Esityksen asetukseksi painovapaudesta Suomessa oli, kuten lienee yleisesti tunnettua, senaatti jättänyt Hänen Majesteettinsa harkittavaksi jo valtiopäivien kokoontuessa. Asiaa koskeva armollinen esitys taas on päivätty tämän vuoden tammikuun 4. päivänä.
Jokaiselle, joka ei ole kieltäytynyt velvollisuudestaan ajatella, mikä on mahdollisuuksien rajoissa lujitettaessa painovapautta maassamme, pitäisi jo näiden päivämäärien yhdessä olla kehotus rajoittaa vaatimukset siihen, mikä on tämän vapauden kannalta välttämätöntä.
Tämä välttämätön on: laki ja tuomioistuimen ratkaisuvalta. Ja esitys pitää tästä kiinni järkähtämättömän johdonmukaisesti.
Mutta lakivaliokunta on mietinnössään osoittanut, ettei sitä ole vaivannut mainittu kehotus viisaaseen mielenmalttiin.
Tätä ei voida kiistää: lehdistönvapaus vallitsee vasta silloin, kun kaikkea muuta paitsi suoranaisia kehotuksia lain rikkomiseen voidaan painaa ilman mitään edesvastuuta – ilman oikeusjuttuja ja rangaistuksia.
Sellainen on asian laita Englannissa, jossa veriset lait painovapausrikoksia vastaan on unohdettu, koska syytteitä ei koskaan nosteta. Niin on myös Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, joissa vain massat käyttävät oikeutta sanomalehtiä vastaan tuhoamalla painokoneita ja ehkä kierittämällä toimittajat tervassa ja höyhenissä, ja melkein samoin on myös Ruotsissa, jossa jury harvoin antaa langettavan tuomion, vaikka lainrikkomus olisi ilmeinen, ja jossa sen tuomio, silloin kun sellainen lankeaa, koskee vain muutamalla kannulla paloviinaa ostettua ”vastuulaista” – sellaisia kuin ”muuraamotyöläinen Dahlhammar” ja hänen kaltaisensa.
Lakivaliokunta on katsonut, että sama askel on astuttava tässäkin maassa.
Ei voida sanoa, etteikö valiokunnan mielipide olisi periaatteessa oikea. Voidaan ainoastaan ottaa mietittäväksi, onko todella sopusoinnussa sen kanssa, mitä lainsäätäjä tässä maassa ja tällä hetkellä voi vaatia, että vaaditaan periaatteen toteuttamista välittömästi.
On pakko otaksua, että valiokunta on tosissaan, kun se todistaa sopimattomaksi esityksessä eräiden lehtien julkaisemiselle ehdotetun vakuusmaksun näin sanoen: ”Johdonmukaisesti sovellettuna sellainen periaate vaatisi yleistä lakia, joka velvoittaisi jokaisen kansalaisen asettamaan vakuuden siitä, että hän ei vastaisuudessa varasta tai tapa tai tee mitä hyvänsä muuta rikosta” jne.
Niin on otaksuttava, koska valtiopäivien valiokunnalta ei pidä odottaa lausumia vastoin sen parempaa tietoa.
Mutta valiokunnan ulkopuolella on yleisesti tiedossa, että kyseinen vakuus ei ensinkään koske henkilöä, joka tekee tai voi tehdä painovapausrikoksen, vaan ainoastaan henkilöitä, jotka vierittävät vastuun teoistaan toisten niskoille. Joka varastaa tai tappaa, ei voi antaa jonkun toisen sijastaan tulla ruoskituksi tai kärsiä elinkautista vankeutta. Mutta joka kirjoittaa ja painattaa, ei ainoastaan voi antaa toisen henkilön kantaa siitä vastuuta ja mahdollisesti kärsiä lainrikkomuksesta tulevaa rangaistusta, vaan näin on myös yleisesti käynyt siellä, missä laki ei ole asettanut sellaiselle esteitä.
