...tällöin senaattori Snellman antoi seuraavan lausunnon: Rahalaitoksen vakaus on maan aineelliselle hyvinvoinnille niin ylivertaisen tärkeä asia, että mitään sille asetettavia takuita ei voida pitää tarpeettomina. Voidaan kysyä, eikö tämän vakauden ylläpitämistä olisi mieluumminkin jätettävä yksityisten intressien kuin valtionpankin huoleksi. Mutta siellä, missä valtionpankilla on tämä tehtävä, on kokemus osoittanut, miten välttämätöntä on, että sen hallinto ei ole pelkästään hallituksesta riippuvainen. Sillä lähes kaikkialla on käynyt niin, että hallitukset ovat aikoina, jolloin valtion tarpeet ovat olleet pakottavat, käyttäneet valtaansa ottaakseen valtionpankista lainaa, jolloin he eivät ainoastaan ole poistaneet teollisuuden ja kaupan käytöstä niiden tarvitsemaa pääomaa, vaan myös tehneet rahan arvon epävarmaksi, koska sellaisia lainoja ei ole voitu antaa ilman lisääntynyttä setelinantoa.

Suomessa ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään sellaista. Päinvastoin on hallitus kaikin tavoin pitänyt hyvää huolta Suomen Pankista ja tukenut sitä kriisien sattuessa. Mutta mainitusta syystä on kuitenkin viisasta tulevaisuutta ajatellen, että se asetetaan säätyjen takauksen ja hoidon alaiseksi. Lisäksi hallitusmuodon § 55 nimenomaan määrää niin. Ja kun Hänen Majesteettinsa on armollisimmin päättänyt, että niin on tapahtuva, on tämä yksi monista osoituksista Hänen Majesteettinsa armollisesta huolenpidosta Suomen hyväksi ja maan perustuslakien turvaamiseksi.

Säädyillä ei silti myöskään maan ollessa aikaisemmin yhteydessä Ruotsin kanssa ollut yksinomaista lainsäädäntövaltaa pankin asioissa. Selvää myös lienee, että tässä kuten kaikissa muissakin valtion asioissa tarvitsee edustajiston vaihteleva mielipide vastapainokseen vakaammat periaatteet, joita hallitus aina noudattaa ja joita sen tulee noudattaa. Että tämä vastapaino on maan nykyisissä oloissa tavallista enemmän tarpeen, seuraa jo siitä, että valtiopäivät ja niiden osallistuminen yleisten asioitten hoitamiseen kuuluvat eilispäivään. Ja jokaisella, joka seurasi hiljattain päättyneillä valtiopäivillä maan rahalaitokseen liittyvien asioitten käsittelyä, on ollut tilaisuus vakuuttua niitä koskevien mielipiteitten epävakaudesta.

Kun Hänen Majesteettinsa on armollisimmin pyytänyt senaatilta lausuntoa säätyjen antamasta, pankin hallitusta ja hallintoa koskevasta esityksestä, esitän alamaisen kantani yllä mainituista näkökohdista lähtien. Hänen Majesteettinsa on asiaa koskevassa armollisessa esityksessään sallinut säätyjen laatia ehdotuksia säädöksiksi, jotka eivät sisälly esitykseen. Jotta säätyjen esitys, niiltä osin kuin se poikkeaa tuosta esityksestä, voisi tulla laiksi ja päätyä tiedoksi ja noudatettavaksi pankkivaltuustolle ja pankin johtokunnalle, tulee Hänen Majesteettinsa se armollisesti vahvistaa. Tästä seuraa itsestään selvästi, että jos Hänen Majesteettinsa katsoo jonkin määräyksen ehdotuksessa sopimattomaksi, niin se ilman muuta raukeaa, ilman että tämä estää pankkivaltuustoa ottamasta vastaan säätyjen niille antamaa tehtävää.

Koska armollisessa esityksessä ei ole säädetty mitään ajankohdasta, jolloin mainitut rahastot luovutetaan säätyjen hoidettavaksi, eivätkä säädytkään ole antaneet asiasta ehdotusta, on senaatti katsonut asiakseen esittää Hänen Majesteetilleen sopivaa tuon luovutuksen ajankohtaa.

