonpuhdistus ja Euroopan kulttuurin viimeinen suuri mullistus. Kokemus osoittaakin erittäin selvästi, että yleisinhimillinen sivistys kykenee kohottamaan jotain kansaa vain niin kauan kuin sillä on voimaa omassa kansallisuudessaan antaa sivistykselle jokin omintakeinen muoto. Ja kääntäen on yhtä selvää, että jos kansalta puuttuu tällainen oma sivistysmuoto, niin ei myöskään yleinen kulttuuri ole siihen juurtunut eikä kykene kantamaan hedelmää.

Mutta jättäkäämme nämä yleiset tarkastelut ja vieraat esimerkit. Riittää, kun ne osoittavat, että kieli jonakin annettujen sanojen hajanaisena kokoelmana ei kykene määräämään kansakunnan sivistystä, vaan todella olemassa oleva ja vaikuttava sivistys kykenee kuin yhdellä iskulla kohottamaan kielen arvonsa mukaiseen ilmaisuun.

Kysymys on isänmaamme vallitsevista erityisolosuhteista. Kohdistakaamme siis kysymys niihin tarkastelemalla yksinkertaisesti sitä, mitä suomen kielen käyttö virallisena kielenä, opetuksen ja kirjallisuuden kielenä voisi vaikuttaa sivistykseen.

Mitä ensinnäkin suomeen virallisena kielenä tulee, ei pidä unohtaa, että sitä osin jo sellaisena käytetään. Kaikki yhteisen kansan noudatettaviksi tarkoitetut asetukset suomennetaan, koska se on välttämätöntä ja koska lakisäädöstä ei voi odottaa toteltavan, jos alamaiset eivät sitä tunne. Myös maan yleinen laki on olemassa suomen kielellä. Tuomioistuimissa osapuolet ajavat suullisesti asiaansa suomeksi ja tuomio on heille tällä kielellä tulkattava. Tuomioistuimille ja virastoihin, jopa senaattiin jätetään myös tällä kielellä laadittuja kirjallisia anomuksia ja asiakirjoja. Onko kieli siis kaikissa näissä tapauksissa tarkoitukseensa sopimatonta? Voidaanko lain käskyjä, esivallan määräyksiä ja tuomioistuinten päätöksiä tarkoin niiden hengen ja tarkoituksen mukaisesti välittää suomeksi? Mikä taivaisiin huutava vääryys tapahtuisikaan kansalle, jos sitä rangaistaisiin sellaisen lain rikkomisesta, jonka käsky on sille väärin ja virheellisesti tulkittu! Onko näin, te ”maltilliset ja rehelliset suomalaiset”? – Te vastaatte kuuluvasti: ”Ei”. Teidän vastauksenne on myös meidän. Mikä sitten estää suomen kieltä olemasta virallinen kieli? Laki puhuu tätä kieltä, esivalta kuuluttaa sillä käskynsä ja lainkäyttäjä tuomionsa, kansanmies esittää sillä valituksensa esivallalle ja asiansa tuomioistuimille. Mitä muuta virallinen kieli on?

Entä opetus? Teidän mielestänne suomen kieli ei riitä myöskään siihen. Mutta kelpaahan se kuitenkin uskonnon opetukseen? – Vai kuinka? Annetaanko siinäkin tietämättömälle joukolle väärää tietoa; opetetaanko se ymmärtämään pyhää kirjaa toisin kuin ruotsalainen sen ymmärtää? kykeneekö suomen kieli vain epätäydellisesti välittämään kristinuskon totuuksia? Te siunailette ja vastaatte ”Ei toki”. Teidän vastauksenne on myös meidän. Muta jos kieli riittää antamaan ihmiselle oikean kuvan Jumalasta ja hänen suhteestaan ihmiseen, niin eikö se riitä opettamaan hänelle päätöslaskua ja Eukleideen alkeita? Miten on, haluatteko te ”maltilliset ja rehelliset” väittää Eukleideen tarjoavan syvempää viisautta kuin Raamatun opit? Väitättekö, että kieli, joka kykenee esittämään viimeksi mainitut niiden oikeassa muodossa, on silti liian köyhä ja sivistymätön välittämään edellistä?

Toiset ajattelevat eri tavalla, ja alkeisopetusta varten suomeksi on jo olemassa yleisen historian, Suomen historian, Venäjän historian, maantiedon, aritmetiikan ym. oppikirjat. Arvostelkaa ne ja osoittakaa, että niiden kieli ei ole kyennyt ilmaisemaan sitä mitä tekijät ovat halunneet lukijalle välittää.

Puhukaamme lopuksi kirjallisuudesta yleensä ja väitteestä, ettei suomi voisi tulla sen kieleksi. Mutta ensin tahdomme vastauksen kysymykseen, missä on nyt se kotimainen kirjallisuus, jonka kehittymistä kirjakielen vaihtaminen haittaisi. Missä ovat Teidän kuolemattomat mestariteoksenne, jotka eivät sitä olisi, jos ne olisivat ilmestyneet suomeksi ruotsin asemesta? Luetelkaa ne. Kuinka monta niistä tuntevat edes ruotsalaiset, joiden kielellä te kirjoitatte? Eikö niitä harvoja olisi voitu kirjoittaa ruotsiksi, vaikka suomalainen kansalliskirjallisuus olisikin olemassa? Ovathan Tiedeseuran julkaisut enimmäkseen saksan- tai ranskankielisiä. Pitääkö loputtomiin toistaa sitä, että myös ruotsi on kansakunnan vähäisen koon ja merkityksen vuoksi liian suppea kieli ankaran tieteellisille nerontuotteille?

