Robert Tengströmiltä

Editoitu teksti

Suomi

Helsinki 16.11.1844

 

Parahin Veli! 

 

Aloitan kiittämällä sydämellisimmin sekä Veljeltä viime kesänä saamastani ystävällisestä vastaanotosta että niistä mielenkiintoa ilmaisevista viitteistä, joita olen sitten saanut kuulla Veljen Isälleni ja Castrénille lähettämistä kirjeistä. Juuri tämä mielenkiinto onkin ainoa syy, jonka takia en ole kyennyt enää lykkäämään tuonnemmaksi sitä tiedotettavien asioiden pilveä, joka on kertynyt yhä sankemmaksi pääni ylle, vaikka tiedänkin, miten kiireistä ja kallista Veljen aika on.

Voi kunpa Veli voisi olla nyt täällä ja nähdä, kuinka täällä eletään, nähdä sen tieteellisen elämän, joka täällä kukoistaa Yliopistossa, sen hengen, joka tutkimustyössä niin vanhojen kuin nuortenkin keskuudessa vallitsee – niin olen kyllä varma siitä, että Saima puhaltaisi torveaan vieläkin raikuvammin kuin tähän asti herättääkseen nukkuvan sukukunnan sen ikiunesta. Eipä sentään, Saima on puhaltanut voimiensa mukaan, siinä ei ole vikaa, ja oppineet kynäniekkamme ovat heränneet unenpöpperöisinä; epämiellyttävä uni on häirinnyt heidän yörauhaansa, he ovat puolittain hämmästellen hieroneet silmiään, puolittain ärtyneinä tähystelleet, ovatko he todella nähneet oikein. Nyt näyttävät jälleen muutamat asettuneen rauhassa nukkumaan toiselle kyljelleen, joku muu on vimmastunut lehden äänensävyssä ilmenevästä epätavallisuudesta, demokraattisuudesta, vallankumouksellisuudesta. He ovat saaneet raivokohtauksia siitä, että lehti on uskaltanut maalailla, miten miljoonat elävät kurjuudessa, jotta muutamat tuhannet, useimmiten täysin ansiottomat, saavat nauttia heidän vaivannäkönsä hedelmistä; ja heidän vihansa lieskat ovat loimunneet, kun maalaistyllerö on rohjennut ryhtyä tuomitsemaan laajalti maineikkaiden korkeasti oppineiden herrojen vielä laajemmin maineikkaita ja korkeammasta oppineisuudesta todistavia edesottamuksia. Kaikkein vähiten tyllerölle voidaan antaa anteeksi sitä, että hänen ajatuksensa on levitetty suuren yleisön keskuuteen. Rikollisen tuskanhuuto on: odi profanum vulgus [vihaan oppimatonta rahvasta]. – Nuorison keskuudessa taas kipinä on leimahtanut ja sytyttänyt liekin, jollaista ei sen keskuudessa luullakseni koskaan ole palanut kirkkaammin eikä pyhemmin isänmaan ja kansallisuuden puolesta. Mutta missä me voisimme pyrkiä ilmaisemaan tällaista tunnetta? Osakuntien juhlissako? Niin, niissähän se on jo yltynyt intoiluksi asti. Mutta entä muualla? Etsivä katse harhailee turhaan tieteen, kauneuden ja taiteen kentillä. Kaikkialla on autiota ja tyhjää. Noilta tahoilta havaitsee tuskin heikkoakaan yritystä, tuskin on havaittavissa valopisteitä, jotka haluavat ”saada jotakin aikaan maailmassa”. Mitä hyötyä minulle on siitä tai tästä, näitä puheita sitä vastoin kuulee useammin. Kansallistunne meillä on toki kaikilla! En halua jatkaa pitemmälle tätä piirrelmää, jotta ei näyttäisi siltä, että olen hahmotellut sen iloisin mielin enkä sydämeni vuotaessa verta, kuten tiedän asian olevan. Ei siitä ollut mitään hyötyäkään, koska olen varma siitä, ettei Veli itse elättele juuri sangviinisempia ajatuksia meistä, dosenteista & oppilapsista. Vilkaisu pidettävien luentojen luetteloon ja akateemisten persoonallisuuksien tarkastelu ovat paras mitta, jonka perusteella voidaan arvioida Yliopistossa vallitsevaa henkistä elämää.

