Senaattori Snellman lausui – että hän katsoi yllä mainitusta Hänen Keisarillisen Majesteettinsa oman armollisen päätöksen kanssa yhtäpitävästä asetuksesta, joka koskee metallirahaa ainoana laillisesti Suomessa käypänä, eittämättä seuraavan, että kaikki ennen 13. maaliskuuta ensi vuonna 1866 tavalla tai toisella syntyneet sitoumukset, joiden mukaan on maksettava tietty summa hopearuplina tai Suomen markkoina, on, ellei muuta ehtoa ole tehty, lunastettava metallirahana asetuksen sanamuodon mukaisesti, ja että maksaja ei saa nauttia mitään maksettavan summan vähennystä. Mutta nähtävä on, että jos tätä kysymystä ei kerta kaikkiaan ratkaista lain määräyksellä, niin syntyy lukuisia kiistoja, ja moni velallinen yrittää ainakin esittää vastaväitteitä mainitussa tarkoituksessa, voidakseen lykätä maksua ja mahdollisesti vähentää rahamäärää, joka heidän on maksettava. Ja vaikka sellaisten riitojen ratkaisusta ei pitäisi olla epäilystä, olisi niistä välttämättä seurauksena, että yksityishenkilöitten lisäksi myös Suomen Pankki ja muut sekä julkiset että seurakuntien ja korporaatioitten perustamat laitokset, joilla on saatavia tai jotka muuten harjoittavat jotain rahaliikettä, joutuvat alttiiksi varsin suurille vaikeuksille ja usein myös merkittäville tappioille. Hallituksen ehdoton velvollisuus on senaattorin mielestä yrittää ehkäistä sellaisia onnettomuuksia, minkä johdosta senaattori uskoi, että hänen tuli jättää Hänen Keisarillisen Majesteettinsa harkittavaksi, voitaisiinko armollisesti sallia senaatin antaa asiasta yleinen julistus, jonka sisältönä olisi, että kaikki ennen 13. maaliskuuta seuraavana vuonna 1866 tavalla tai toisella syntyneet sopimukset ja sitoumukset, joihin liittyy velvollisuuksia maksaa tietty summa hopearuplina tai Suomen markkoina, on lunastettava metallirahalla tämän vuoden marraskuun 8. päivänä annetun, Suomessa laillisesti käypää rahaa koskevan armollisen asetuksen mukaisesti, ilman että asianomainen siksi saa nauttia mitään summan vähennystä, kuitenkin niin, että tätä säännöstä ei sovelleta niihin sopimuksiin ja sitoumuksiin, joissa on ehto maksusta Venäjän ruplaseteleinä tai muulla keisarikunnassa käyvällä rahalla tai setelilajilla, sekä että vuoden 1866 maaliskuun 13. päivään asti myös Suomen Pankin setelien on oltava käypiä laillisena maksuvälineenä, tavalla josta on jo säädetty erillisessä julistuksessa äsken mainittuna päivänä.