Uskonto opettaa, ettei inhimillistä oikeudenmukaisuutta ole olemassa, ja jokaisen ihmisen omatunto vahvistaa tämän opin oikeaksi.
Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna ja inhimillisesti puhuen maailmasta löytyy kuitenkin ilonaiheeksi ja rohkaisuksi ihmiskunnalle joitakin sellaisia ihmisiä, jotka ovat oikeamielisesti kulkeneet maallisen vaelluksensa. Tuollaisen miehen vaellus päättyy tämän haudan partaalle; eikä tässä sen ympärillä seisovien joukossa eikä laajemmassa kaikkien tämän poismenneen elämänvaellusta ja toimintaa tunteneiden keskuudessa ole ketään, joka ei ole valmis todistamaan, että hän on tuntenut edesmenneen oikeamieliseksi mieheksi ja kunnioittanut häntä sellaisena.
Hän oli jo ehtinyt ihmiselle suodun elinajan rajoille, joten hänen poismenonsa ei anna meille aihetta syvään valitukseen; hänen luonteensa, hänen elämänsä, hänen pitkän ikänsä vaivannäön tuottamat hedelmät sen sijaan ansaitsevat kiitollisen tunnustuksemme.
Johan Jakob Tengström kuului niihin miehiin, jotka ovat isänmaamme yliopistossa omistaneet henkensä voimat hengen palvelemiseen. Heidän joukossaan hän kuitenkin kuului siihen suppeampaan piiriin, joka on asian ymmärrettyään osannut löytää isänmaallisuudelleen ja tieteelliselle innostukselleen yhteisen päämäärän, tutkimustensa tulosten saattamisen vielä heikon kotimaisen kirjallisuuden tuleviksi kaunistuksiksi. – Hänen tässä hengessä ja tällä toimintakentällä aikaansaamansa tulokset ovat enimmäkseen jääneet jo verraten kauas menneisyyteen; ja nuorempien sukupolvien suurilla joukoilla, joita päivänkohtaiset mielipiteet riepottelevat, on vain huhupuheina tietoa siitä, mitä hän on jättänyt perinnöksi jälkimaailmalle. Ne harvat, jotka yrittävät ymmärtää omaa aikaansa perehtymällä siihen, mitä menneet sukupolvet ovat sille jättäneet, millainen henki on niiden pyrkimyksiä elähdyttänyt ja kasvattanut nykyisen polven sen omiin pyrkimyksiin, kuitenkin tietävät, että heidän on etsittävä Suomen kulttuurihistorian peruslinjoja J. J. Tengströmin kirjoituksista. He tietävät, että tutkimustyön tunnollisuus – niin vakava tunnollisuus, että tämän aihepiirin asioihin vuosikymmenten ajan keskittyneestä tarkastelusta on tuskin löytynyt yhtään virhettä korjattavaksi – ei ole niissä peittänyt tutkijan katseelta yhteyksiä, jotka sitovat vähäisimmänkin kansan kulttuurin ihmiskunnan yleiseen kehitykseen. He tietävät, että noiden kirjoitusten jokainen rivi todistaa olevansa syvällisesti ajattelevan hengen työtä, jokainen sana todistaa tunnollisuudesta, joka juontuu vakavan tiedemiehen kunnioituksesta aihettaan kohtaan, ja lopuksi jokainen arviointi todistaa humaanisuudesta, joka ei pidä mitään rehellistä pyrkimystä niin vähäarvoisena, ettei sitä pitäisi inhimillisesti arvostaa ja suoda sille inhimillistä tunnustusta.
Muut tieteelliset tehtävät ja velvollisuudet eivät koskaan vetäneet Tengströmiä täysin eroon näistä tutkimuksista; ja vielä hänen myöhäisimmässä vanhuudessaan hän oli kiintynyt niihin – ne olivat työtä, jonka parissa hänen elämänsä iltarauha oli otium cum dignitate [kunniakasta lepoa].