Koska velvollisuuteni on lausua mielipiteeni tässä asiassa, ehdotan alamaisimmin, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi armollisimmin lykätä tämän ajankohdan määräämistä, kunnes on käynyt ilmi, voidaanko se maan rahalaitoksen uudistus, josta Hänen Majesteettinsa on valtiosihteeristön 29./17./ elokuuta päivätyllä kirjelmällään määrännyt, toteuttaa tuossa armollisessa säädöksessä edellytetyllä tavalla, ja siinä tapauksessa luovuttaa pankin hoito säädyille vasta pankin aloitettua hopeanvaihdon.

Tämä alamainen esitys perustuu seuraaviin seikkoihin:

Vaikka, kuten armollisessa esityksessä luvattiin, säätyjen pankkivaliokunta on saanut kaikki tarvittavat tätä maan ja pankin tulevaisuudelle niin tärkeää asiaa koskevat tiedot, ja vaikka mainittu Hänen Majesteettinsa armollisen säädöksen sisältö on myös esitetty säädyille erityisessä esityksessä sen lainan takuista, jonka Hypoteekkiyhdistys tulee ottamaan ulkomaan paikkakunnalla, ovat säädyt pankin hallitusta koskevassa esityksessään jättäneet tämän Hänen Majesteettinsa mainitun säädöksen kokonaan pois näköpiiristään. Edellytän, että tämä on tapahtunut erehdyksessä; mutta sen seuraukset, mikäli pankkivaltuusto ryhtyisi hoitamaan tehtäväänsä ennen armollisen säädöksen toimeenpanoa, voisivat muodostua maalle sangen turmiollisiksi.

Hänen Majesteettinsa on armollisimmin sallinut Hypoteekkiyhdistyksen tallettaa lainasta pankkiin enintään kolme miljoonaa ruplaa, sekä säätänyt, että kun tällä tavoin on pankkiin tullut kaksi miljoonaa ruplaa ulkomaan valuuttoina, pitää markka- ja pennimääräisen metallirahan olla maassa ainoa arvon mittari, siitä päivästä lukien, joka senaatin tulee määrätä, ja valtuuttanut senaatin ryhtymään kaikkiin tämän uudistuksen toteuttamiseen tarvittaviin toimiin.

Säädyt ovat sitä vastoin ehdottaneet ja omasta puolestaan hyväksyneet, että otettaisiin kahdeksan miljoonan markan valtionlaina, joka luovutettaisiin pankille sen hopeavarannon vahvistamiseksi, mihin on lisätty, että tuo laina otettaisiin ”pankkivaltuuston siitä tekemän esityksen mukaan”.

Edelleen ne ovat esittäneet, että hopeanvaihdon avaaminen pankissa riippuisi hallituksen ja pankkivaltuuston ”yksimielisestä päätöksestä”.

Tämän lisäksi säätyjen ehdotuksen mukaan kaikki valtiopäivien välillä tarpeellisiksi tulevat hypoteekki- ja alkuperäisrahastoja koskevat säännökset antaisi Hänen Majesteettinsa ”oman harkintansa mukaan yhtäpitävinä pankkivaltuuston lausunnon kanssa”.

Jos nyt nämä säätyjen esitykset saisivat armollisen vahvistuksen ja pankki luovutettaisiin säädyille ja niiden valtuustolle ennen Hänen Majesteettinsa määräämän rahauudistuksen toteuttamista, niin ilmeistä on, että pankkivaltuuston olisi pakko katsoa olevansa niihin sitoutunut, eikä uudistusta voitaisi toteuttaa Hänen Majesteettinsa määräämää tietä, ja varsinkaan ei senaatti voisi määrätä sen ajankohtaa eikä ryhtyä sen toteuttamiseksi tarvittaviin toimiin.

Ja joka tapauksessa tulisi tämä maalle niin erinomaisen tärkeä asia riippuvaiseksi siitä, miten pankkivaltuutetut yksityisesti käsittäisivät tehtävänsä ja oikeutuksensa.

Mutta sellainen hallituksen ja säätyjen valtuuston yhteentörmäys olisi valitettava myös poliittisesta näkökulmasta.