Ilahduttavaa on kuitenkin nähdä tunteen jotenkin jalommasta elämästä heränneen nuorten keskuudessa, ja kun se on herännyt, se pyrkii piankin pääsemään esiin ja ilmenee toiminnassa. Mutta miten sen on ilmaistava itsensä? – Minun on myönnettävä, etten ole oikein käsittänyt, mitä Veli on tarkoittanut lämpimällä kirjeellään Castrénille. Pitääkö suomen kieli ajaa käyttöön mahtikäskyllä ja onko kaikkien muiden intressien kadottava toistaiseksi kokonaan? Eivätkö Castrén, Lönnrot, Runeberg, Nordström ja Veli itse vaikuta enemmän kansallisuuden hyväksi kuin kaikki suomen kielen opettajat ja lisäksi kaikki sitä käyttävät kirjoittajat yhteensä? Ja millä tavalla? Levittämällä sivistystä ja kohottamalla kansan luottamusta omaan kykyynsä opettamalla sille itsekunnioitusta. Tosin – ”mitä ihanimmat teokset kasvavat esiin päivässä, jos kansakunta on sen päivän aamuna herännyt tietoiseksi itsestään”. Mutta koittaako aamu sitten ilman vähittäistä valkenemista, nouseeko aurinko yön pimeydestä ilman aamuruskon kajastusta? Tätä terveemmän elämän aamuruskoa me tervehdimme niissä miehissä, joita eniten sydämessämme arvostamme, tehköötpä he työtä millä tavalla tahansa. Antakaa Suomen kansalle historia, antakaa sille luottamusta omiin voimiinsa, antakaa sille uskallusta yrittää jotakin suurta, uskoa, että se saa jotakin aikaan, kasvattakaa sitä henkiseen elämään, antakaa sivistyksen auringon lämmittää sen kovia mieliä! – sitten ... Mutta mihin suunnata se syvä, abstrakti tunne, joka kalvaa meidän sisintämme pääsemättä ilmaisemaan itseään? ”Völker, die inwendig nicht rein sind, bekommen nach allen Amputationen nur Rückfälle” [Kansat, jotka eivät ole sisäisesti puhtaita, kokevat kaikkien amputaatioiden jälkeen vain uusiutuvia ikävyyksiä], kirjoittaa Vischer ottaessaan kantaa Herweghiin – ja jatkaa: ”Erziehe man die Völker von unten herauf zu Menschen, so werden sie endlich persönlich werden; Volksbildung thut uns Noth. Ein guter Schulmeister wirkt mehr für die Freiheit, als Bände Herweghscher Gedichte.” [Jos kansoja kasvatetaan alhaalta ylös ihmisiksi, näistä tulee lopulta persoonallisia; meillä vallitsee suuri puute kansansivistyksestä. Hyvä koulumestari vaikuttaa enemmän vapauden hyväksi kuin monet Herweghin runojen niteet.] Veli ei voi ymmärtää minua väärin tässä asiassa, luulla, ettei minunkin mielestäni suomen kielen pidä päästä ensisijaiseen asemaan. Päinvastoin. Niin kieli kuin historiakin ja kaikki isänmaallinen yleensä ovat päämäärä, jonka hyväksi me olemme velvollisia ja halukkaita uhraamaan elämämme ja voimamme; mutta miten voin saada tämän suuntauksen eläväksi, ellei siihen puhalla henkeä yleinen ja kaikessa ilmenevä henkinen elämä, vai onko siihen tuotettava elämää ulkopuolelta kuten galvaaninen laite saa kuolleen ruumiin liikahtelemaan? Rakennukselle on luotava perustukset ja pyrkimyksen on hankittava itselleen tunnustusta. Muuten kaikki osoittautuu turhaksi ja amputaatio johtaa Rückfalliin [ikävyyksiin].