Vakuusmaksu on yksi noista esteistä. Sellaista edellytetään Englannissa, Preussissa, Itävallassa, muissa Saksan valtioissa. Jos valiokunta olisi ehdottanut sen tilalle jotakin muuta samaan tarkoitukseen pyrkivää säännöstä, joka tekisi syyllisestä vastuullisen, ei kenenkään olisi tarvinnut pakottaa itseään uskomaan sen mielipiteitten vakavuuteen. Mutta kun se muitta mutkitta puoltaa vakuusmaksun poistamista lakiesityksestä, näyttää sen mainittu lausuma todellakin olevan fraasi, joka vain kätkee sen periaatteessa tärkeän mielipiteen, että säännöllisesti ilmestyvän lehden julkaisijalla ei pidä olla mitään edesvastuuta – joskin tämän mielipiteen oikeellisuutta voidaan toki epäillä, kun on kysymys Suomen lehdistölaista vuonna 1864.
Myös tässä maassa ovat eräät henkilöt, jotka eivät ole olleet vailla vaikutusvaltaa esityksen sanamuotoon, pitäneet parempana, että aikakauslehden julkaisijalta vaadittaisiin tiettyjen kelpoisuusehtojen täyttämistä, esimerkiksi suoritettuja opinnäytteitä tai tiettyä yhteiskunnallista asemaa. Rydén, joka on kirjoittanut tunnetun teoksen ”Om yttrandefrihet och tryckfrihet” [Sananvapaudesta ja painovapaudesta], torjuu myös vakuusmaksun sekä periaatteessa että erityisesti Ruotsia ajatellen, koska siellä sakot tulevat kysymykseen vain vähäisten rikkomusten kohdalla, ja niiden määrät ovat sangen vähäiset. Mutta vastuulaisjärjestelmän ja skandaalikirjoittelun kitkemiseksi (mikäli sellaisesta uskaltaa puhua, kun valiokunta ei katso vakuusmaksun puuttumisesta Ruotsissa aiheutuneen mitään haittaa) ehdottaa Rydén painovapauslain muuttamista siten, että sakot olisivat suuremmat ja että julkaisija, kustantaja ja ”kirjanpainaja” olisivat yhteisvastuulliset sakkojen maksamisesta.
Tunnettu asia on, että monille kirjapainoille varsinkin sanomalehtien julkaiseminen on liiketoimintaa. Näin on etenkin niissä maissa, joissa painovapaus on suurin. Meidänkin maassamme se on jo yleisesti muuttumassa siksi. Monia lehtiä julkaisevat täällä kirjakauppiaat ja kirjapainot. Niin onkin oikein: sillä kelvollisen lehden julkaisemiseen vaaditaan pääomaa – ainakin aluksi. Julkaisijalle asetettavat kelpoisuusvaatimukset, muut kuin tavanomaiset, täysi-ikäisyys ja kunniallinen nimi, ovat siksi tuomittavia. On siksi vaikea käsittää, miten Rydén on voinut päätyä vieläkin tuomittavampaan vaatimukseen kirjanpainajan tekemisestä edesvastuulliseksi. Esityksen ansioksi sen sijaan on laskettava, että sen mukaan kirjanpainaja on nimen omaan yhteisvastuullisuuden ulkopuolella.
Ehkä voitaisiin keksiä muita parempia takuita, jotka voitaisiin asettaa vakuusmaksun sijaan. Muissa maissa ei kuitenkaan ole sellaisia keksitty. Valiokunta ei, kuten sanottu, ole nähnyt vaivaa sen suhteen. Se vastaa Hänen Majesteettinsa esitykseen painovapauslaista sensuurin sijaan näin:
Säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja on saatava julkaista ilman minkäänlaista edesvastuuta painovapausrikoksista.
Eihän nimittäin voitane pitää minkäänlaisena edesvastuullisuutena sitä, että joku tarkoitusta varten palkattu vaivaishoitolainen pannaan vankilaan ja lakia rikkonut on vapaalla jalalla.