Nämä vahingot silmieni edessä en näin ollen voi omasta puolestani puoltaa sitä, että Hänen Majesteettinsa luovuttaisi pankin säädyille ennen kuin se on aloittanut hopeanvaihdon, tai ainakaan ennen kuin tarkoituksen saavuttamiseksi on löydetty jokin muu keino kuin tuo säätyjen esittämä.

Minun on näet pidettävä säätyjen esittämää keinoa, vaikka se onkin hyvää tarkoittava, ajattelemattomana, koska sen seurauksena pankkia ja maata rasittaisi turha ulkomaanvelka.

On nimittäin selvää, että kun rahauudistusta ja hopeanvaihtoa varten tarvitaan vain se määrä metallirahaa, jonka päivittäinen kierto maassa vaatii, koska pankilla on riittävä määrä valuuttaa kierrossa olevien seteliensä lunastamiseen, voidaan tuo määrä saada millä tahansa ulkomaanlainalla, ja jos vain pankki saa hankkia sellaisen välittäjänä, niin että sillä tavoin voidaan taata saadun valuutan lähtö kiertoon, voi pankki ilman muuta aloittaa hopeanvaihdon. Jos Hypoteekkiyhdistyksen aiottu laina, jonka ottamisen ulkomailla vallitseva vaikea rahatilanne on toistaiseksi estänyt, syystä tai toisesta raukeaisi, tarjoaa rautateiden rakentamisen jatkamista varten otettava laina, josta säädyt ovat päättäneet, pankille mahdollisuuden hankkia maahan ja päästää kiertoon tarvittavan määrän metallirahaa.

Mainitun asiaintilan vallitessa olisi erillisen lainan ottaminen pankin laskuun sitäkin tuomittavampaa, kun muiden aiottujen ulkomaanlainojen vuosimaksut, joihin on lisättävä ne maan rahaoloissa merkittävät lähes kaksi miljoonaa, jotka muodostuvat jo olemassa olevien valtionlainojen koroista ja kuoletuksista, tekevät kaiken lisävelkaantumisen ulkomaille erittäin arveluttavaksi.

Kuitenkin rohkenen alamaisimmin puoltaa armollista vahvistusta kyseiselle säätyjen ehdottamalle määräykselle ulkomaisen lainan ottamisesta pankin laskuun, koska se tarjoaa viimeisen keinon hopeanvaihdon edistämiseksi ja joka tapauksessa pankin rahastojen vahvistamiseksi, mikäli sellainen olisi tarpeen jonkin erityisen onnettomuuden kohdatessa maata.

En voi myöskään äänelläni varauksetta puoltaa eräitä muita säätyjen ehdottamia säännöksiä.

Säädyt ovat ilmaisseet toivomuksenaan, että nyt alkuperäisrahastosta tulevat maanviljelyskoulujen määrärahat, 80 000 markkaa, ja Hypoteekkirahastosta reaalikouluille tulevat 73 440 markkaa, sekä houruinhoitoon tulevat 179 461 markkaa, maksettaisiin näistä rahastoista vain sen vuoden loppuun asti, jolloin seuraavat valtiopäivät päättävät kokoontumisensa.

Rohkenen alamaisimmin esittää, että Hänen Majesteettinsa ei nykytilanteessa päättäisi sellaisesta toimenpiteestä, varsinkin kun Hänen Majesteettinsa armollisessa esityksessään säädyille on tehnyt mainittujen määrärahojen ottamisen edelleen mainituista rahastoista nimenomaiseksi ehdoksi pankin luovuttamiselle säätyjen hoitoon.

Valtio ei nykytilanteessa voi ottaa hoitaakseen mainittuja merkittäviä menoeriä ilman että se joutuisi maan vahingoksi kokonaan peruuttamaan erinäisiä yleishyödyllisiä toimia, joihin vaaditaan uusia valtion määrärahoja. Jos taas ennakolta määrättäisiin, että ne siirretään menobudjettiin tiettynä tulevana ajankohtana, josta kukaan ei pysty ennustamaan, riittävätkö valtion senhetkiset varat sellaiseen siirtoon, niin sellainen ei olisi viisasta valtion toiminnan jatkuvuuden kannalta.