Kuten tiedämme, hän käytti kuitenkin suuren osan miehuutensa voiman päivistä tutkimustyöhön ja opetustoimintaan yliopistossa filosofian professorina, tieteenalalla, joka ei ole välittömästi yhteydessä edellä mainittuihin tutkimuksiin.
Hän oli jo varhain joutunut tämän tutkimusalan piiriin, johon häntä ei ohjannut pelkästään tutkimusinto, vaan ehkä ensisijaisesti käytännöllinen halu sitovien sääntöjen löytämiseen omaa elämäänsä varten. Me kaikki tiedämme, miten hyvä järjestys tässä elämässä ulkonaisestikin vallitsi; mutta me tiedämme myös, että se perustui perinpohjaisesti sivistyneeseen ja vakaaseen ajattelutapaan ja ilmeni sekä julkisessa elämässä että kaikissa yksityiselämän ihmissuhteissa, niin ventovieraiden joukossa kuin lähimpien ystävienkin piirissä vapaana, mutta vakaana käyttäytymisenä. Tuskinpa kukaan täällä olevista voi sanoa nähneensä ja tunteneensa toista henkilöä, jonka elämänkatsomus olisi paremmin todentunut kaikissa hänen teoissaan ja sanoissaan kuin Johan Jakob Tengströmin. Hänen filosofisten tutkimustensa ja filosofian opetuksensa voima oli tässä, että hän ajatteli ja eli siten kuin opetti. Tämä ratkaisi myös hänen mieltymyksensä järjestelmään, joka on ihmisen nerouden tähän mennessä tuottamista teräväjärkisin ja tiukimmin yhtenäinen, ja järkkymättömän pitäytymisensä siinä. Toisinaan on ehkä oltu epävarmoja siitä, miksi filosofian opintoihin ei maan yliopistossa ole koskaan tunnettu suurempaa yleistä kiinnostusta kuin silloin, kun näitä opintoja johti Tengström. Hän opetti tiukan järjestelmän mukaisesti, ei houkutellut kuulijoita poikkeamisilla oivalluksen avaamille sivupoluille eikä runollisen kaunopuheisella esitystavalla. Ja silti nuoriso vaelsi tämän tiukan opiskelun pariin. Edellä on esitetty syy tähän. Vaatimattomana koko elämänvaelluksessaan Tengström oli vaatimaton tässäkin suhteessa – ja piti itse vaikutustaan vähäisenä. Rakkaus tieteeseen herättää kuitenkin tämän saman tunteen muissa. Ja tämän rakkauden elähdyttävä voima on kauneimpienkin sanojen voimaa mahtavampi ilmetessään lujana vakaumuksena ja vakaumuksen voima taas ilmetessään tämän vakaumuksen täysin hallitsemana toimintatapana. Kaikki tieteet eivät ole luonteeltaan sellaisia, että niiden vaikutus näkyisi yhtä selkeästi ihmisen käsityksissä ja koko elämässä. Tengströmin luonteen mukaista oli, että hän valitsi tieteen, jolla on puolellaan tämä etu; kun hän todellakin antoi tälle vaikutukselle ratkaisevan aseman käsityksissään ja koko elämässään, tämä todistaa hänen valintansa olleen oikea ja selittää hänen akateemisena opettajana saavuttamansa merkittävyyden.
