Saima 46, 14.11.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
14.11.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Monet vanhemmat, joiden tarkoituksena on perustaa Kuopioon naisväenkoulu, kehottavat henkilöitä, jotka haluavat olla mukana tässä perustamishankkeessa, ilmoittautumaan tämän lehden toimitukseen suullisesti tai kirjeitse. Opetusta ryhtyvät antamaan ranskan kieleen, piirustukseen, musiikkiin ja käsitöihin perehtynyt opettajatar sekä tunnetut opettajat, jotka hoitavat saksan ja ruotsin kielen, uskonnon ja tarpeellisten tieteenalojen opetuksen, ja koko toiminta tapahtuu arvokkaaseen ikään ehtineen johtajattaren valvonnassa. Vuosimaksuksi on alustavasti arvioitu 75 hopearuplaa.

 

Uutisia

Ranska. Kuningas on palannut onnellisesti Englannista, jossa hän sai erinomaisen vastaanoton myös Englannin kansan edustajilta kuten Lontoon ja Portsmouthin kunnallismiehiltä. Espanjassa, Hollannissa, Belgiassa, Kreikassa, kaikkialla avataan itsepintaisesti ”kamareita” samaan aikaan kun niitä meidän rakkaassa isänmaassamme suljetaan, ja tuli roihuaa uunissa tehdäkseen pitkän talven mukavammaksi. Vain naapurimaassa Ruotsissa on samanlaisia suunnitelmia ja säätyjen salit aiotaan sulkea tammikuussa. Meillä ei kai kukaan jaksaisikaan pitää pintaansa lipeäkalan ja joulupuuron yli.

 

Lokakuun 23. päivänä annetulla Armollisella julistuksella on Saimaan kanavan rakentamiseksi liikkeelle laskettavien obligaatioiden nimellisarvoksi määrätty 50 hopearuplaa. Niiden korko on nostettavissa vuosittain, ja sekä obligaatiot että niihin kiinnitetyt korkolipukkeet lunastetaan erääntymispäivästä lähtien kaikissa valtion ja pankkien kassoissa. Säädös, jonka mukaan niitä lunastaa myös Suomen Pankin asiamies Pietarissa, näyttää viittaavan siihen, että osa lainoista laskettaisiin liikkeelle maan rajojen ulkopuolella. On kuitenkin toivottava, että tarve tyydytetään niin nopeasti omassa maassa, ettei tämä osoittaudu tarpeelliseksi. Kotimaisille lainan antajille on suuri etu, että obligaatioiden nimellisarvoksi on määrätty tämä suhteellisen pieni summa.

 

Kuopio

Täkäläinen lukio on ottanut jalosti ajattelevilta maanmiehiltä vastaan seuraavat lahjat: rovasti A. J. Europaeukselta 110 nidettä käsittävän kirjakokoelman; apteekkari V. Salingrelta 10 hopea- ja 49 kuparirahaa; ekspeditööri M. Weckströmiltä vanhemman kupariplootun ja lääninsihteerin apulaiselta C. G. Bergstedtiltä vanhemman hopearahan.

 

–––––––––––––––

Lukion stipendirahastoon on samoin lahjoitettu 128 hopearuplaa 94 kop. seuraavan kuitatun luettelon mukaisesti; tässä yhteydessä lahjakirjaan on erään lahjoittajan ehdotuksesta liitetty ehto, että vuosittain jaettava stipendi on annettava oppilaalle, joka ”hyvätapaisen käytöksensä, ahkeruutensa ja opintomenestyksensä lisäksi on suomenkielisellä kirjoitelmalla osoittanut hyväksyttävää taitoa käsitellä tällä kielellä jotakin tieteellisen sivistyksen piiriin kuuluvaa aihetta”. Ja toivotaan, että myös muut jalomieliset lahjoittajat, jotka tämän lehden julkaisijan välityksellä hyväntahtoisesti lähettävät lahjoituksensa kyseessä olevaan stipendirahastoon, hyväksyisivät tämän säädöksen, jonka useat tämän paikkakunnan arvostetut kansalaiset ovat yhteistoimin laatineet. Yksityiskohtaiset luettelot suuresti kunnioitetuista lahjoittajista, joista tiedot on lähetetty lahjoitusten mukana, julkaistaan vähitellen tässä lehdessä.

”Seuraavaan luetteloon merkityt varat, jotka on minulle lähetetty Kuopion lukioon perustettavaa stipendirahastoa varten, minulla on täten kunnia luovuttaa, nimittäin:

hopearuplaa kop.