Alkuperäisrahasto ei muuten itse asiassa ole mikään pankkirahasto, vaan valtion varoista tiettyyn tarkoitukseen, nimittäin maanviljelyksen tukemiseen, muodostettu antolainausrahasto, jonka Hänen Majesteettinsa on sen lisäksi, mitä perustuslaki määrää, armollisimmin suvainnut jättää säätyjen hoitoon. Kun tämä rahasto on karttunut niiden lainojen koroista, joita on annettu maamme maanviljelijöille, niin lienee varsin kohtuullista, että jokin osa sen vuotuisesta korkotuotosta käytetään maanviljelijän ammattitaidon kohentamiseen, jolloin se pääoma, jonka hän saa lainana, voi todella olla hänelle hyödyksi. Niinpä pidän sekä kohtuullisena että näissä oloissa tarpeellisena, että määräraha edelleenkin tulee tästä rahastosta.

Mitä taas tulee hypoteekkirahastosta reaalikouluille tulevaan määrärahaan, voidaan sen maksamiselle tästä rahastosta esittää samanlainen kohtuullisuusperuste, koska maan manufaktuurinharjoittajille annettujen lainojen korot ovat merkittävästi vaikuttaneet sen kasvuun. Mutta koska toisaalta hypoteekkirahaston varojen kasvu on koko maan kannalta toivottava tavoite, on yhtä toivottavaa, että määräraha voidaan siirtää maksettavaksi yleisestä valtionrahastosta, joskin olisi ajattelematonta määrätä tämän muutoksen ajankohta etukäteen.

Samasta rahastosta tulevat houruinhoidon määrärahat ovat sitä vastoin tässä joka suhteessa sopimattomassa paikassa. Saanen siksi alamaisimmin ehdottaa, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi sallia senaatin valtion tulo- ja menoarviota laatiessaan alamaisuudessa esittää tämän määrärahan siirtämistä yleisestä valtionrahastosta maksettavaksi.

Edelleen ovat säädyt ehdottaneet, että alkuperäisrahaston pääoma vähitellen muutettaisiin korkoa tuottaviksi valtion obligaatioiksi, jotka käytettäisiin hopean ostoon hypoteekkirahaston metallirahavarannon vahvistamiseksi.

Tämä itsessään vaikea operaatio, nimittäin että vaihdettaisiin hopeaksi pankin setelit, joista alkuperäisrahaston varat koostuvat, ei missään tapauksessa edistäisi hopeanvaihdon aloittamista pankissa, koska rahaston varat on annettu lainaksi, jonka kuoletusaika on kolmekymmentäkolme vuotta. Vaikka sen tarkoituksena onkin antaa hypoteekkirahastolle mahdollisuus laskea liikkeelle enemmän seteleitä ja siten lisätä kiertovälineen määrää maassa, on sellainen menettely virheellinen, koska kierron tulee määräytyä teollisuuden ja pankin tarpeitten mukaan, eikä sitä pidä mielivaltaisesti kiihdyttää lainanannolla ja seteleitä liikkeelle laskemalla. Viimeksi mainittu menettely estää väistämättä kauppaa hankkimasta tarvittavia varoja ulkomailta, mikä on ainoa terve tapa lisätä kiertovälineen määrää, kun taas kaikilla muilla tavoin tämä tavoite jää saavuttamatta.

Alkuperäisrahasto on sitä paitsi maassamme lähes ainoa lainarahasto, joka palvelee maanviljelyksen tukemista. Kunnes kokemus on osoittanut, voiko hiljattain perustettu Hypoteekkiyhdistys ja missä määrin vaikuttaa sen edistymiseksi, olisi ajattelematonta ottaa siltä pois alkuperäisrahaston tarjoama vähäinen mutta sitäkin edullisempi pääoma. Jos vastaisuudessa havaitaan tämä rahasto maanviljelyksen kannalta tarpeettomaksi, on maan kannalta paljon hyödyllisempää, että se käytetään kuoletuslainoihin mitä tahansa suuria elinkeinohankkeita varten, kuin että se siirretään hypoteekkirahastoon, jossa sitä käytettäisiin vain lyhytaikaisiin lainoihin. Juuri perustamispääoman ja siihen käytettävissä olevien kuoletuslainojen puute on rasittanut hypoteekkirahastoa suurella määrällä uudistuslainoja, joita ei voida irtisanoa saattamatta lainanottajia perikatoon, ja jotka edelleenkin estävät sitä harjoittamasta toimintaansa pankin lailla.