Ajatteleva tarkastelija voi jo silmäilemällä Tengströmin tieteellistä ja kirjallista toimintaa oppia tuntemaan miehen ja hänen luonteensa. Hänen filosofiseen järjestelmäänsä ja oppiinsa kuuluva vakavuus ja sääntöjen tiukkuus ilmeni hänen koko elämässään yliopiston asioihin kohdistuneesta huolenpidosta monien hänen osakseen tulleiden yhteiskunnallisten luottamustehtävien sekä hänen seuraelämässä ja ystävien piirissä noudattamansa esiintymistavan kautta hänen päivittäiseen kotielämäänsä saakka. Herpaantumaton tunnollisuus, josta hänen tutkimustyönsä on kauniina todisteena, ulottui hänen jokaiseen tekoonsa – jopa hänen jokaiseen sanaansa. Kukaan ei pysty syyttämään häntä edes harkitsemattomasta arvostelmasta, puhumattakaan perättömien tietojen esittämisestä. Sama uutteruus ja uskollisuus, jota hän osoitti tieteellisissä ja kirjallisissa töissään, oli hänelle ominaista myös elämän käytännöllisemmissä askareissa, niin että kukaan tuskin pystyy esittämään yhtäkään sitoumusta, jonka hän on lyönyt laimin, tai velvollisuutta, jonka hän on jättänyt hoitamatta. Eikä tämä tunnollisuus velvollisuuksien täyttämisessä kuitenkaan ollut hänelle vaivalloista ponnistelua. Hänet nähtiin aina tyynenä ja iloisena. Velvollisuuden täyttämisestä oli tullut hänelle siveellinen elämäntapa; voisinpa sanoa, että hänen tärkein tarpeensa elämässä oli toimia niin, ettei tekemättä jäänyt mitään sellaista, mitä olisi pitänyt tehdä.
Mutta eikö tämä mies, joka vaati itseltään niin paljon ja täytti nämä vaatimukset niin tunnontarkasti, ollut yhtä ankara esittäessään vaatimuksia muille, eikö hän tuominnut ankarasti niitä, jotka eivät kestäneet koetta? Ei toki, täällä olevista jokainen, joka on tuntenut hänet lähemmin, voi todistaa, että ainoastaan hänen jalosti humaani suhtautumisensa kaikkiin muihin ihmisiin oli sellainen luonteenpiirre, joka saattoi olla vielä vahvempi kuin hänen ankaruutensa omaa itseään kohtaan. Ihmisen arvon mukaista ei ole seurata välinpitämättömästi sivusta maailmassa ilmenevää pahaa ja hyvää, jättää vaikenemalla tunnustus antamatta jaloudelle, rohkaista huonoutta vapauttamalla se kuulemasta paheksuntaa. Tengström ei vaiennut. Mutta hän antoi tunnustusta auliisti ja avoimesti ja osoitti paheksuntansa varovaisesti ja vaimeasti. Sama humaanisuus, joka sai hänet tutkimustyössään etsimään ansioita vähäisimmästäkin yrityksestä, sai hänet esittämään niin kirjalliset kuin suullisetkin kielteiset arviointinsa pidättyvästi. Ja niitä, joita asia koskee, vaatii pelkkä oikeudenmukaisuus tunnustamaan, että valitessaan ystäviään ja henkilöitä, joiden pyrkimyksiä hän tuki neuvoillaan ja apuaan antamalla, hän ei asettanut ehdoksi niiden vaatimusten täyttämistä, jotka hän oli itselleen asettanut. Hän etsi näitä ystäviä enimmäkseen nuorempien ikäluokkien keskuudesta. Ja tuskinpa sellainen henkilö, joka ei ole nähnyt häntä tässä ystäväpiirissä, on edes voinut kuvitella, miten paljon hänen luonteensa vakavuuteen ja velvollisuudentuntoisuuteen yhdistyi tunnereaktioiden tuoreutta ja nuoreen mieleen vetoavaa ajattelutavan vapaamielisyyttä. Tässä piirissä hän oli vanhus vain arvostelukykynsä kypsyyden ja moitteidensa varovaisuuden takia, silloin kun jotakin moittimisen aihetta löytyi; jakaessaan tunnustusta sille, mikä oli hyvää, ja jopa vain hyvälle pyrkimyksellekin hän kuului nuoriin, yhtä auliisti toivoen heille menestystä ja yhtä lämpimästi heidän edistymisestään iloiten kuin he itsekin.