Joensuusta hra J. J. Schlüterin välityksellä 3 –

Joroisista hra G. Gräsbeckin välityksellä 21 20

Viipurista hra M. E. Alopaeuksen välityksellä 2 7

Viipurista hra J. Nikkasen välityksellä 8 80

Kristiinankaupungista hra F. Keppleruksen välityksellä 25 –

Lappeenrannasta hra J. Jänischin välityksellä 7 62

Savonlinnasta hra Ruuthin välityksellä 42 25

Porista hra P. E. Vikmanin välityksellä 6 –

Novgorodista eräältä savolaiselta 5 –

Pöytyältä ja Yläneeltä eräältä sanomalehtien lukupiiriltä 5 70

Turusta hra E. Julinilta 2 30

Summa 128 94

 

mistä nöyrimmin pyydetään kuittaus.

Kuopiossa 7. marraskuuta 1844

Joh. Vilh. Snellman

Sanomalehti Saiman julkaisija

Saaduksi kuitataan

Fab. Collan

lukion rehtori”

 

Saamattomuuden riemulaulu Morgonbladetissa

Morgonbladetin 28. lokakuuta ilmestynyt numero 85 sisältää artikkelin ”Finska tidningar”, jonka laatua kuvaa parhaiten sille yllä antamamme nimi. Artikkeli on hyvin kirjoitettu, jokainen rivi on todisteena varmuudesta ja tyytyväisyydestä, joka on ominaista vain voitonriemuiselle; kirjoittajaa niin kovin sähköistävä pääajatus on kuitenkin seuraava ylevä oivallus: maassa esiintyy saamattomuutta, ja sen tulee säilyä ikuisesti.

Kun me emme kuitenkaan vielä voi pitää voittoa varmana, haluamme hetkisen tarkastella ylpeiden sanojen harvoja ajatuksia. Jos niihin näyttää sisältyvän vain harvoja ristiriitoja, niin syy on ainoastaan niiden omassa vähäisyydessä.

Artikkelissa vakuutetaan ensinnäkin erittäin pitkästi, ettei maassa ole pulaa miehistä ”joiden nero voi valaista kansakuntaa – herättää yleistä mielipidettä, valaista sitä, rauhoittaa sitä” ja joilla muun täydellisyyden ohella on myös ”luja tahto panna kaikki tietonsa toimintaan”, herättää, valaista, rauhoittaa yleistä mielipidettä ym.

Kukapa ei nyt odottaisi, että Morgonbladet heti paikalla voisi näyttää näiden mahtavien kädenjälkiä, että se sanoisi: maan kirjallisuus ja lehdistö ennen kaikkea on täynnä heissä elävää henkeä niin että yleistä mielipidettä herätellään, valistetaan ja rauhoitetaan joka päivä aamusta myöhään iltaan? Kukapa ei odota tätä vakuutusta, tai jos nämä miehet ovat eilispäivän lapsia, ainakin mahtavaa lupausta, että huominen tulee olemaan herätyksen, valaistuksen ja rauhoittamisen ensimmäinen makeanleivänpäivä?

Mutta ei! Morgonbladet päättää niin kohottavan puhetulvansa vakuuttamalla, että nämä miehet joilla on ”luja tahto herättää, valistaa, rauhoittaa” eivät lainkaan ryhdy tekemään, mitä heidän luja tahtonsa käskee. Siihen ei heitä saa mikään mahti maailmassa, Nämä lujan tahdon miehet vain ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että heidän lujin tahtonsa jää toimettomaksi. Morgonbladet ei kuitenkaan uskalla kysyä ”Mikseivät he sitten astu esiin?” Niin, miksi sitä ei todellakaan tapahdu? Voiko kukaan maailmassa vastata tähän kysymykseen? Osaako kukaan sanoa, miksi luja tahto on täsmälleen sama asia kuin tahdon puuttuminen? – – Ja jos jokin inhimillinen ymmärrys yltäisi tähän vastaamaankin, niin vastaus haudattakoon kuitenkin perimmäiseen pimeyteen. Sanoohan Morgonbladet itse, että tämä on ”sellainen kysymys, joka sopii paremmin pohdiskeltavaksi kuin keskusteltavaksi”. Kuinka armollista kuitenkin, että Morgonbladet sallii pohtimisen. Täällä Kuopiossa on eräs Toveri-niminen nelijalkainen, jonka nimen, ulkonäön ja ominaisuudet me perustellusti oletamme tunnetuiksi Helsingistä aina Tornioon saakka. Toverilla on tapana joskus istua tuolille, panna kirjava tassunsa kuonolle ja näyttää hyvin mietteliäältä. Emme ole koskaan saaneet tietää, mitä se oikeastaan tuumii. Mutta nyt asia selvisi. Se käyttää hyväkseen Morgonbladetin armollista lupaa ja pohtii: Miksi miehet, joilla on lujaa tahtoa herättää, valistaa ja rauhoittaa yleistä mielipidettä, jättävät sen herättämättä, valaisematta ja rauhoittamatta.