Kiistämätöntä myös on, että vaikka vastuu painetusta sanasta on tarpeen, on kuitenkin painovapauslain hyväksytyn periaatteen vastaista, että kirjoitukset on jätettävä valvovalle viranomaiselle ennen niiden jakelua muille, vaikkapa vain viisikin minuuttia ennen. Esityksessä määrätään tällä kohden aikakausjulkaisuille kokonainen tunti.
Mutta tämä merkitsee paljon vähemmässä määrin ehkäisevää toimenpidettä kuin määräys, jonka mukaan kirjapainon perustamiselle ym. vaaditaan lupa. Vielä vähemmän voi esityksen saadessa lain voiman käydä valiokunnan väittämällä tavalla niin, että syyte voitaisiin nostaa julkaisun sisällön johdosta, jos se ei ole joutunut muiden kuin kirjanpainajan, kustantajan ja asiamiehen käsiin. Jos niin olisi, ei julkaisuun voitaisi pykälän 3 mukaan lainkaan soveltaa koko lakia. Asiamiehen on todistettava, että se todella on ollut jonkun muun kädessä. Mutta esim. kirjakauppias, tai se joka jakaa lehteä, voidaan katsoa sellaiseksi ”muuksi”. Voitaisiin toki vaatia, että vielä joku kolmas tai neljäs – pari tilaajaa – olisi saanut lehden käsiinsä, ennen kuin sen johdosta saadaan nostaa syyte. Mutta mitään vaaraa painovapaudelle ei koidu siitä, että näin ei tapahdu, mitä kuitenkin harvoin lienee mahdollista estää. Paljon arvostelua ei tämä säännös siis ansaitse, joskin sitä toisaalta voidaan pitää myös tarpeettomana. Sen, joka haluaa nähdä, miten monen maan lehdistölaissa on sellaisia pykäliä kuin mainittu § 3 pykälien 4, 49, 50 ja 52 yhteydessä, pitäisi tuskin valiokunnan mukana mainita ”Yhdysvaltoja”, ja vielä vähemmän tulla osalliseksi epätodesta väitteestä, että esityksessä sensuuri on muka poistettu vain niiden julkaisujen osalta jotka ”eivät ole periodisia”. Valiokunnan ehdottamista useista vähemmän harkituista muutoksista yksi koskee myös tähän liittyviä säännöksiä. Pykälässä 49 sanotaan, että kun painotuote on asetettu takavarikkoon, on siitä sen jälkeisenä ensimmäisenä tai toisena oikeudenkäyntipäivänä ”ilmoitettava tuomioistuimelle, jossa syytteeseenpano takavarikon aiheuttaneen rikoksen johdosta on myös suoritettava”. Tämä sana ”suoritettava” on sopimaton, ja valiokunta havaitsee siksi tässä säännöksessä näennäisen ristiriidan pykälässä 57 säädetyn 8 päivän haasteajan kanssa. Valiokunta ehdottaa nyt että sanat ”jolloin syytteeseenpano jne. on suoritettava” poistettaisiin pykälästä 49. Mutta on mitä tärkeintä, että kun takavarikko on tehty, myös syyte välttämättä toteutuu. Asiamies ei saa takavarikoida ja vain jättää tuomioistuimen ratkaistavaksi, jääkö takavarikko voimaan. Esitys lähtee siitä edellytyksestä, että takavarikko ei ole sallittu, jos kirjoitusta ei ole osoitettu rikolliseksi, ja asiamies, joka ei pysty tätä osoittamaan, asettaa itsensä alttiiksi vahingonkorvausten maksamiselle. Kyseisen säännöksen tulee siis jäädä lakiin, mutta sanan ”suoritettava” sijasta olisi ehkä sanottava ”tapahduttava ”.
Toinen sopimaton muutosehdotus koskee pykälän 13 momenttia 10, jossa ehdotetaan, että ”otteita” muista julkaisuista saadaan sisällyttää aikakausjulkaisuihin. Valiokunta haluaisi sanottavan ”lyhyehköjä otteita”. Mutta pitkä ote arkin suuruisesta brosyyristä on lyhyt ote, jos se on peräisin moniosaisesta teoksesta. Lisäys antaisi siksi vain aihetta hyödyttömään ahdisteluun.