Vainajaa arvioitaessa on erityisesti huolehdittava totuudenmukaisuudesta; muuten arvioinnilla ei ole mitään merkitystä. Tunnustan silti, että lausuttuani sydämeni kyllyydestä vakaan käsitykseni edesmenneen isällisen ystävän poikkeuksellisesta luonteenlaadusta, etsin turhaan huomauttamisen aihetta liittääkseni tähän valoisuuteen siihen kuuluvan varjon. Ehkä voitaisiin huomauttaa, että toimiessaan julkisten asioiden parissa Tengström esitti toisinaan mielipiteensä tarpeettoman varovaisesti. Ehkä tämä mielikuva hänestä kuitenkin johtuu siitä, ettei hän puolueiden aikakaudella kuulunut mihinkään puolueeseen. Hänen vapaamielinen itsenäinen ajattelutapansa oli kuitenkin tullut niin tunnetuksi, että ulkonaisia arvostuksen osoituksia hän on saanut niukasti ja vasta myöhään vähimmän tavanomaisen määrän. Hänen nimensä jää kuitenkin kotimaamme aikakirjoissa elämään tavalla, jota tuollaisilla huomionosoituksilla ei pystytä suomaan. – Muuten hänen pienistä inhimillisistä virheistään on tietoa vain niillä, jotka ovat rakastavasti nämä virheet suvainneet ja joiden suvaitsevuuden hän on palkinnut mitä lämpimimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.
Tengström ei ollut jäänyt vaille onnen ulkonaisia lahjoja. Mutta vaikkakin tämä on säästänyt hänet monilta elämän taisteluilta, joita huonomman osan saaneet ovat joutuneet käymään, hän on kuitenkin itse kohottautunut useinkin havaittavan tuollaisen aseman väärinkäyttämisen yläpuolelle; hän kohosi niiden yläpuolelle, koska hänen kiinnostuksensa suuntautui korkeampaan hengenelämään ja uutteraan työhön sen palveluksessa.
Me kaikki kuitenkin tiedämme, että hän on elämässään kokenut raskaita suruja. Varhaisimmalle menetykselleen hän löysi korvauksen; ja vielä vain muutamia vuosia sitten häntä näytti odottavan niin onnellinen vanhuus kuin ihminen suinkin toivoa saattaa. Ei varmaankaan ollut sattumaa, että hänen menettämäänsä poikaa pidettiin jo tuossa varhaisessa iässä isänmaansa toivona; sattumaa ei ole sekään, että hän sai muita poikia, joiden nimillä on isänmaata ilahduttava kaiku [vävyt M. A. Castrén, Herman Kellgren ja Paavo Tikkanen]. Tässä hänen perheessään on varmasti vallinnut henki, joka johti sen kiintymään isänmaalliseen mieleen ja korkeatasoisempiin sielunkykyihin ja osoittaen ystävyyttä ja kiintymystä antoi niille sijan keskuudessaan. Ja varmemmin kuin pelkän arvauksen perusteella voimme uskoa, että hän tämän perheen keskipisteenä ja kasvattajana on myös kasvattanut siinä vallinneen hengen. – Mutta tuo kaikki jäi lyhytaikaiseksi; ja enemmän kuin useimmat muut hän joutui kokemaan, miten pettävää kaikki inhimillinen onni on. Mahtoiko häntä lohduttaa se, että hän surunsa olivat myös isänmaan suruja? Ei – se lisäsi hänen suruaan. Hän suri isänmaan myötä ja liitti tähän suruun vain kaipauksensa ja tietoisuuden onnellista elämäniltaa koskeneiden toiveidensa äkillisestä sortumisesta.
Hän kantoi surunsa ja kaipauksensa kuin mies. Kauan hänen ei tarvinnut niitä kantaa. Hän kohtasi loppunsa kuin mies; ja hänen poistuessaan meni manan majoille mies, joka oli harvinaisen mallikelpoinen oikeamielisyydessään, mies, jonka haudan ääressä ei seiso yhtään vihamiestä – ei ketään, jonka on annettava hänelle anteeksi jokin vääryys, vaan monia, jotka kuten minäkin liikuttuneina tuntevat sydämessään altista kiintymystä ja kiitollisuutta.