Näillä perusteilla saanen alamaisimmin ehdottaa säätyjen kyseisen ehdotuksen hylkäämistä.

Jo mainittua säätyjen ehdottamaa säännöstä, että hopeanvaihdon aloittaminen pankissa riippuisi Hänen Majesteettinsa ja pankkivaltuuston ”yksimielisestä päätöksestä”, pidän mitä suurimmassa määrin vahingollisena.

Sillä vaikka tätä maamme toivetta ei voitaisikaan toteuttaa Hänen Majesteettinsa määräämällä tavalla, ja Hänen Majesteettinsa sen takia armollisimmin luovuttaisi pankkirahastojen hoidon säädyille ennen hopeanvaihdon aikaansaamista, on arveluttavaa tehdä sitä riippuvaiseksi pankkivaltuutettujen päätöksestä, koska he saattavat katsoa itseään sitovan ainoan säätyjen ehdottaman keinon, nimittäin valtionlainan ottamisen pankin laskuun, keinon, jonka sopimattomuutta olen edellä koettanut osoittaa.

Samasta syystä saanen alamaisimmin ehdottaa hylättäväksi sitä säätyjen ehdottamaa säännöstä, että kun pankkirahastoja koskevia säädöksiä havaitaan tarvittavan valtiopäivien välillä, ne antaisi Hänen Majesteettinsa ”oman harkintansa mukaan ja yhtäpitävinä pankkivaltuuston päätöksen kanssa”, siten, että ne ovat voimassa seuraaviin valtiopäiviin asti. Sellaiset uudet säädökset tulevat erityisesti kysymykseen silloin, kun pankissa aloitetaan hopeanvaihto. Kaikella kunnioituksella säätyjen valitsemia pankkivaltuutettuja kohtaan, uskallan silti muistuttaa tunnetusta totuudesta, nimittäin että pankkilaitos ja pankkiliikkeen harjoittaminen ovat useimmille heistä uusi ala. En voi puoltaa, että niin arkaluonteisen operaation menestys tulisi ehdottoman riippuvaiseksi heidän hyväksynnästään. Se olisi sitäkin arveluttavampaa, kun hopeanvaihtoa koskevat säännökset ovat mitä läheisimmin yhteydessä maan rahalaitoksen uudistamisen kanssa, eikä pankkivaltuustolla ole sen suhteen mitään päätösvaltaa, eikä se ole siinä edes neuvoja antava viranomainen. Päätös siitä, että metalliraha on oleva maassa ainoa laillinen arvon mittari, riippuu yksistään Hänen Majesteetistaan, ja tästä päätöksestä on itsestään selvänä välttämättömänä seurauksena hopeanvaihdon aloittaminen pankissa. Mutta päätös edellyttää myös niitä säännöksiä ja toimia, jotka ovat välttämätön ehto sen toimeenpanolle. Kuinka näiden säännösten ja toimien luonne voitaisiin siis tehdä riippuvaiseksi pankkivaltuuston tuesta? Tämän haitallisuus, etten sanoisi kohtuuttomuus, on niin ilmeistä, ettei sitä ole mahdollista jättää vaille huomiota.