Niinikään on ehdotettu pykälän 43 muutos aiheeton. Anonyymille yhtiölle ei esimerkiksi voitaisi antaa puhevaltaa pahentavia lausumia vastaan. Yleensäkin voivat sellaiset lausumat loukata yhtiössä tai yhdistyksessä toimivia henkilöitä, mutta eivät tuota oikeushenkilöä, joka voi koostua vaihtuvista yksilöistä sukupolvien ajan. Mutta yksityishenkilöitä, jotka katsovat kunniaansa loukatun yhtiötä tai yhdistystä vastaan suunnatussa moitteessa, ei toisaalta voida kieltää itse kutakin hakemasta maineensa puhdistusta, yhtä vähän kuin voidaan sellaista kieltää muilta yksityisiltä siksi, että useita vastaan on hyökätty samalla kertaa ja samoin sanoin.
Mutta nämä ja vastaavanlaiset ehdotukset eivät juuri merkitse mitään, koska ne kaikki ovat toivomuksia. Ja muutosehdotusten joukossa on myös hyvin perusteltuja.
Sitä vastoin on valiokunta sivulla [sivunumero puuttuu] esittämällään vaatimuksella, jonka mukaan säädöstä ei säätyjen hyväksymänä lakina nyttemmin voitaisi saattaa pois voimasta muuten kuin säätyjen erityisellä suostumuksella, astunut vaaralliselle tielle.
Armollisen esityksen johdannossa ja sen 69 pykälässä sanotaan, että asetus tulee olemaan voimassa ”seuraavien valtiopäivien loppuun asti”. Johdannossa lisätään: ”siinä vahvuudessa kuin muutenkin on Hallitsijan ja säätyjen säätämällä yleisellä lailla.
Näistä sanoista valiokunta tekee mainitun johtopäätöksen, että asetusta, kun se on saanut säätyjen hyväksynnän, ”ei voi kumota mikään muu kuin molempien valtiovaltojen hyväksymä asiaa koskeva lainsäädäntö”.
Tätä johtopäätöstä kutsuttiin vahingolliseksi. Jos Hallitsija olisi halunnut ikiajoiksi luopua lähes vuosisadan voimassa olleesta oikeudestaan säätää lehdistöä koskevia lakeja, jota perustuslakikaan ei kiellä, niin on helppo ymmärtää, että sellainen olisi nimenomaan mainittu esityksessä. Mutta kun näin ei tapahtunut, ei noille sanoille voi antaa sellaista merkitystä. Ne näet sanovat yksinkertaisesti että asetusta ei muuteta tai peruuteta ennen seuraavien valtiopäivien päättymistä, että sillä siis on määräaikainen järkkymätön voimassaolo Hallitsijan ja säätyjen säätämänä lakina. Jos nyt säädyt yhtyisivät valiokunnan johtopäätökseen, asetettaisiin sillä tavoin asetuksen hyväksymiselle ehto, josta säädyillä ei liene varmaa tietoa, saako se Hänen Majesteettinsa hyväksynnän. Jos taas sellainen myönnytys puuttuu, on esityksen hyväksyminen mitä suurimmassa määrin epävarmaa. Sellaisesta menettelystä koituisi se haitta, että esitys voisi ”kaatua kokonaisuudessaan”.
Toinen asia on, jos myös valiokunnan mainittu lausuma esitetään säätyjen toivomuksena eikä niiden asettamana ehtona. Tästä asiasta on välttämätöntä muistuttaa, ja juuri siksi on kirjoitettu tämä artikkeli, joka ei väitä ilmaisevansa muuta kuin yksityisen mielipiteen. Se vähä, mikä on ollut tämän muistutuksen edellä, on saanut seurata mukana, koska saattaa olla hyödyksi näyttää joitakin esimerkkejä siitä ymmärtämättömyydestä, joka on monilta osin ollut havaittavissa tähänastisissa kyseistä muutosehdotusta koskevissa, näkyvästi esillä olleissa arvioissa.