Mutta ei tässä kyllin. Morgonbladet tietää myös, että on olemassa ”yleisiä asioita” ”jotka kenties tuhansille ovat elämänkysymyksiä”. Mitä tällaiset asiat ovat, sitä ei Morgonbladet tosin suvainnut lähemmin kertoa. On siis mahdotonta tietää, voidaanko kansakunnan kieltä ja kirjallisuutta, yleistä opetusta, maan lakeja ja lainkäyttöä, taloudellista lainsäädäntöä ja kansantaloutta, kansakunnan ajattelutapaa ja tapoja pitää tällaisina asioina. Omasta puolestamme laskisimme ne tuohon joukkoon. Ja jos Morgonbladet toistaiseksi sallii meidän näin olettaa, niin jatkamme turvallisesti tämän oletuksen pohjalta.

Emme halua lähemmin puuttua joukkoon valtakuntien nousua ja tuhoa käsitteleviä väitteitä, joilla Morgonbladet johdattelee tarkasteluunsa julkisuuden hyödystä. Riittää, jos kolmanneksi pidämme kiinni sen myönnytyksestä, että ”tietoisuus kokonaisuudesta”, tahtoo sanoa kansakunnan tietoisuus omasta itsestään on kansakunnan säilymisen ehto ja että tämä tietoisuus muun muassa ”luo julkisuudesta oman kehittymisensä välineen.”

Jos nyt kokoamme yhteen nämä kolme teesiä, siis: ensinnäkin, että on miehiä, joiden nero voi ja joiden luja tahto haluaa valaista yleistä mielipidettä ja myöskin ”herättää ja muovata kansallishenkeä”, toiseksi, että tämä henki elää niissä tuhansissa, joille yleiset asiat ovat elinkysymyksiä, ja lopuksi, että sama henki, kansallinen tietoisuus tekee julkisuudesta oman kehityksensä välineen, niin mikään ei näytä selvemmältä kuin että ”tulee syntymään kelvollinen, vaikutusvaltainen sanomalehdistö”. Sillä siihen ei vaikuta ainoastaan valistuneiden, nerojen, luja tahto valistaa, vaan myös tuhansien tarve saada valistusta. Sanalla sanoen: Morgonbladetin mukaan maassamme on yleisen mielipiteen johtajia, miehiä, jotka voivat edustaa kansakuntaa, niin mainioita miehiä että sen mainiompia ei varmaankaan löydy mistään; täällä on myös tuhansissa ihmisissä elävä kansallishenki, jota tarvitsee vain valistaa ja johtaa; maailman meno on sellainen, että tämä ”tietoisuus kokonaisuudesta” tekee julkisuudesta oman kehittymisensä välineen – – mutta mitä kaikki tämä auttaa? Sillä ei saada aikaan yhtään mitään. Siitä huolimatta ei löydy minkäänlaista kirjallisuutta tai lehdistöä, ”jolla parhaalla tahdollakaan voisi olla jotain kansallista vaikutusta.”

Turhaan etsimme selitystä kaikkeen tähän. Löydämme toki yhden syvämietteisen ” – – jos – – ” ja vakuuttaapa M. B. että kaikki tämä, luja tahto, tuhansissa elävä henki, kansallisesti vaikuttava julkisuus on ”post festum” ts. se kaikki tulee liian myöhään. Mutta mitä merkitsee tämä ”jos”, miksi kaikki on liian myöhään – sen M. B. jättää pohdittavaksi niin kuin senkin, miten mahtava tahto sattuu olemaan vailla voimaa.