Mutta vaikka nämä olot, joissa pankkirahastojen hoito on määrä jättää säädyille, eivät olisikaan niin epätavalliset poikkeusolot, kuin mitä ne itse asiassa ovat, ja niitä koskeva kyseinen säännös olisi sopimaton, katson sen sanamuodon olevan sellainen, että on kyseenalaista, pitäisikö Hänen Majesteettinsa niiden mukaan ilman muuta antaa ne määräykset, jotka pankkivaltuusto katsoo tarpeen vaatimiksi. Jos se kuitenkin voitaisiin tulkita niin, että sellaisia säädöksiä voidaan antaa vain Hänen Majesteettinsa ja pankkivaltuuston yksimääräisen päätöksen perusteella, voitaneen sellaisen säännöksen sopivuutta epäillä myös yleisesti, kun kyseessä ovat säädökset, jotka ovat voimassa vain seuraaviin valtiopäiviin asti ja jotka säädyt voivat silloin joko hyväksyä tai hylätä. Sikäli kuin tiedän, ei pankkivaltuustolla koskaan ole ollut sellaista lainsäädäntövaltaa. Myöskään Hänen Majesteettinsa armollinen esitys ei sisällä tästä asiasta muuta, kuin että pankkivaltuuston tulee huolehtia hypoteekki- ja alkuperäisrahastojen valvonnasta joka aikaisemmin oli ollut yleisesti senaatin talousosaston ja erityisesti valtiovaraintoimituskunnan asia.

Saanen siksi alamaisimmin esittää, että Hänen Majesteettinsa, hyläten säätyjen esityksen näiltä osin, armollisimmin julistaisi, että pankkivaltuutettujen tulee kyllä alamaisesti esittää Hänen Majesteetilleen tarpeellisiksi katsomiaan säädöksiä ja toimia, ja että Hänen Majesteettinsa haluaa kaikissa sellaisissa asioissa kuulla pankkivaltuuston mielipiteen, mutta että Hänen Majesteettinsa pidättää itselleen päätösvallan, jolloin kuitenkin säädyillä on oikeus seuraavilla valtiopäivillä ottaa ne uudelleen käsittelyyn ja päätettäväksi.

Säätyjen esittämät muutokset 13. huhtikuuta 1859 annetun asetuksen pykälään 2, pykälän 26 momenttiin 2 c ja pykälään 28 sekä 9. marraskuuta samana vuonna annetun asetuksen pykälään 33 ovat hyvin perusteltuja, mutta sopivinta lienee, että niistä määrätään samalla kertaa kuin muistakin tähän liittyvien säädösten kysymyksen alaisiksi asetetuista muutoksista, joiksi tarkoitusta varten asetettu komitea on antanut ehdotuksen ja joita tarvitaan muutettaessa pankin hallintoa koskevia säännöksiä sen tulevaa hopeanvaihdon aloittamista varten. Näin ollen esitän alamaisimmin, että Hänen Majesteettinsa armollisimmin vertaisi säätyjen ehdotusta tältä osin senaatin talousosaston lausuntoon, koska myös säätyjen samaa henkilöä koskeva ehdotus otettaneen osastossa harkittavaksi.

Siinä tapauksessa kuitenkin, että Hänen Majesteettinsa haluaisi armollisimmin päättää välittömästi näistäkin kysymyksistä, rohkenen kiinnittää Hänen Majesteettinsa armollista huomiota viimeksi mainitun kaltaisen säädöksen sopimattomuuteen. Itsessään on säätyjen esitys siltä osin, että samalle henkilölle ei annettaisi lainaa enempää kuin 200 000 markkaa, sitäkin sopimattomampi, koska tällöin ei tehtäisi eroa lainanottajien liiketoiminnan tilan mukaan eikä eri elinkeinojen erilaisten pääomatarpeitten mukaan, eikä myöskään lainan luonteen mukaan, onko kyseessä laina alkuperäisrahastosta maaomaisuuden kiinnitystä vastaan vai hypoteekkirahastosta vakuuksia vastaan tai kassakreditiivinä tai diskonttaamalla, puhumattakaan siitä, että sama henkilö voi vekselinhyväksyjänä ja yhtiön osakkaana osallistua moniin laina­operaatioihin, jolloin pankin johtokunnan on vaikea pysyä perillä hänen osuudestaan kussakin sitoumuksessa. Mutta tämänkaltaiset säännökset kuu­lu­vat yleensäkin pankin johtokunnan erillisiin ohjeisiin, eivät lainsäädäntöön.

Silloinkin kun mainitunlainen säännös on olemassa vain ohjeena, ei pankkivaltuustolle tulisi, toisin kuin säädyt ehdottavat, sallia myöntää siitä yksittäisiä poikkeuksia, koska sellainen johtaa mielivaltaan.