Niin siivin voimakkain hän lentää,

ei mahdu huimapäiset haaveet taivaan alle.

Kun kirkas kaari joskus päättyy sentään,

hän jättää uljaan muiston jälkimaailmalle;

nimensä, jolle uroteot loiston suo

puolesta ihmisen ja valon voiton.

Kun voimat hiipuu, lohdun pettymykseen tuo

oikeus, vilpittömyys päämääränsä loiton.

Nyt sydänrukka kaipaa pikkuruista

onnea, ja rauhallista elämää.

Ei enää korkeuksia se muista,

vaan uudet velvoitukset herättää.

Naisensa rinnalla mies vaalii kotia

ja tietä tasaisempaa taivaltaa.

Ei huoli aatteen tantereilla sotia,

vaan säästää läheisiään vaivalta.

On kohta voimat loppu, taivaanrantaa

voi uusi sukupolvi tavoittaa.

Saa lempi taakan keveämmäks kantaa,

ei sydän itke toiveittensa kuolemaa.

Viis veisaa maineesta ja kunniasta

tai surevasta jälkimaailmasta.

Elämän lyhyys ainoastaan siksi surettaa,

kun ystäviä rakkaita ei nähdä saa.

Nopsasti kynä piirsi elämäni vaiheet,

joihin Te toitte parhaat ilonaiheet,

Te, joiden kanssa jaoin nuoruususkon.

Nyt pilvet varjoo elon iltaruskon.

Vaan onnen tuottaa, ennen kuin on yö,

kun ympärillä moni jalo sydän lyö.

Näin kiitän rinnallani pysyneitä:

Olisin ollut vähäisempi ilman Teitä.