Morgonbladet sanoo suoraan, että se ei ”ei tarkoita sensuuria”. Lisäämme kenties vielä avoimemmin, ettei sellaista sensuuria olekaan joka ei samalla kertaa kun se tukahduttaa pahan, myös jossain määrin ehkäise hyvää. Maailma nyt on kerta kaikkiaan sellainen, että hyvä ja huono uskollisesti seuraavat toisiaan, että käyttö tuo mukanaan myös väärinkäytön. Sama maailman meno voi sitten koskea myös sensuuria valtion eräänä instituutiona, joka kaiken muun tavoin on epätäydellinen. Mutta eurooppalaisessa yhteiskunnassa mikään sensuuri ei voi toimia valtiota itseään vastaan. Se, mikä ”herättää, valaisee ja tyynnyttää” isänmaanrakkautta, on siten myös toimintaa sen valtion puolesta, jonka palveluksessa sensuuri on. Eikä meidän maastamme nyttemmin puutu todisteita siitä, että kaikkea tähän liittyvää, pyrkimyksiä suomalaisen kansallisuuden herättelemiseen, suomenkielistä kirjallisuutta, Suomen kansan valistamista, Suomen lakien pyhyyttä, ja Suomen taloudellista hyvinvointia koskevia toiveita ja ehdotuksia ja ennen muuta kaikkia näitä koskettelevia mielipiteitä ja teorioita saa vapaasti ilmaista. Tämä vapaus on nyt kerrankin meidän omaisuuttamme, joka on meille yhteistä sivistyneen Euroopan kanssa. On meidän saavutuksemme, että se mahtava valtakunta, johon Suomi on yhdistetty, ei ole käyttänyt vahvemman oikeutta vaan hallitsijansa henkilön kautta vahvistanut Suomelle oman hallituksen lisäksi kaiken sen säilymisen, mihin isänmaanrakkaus voi lämmöllä kohdistua. Tämä ylevän oikeudentunteen teko on tehnyt myös puheen suomalaisesta kansallisuudesta mahdolliseksi.

Miksi Morgonbladet sitten veisaa ”post festumiaan”? Kun Suomella ei ollut mitään siitä, mikä nyt tekee Suomen kansasta kansakunnan, kun se kuului provinssina valtakuntaan jonka hallitsijat olivat sen valloittaneet, ja kun sen hallitus ja lait olivat ryöstäjän käsissä – edes silloin ei olisi voitu sanoa, että suomalaisesta kansallisuudesta puhutaan ”post festum”. Myös sana on nimittäin mahtava ase. Mutta haluttomuus ja velttous keksii aina jonkin ”jossin”. Ja sen nimissä M. B. voitonriemuisena huudahtaa; mitään ei ole tehtävissä! Kaikki on liian myöhään! Sitä velttoutta M. B. juuri tahtoo puolustella. Se on turhaan etsinyt puolustelua julkisuuden tilasta muissa maissa. Nyt se katsoo monimielisestä ”jos” -sanasta löytäneensä mukavan rievun verhoamaan lujan tahdon raihnaisuutta.

Ainoastaan velttous voi myös masentua siitä, että niin vähän on tehty. Luja, reipas tahto vain iloitsee siitä, että tekemistä on vielä niin paljon. Sellainen tahto ei pidä mitään mahdottomana ja löytää ahtaimmistakin oloista vielä tilaa toimia. Elämä olisi todellakin kepeä leikki ja miehen rohkeus vähäarvoista, jos se voisi vain toivoa 999 ”jossia” ja nähdä kaikkien toiveiden toteutuvan ennen kuin uskaltautuu yhteenkään tekoon. Mutta eläminen vaatii usein suurempaa rohkeutta kuin kuoleminen, ja luja tahto koetellaan juuri siinä, että se rohkeasti ja luottavaisena vaikuttaa vallitsevissa elämänoloissa, kuinka ahtaita ne sitten ovatkin. Jos kaikki jo olisi niin kuin pitääkin, tuo tahto olisi hyödytön. Ja jos elämä ei tarjoaisi mitään mahdollisuuksia, ei tahto silti lepää; se voi pyrkiä, epäonnistua ja kaatua, mutta toimettomuuden kuolinvuodetta se ei tunne. Kaikki vakuuttelu lujasta tahdosta, joka ”ei astu esiin” on siksi kalvakkaa valehtelua. Jollei sen olemassaolosta todellakaan olisi muita todisteita kuin nämä halventavat vakuuttelut, niin Suomen kansan viimeinen hetki olisi todellakin koittanut.

 

–––––––––––––––

Onneksi sellaisia todisteita on myös Morgonbladetin palstoilla, sen seuraavassa numerossa (nro 82), 31. lokakuuta, jossa on julkaistu erääseen Åbo Tidningarin kirjoitukseen lähetetty ”Vastine”.