Syvä tunne niin siitä, miten kylmästi meillä suhtaudutaan tieteeseen, taiteeseen ja yleensä sivistykseen, miten heikosti henkisen elämän liekki lepattaa Yliopistossa eikä ole toivoakaan kenenkään tarttumisesta hankkeeseen suuremmin voimin, rajaton luottamus tovereittemme rinnan syvyyksissä elävään nuorekkaaseen rohkeuteen, tämä kaikki on ajanut Hermanin [Kellgrenin] ja minut laatimaan suunnitelman, jota jokainen kylmästi suhtautuva sivullinen varmaan sanoo yltiöpäiseksi ja joka olisikin sellainen, jos se perustuisi muulle kuin mainitulle pohjalle. Aikomuksenamme, josta pyydämme Veljen hyväntahtoista lausuntoa, on ryhtyä ensi vuoden alusta julkaisemaan aikakauslehteä, jonka tarkoituksena on käsitellä tämän aihepiirin asioita. Nykyisen tilanteen vallitessa Suomessa ei tietenkään voida kannattavasti julkaista puhtaasti tieteellistä aikakauslehteä, ellei johdossa olisi joku Berzeliuksen veroinen mies –; me toivoisimme vain nostavamme nykyajan henkiset intressit keskustelun piiriin niin yleistajuisesti kuin sekä oman koulutuksemme että laajemman yleisön sivistyksen perusteella mahdollista on. Suunnitelman mukaan lehdessä julkaistaisiin 1. runoja, osaksi kotimaisia, osaksi käännöksiä uusimpien ja parhaiden saksalaisten, ranskalaisten, englantilaisten, ehkä italialaisten ja espanjalaisten kirjoittajien tuotteista; 2. estetiikkaa, filosofiaa, historiaa ja kielitiedettä yleisluonteisesti käsitteleviä artikkeleita; 3. uutisia tieteen ja taiteen kentällä tapahtuvista merkittävimmistä ilmiöistä yleensä, yliopistollisista julkaisuista, Tiedeseurasta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta jne. – Arvosteluja julkaistaan yleensä vain tärkeimmistä yleisesti kiinnostavista kotimaisista teoksista. Antaisimme hankkeelle yleensä mieluummin kannustavan kuin nujertavan sävyn, innostaisimme mieluummin kuin arvostelisimme, paitsi silloin, kun tämä on tarpeen. Veli kyllä ymmärtää, miten paljon voimme suunnitella omien voimiemme varaan; – mutta asian pitää puhua puolestaan. ”Wir müssen das Vorurtheil für das Vortreffliche haben, dass es sich in den Gebrauch setze und beliebt mache” [Meidän on suosittava erinomaisuutta, jotta siitä tulisi yleinen käytäntö ja siitä pidettäisiin], sanoo Hegel. Meidän pitää yrittää hankkia liittolaisia, vaikka tämä onkin hankalin pulma. Jos saisimme joka numeroon – 6 vuodessa, kukin 4 painoarkkia, suunnilleen näin olemme ajatelleet – kirjoituksen joltakulta varttuneemmalta, arvostetummalta mieheltä, olisi paljon voitettu, sekä yleensä että etenkin meidän kannaltamme, koska meitä ei varmastikaan jätettäisi vaille syytöksiä ylimielisyydestä eikä muita haukkumasanoja. – Emme ole vielä puhuneet asiasta kenellekään ja odotamme kärsimättömästi kuullaksemme, mitä Veli asiasta ajattelee. – Anteeksi, Parahin Veli, ja syyttäköön Veli itseään, jos hän on liian suurta mielenkiintoa osoittamalla erehdyttänyt minut tuottamaan liian paljon vaivaa.

Veljen alttein

Robert.

 

 

Vertailu