Täytyy kyllä myöntää kotimaisen kirjallisuuden ylipäänsä olevan niin vähäistä, että sen olemassaolo tai puuttuminen on sivistyksen kannalta melkeinpä yhdentekevää, ja maamme kirjallinen sivistys lepää lähes yksinomaan muiden maiden tuotteiden varassa. Mutta mitä kotimainen kirjallisuus silloin menettäisi, jos sen kieli olisi suomi eikä ruotsi? – Mitä se ”voi” voittaa, sen osoittaa esimerkkimme saksan kirjallisuuden kehityksestä. Mitä se ”tulee menettämään, sitä koettakoon ”maltilliset ja rehelliset suomalaiset” osoittaa. Pitäköön vain tarkoin mielessään, että tyhjästä on paha nyhjäistä.

Jokaisen yksilön sivistys on kiistattomasti kiinnittynyt siihen kieleen, jolla hän on sen vastaanottanut. Siksi onkin myönnettävä, että Suomen nykyinen sivistyneistö voi vain ruotsin kielellä täsmällisesti ilmaista, mitä se tietää ja tahtoo. Mutta kotimaisen ruotsinkielisen kirjallisuutemme suunnaton köyhyys osoittaa kyllin selvästi, että maamme sivistyneet eivät tiedä ja tahdo mitään, mikä olisi kertomisen arvoista eli millä on voimaa ilmaista itseään jollain inhimillisellä kielellä muutoinkin kuin keskustelunlöpinässä ja kouluopetuksessa. Mutta jos jälkimmäinen, kuten koetimme edellä osoitaa, voi vähitellen vahinkoa kärsimättä omaksua suomen kielen, niin myös edellinen kokee itsestään ja huomaamatta saman uudistuksen. Onhan tästä kielestä silloin ainakin julkisessa opetuksessa tullut sivistyksen välittäjä. Ehtona on tällöin, kuten joka tapauksessa näyttää olevan, uusi sukupolvi, joka on kasvanut tällaisen kansallisen sivistyksen vaikutuksessa. Vain sen voi odottaa luovan arvokasta kotimaista kirjallisuutta. Se, mitä nyt kansakunnan sivistykseksi kutsutaan, on sitä vastoin halutonta ja voimatonta kerjuuta, jolta ei mitään toimintaa voida odottaa ja joka jatkaa varjoelämäänsä vain rikkaiden pöydiltä putoilevilla muruilla, ei omalla työllään ja ansioillaan. Tälle sivistykselle onkin perusteltua asettaa runoilijan kysymys:

”Mitä sinä voisit menettää?”

 

Kuopio

Päivän uutisista tärkein kertoo maamme ja Kuopion uudesta höyrylaivayhtiöstä. Eipä siis kevätkesällä ole odotettavissa yhtään vähempää kuin että höyrykuunari, jossa on kolmenkymmenen hevosvoiman kone lasketaan vesille kaupungin telakalta. Rakennuspuut ovat jo rannassa ja köli tullaan venyttämään ensi tilassa. Tällaisen yhtiön perustamisesta keskusteltiin jo kaksi vuotta sitten: osakkeita merkittiin muttei läheskään täyteen määrään. Nyt on eräs paikkakuntamme yksityinen kansalainen, herra Wiik ryhtynyt hankkeeseen ja hänen tunnetulla tarmollaan voidaan sen olettaa valmistuvan määräaikaan mennessä. Jotkut epäilevät hankkeen menestymistä. Me emme uskalla ottaa siihen kantaa. On kuitenkin rohkaiseva tosiseikka, että Kannuksen ja Taipaleen kanavista kulkeneiden alusten määrä on vuodesta 1841 lähes kaksinkertaistunut ja vuoden 1844 kanavamaksut olivat yli kaksinkertaiset mainittuun vuoteen verrattuna.

 

Ulkomaanuutisia

Lontoo. O'Connellin kiihotustoiminta jatkuu, ja F. A. T. kertoo Timesistä peräisin olevan tiedon, että ainoastaan hänen tyhjät puheensa ovat saaneet irlantilaiset pitämään ”vastenmielisenä” kaikkea englantilaista. Kaikki, mitä muiden syiden merkityksestä on puhuttu ja kirjoitettu, lienee siis kerrassaan väärää tietoa. – Pariisi. Polyteknillinen koulu, joka suljettiin sen oppilaiden metelöityä erään heille epämieluisan opettajan nimityksen takia, on jälleen avattu. Pojat ovat siis oppineet, miten lomapäiviä hankitaan. – Madrid. Edustajakamarin jäsenet eivät saa tarpeeksi tilaisuuksia osoittaakseen hyvää tahtoaan perustuslain vaikutuspiirin rajoittamiseen. Kenraali Prim on onnekseen pelastanut päänsä, joka on edelleen kenraalissa kiinni karkotusmatkalla siirtomaihin. Tuomarit ovat tämän tuloksen saavuttamiseksi hyväntahtoisesti ohittaneet eräitä muodollisuuksia. Joutuminen tuollaisten tuomarien käsiin on toki suunnaton onni päälle, jota yritetään irrottaa omistajastaan. Ovathan muodollisuudet sekä irrottamisten että jälleennäkemisten yhteydessä sangen vaivalloisia.