Rohkenemme julkaista uudelleen tämän erinomaisen kirjoituksen, joka aivan epäilemättä on merkittävin suomalaisen sanomalehden koskaan julkaisema. Julkaisemme sen myös kunniaksi lehdellemme ja luvallisena tarkoituksenamme on saada se suuremman lukijakunnan käsiin. Erityisesti meitä ilahduttaa se, että voimme kenties tarjota tällaista luettavaa niille ruotsalaisille sanomalehdentoimituksille, jotka niin loukkaavan halveksivasti puhuvat siitä mitä Suomessa saa painetussa sanassa sanoa. Meillä ei ole siihen mitään muuta huomautettavaa kuin kirjoittajan nimen puuttuminen. Kun kirjoittaja puolustaa näin puhdasta ja jaloa asiaa, ei ole lainkaan merkityksetön seikka, että ”mies on sanojensa takana”. Emme tosin toivokaan löytävämme sieltä kenenkään Morgonbladetin mainitseman ”neron” nimeä sillä hehän eivät astu esiin. Mutta vaikka sitä nimeä ei olisi koskaan ennen maassa kuultukaan niin tällä hetkellä maa ansaitsee kuulla siitä. Jos nämä Morgonbladetin mainitsemat nerot, miehet jotka todella ovat tehneet neroutensa ja tietonsa tunnetuiksi ja saavuttaneet arvostetun nimen tieteen tasavallassa, astuisivat kansakuntansa eteen osoittaen lujaa tahtoa samoin kuin tämän kirjoittaja on tehnyt, niin saamattomuuden riemulaulut vaimenisivat pian. Nyt voi sitä vastoin kysyä, ovatko nämä nerot, tai luja tahto, tai molemmat vain korkealentoisen laulun runollista koristusta?

Lähetetty kirjoitus kuuluu näin:

Vastine

Eräs kirjoittaja on Åbo Tidningarin numerossa 83 käynyt laveasti vastustamaan suomen kielen yleistä käyttöönottoa ja kiistämään Suomen kansallisen kehityksen mahdollisuutta. Jokainen lukija huomaa ensi katsomalta, että kirjoitus sisältää kaikenlaisten järjettömien mielipiteiden ja naurettavien ristiriitojen sekasotkun sekä osoittaa täydellistä tietämättömyyttä itse asiasta, siis kansallisuudesta ja sen suhteesta kieleen, joten artikkeli on kaiken arvostelun alapuolella. Emme myöskään olisi nähneet vaivan arvoiseksi tuhlata sanaakaan tuohon sekavaan artikkeliin ellei sen voisi katsoa omalla tavallaan julkituovan erään tietyn puolueen käsityksiä rakkaassa isänmaassamme, erästä kansakuntamme vanhaa hapatusta, joka ei ole kyennyt kohoamaan siihen oivallukseen, että kansakunnan on välttämättä säilytettävä kansallisuutensa ja siksi katselee nurjasti niitä pyrkimyksiä, jotka meillä nyt ovat alkaneet elää. Vain siksi ja itse asian tärkeyden vuoksi otettakoon kirjoittajan väitteet lähemmin eriteltäviksi.

Ainoa syy, jonka vuoksi Suomen kansallinen kehitys on kirjoittajan mielestä mahdotonta, on maan riippuvuus mahtavammista naapureistaan. Mutta hän sivuuttaa sen yksinkertaisen tosiasian että, vaikka kuten hän sanoo, ”Suomi on aina ollut mahtavampien naapureidensa vallan alla” niin suomalaista kansallisuutta ei silti ole täysin hävitetty; vaikka Ruotsi hallitsi Suomea niin henkisellä kuin aineellisella ylivoimallaan seitsemän vuosisataa, niin täällä puhutaan yhä Suomea, vieläpä kirjoitetaan ja painetaan jotain suomeksi. Tätä tosiseikkaa ei kai kirjoittajakaan voi kieltää, vaikka hän heittäytyykin siitä tietämättömäksi. Jos kirjoittaja – joka itse käyttää nimimerkkiä ”en Finne”, vaikka voidaankin perustellusti epäillä, onko hän sitä todella – mieluummin haluaisi vähän raottaa silmiään, niin hän huomaisi että ainakin 11/12 kansakunnasta on vielä niin häpeämätöntä että se on jotenkuten säilyttänyt kansallisuutensa ja kielensä. Hän jopa huomaisi, että kaikki suomalaiset harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ovat kaikesta sorrosta ja ruotsalaistamisyrityksistä huolimatta pysyneet suomalaisina. Täytyy olla jonkin verran vastustuskykyä itse siinä kansakunnassa, joka tähän asti on ollut kyllin vahva pitääkseen puoliaan vierasta vaikutusta vastaan ja toivomme, ettei tämä voima vastedes heikkene vaan vahvistuu, toivovat kirjoittaja ja hänen puolueensa vastakkaista kuinka lujasti tahansa. Myönnämme kyllä, että ruotsalaiset siirtolaiset rannikoilla ja koko säätyläisluokka ovat suomalaiselle kansallisuudelle vieraita, mutta sillä on liiankin luonnollinen perustansa siinä, että he ovat syntyjään ruotsalaisia ja joitakin säätyläisiä lukuun ottamatta he eivät siten ole koskaan olleetkaan suomalaisia. Mutta kirjoittajan koko järkeily perustuu siihen kaikkialla artikkelissa nähtävään naurettavaan virheeseen, että hän katsoo säätyläisten ja ruotsalaissiirtolaisten muodostavan kansakunnan. Niin pahoin voi rajoittunut egoismi sokaista, että jotkut katsovat yksin muodostavansa kansakunnan maassa jonne he ovat muuttaneet vaikka kansa siellä on aivan toista heimoa. Mutta näyttää siltä kuin kirjoittaja ei olisi koskaan selvittänyt itselleen mitä sana kansallisuus tarkoittaa; hän nimittäin luulee, että se voidaan säilyttää vaikka luovutaan omasta kielestä, tavoista ja laitoksista ja omaksutaan toiset. Ja todisteeksi hän esittää irokeesit ja chippewat, irlantilaiset ja gaelit! Osuvaa todistelua! Irokeesit ja chippewat ovat siis onnistuneesti säilyttäneet kansallisuutensa ja heillä on rikas kirjallisuus, vaikka heidän sivistyneistönsä käyttääkin englantia! Irlantilaiset ja gaelit ovat onnellisia, itsenäisiä, sivistyneitä kansoja, joiden esimerkkiä suomalaisia kehotetaan seuraamaan! Luultavasti kirjoittaja kaikesta sydämestään toivoo suomalaisille samaa arvotonta kohtaloa joka on ollut esim. chippewain osana, että heidät kiskotaan juuriltaan ja he vähitellen katoavat maan päältä! Ja tällainen toivomus kielellään hän ei häpeä kutsua itseään ”suomalaiseksi”. Hän kai toivoo, että tulevaisuudessa vain ruotsalaiset ja venäläiset saisivat elää siinä maankolkassa jossa suomalaiset muinoin asuivat. Me muut sitä vastoin, joilla ei ole yhtä korkeaa käsitystä mainittujen kansojen onnellisesta tilanteesta, rukoilemme: Irlantilaisten kohtalolta säästä meidät laupias herra Jumala! Jos kirjoittaja ei edusta tätä hirvittävää ajatusta, että suomalaiset pitäisi hävittää kansakuntien joukosta, niin me pyytäisimme häntä ymmärtämään, että kansallisuus on välttämätön kansan olemassaololle ja että kansallisuus ilmenee omassa kielessä, tavoissa, instituutioissa ym. ja niiden mukana menetetään myös kansallisuus. Hänen ja hänen puolueensa tulee ymmärtää, että suomen kielen puolesta nyt heränneet pyrkimykset ovat taistelua elämästä ja kuolemasta, pyrkimystä kansakunnan olemassaolon turvaamiseen. Ja täytyy olla jotain näistä kolmesta: säikky, ahdaskatseinen tai vieraan kansakunnan jäsen, jotta voisi epäillä näiden pyrkimysten menestystä sitten kun ne kerran ovat heränneet.

Kirjoittaja arvelee edelleen, että Suomi ei voi tulla toimeen niin kehittymättömällä kielellä kuin suomi. Haluamme uskoa, ettei hän osaa suomea koska muuten hänen halveksuntaansa ei voi selittää. Kieli, jonka suuri kieltentuntija Rask on melkeinpä asettanut kaikkien muiden kielten edelle ja josta hän sanoo: ”Suomi on yksi omintakeisimpia, säännönmukaisimpia, joustavimpia ja parhaiten sointuvia kieliä maan päällä. – – Siinä on uskomaton johdannaisten ja yhdistelmien rikkaus samoin kuin kreikassa ja saksassa, ja se näyttää siis omaksuneen ja yhdistäneen parhaan kaikista muista eurooppalaisista kielistä” ym. Sillä kielellä on niin suurenmoinen kansalliseepos kuin Kalevala, jota voi verrata vain Homerokseen ja Ossianin lauluihin; sillä kielellä on kirjoitettu laaja kokoelma Kantelettaren ihania lauluja, joiden kaunis sisältö on herättänyt huomiota ulkomailla; sillä kielelläkö Suomi ei tulisi toimeen, sitäkö ei pitäisi käyttää, sekö ei ansaitsisi julkista käyttöä? Mutta vaikka suomi ei olisikaan yksi maailman parhaita kieliä, kuten Rask on rohjennut väittää, vaan kehnoin kieli koko suuressa maailmassa, niin silti se olisi meille suomalaisille kaikkein paras käyttää, koska se on omamme. Meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta; meidän – suomalaisten nimittäin, ei siirtolaisten, joita kirjoittaja yksinomaan ajattelee – ”meidän” kielemme on ”kuitenkin paras” kieli mitä ”meillä on”. Mikään kansakunta ei voi vapaasti valita kieltään, niin kuin ei yksilökään voi luopua omasta nenästään ja vaihtaa sitä toiseen, vaan hänen on tyydyttävä siihen millä hänet on syntymässä varustettu, olkoon se minkälainen tahansa. Tästä näemme, kuinka köyhää kirjoittajan järkeily suomenkielen yleisen käyttöönoton epäoikeudenmukaisuudesta ja vahingollisuudesta on. Kysymys on oikeastaan siitä, onko oikein ja hyödyllistä että Suomen kansa on olemassa. Sillä jos kerran myönnetään, että Suomen kansalla on oikeus olla olemassa – ja se asia on helposti ratkaistu, koska Herramme on niin suvainnut järjestää, että se on todella olemassa – niin samalla on myönnetty, että suomalaisten on oikein ja hyödyllistä käyttää suomen kieltä. On muuten vaikea ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa ilmauksellaan että ”kansakunta” – sen täytynee tarkoittaa Suomen kansakuntaa – ”tarvitsee aikaa suomalaistumiseensa”. Jos tässä jokin ajatus on takana, niin sen täytyy olla se, että kansakunta tarvitsee aikaa poistaakseen itseltään sen henkisen ikeen, jonka aiemmin hallinneet ruotsalaiset sille asettivat. Eikä sen poistamisen oikeudenmukaisuudesta tai hyödyllisyydestä tarvinne kauan kiistellä. Tunnustamme ruotsalaisten suoneen meille sen edun, että he liittivät meidät eurooppalaiseen sivistykseen, vaikka tuo etu onkin ostettu kansakunnan tuhoutumisen hinnalla, ja että sivistystä ei omaksuttu itsenäisesti vaan se pakotettiin vieraassa muodossa ja siksi se ei ole suomalaista. Etu on nimittäin siinä, että tästä sivistyksestä voi vielä tulla suomalaista sitten kun kansakunnan tietoisuus omasta arvostaan on herännyt. Vieraalla sivistyksellä on arvoa vain kansakunnan oman toiminnan yllykkeenä, ilman omaa sivistystyötä ei mikään todellinen sivistys hyödytä kansaa sen enempää kuin sulamaton ruoka ravitsee ruumista. Erityisen naurettavaa on kirjoittajan argumentointi suomen kielen viralliseksi kieleksi tekemisen epäoikeudenmukaisuudesta siksi, että silloin ”kansakunnan ruotsinkielinen osa” eli ruotsalaiset siirtolaiset eivät voisi asianmukaisesti valvoa oikeuksiaan, koska heiltä puuttuu riittävä suomen kielen taito. Oikein! Jos korkeintaan kahdestoista osa maassa asuvista ihmisistä jotka lisäksi sellaisinaan eivät kuulu kansakuntaan, eivät voisi valvoa oikeuksiaan jos he eivät opettele maan kieltä, niin se on siis kirjoittajan mielestä erittäin epäoikeudenmukaista; mutta että kansakunta itse ei nyt voi asianmukaisesti valvoa oikeuksiaan, kun virallinen kieli on vieras keli, se on siis aivan oikein! Kun suomalaista kansaa tuomitaan menettämään kunniansa, vapautensa ja omaisuutensa kielellä jota kansa ei ymmärrä, niin se ei kirjoittajaa huoleta, mutta että virkamiehet, joiden palkan suomalaiset maksavat, pitäisi velvoittaa opettelemaan suomea, se on erittäin epäoikeudenmukaista! Kansakunnan kielen ottaminen viralliseksi kieleksi ”synnyttäisi vihaa ja katkeruutta ruotsalaisten ja suomalaisten välillä”, mutta niin kauan kuin virallinen kieli on kansakunnalle vieras, on sopu ja yksimielisyys vallitseva! Oi egoismin sokeutta! ”Kun minä varastan, se on oikein”. Paras neuvo tässä on suomalainen sananlasku: pidä maalla maan tapa taikka mene maalta pois. On tarpeetonta käsitellä enempää näitä ja vastaavia järjettömiä väitteitä. On kuitenkin ilahduttava ajan merkki, että kun puolue, joka toivoo suomalaisen kansallisuuden tuhoa, astuu avoimesti esittämään sydämensä ajatuksia, se ei saa mitään parempaa aikaan kuin kyseisen surkean kirjoituksen. Sen johdosta toivommekin, että puolueen kannatus on nopeasti heikkenemässä.

 

Ajatteleville

maan kauppiasluokan jäsenille kannattanee vielä kirjoittaa hiukan laivavakuutuksesta. Meille on sanottu, että suuret laivanvarustajat eivät piittaa asiasta. Selvää onkin, että niille harvoille, jotka katsovat voivansa antaa alustensa kulkea vakuuttamattomina, kotimaisesta vakuutusyhdistyksestä on aluksi vahinkoa. Sehän parantaisi pienempien varustajien mahdollisuuksia kilpailla heidän kanssaan. Niin kauan kuin korkeat ulkomaiset maksut estävät pienempiä ottamasta rahteja samaan hintaan kuin enemmän laivoja omistavat, näillä on kenttä vapaasti hallussaan. Mutta jos kotimainen vakuutusyhtiö syntyy, sen maksut korottavat rahtikuluja niin mitättömän vähän, että pienemmät varustajat tulevat kilpailukykyisiksi. Etu koituu siis ensi sijassa heille. Mutta jos yhtiö kerran on olemassa, niin alhaiset maksut houkuttelevat myös suurempia varustajia valitsemaan varman epävarman asemasta ja vakuuttamaan aluksensa. Tunteehan Suomen kaupan historia monia esimerkkejä tällaisten paljon riskeeraavien ja voittavien pelurien häviöistä.

Epäilyksiä kuuluu herättäneen myös se, että pelätään vaikeuksia merilainan saamisessa aluksille, jotka on vakuutettu niin vähäisessä yhtiössä kuin miksi suomalaisen arvellaan jäävän. Mutta mikäänhän ei estä yhtiömiehiä tekemästä yhtiön vakautta tunnetuksi ulkomaisissa pörsseissä ja kauppapaikoilla, samoin kuin varustamaan aluksensa vakuuttamisesta ja vakuutussummasta kertovilla dokumenteilla. Uskomme, että hyvällä tahdolla voidaan kaikki vaikeudet tässäkin suhteessa voittaa.

Kyseisestä hankkeesta muutoin koituvat edut on maan lehdistössä osoitettu jo useasti. Viimeksi kerrottiin turkulaisessa lehdessä göteborgilaisesta vakuutusyhtiöstä, jossa kolmen vuoden aikana on ollut vakuutettuina 60–70 alusta yhteisarvoltaan noin puolitoistamiljoonaa riikintaalaria bankko. Korvauksia maksettiin samana aikana lähes 100 000 riikintaalaria ja vakuutusrahastossa oli kolmen vuoden jälkeen säästössä 177 434 riikintaalaria samaa rahaa.

Eräs Borgå Tidningin kirjoituksen lähettäjä taas kertoo, että niistä 2 200 Suomen ja Venäjän satamista tulleesta aluksesta, jotka tänä kesänä 1. syyskuuta mennessä ovat ohittaneet Helsingörin, vain kymmenesosa on ollut näiden maiden aluksia, niin että ne jättävät 9/10 rahtivoitoista ulkomaalaiselle. Kirjoittaja katsoo myös tämän seikan johtuvan suomalaislaivojen nyt maksamista korkeista vakuutusmaksuista, jotka eivät ainoastaan sulje nykyisiä aluksia kilpailun ulkopuolelle, vaan myös ehkäisevät Suomen kauppalaivaston kasvua.

Sama kirjoittaja näyttää kuitenkin vakaasti toivovan kotimaisen merivakuutusyhdistyksen syntymistä ja ehdottaa asiaa käsittelevän kokouksen pitämistä Helsingissä. Olisi alentavaa Pohjanmaan kauppiaille, jos heillä ei olisi puhtia ja yksimielisyyttä seurata eteläsuomalaisten esimerkkiä.

 

 

Vertailu