 

–––––––––––––––

Viipurissa on Sanansaattaja -lehti herännyt eloon ulkoasultaan uudistuneena ja uuden toimituksen voimin. Näytenumero on jo jaettu. Sen perusteella olisi väärin arvostella muuta kuin pintaa, joka on varsin houkutteleva. Lehti lupaa vaihtelevaa sisältöä ja uutiskanavinaan se voi mainita kaksi alkuperäislähdettä, Viipurin hovioikeuden ja Saimaan kanavan tiedotukset, joista varsinkin jälkimmäinen muodostuu tulevaisuudessa antoisaksi. Ensiksi mainitun suhteen toivotamme myös uudelle lehdelle parempaa onnea kuin Saimalle. Myös Pietarin uutiset ehtivät ensimmäisenä Viipuriin ja tässä mielessä Sanansaattajalla on siis hyvät lähtökohdat.

Lehden linjan suhteen haluamme kuitenkin tehdä yhden huomautuksen, jonka takana on toiveemme lehden menestyksestä. Meistä tuntuu nimittäin välttämättömältä, että suomenkielinen sanomalehti kirjoitetaan joko kansalle, mitä pidämme parhaimpana, tai sitten yksinomaan suomalaisen kirjallisuuden harrastajille ja suosijoille. Hyvin tehty kansankirjanen on jo sinänsä merkittävä kirjallinen tuote jota jokainen sivistynyt mielellään lukee. Suomalaisen kirjallisuuden ystäville taas tarvitaan tutkielmia Suomen historiasta ja kielitieteestä sekä kaunokirjallisuutta joko alkuperäisenä tai käännöksinä. Nyt Sanansaattajan ilmoitus lupaa vain samanlaista lehteä kuin maamme ruotsinkielisetkin ovat, siis aiemman Sanansaattajan, Oulun Viikkosanomien ja Turun Viikkosanomien myöhäisemmän vaiheen seuraajaa, ja kaikki nämä kuolivat pois jo varhain. Voi tietysti olla, että Sanansaattajan nykyinen toimitus, johon myös Saiman nimimerkki P. H. kuulunee, onnistuu välttämään samanlaisen kohtalon käsittelemällä taidokkaasti niitä moninaisia aiheita, joita se aikoo käsitellä. Mutta lehti on silti asettanut itselleen paljon vaikeamman tehtävän kuin jos se pyrkisi tarjoamaan vain esim. suomalaisen kirjallisuuden ystäville opettavaa ja viihdyttävää sisältöä. Pidämme tätä vaihtoehtoa nimittäin nykyään ainoana mahdollisena, sillä tilaushinta estää merkittävästi Sanansaattajan menestymistä kansanlehtenä. Myös käsityksemme, että tämä tie vielä on lehden julkaisijalle ja toimitukselle avoinna, sai meidät tekemään tämän huomautuksen.

Mitä hintaan tulee, niin lehden ei kannata vaieta siitä, minkä jokainen liikeasioihin perehtynyt helposti ymmärtää, että kansalle tarkoitetun lehden täytyy pyrkiä suureen levikkiin ja siksi pitää hinta alhaisena. Ja koska sellainen lehti on jo olemassa, niin sitä halvempi hinta olisi suuri askel kohti menestystä. Jos sisältö on suurin piirtein sama, menestys ratkeaa lähinnä hinnan perusteella. Jos hinta on sama, niin parempi sisältö ratkaisee ”vähitellen”, mutta sisältö tuskin koskaan pystyy voittamaan korkeamman hinnan asettamaa estettä. Pelkästään ruotsinkieliseen sanomalehtikirjallisuuteen verrattuna Sanansaattajan hinta sitä vastoin on hyvin kohtuullinen.

 

[nro 2, 9.1.1845]

Painossa tapahtuneen virheen vuoksi jäi viime numeromme Sanansaattaja Wiipurista -lehteä koskeva ilmoitus puutteelliseksi. Siksi kiiruhdamme nyt kehottamaan arvon yleisöä runsaslukuisena tilaamaan kyseistä lehteä, jotta ei jouduttaisi sanomaan, että suomalainen kirjallisuus jää ainiaaksi vaille sen antamaa kannustusta. Yleisön suopea suhtautuminen tulee varmasti tässä tapauksessa niin kuin aina vahvistamaan toimituksen halua ja voimia tehdä lehdestään yhä paremmin sellaisen ystävällisen rohkaisun arvoinen.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: