5.

Jos vielä yrittäisimme ilmaista subjektiivisen ja objektiivisen logiikan suhteen, niin kiinnittäisimme huomiota siihen, että käsite on olemisen ja olemuksen totuus, että siten käsitteen opissa näiden käsitteen abstraktioiden pitää esiintyä todessa merkityksessään, käsitteen välttämättöminä tuotteina. Kun nyt absoluutti, ajatellaanpa se sitten ajattelevaksi tai itsensä ajattelemaksi absolutumiksi, on välitön annettu (oleminen), eikä absoluutti voi olla muuta kuin mitä sen ajatellaan olevan, niin tämä kulku (objektiivisen logiikan) käsitteestä välittömyydessään käsitteeseen välitettynä ykseytenä on absoluutin oma. Tämän seurauksena käsite sisältää sekä subjektiivisesti että objektina olemisen ja olemuksen momenttinsa, kuitenkin sellaisina kuin ne ovat totuudessaan, toisin sanoen ei olemisena ja olemuksena kategorioineen vaan välittömyytenä ja välityksenä; nämä momentit tosiaan täyttävät käsitteen jokaisen kehitysmomentin. Siten käsite on ensin välitön, meille momenttiensa ykseys, yleisyyden, erityisyyden ja yksittäisyyden ykseys. Huom. Käsite yleinen, määrityksissään itsensä kanssa identtinen. Käsite yleisenä edellyttää määrityksensä, siirtyy määrityksiinsä. Yleisyyden tekee yleisyydeksi se, että määrityksenä sen määritykset määrittävät sen. Käsite siten erityisyys erottaen itsensä yleisyydeksi ja määritykseksi. Määritetty määritys – yksittäisyys. Käsite on meille sama kuin mitä se on itsessään. Huom. Käsite absoluuttina näyttää itsensä sellaisena vasta siirtyessään objektiivisuuteen, luomaansa ja ideaan, itsetietoisuuteen. Tässä on nyt kysymys käsitteen vapaasta kehittymisestä objektiivisuuteen jne. Siten että käsite asettaa momenttinsa ja niiden ykseyden ja siten objektivoituu itselleen. Koska tämä kehitys on arvostelmien ja johtopäätösten tekemistä, se on välttämättä sanallista kehitystä. Sitä se tosiasiassa onkin ja juuri tämän vuoksi se on myös ajattelun kehitystä. Huom. Sillä käsite puhtaana ajatteluna ja määrityksiin siirtyvänä yleisenä ajatteluna on ajatteleva, ilmentää itsensä määritetyissä ajatuksissa. Näitä ovat sanat ja arvostelmat, ja kun objekti ei ole olemassa ajattelun ulkopuolella vaan ajattelussa mukana, niin käsitteen ilmentymät ovat aina arvostelmia. Koska käsite on erityisyyttä, se siten määrittää itsensä, siirtyy määrityksiin, määrittyneisiin käsitteisiin. Tämä sen määritys on arvostelma, (erityinen on yleinen) (tarkemmin, koska määrittynyt käsite on yksittäisyyden ja yleisyyden ykseys. Yksittäinen on yleinen.) Huom. Käsite yksittäisyytenä on todellisuus. Vasta yksittäisyytenä käsite on momenttiensa ykseys, mitä se kuitenkin on ainoastaan olemalla erityisyys, yksittäisyyden ja yleisyyden ykseys. Siten se on ykseyden ja eron identtisyys, niin että arvostelmassa yksittäinen otetaan mukaan käsitteen yleisyyteen, tai yleisyys siirtyy yksittäisyyteen. Käsite ilmenee siten arvostelmassa, mutta ainoastaan erityisenä, määritettynä. Arvostelman momenttien ykseys on yhä ainoastaan sisäinen, siksi myös ainoastaan ulkoinen, eivätkä nämä siksi itse asiassa ole yhdenmukaisia. Subjektin (joka toistaiseksi on merkityksetön nimi) merkitys on predikaatissa – Predikaatti on kuitenkin yleisempi kuin subjekti, jolla taas on myös muita predikaatteja ja joka siten on laajempi kuin predikaatti – Samoin copula [side] ilmaisee, että se on näiden identtisyys. Tämä identtisyyden vaatimus on käsite Principium movensina [liikkeelle panevana voimana] kehittäen itsensä arvostelmasta, määritystensä identtisyys.

Lisäsivu 2 ½.

Spinoza (k. 1677) – hylkäsi Descartes'in (k. 1650) spekulaation dualismin, jossa ajattelu ja oleminen ovat ratkaisemattomasti vastakkain ja oletti näiden ykseyden. Tämä ykseys oli absoluuttinen substanssi, joka äärettömissä attribuuteissaan (joita Spinoza olettaa ainoastaan kaksi, ajattelun ja ulottuvuuden) muodostaa niiden olemisen ja olemuksen. Descartes oletti ”assistentia vel concusus Dei”:n [Jumalan avun tai myötävaikutuksen] välittävän nämä attribuutit, Spinoza sen sijaan opetti, että absoluutti substanssi näissä attribuuteissa immanenttina oli molempien ykseys, vaikkakin ikään kuin kahdelta puolelta tarkasteltu. Hän sovelsi substanssiin sen, mitä Descartes oli opettanut inhimillisestä tietoisuudestä, ”cogito ergo sum” vel ”sum cogitans” [”ajattelen – olen siis olemassa” tai ”olen olemassa ajatellessani”]. Tämä ”causa sui”, ”cujus essentia involvit existentiam”, ”est omne esse, praeter quod nullum datur esse”. ”Res identae eadem necessitate ex esse (Substantiae) divino sequuntur, ac ipsae rerum ideae.” ”Ordo & connexio idearum idem est, ac ordo & connexio rerum.” [”itsensä syy”, ”jonka olemus kattaa olemassaolon”, ”kaikki oleminen on, paitsi siinä tapauksessa, että mitään ei ole”. ”Ideoiksi tulleet oliot seuraavat saman välttämättömyyden myötä jumalallisesta (substanssin) olemisesta kuin itse olioiden ideat”. ”Ideoiden järjestys ja yhteys on sama kuin olioiden järjestys ja yhteys.”] Nämä attribuutit ilmentävät itsensä ”modien” (modifikaatioiden) äärettömyydessä, joista jokainen tulee lisäksi absoluuttiseen substanssiin, ei sikäli kuin se on ääretön, vaan toisen moduksen ”affectus” [seuraus]. Huom. ts. ainoastaan toiseen modukseen viitattuna. ”Sub aeternitatis ratione/specie” [ikuisuutta ajatellen/ikuisuuden näkökulmasta] Toisin sanoen substanssin attribuuttina jokainen modus on ”in Deo” [Jumalan varassa]. Ajateltuna suh­teessa toisiin moduksiin se on kuitenkin näennäinen. On ymmärrettävää, että Hegelillä substanssi on immanentti jokaisessa attribuutissaan, aivan kokonaan siinä mukana. Mutta ensiksi nämä attribuutit (myös lukumäärä) ovat jotain satunnaista, ulkoisen ymmärryksen antamia, toiseksi olemassaoleva maailma itselleen muuttuu merkityksettömäksi, kun modus moduksena ei kuulu osana substanssin olemukseen. Huom. Samoin elealaisilla, joille oleminen oli aina ilmiö.

Jälkimmäinen puutteellisuus vei Leibnizin (k. 1716) kuuluisaan lauseeseensa, ”Wären keine Monaden, so würde Spinoza recht behalten.” [Jos monadeja ei olisi, niin Spinoza olisi oikeassa.] Nämä monadit olivat ”atomi Substantiae, vi activa preceptionis”. Ykseyteen sisältyvä ja sen esittävä moninaisuus (representans). & appetitionis. Sisäinen periaate, joka saa aikaan siirtymisen havainnosta toiseen. Praeditae” – ”nequeunt monades oriri nisi in instanti, per creationem sive per annihilationem” [Atomit substanssissa, jossa on havaitsemisen ja pyrkimyksen aktiivinen voima – monadit eivät voi syntyä kuin nykyhetkessä, luomisen tai tuhoutumisen kautta.] Ei muutu jakamalla tai yhteenasettamalla.”– Quaelibet monas differt ab alia quacunque.” Ex principio indiscernibilium ”Inest ergo monadi certa quaedam angazhlia. [Mikä hyvänsä monadi eroaa mistä tahansa toisesta erottamattomien periaatteen nojalla. Monadilla on siis eräänlainen tietty itseriittoisuus.] Monadin havainto heijastaa, vaikkakin selkeästi ainoastaan lähimpiä, kaukaisia sekavasti. Näin monadit erottavat itsensä Jumalasta. Maailmankaikkeutta ja on itselleen pysyvä. Kun kaikki olemassaoleva on koottu niistä, niin jokainen universumi on itseys, individuaalisuus on pelastettu. Kuitenkin pricipium rationis sufficientisin mukaan [riittävän perusteen periaatteen nojalla]. Sillä tämä ja principio contradictionis [ristiriidan periaatteen nojalla] ovat ajattelun tärkeimpiä periaatteita. on olemassa äärimmäinen syy, monas-monadum, josta nämä fulguraatioina tulevat esiin. Tämä on muutosten sarjan ulkopuolella, ”quod necessario existat, si modo possible sit Ens necessarium”. [se mikä välttämättömyyden nojalla on olemassa, mikäli vain välttämätön oleva on mahdollinen] Tämä oppi, jonka mukaan Jumalan mahdollisuus merkitsee hänen todellisuuttaan, on Anselmilla (k. 1109) sic: ”Bonum quo majus cogitari nequit” [seuraavasti: ”hyvää on se, jota suurempaa ei voida ajatella], joka tämän kuulee, ymmärtää tämän. Jos tämä olisi ainoastaan ymmärryksessä, niin silloin olisi jotain myös ymmärryksen ulkopuolella, joka siten olisi suurempi. Samoin, jos voitaisiin ajatella ettei tämä ole, niin silloin se olisi suurempi, kun ei olemista ei voida ajatella. Monadit Jumalan ”fulgurationes”eina ovat hänen potentiansa kuvia, joka ”= fons omnia, cogitatio = schema idearum & voluntas, productionem secundum principium melioris efficiens” [= kaiken lähde, ajattelu, ideoiden kuvio ja tahto, joka saa aikaan tuottavuutta, paremman periaatteen mukaisesti] jo Spinozan vääräksi osoittama. – Kun nyt monadeihin ei mikään voi vaikuttaa, vaikuttavat ainoastaan idealiter. Jumalalla on luomisessa ollut ”rationem cujuslibet monadis” ja ”intervenit” joka hetki, niiden yhdenmukaisuuden on saanut aikaan ”harmonia praestabilita” [idean tasolla … minkä hyvänsä luomisen perusteet … tulee väliin … ennalta järjestetty harmonia].

Meidän pitää pysähtyä tässä. Pääasia meille on, että Leibniz on käsittänyt monas-monadum ja monades -suhteen syyn ja vaikutuksen suhteeksi sekä samalla olettanut vaikutuksen ideaalisen riippumattomuuden ja itsenäisyyden. Hänen mukaansa nimittäin jokainen monas heijastaa maailmankaikkeutta, maailmaa sinänsä ja on siten alkumonadin kuva, siitä erillinen, itsenäisesti vaikuttava, vaikkakin ikuisesti sellaisilla proprietatiseilla varustettu, että sen toiminta on harmoniassa kaikkien muiden monadien kanssa. Siten Spinozan opettama ”määritys on negaatiota” on myös Leibnizilla. Tällä tavoin molemmilla substanssi ilmeni negaatioissaan, toisin olemisessaan. Leibnizilla substanssi sekä reflektoitui sinänsä = oli syy, että määritys itselleen (itsessään reflektoituneena) = vaikutus. Spinozalla jokaisen määrityksen tekee pysyväksi toinen määritys ja substanssi on kaikkialla tämä pysyvä. Leibnizilla taas jokainen määritys (monas) viittaa ainoastaan substanssiin (alkumonadiin), mutta on itselleen toisista määrityksistä riippumaton. Siinä, että monadi ”Postulat ut Deus quoque ipsius rationem habeat” [edellyttää että Jumalallakin on peruste itselleen], on kehityksen siemen, nimittäin että määritys edellytetään ja että sen totuutena on tulla jälleen kielletyksi.

6.

Käsite on yleisyyttä, määrityksissään identtistä ajattelua. Tämä yleisyys määrittyy, kun määritykset rajoittavat sitä. Siten se erottaa itsensä määrityksissä, sekä on itse yleisen ajattelun ja määrittyneen, määritysten määrittämän ajattelun ykseys, yksittäisyys, ajatteleva subjekti. Tämä (yksittäisyys) siten käsitteen momenttien ykseys. Tämä ilmaistu, ts. ajateltu identtisyys, on arvostelma. (Ei lause.) Yksittäinen on yleinen. Tai määritys on yleinen. Kuitenkin tämä identtisyys on arvostelmassa välitön, abstrakti, itse identtisyys ei ole ilmaistu, objektiivinen vaan ainoastaan sisäinen ja siksi ulkoinen (ajattelevan). Näin ollen arvostelman momentit eivät ole yhdenmukaisia, ja kun nämä momentit ovat käsitteen momentteja, niin arvostelman merkityksenä on olla käsite, määrittyneeksi käsitteeksi objektivoituneena, käsite abstraktissa erityisyydessään, toisin olemisessaan. Olemassaoleminen, käsitteen toisin oleminen on siten aina ajatteluun mukaan otettuna arvostelma. Arvostelman äärellisyys on subjektin ja predikaatin epäyhdenmukaisuutta, olemassaolevan ja käsitteen eroa, ruumiin ja sielun yhteyden hajaannusta, sillä subjektilla ja predikaatilla on vuorotellen ideaalinen merkitys. Totuudessaan arvostelma on käsitteen identtisyyttä, mutta siten arvostelma on päätelmä, jossa abstrakti copula [side] on hävinnyt ja subjektin ja predikaatin identtinen on tullut esiin. Arvostelmaoppi on sen kehitys tähän tilanteeseen. Tässä ensimmäisessä näkökannassaan arvostelma on kuin riittämätön yritys ilmaista mitä käsite on. Yleisyys, johon yksittäisyys tässä kohotetaan, on ainoastaan abstrakti yleisyys. Siksi subjekti on perusta, josta lähdetään, predikaatti kuuluu subjektiin. Arvostelma on siten olemassaolon arvostelma tai 1) kvalitatiivinen arvostelma. Subjekti on olemassa, olio, predikaatti on subjektin sisäinen kvaliteetti, myös silloin kun on kyse monien ominaisuuksien kvaliteetista. Tällöin subjekti on a) tyhjä nimi, jolle vasta predikaatti antaa merkityksen: ”E on A”, positiivinen arvostelma. Kuitenkin b) subjektilla on myös toinen kvaliteetti, siksi E ei ole A, negatiivinen arvostelma. Muodoilla ”E on B”, mikä on äärettömän arvostelman positiivinen ilmaus ja ”E ei ole B” on sama arvo. Subjektin määrittämiseen jää jäljelle siksi ainoastaan E ei ole C, ei D cetera = E on E. c) Ääretön arvostelma. Tässä arvostelmassa itse arvostelma on kumottu, subjektin ja predikaatin suhde ei ole sama kuin yksittäisyyden ja erityisyyden, subjekti on reflektoitunut toisestaan itseensä. Tällöin abstrakti yleinen on predikaattina hävinnyt ja subjektin, josta ilmaistaan vain ”tämä on tämä”, negatiivinen suhde toisiin tekee siitä itsensä kanssa identtisen. Siksi sen määritys on tällainen suhde, suhteellinen yleinen kuten esimerkiksi hyödyllinen, kuolevainen, jne. Arvostelma on siten 2) refleksioarvostelma. E on A (suht.) – tässä eteneminen riippuu siitä, että yksittäinen (subjekti) kylläkin on tällainen yleinen, mutta tämä yleinen ulottuu subjektin ulkopuolelle, siten a) singulaarinen arvostelma laajenee b) partikulaariseksi, myös muut E:t ovat A = jotkin E:t ovat A. Tämä sisältää negatiivisen arvostelman. Jotkin E:t eivät ole A. Tämän vuoksi arvostelma ei ole määrittynyt, sillä subjekti voi kuulua kumpaan tahansa joihinkin. Mutta nämäkin ei-A:t ovat ainoastaan suhteellisesti tällainen ei-. Toisiinsa viitanneina ne ovat A. Siten syntyy arvostelma kaikki E:t ovat A, c) universaalinen arvostelma = A on A. Tässä arvostelmassa ilmaistaan, että E kaikkiin E:hin kuuluvana on A. Sanotaan myös kaikki ihmiset, eläimet cet [jne.]. – Myöskin A on E, kun se on kaikki E:t. Siten A on itsessään reflektoitunut yleisyys, joka käy läpi määrityksensä. Tämä yleisyys on suku, jonka subjektin kaikki E:t ilmaisevat. Tämä muuttuu siten yleisyydeksi, johon refleksiivinen yleisyys siirtyy. Kvalitatiivisen ja refleksiivisen arvostelman eteneminen eroavat sikäli, että edellisessä predikaatin kehitys on muuttanut subjektin tyhjästä nimestä itsessään reflektoituneeksi yksittäisyydeksi, jälkimmäisessä subjektin määrittyminen jatkuu, subjektin laajeneminen yleisyydeksi määrittää predikaatin määrityksensä läpikäyväksi, määrityksistään itseensä reflektoiduksi yleisyydeksi. Siksi edellisen tulos E on E, jälkimmäisen (kaikki e:t) A on A. Siirtyminen yllämainitusta muodostaa subjektin negatiivisuuden, siirtyminen seuraavasta predikaatin negatiivisuuden, paluuna prosessista in Infinitum [äärettömään].

7. & 7. b)

Arvostelmassa kaikki E:t ovat A käsite palaa prosessista in Infinitum täydellistääkseen totaliteetin takaisin predikaattiin määritysten totaliteetista itseensä reflektoituneena yleisyytenä, sukuna. Tämä yleisyys edellyttää määrityksensä, siten ettei sitä ole määritystensä ulkopuolella, eikä yleisyys liity subjektiin yhtenä ominaisuutena muiden rinnalla tai siten, että määritykset viittaavat toisiinsa, vaan yksilö on täysin, sinänsä ja itselleen suku. Siksi tämä arvostelma on välttämättömyysarvostelma, ja välittömästi a) kategorinen (väittävä) huom. eläimestä voidaan väittää (on välttämätöntä), että se on eläin, ei että se on valkoinen ja hyödyllinen, koska edellinen on ainoastaan satunnaista, jälkimmäinen suhteellista. Yksilö on suku. On myöskin huomattava, että subjekti ei enää ole jokin tämä, vaan jokin tämä suvun määrityksenä, joka kuuluu kaikkiin. Myös toiset subjektit toisine määrityksineen ovat sukua. Subjektilla on näihin negatiivinen suhde. Myös ilman tätä yksilö olisi suku? Yksittäinen on yhtä hyvin suku kuin sen spesifikaatio eli laji, määritys. b) Hypoteettinen arvostelma ilmaisee, että toisen oleminen on toisen oleminen (jos A on, niin on B). Ajattelu etenee hypoteettiseen arvostelmaan ymmärtääkseen yhdistämiseen sisältyvän välttämättömän. Esimerkiksi jos – hypoteettisessa arvostelmassa ilmaistaan, ettei määäritys sinänsä ole olemassa vaan että se on toisessa olemisessa. Yleinen on siten määrityksiinsä menevä c) disjunktiivinen arvostelma: suku on joko A tai B = sekä A että B – määritysten totaalisuus. Tämä ei ole sarja, satunnainen, vaan suvun määrittämä. Sillä hypoteettinen arvostelma ilmaisee, että yksi määritys on kaikki määritykset. Tämä näytetään, ilmaistaan disjunktiivisessa arvostelmassa. Lajien totaalisuus, siten että suvussa on näiden eron periaate. Disjunktiivinen arvostelma sisältää, että yleinen on toisensa poissulkevien identtisyyttä, tämän vuoksi kuitenkin toistensa kanssa identtisiä määrityksiä. Siirtyminen rakennetaan siten, että vaikka suku on meille lajiensa kanssa identtinen, niiden erityisyys sinänsä on siinä mukana, tätä identtisyyttä ei kuitenkaan ole ilmaistu siten, että määritys, joka tekee suvusta lajeja, olisi näytteillä – väri = kirkkautta pimeyttä. Tässä ilmenee käsitteen identtisyys ja arvostelma siirtyy predikaatteihin, jotka ilmaisevat tämän identtisyyden: kauneuteen, toteen jne. 3) Käsitearvostelma. Ihminen on järjellinen. Tämä sisältää, että järjellisyys on ideaali, pitäminen. Tässä on ulkokohtaisesti tarkasteltunakin järjenmukaisuuden ja ykseyden vaatimus. Vasta sellaisissa arvostelmissa tulee esiin se, mikä jo myös edellisessä on ollut liikuttavana, käsite ajattelevana., joka, jos se liitetään subjektiin a) assertorisessa arvostelmassa, voidaan yhtä hyvin ottaa siitä pois. Arvostelma on siten b) problemaattinen. Vasta c) apodiktisessa arvostelmassa, ihminen ihmisenä on järjellinen, on subjektin ja predikaatin ykseys ilmaistu. Sillä subjekti objektiivisen luonteensa vuoksi identtinen predikaattinsa, pitämisensä kanssa. Ihmisen ihmisenä tekee järjelliseksi se, että hän on oma ideaalinsa. Yhdistäminen on tämä subjektin luonne, sen ideaali, joka myös on (subjektin luonteisuutta) määritys, (ideaalisena, järjellisenä) yleisyytenä, yhdistää subjektin ja predikaatin, käy nämä läpi, perusta, täytetty copula [side]. Subjekti sisältää yleisyyden, siten että luonto ja sen määritys (erityisyys) on todellisena niissä, taitettu predikaatti on sama sisältö, pitäminen (mahdollisuus) ja se on yhdenmukainen subjektin kanssa. Huom. Absoluuttinen arvostelma kaikesta todellisesta.

8. & 8. c)

Apodiktisessa arvostelmassa ilmaistaan, kun yleinen määrityksenä yhdistää subjektin ja predikaatin, että yksittäinen erityisyytenä (määritettynä yleisyytenä) on yleinen. Tässä käsitteen momentit on ilmaistu myös niiden identtisyytenä. Käsite on siten päätelmä. Tällöin momentit käsitetään abstraktioina, kahtena äärimmäisyytenä, jotka on yhdistetty itselleen toisessa. Huom. arvostelman tulos välittömänä. Päätelmä on siksi 1) kvalitatiivinen huom. tai muodollinen: E B A. Tämä ilmaisee, että jokin E on A. E on myös B. Siten E on välittävä, A välitön, subjekti, koska se oli päätelmän tulos. Siksi A, E, B. Kun edelleen tämän kaavan tulos on A = B, ja A myös 2:n mukaan on = E niin A on välittävä, joten B. A. E. Nämä ovat Aristoteleen kolme syllogistista kuviota, joita ei ole enempää, koska näin jokainen käsitteen momentti on välittävä. Tässä muodollisessa päätelmässä jokainen momentti on ainoastaan vuorollaan välitys. Tämän negatiivinen seuraus on A. A. A., kun kolmannessa kuviossa korvataan A = E ensimmäisen mukaan ja A = B toisen mukaan. Matemaattinen päätelmä on Euklideen ensimmäinen aksiomi. Tämän merkitys on seuraava. Välittävä, subjektin kvaliteetti, liittää tämän yhteen kvaliteetin kvaliteetin kanssa, predikaatin kanssa. Nyt päätelmässä vaaditaan, että identtisyys näytetään, siten subjektista ja kvaliteetista uusi johtopäätös, samoin kuin tästä ja predikaatista. Minkä seurauksena on jälleen sama vaatimus = prosessi in Infinitum. Tästä palataan takaisin, kun välittävä on itse päätelmässä. Kuitenkin, kun jokaisesta termistä tulee siten Medius, kvalitatiiviset määritykset häviävät kokonaan ja jäljelle jää puhtaan muodollinen A. A. A. Siirtyminen tapahtuu, kun välittävä ei ole subjektin satunnainen määritys, vaan kaikkien yksittäisten määritys.

Sillä kvalitatiivisen päätelmän satunnainen on määrityksen satunnaisuutta, se on ainoastaan yksi subjektin määrityksistä. Refleksiopäätelmässä taas välittävä on välttämätön kaikkiin yksittäisiin liittyvä määritys, koska edellisen mukaan välityksen tekee välitykseksi sen suhde äärimmäisyyksiin. 2) Refleksiopäätelmä: refleksion yleisyys. Kaikki yksittäiset = A, siksi E = A/a) Kaikkeuspäätelmä. Kuitenkin kaikki yksittäiset edellyttävät johtopäätöksen E on A. Nimittäin, että C. D. E. ovat A. b) Induktiopäätelmä, ja kun tämä ei koskaan tule täysilukuiseksi, se päättyy c) ex analogia huom. kun järki siitä huolimatta lisää subjektiin yleisyyteen liittyvän määrityksen, siksi se on jne., E medius, mutta käsitettynä olennaiseksi yleisyydeksi, suvuksi. Huom. Die Erde hat Bewohner, Der Mond ist eine Erde, also – [Maassa on asukkaita, kuu on maata, siis –] Siirtyminen seurauksena siitä, että vaikka kaksi yksittäistä ovat yhdenmukaisia miten monen määrityksen suhteen hyvänsä, vielä voidaan kuitenkin löytää –määritys, jonka takia toisella on predikaatti, joka ei liity toiseen. Välittävä ei siksi ole määritysten joukko vaan luonteeltaan olennainen = suku. Mediuksesta tulee siten suku tai laji. E on, lajina, suvun (id est [se tarkoittaa], määritettynä yleisenä yleisyys.) 3) Huom. Kuvio 2. Tulos A B = partikulaarinen, koska toinen premissi ei ole subsumtiivinen – siten satunnaisuus tuotu esiin.

Kuvio 3. tulos negatiivinen = B – E, kun toinen premissi A E voi pysyä vain negatiivisena arvostelmana, on muodoltaan arvostelma.

Syllogistiset kuviot eivät siten ole pelkkää tyhjää muuntelua, vaan niillä on elävä merkitys. 2. ylätermi vastakkaisessa järjestyksessä 3. alatermi vastakkaisessa järjestyksessä.

Refleksiiviseen päätelmään siirrytään, kun medius-termi on määritysten totaalisuus, siten että predikaatti liittyy subjektiin ainoastaan sikäli kuin jokainen sen määritys sisältää tämän predikaatin. Välttämättömyyspäätelmä, a) kategorinen päätelmä. Kuitenkin E välittömänä on satunnainen, hoc est [se on] myös muut E:t kuuluvat lajiin, se sisältää määrityksiä, jotka eivät kuulu sen yleisyyteen. Tällöin huomataan, että myös nämä E:t ovat mukana yleisessä. Huom. Hypoteettisessa arvostelmassa. Välittävän ja välitetyn ykseys Jos A on, niin B on. Nyt A on, siis B on. b) Hypoteettinen päätelmä. Tässä asetetaan, että E (kategorisesti) ei ole välitön vaan toisen olevan välittämä, ts. E on yleinen siksi, että yleinen menee määrityksiin ja näiden negaationa E = c) Disjunktiivinen päätelmä. A on B, C vel [tai] E, nyt A ei ole B v. [tai] C, siten A = E.

9. & 9. d)

Seuraavaksi käsite siirtyy objektiivisuuteen, mikä tavalliselle ajattelulle on yksi kaikkein vaikeimmista logiikan kohdista. Siksi on syytä vilkaista edellä esitettyä ja sen merkitystä.

Käsite on subjekti (cogitans), olemuksen (yleisen ajattelun) ja olemisen (määrityksen, erityisyyden) ykseys. Siten käsite on kuitenkin ajattelua, joka edellyttää itsensä määrityksissään, ajattelee itsensä näissä. Huom. Oleminen = toisensa poissulkevat määritykset – olemus = näissä määrityksissä identtinen, yleinen, jo niissä ilmenevä, mutta ne edellyttävä = käsite – Begriff an sich – Für sich – (kaksoismerkityksessä). Vaikka yleinen olisikin tarkastelun prius [lähtökohta], on se kuitenkin määritys, koska se ajatellaan ainoastaan määrittyneenä ajatuksena. Käsite on tämän vuoksi itselleen objektiivinen. Huom. Käsite momenteissaan yleinen ja yksittäinen, ainoastaan meille näiden ykseys, erityisyys, cogitans. Sellaisena se on määrityksiin, määrittyneisiin ajatuksiin menemisen kyky. Siten käsite on määritys, cogitans on cogitatum. Siten arvostelma on kvalitatiivinen = abstrakti määritys. Refleksio, abstrakti yleisyys. Huom. Määritysten kokonaisuus. Kvalitatiivinen identtinen määritys, Refleksio identtinen yleisyys. E = E. A = A. välttämättömyysarvostelmana = Substantiaalinen määrityksessä ilmennyt yleisyys, käsitearvostelmana. Asettaen ja edellyttäen määrityksen, tämän kanssa identtinen yleisyys. Huom. Tässä tulee esiin käsite cogitansina, kun predikaatti on ideaali, ajateltu annettun reaalin subjektin vastakohtana. Päätelmä = käsite määrityksestään itseensä reflektoituneena yleisyytenä = yksittäisyys. Emme toistaiseksi lainkaan tarkastele johtopäätöksen luonnetta tarkemmin. Huom. Sanoimme, että käsitearvostelmassa subjekti, ajattelu, ilmenee subjektin ja predikaatin välittäjänä. Tämä on ajattelevan arvostelma subjektin ja sen yleisen luonteen yhdenmukaisuudesta. Mutta kun tämä siten on subjektiivinen, niin se on siksi satunnainen, muodollinen. Ajatteleva määrittyneenä ajattelevana liittää määrityksessä subjektin ja predikaatin yhteen.

– (Oleminen) Katso edellä kvalitatiivinen päätelmä

– Yleisyyspäätelmässä käsite on vielä (olemuksena) määritykset läpikäyvänä yleisyytenä välittävä – ulkoinen refleksio.

– Tämän totuus on, ettei olemus ole yhteinen yleisyys vaan suku yksittäisessä ilmenevänä yleisyytenä. Keskittykäämme nyt ainoastaan päätelmän tulokseen, disjunktiiviseen päätelmään, joka ilmaisee mikä käsite sinänsä on, että se on määritysten totaliteetin identtinen yleisyys, yleisyys määrittyneenä yleisyytenä = erityisyys ja yleisyys muut määritykset poissulkevina määrityksinä = yksittäisyys. Huom. – Siksi disjunktiivisessa päätelmässä on muodollisen päätelmän subjektiivisuus kumottu. Ajatteleva ei ilman päätelmää välitä subjektia ja predikaattia vaan tämä sama yleinen on subjekti – predikaatti ja välitys. – Välittävä on siten välitetyn kanssa identtinen. Nyt välittävänä oli käsite. Tämä välitys on mukana välitetyssä, siinä reflektoitunut itsessään.. Näin käsite (ajattelu) on objektivoinut luonteensa itselleen, ilmenee kokonaisuudessaan määrityksissä (määrittyneessä ajatuksessa = disjunktiivisessa päätelmässä). Jos mainittuun lisätään, että nämä ajatusmääritykset meidän ajatusmäärityksinämme ovat objektin (absoluutin) määrityksiä, siten ettei niiden ulkopuolella ole mitään an sich, ja edelleen, että käsite on absoluutti, niin määritykset johtuvat absoluutin omasta luonteesta, tästä seuraa, että käsite objektivoituna, on välittömästi objekti, joka vasta, kun (subjektiivinen) käsite tulee esiin välittömyydestään, tehdään käsitteen kanssa identtiseksi. Tätä käsitteen välitöntä luonnetta, joka sillä objektina ollessaan on, pitää tavoitella sen taipumuksesta mennä arvostelmiin ja viime kädessä käsitteen luonteesta yleisyyden ja määrityksen identtisyytenä. Nyt käsite välittömänä objektina = oleminen. Näin jälleen tulee esiin oleminen, mutta käsitteen omana positiona = objektiivisuus = käsitteen oleminen, kun logiikan alussa oleminen oli ainoastaan absoluutti meille välittömänä objektina. Huom. Tämän vuoksi on välttämätöntä, että tiede alkaa olemisesta. Käsite taas subjekti (itsensä ajatteleva) ainoastaan, kun se on objekti (itsensä ajattelema). Tässä mielessä objekti on käsitteen (subjektina) perusta, käsitteen edistyneempi kehitys. Subjekti taas ja objekti, toisiaan vastassa, on subjekti = subjektiivinen ajattelu, objektiivinen = äärellinen objekti.

Lisäys siirtymiseen. Käsitteen kehitys ilmaisee, mitä käsite on, toisin sanoen käsitteen itsekäsityksen, kun käsite on cogitans. Tätä voidaan tavoittaa vain määrittyneessä ajattelussa, käsitteen pitää ajatella itsensä. Nyt käsite cogitansina, yleisenä ajattelukykynä on siirtynyt määrittyneeseen ajatteluun, siten se on arvostelma. Arvostelmassa, käsitteen määrityksessä, subjekti saa merkityksensä predikaatista. Yllä sanotun mukaan subjekti on käsite, mutta merkityksetön nimi, predikaatti ilmaisee mitä käsite on. Käsite on yksittäisyys, siksi arvostelma E on E. Tämä yksittäisyys on kuitenkin abstrakti, siksi arvostelma on välitön. jne. – Meille arvostelmassa ajatteleva (cogitans) on välittävä. Ajatteleva on määrittynyt ajatus, siksi (apodiktisessa arvostelmassa) määrittynyt ajattelu on medium. – Tässä tulee siksi esiin käsite (cogitans), kuitenkin määrittyneenä ajatuksena (kvalitatiivinen päätelmä). Tämä määritys mediumina on abstrakti määritys, satunnainen, ajattelusta riippuva. Refleksiopäätelmässä tämä päätelmän subjektiivisuus (satunnaisuus) näkyy kokemusarvostelmassa, joka postuloi sinänsä ja itselleen välittämisen ja jonka myös määritysten abstrakti yleisyys (universaalissa päätelmässä) edellyttää. Apodiktisessa välttämättömyyspäätelmässä tämä subjektiivisuus on hävinnyt. Määritysten yleisyyden ja yleisyyden, joka sulkee pois määrityksen, erityisyyden, välittää tämä sama yleisyys, (yhtenä) määrityksenä. Tämä päätelmä ei siten riipu ajattelevasta, tai ajatteleva on välittävänä, välitetyn kanssa identtinen. Käsite (cogitans) on täysin siirtynyt määrittyneeseen ajatteluun ja ilmennyt itselleen. Objektivoitunut. Kun cogitans ei enää välittävänä ole ikään kuin päätelmän ulkopuolella, päättämässä subjektin ja objektin yhdenmukaisuudesta, tämä päätelmä toki on ensiksi ainoastaan määritys, ainoastaan objekti, välittömästi. Ja kun cogitans subjektiivisuutena, satunnaisena välityksenä, on hävinnyt, objekti on toiseksi totuus, käsitteen totuus kumottu subjektiivisuus (satunnaisuus). Edellisestä ymmärretään myös, että päätelmä on käsitteen ja arvostelman identtisyyttä. Ja että päätelmä on käsite yksittäisyytenä.

10. & 10. e)

Kun objekti sellaisena kuin se tässä esiintyy on objektivoitu käsite, on siinäkin tultava esiin käsitteen momentit, vaikka niiden toisin olemisessaan, siten että käsite subjektiivisena on objektin sisäinen. Huom. Objekti on siten käsite välittömänä ykseytenä. Objekti on siten välittömyydessään itsenäinen, määrityksestä riippumaton objekti. Objekti on samalla määrittynyt, yleistä spesifioiva objekti. Huom. Jos päätelmän välitön tulos käsitetään. Siksi objekti on koottu objektille ulkoisista määrityksistä, niiden kokoelma. Siksi objekti syytää nämä ulkopuolelleen, mikä tekee objektista itsenäisen, itseensä sulkeutuneen objektin, mutta se on samalla epäitsenäinen, näiden aikaansaama. = a) Muodollinen mekanismi. Huom. = Oleminen. Minkä vuoksi oleminen on alku – sellainen se kuitenkin on objektina – itsenäinen olemalla epäitsenäinen – Quod etiam [ja edelleen] olemisen totuus. Esimerkkejä niin luonnosta kuin hengestä. Jälkimmäisessä muisti on muodollisesti mekaaninen pitäessään yhdessä vastakkain asettamalla joukon mielikuvia, joilla ei ole sisäistä yhteyttä. Kun objekti on itsenäinen olemalla epäitsenäinen, siten että se saadaan aikaan, ja päin vastoin, niin se on itsessään keskeinen, sen vuoksi, että se on suhteessa toisiin keskuksiin. Huom. Kaikkeen henkisyyteen kuuluva yleisyys on yksittäisen ulkopuolisessa objektissa. Yksittäinen on tämän spesifioimisen ansiosta olemassa. Saman spesifikaation ansiosta tämä yleisyys on olemassa. Nämä taas kohdistuvat edelliseen. Tämä keskeisyys on siksi objektien identtinen, yleinen. Näin b) differentti mekanismi muuttuu c) absoluuttiseksi mekanismiksi, kolminkertaiseksi päätelmäksi = E, B, A, = yksittäinen objekti, joka liittyy yleiseen (keskeiseen) suhteellisen keskeisyyden avulla. Näin objekti on yleinen ja objektiivinen yleisyys yhdistäen A:n, E:n, B:n. Ja lopulta objektiivinen yleisyys, absoluuttinen keskeisyys, kun se menee objektiin määritykseksi konstituoiden itse objektin, sekä siten yhdistäen epäitsenäisen objektin ja sen suhteellisen keskeisyyden = E, A, B.

Objekti kokonaisuudessaan määrityksiin siirtynyt käsite. Nyt jokainen (määrittynyt) ajatus on sisällöltään ääretön, joka on yhdistetty tähän yhteen käsitteeseen. Tämä yhdistäminen ei kuitenkaan ole pelkkä vastakkainasettelu. Objekti on itsessään keskeinen, kun sen absoluuttinen keskus on siirtynyt (ikään kuin) suhteellisiin keskuksiin. Huom. Määrittynyt ajatus sinänsä ja itselleen tarkasteltuna kohdistumatta ajattelevaan on sen itsen ulkopuolella olemista, objektiin uppoutuneisuutta, objekti. Tämä keskeisyys täyttää objektin kokonaisuudessaan, se on sisäinen periaate, joka jokaisessa suhteellisessa keskeisyydessä ilmenee määrityksessä. Näin siirrytään kemismiin = objekti erossaan ristiriitaisuutena tämän eron ja eron täyttävän periaatteen, affiniteetin, tämän ristiriidan kumoamisen pyrkimyksen (= objekti arvostelman momentissaan) välillä.

Kemismin opissa on olennaista käsittää, miten erillinen objekti edellyttää yleisen periaatteen. Sitä ei tee erilliseksi tietty satunnainen määritys, vaan määritys, jonka yleinen periaate olettaa sen realisaatiota varten. Tämä realisaatio, kemiallisen prosessin tuote, jo edellytetään erossa, se tekee erillisestä objektista erillisen. Itsensä tuotteessa realisoiva yleinen on siten itsensä samassa realisaatiossa erillistävä (kemia – *** suhde – eläin olemassa olemisessa). Objekti on siten erillinen objekti, nimittäin siinä itsessä oleva ero, yksittäisenä objektina ja määrityksenään, luonteenaan, jossa objekti on olemassa. 2 Kemismi. Siksi se on pyrkimys lukita tämä ristiriita ja identifioitua, tulla otetuksi mukaan yleisen luonteensa mukaisena = taipumuksena, affiniteettina. Tämä identtisyys on neutraali, joka muodollisena elementtinä on eron edellytys, mutta samalla tämän tuote, siten se edellyttää eron. Nämä momentit ovat objektissa toistensa ulkopuolella, ikään kuin ne olisivat kaksi erillistä prosessia. Tuote kuitenkin myös kumoaa välittömästi edellytetyn eron, koska tämä syntyy vasta neutraloinnissa ja sen myötä, joka siten on neutraalin (muodollisen) välittömänä kumoamista. Käsite ilmenee, kun objekti välittömänä (annettuna) ulkoisena objektina kielletään, vaikkakin tälle objektiivisuudelle vastakkaisena subjektiivisuutena = käsite itsensä objektissa realisoivana 3) päämääränä, teleologiana.

Se, mikä mekanismissa on meille käsite absolutiumina objektissa määrityksissään ilmenneenä, on kemismissä esillä, nimittäin erillinen, määrittynyt objekti on sen yleinen luonne erilaistettuna, se on erilainen yleisen luonteensa määrittämällä tavalla. Kuitenkin kun myös tuotteeseen syntyy ero, on käsite subjektiivisesti ideaalisena, itsensä määrittävänä, erillinen itsestään tuotteena, objektiivisesti realisoituna. Käsite on siten edellyttänyt itselleen objektiivisuuden (eron), jossa se realisoi itsensä päämääränä. a) Subjektiivinen. Jokainen käsitteen välitön ilmestyminen tuotteeseen on sen toteutumisen väline. b) Väline on siten subjektiivisen käsitteen (subjektiivisen päämäärän) ja objektiivisuuden (käsitteenä, toteutettuna päämääränä) välitys. Kuitenkin väline päämäärän ensimmäisenä, välittömänä toteutumisena vaatii vastaavanlaisen välityksen. Ja niin edelleen in Infinitum. Tähän viitanneena edellinen väline on toteutettu päämäärä. c) Toteutettu päämäärä on siten väline. Niinpä kun kukin toteutumisen momentti ei ole pelkästään väline vaan myös toteutunut päämäärä, objektiivisuus käsitteen ulkopuolisena on kumottu, käsite on siinä toteutettu. Käsite tänä subjekti-objektina on idea.

11.

Huom. Jälkikatsaus arvostelmaan, päätelmään, ja niiden siirtymiseen. Objekti välittömästi objekti, käsite, cogitansina, määritykseen uponneena, siten ettei se jää välittäväksi määritysten ulkopuolelle. Keskeisyys siirtyminen kemismiin, koska se on objektin täyttävä periaate. Käsitetään, että tämä välittömän objektin yhdistävä periaate, joka objektivoidaan tuotteessa, edellytetään jo välittömässä objektissa, se on käsitteen subjektina esiintulo objektiivisuudessa edellyttämällä itsensä objektissa = päämäärä. Käsite edellytettynä periaatteena ottaa haltuunsa objektin välineenä, toteuttaa siten itsensä. Tämä toteutus on = muodollinen päätelmä. Periaatteen ja välineen, tämän ja tuotteen välitys puuttuu. Siksi kukin momentti välittävä. Ja käsite on tämän välityksen totaalisuus. Subjekti – objekti voitaisiin sanoa olemassaoleva käsite. Oleminen Olemus – Käsitteen päätelmä.

Idea edellä esitetyn välittömäksi seuraukseksi käsitettynä on: ”Käsite, joka toteuttaa itsensä objektissa tekemällä tästä välineen, joka on sen päämäärä, toteutus.” Huom. Tekemällä objektista välineen käsite hävittää objektin itselleen vastakkaisena. Tämän negaation positiivinen puoli taas tulee esiin siinä, että väline on toteutettu käsite. Sellaisena idea on 1.) elämän idea. Sillä elämä on tämä prosessi, jossa käsite ilmentää itsensä objektiivisuudessa, tulee esiin sielun ja ruumiin yhdistelmänä. Tämän jokainen momentti on sekä väline että päämäärä (= organismi). Sielu on ruumiissa, sen jokaisessa osassa, ja sen mekaanisten ja kemiallisten toimintojen totuus on itsensä itselleen objektivoiva käsite. Idea on siksi elämänä a) itsensä ja objektiivisen ilmenemisen välinen ero, sekä näiden ykseys, koska tämän eron tuote on elävä (subjekti). Siten itseensä viitanneena b) elävä erottaa itsensä objektiivisuudesta, ulkoisesta, epäorgaanisesta maailmasta, jonka se sulattamalla itseensä kieltää, säilyttää siinä itsensä. Tämän minän c) elävä on ilmaissut itselleen toisessa elävässä, se on siten suku, ero = sukupuoli, prosessi = parittelu. Toisaalta tässä elävä minä häviää, kielletään, se on täyttänyt tarkoituksensa, toisaalta tässä tuotetaan uudelleen elävä, idea tulee esiin absoluuttisena kykynä säilyttää itsensä katoamisessa, kykynä kurkottaa ilmenemisensä tuolle puolen. Huom. Siirtyminen voisi ilmaista käsitteen, jonka elävä käsittää b) ensisijaisuudessaan ja joka on c) elävän täyttävä yleinen elämä = hengen idea = tiedon ja tahdon.

12.

Idea tänä kykynä, varmuus oletetun objektin voimattomuudesta on 2.) tiedon idea, tai toden idea, sillä tieto lähtee tästä oletuksesta ja on sen sisällön asettamisen, esille tuomisen prosessi. Tämä siksi tietävänä kumoaa subjektiivisuutensa, ottaa objektin siihen mukaan, tahtovana se kääntää itsensä objektissa, määrittää tämän.

a) Toden/tiedon idea on välittömästi subjektiivisen ja objektiivisen idean ykseys. Huom. Momentti 1,b. = havainto, subjektin uppoaminen objektiin. Kun subjekti kuitenkin on taipumus ottaa itselleen (lausua julki) tämä identtisyys, se edellyttää objektiivisuutta ja reflektoidaan siitä itseensä muuttamalla se omiin määrityksiinsä. Tieto on siten ) analyyttinen, objekti, jonka yleinen luonne, laki, suku, käsitetään. Kun myös tämä yleisyys on määrittynyt käsite, määrittynyt ajatus, erillisten identtisyys, se edellyttää synteettisen tiedon. Analyyttinen on käsitys annetusta, synteettinen on sen käsittämistä, moninaisen kokoamista ykseyteen. Tämä on objektin määrittelemistä, sen yleisen luonteen ja spesifien erojen ilmoittamista – ja siten samalla sen erottamista muista lajeista, luokittelua, jakamista. Määritelmässä tieto on satunnainen *tunnusmerkin* subjektiivisuuden vuoksi, minkä vuoksi myös jakamisen perusta on satunnainen ja jaot loputtomia. Tieto pyrkii jakoon, joka perustuu asian sisäiseen luonteeseen, todistaa teoreemassa (oppilauseessa) objektiivisen välttämättömän yhteyden.

Huom. 1) Siirtyminen objektiivisuuteen a) subjektiivisuus tulee esiin, b) mutta objektiivisuuteen uponneena c. Tämä a) meille c) ilmaistussa.

2) Idea välittömänä tuloksena objektiivisuuden järjellisyys, subjektin ja objektin ykseys = elämän idea = huom. meille. Suvun prosessissa palaa elävä = elämän idea välittömyydessään, toisaalta tämä välittömyys kumotaan ja määritykset täyttävä yleinen tulee esiin tiedon ideana. Huom. ilmaistu ero – postremo [lopulta] ilmaistu ykseys.

Siten tieto on varmuutta objektiivisen järjellisyydestä, identtisyyttä subjektiivisen kanssa, tällöin subjektiivinen on ottanut tämän järjellisen sisällökseen, se on pyrkimystä toteuttaa tämä objektiivisuudessa ja varmuutta tämän toteutumisesta – se on –

13.

b) Tahdon (hyvän) idea. Tieto on objektiivisuudessa käsittänyt välttämättömän yhteyden. Tämä on kuitenkin ainoastaan tiedolle. Käsitteen ja todellisuuden yhdenmukaisuutta ei ole asetettu. Tämä välttämättömyys on tiedon sisältö, joka tekee tiedosta sinänsä subjektin (yleisyys ja määritys), ja se, mikä siirryttäessä tiedon ideaan on meille annettu, on nyt myös näytteillä. Tieto on nyt sinänsä yleisyyden ja määrityksen ykseys, siten itselleen objektiivinen, vapaus, se on taipumus asettaa tämä identtisyys ulkoiseen objektiivisuuteen. Sillä tieto, jolla on sisältö, on itselleen totuus, kun taas objekti (mikä sitä paitsi on samassa) on näennäinen, epäolennainen. Tämä totuus objektin epäolennaisuudelle vastakkaisena on hyvä. Hyvä on siis päämäärä, jonka medium liittää objektiivisuuteen, se muuttuu toteutuneeksi päämääräksi. Tarttuessaan välineeseen hyvä on välittömästi suhteessa objektiivisuuteen, uponnut tähän. Vasta toimeenpannussa päämäärässä se on itselleen. Itse väline kuitenkin on objektiivisuus, vaatii uuden välityksen, jotta hyvä voisi siinä olla toimeenpantu ja siten äärettömyydessä. Hyvä on siis ainoastaan pitäminen, jota ei koskaan totaalisesti toteuteta. Mutta itse prosessissa on totuus, nimittäin, että subjektiivisuus (hyvä) välittömässä suhteessa epäolennaiseen objektiin) ei toteuta hyvää, sen sijaan medium toteuttaa tämän, kun subjektiivisuus on mennyt objektiin. Tämä on ilmaistu tiedon ideassa, objekti on sinänsä ja itselleen tosi, hyvä.

Objektiivisuudessa on annettu, että periaate objektissa ajateltuna edellytetään tai päämäärä toteutetaan objektissa, mikä on nyt näytetty. Erona on, että päämäärä on ainoastaan ajatus, jonka takaa aavistamme cogitansin. Tämä välittömänä tuloksena on elämän ideassa toteutunut suku, olemassaoleva yleisyys, ja elävä, olemassaoleva määritys. Tämä yleisyys on kuitenkin sisällyksetön (abstrakti cogitans), yleinen ajatus. Tietona tämä yleisyys saa sisällön, muuttuu sinänsä ja itselleen määrittyneeksi subjektiksi, cogitansiksi, mutta samalla tahtovaksi. Tahdon idean tuloksena tämä subjektiivisuus kumotaan, samoin kuin epäolennainen objektiivisuus, siten että molemmat ovat hyvä subjektiivisen ja objektiivisen ykseytenä, toisin sanoen kumpikin idea – Tämä siten 3) absoluuttinen idea – haec quid [mitä tämä tarkoittaa]? Absoluutti absoluuttina – mistään oletuksesta riippumattomana – itsetietoisuus – subjekti – objekti, ideaalisuuden ja reaalisuuden ykseys – vapaus – vailla vastakohtaa, se itse ja vastakohtansa –, siten persoonallisuus. Kun jokaisen edellisen momentin totuutena on ollut kumoutua, tulla otetuksi mukaan seuraavaan, niin absoluuttinen idea on kaikkien näiden totuus. Ne ovat muotoja, määrityksiä, kuitenkin niin, että absoluuttinen idea niiden sisältönä on tämä muotojen totaalisuus, jokainen määritys sinänsä reflektoituna. Mikään ei ole, mikä ei ole mukana absoluuttisessa ideassa ja kaikki on ainoastaan sikäli kuin se on korkeimman järjellisen, idean ilmaus. Sanoimme kurssimme alussa, että logiikka on Jumala mahdollisuudessaan ajateltuna. Tämä merkitsee, että Jumala on absoluuttinen henki, joka ilmentää itsensä luonnossa ja äärellisessä hengessä. Luonnossa Jumala ilmenee korkeimmalla tavalla taiteessa, äärellisessä hengessä uskonnossa. Filosofia osoittaa miten Jumala on sisäinen luomakunnassaan, siksi filosofia on tietoa Jumalasta luojan ja luodun ykseytenä (nimittäin siitä, mikä näissä käsitteissä on järjellistä). Tämä osoitus on logiikka, looginen menetelmä. Sanotaan onko tämä sitten Jumala? – Niin, se on Jumala sellaisena kuin meidän järkemme hänet käsittää. Eikö Jumala ole jotain muuta kuin mitä me ajattelemme hänen olevan? Tähän vastaa jo oppi olemisesta. Tämä siis on logiikan korkeampi merkitys.

14.

Absoluuttinen idea logiikan sisältönä ei ole loogisten kategorioiden totaalisuus, niiden summa. Se on sisältö jokaisena kategoriana itselleen käsitettynä, itsessään reflektoituneena. Kategoria, muoto joka viittaa muihin kategorioihin, ulospäin suuntautuvassa refleksiossaan. Idea säilyttää siten itsensä kategorioissa, mutta se myös kumoaa ne, se on itse prosessi tai menetelmä. Tämä on, kun idea on itsetietoisuus, itsestään tietoinen idea, ainoastaan objektiivinen. Huom.) mitä itsetietoisuus tietää. Siten a) idea välitön, an sich, idea määrittyneenä tietona, mutta kun tämä määritys on määrityksetön, idea abstraktissa yleisyydessään. Huom. 2) Sillä yksi määrittynyt ajatus ei esitä yhtä kohdetta vaan sisältää sinänsä yksittäisyyksien äärettömyyden. Huom. 2:sta) ja kun tämä määritys on tyhjä, sisällyksetön, menetelmä on b) idea itselleen toisen määrityksen määrittämänä määrityksenä. (dialektinen momentti) yleisyyden momentissaan tarkasteltuna siis momentti a sisältää jo momentin b, toisin sanoen menetelmä on analyyttinen, toisaalta kuitenkin, kun a vasta siirtymällä b:hen saa merkityksensä, metodi on synteettinen. Siinä, että tämä toinen on alkuperäisen määrityksen (yleisyyden) kanssa identtinen, tai että tämä toinen on sama kuin ensimmäinen, tapahtuu siirtyminen c) käsitteen momenttiin, yleisyyden ja määrityksen identtisyyteen, yksittäisyyteen. Nämä momentit ovat olemisessa: a) määrityksetön oleminen b) oleminen ja ei oleminen. c) Olemus = oleminen käsitteen momentissaan. Siksi tämä kehittyy siksi, mikä se sinänsä on, ei määritys vaan yleisyys. Myös muilla olemisen dialektisilla momenteilla on sama a:n ja b:n suhde.

Oleminen, olemus, käsite ovat samoja momentteja. Sillä olemus olemisen totuutena tulee esiin olemassaolossa, on siinä ilmenevä, sisällön ja muodon dialektiikka, ja c) näiden ykseydessä todellisuus. Myös tämä momentti on dialektinen, syy ja vaikutus – ja palaa samaan välittömyyteen, mikä on oleminen kumoamalla välityksen. Se on yleisyyden ja määrityksen asetettu (näytetty) ykseys. (Huom. Jo olemuksessa on annettu, että erityisyyden momentti on yleinen ja määritys erityisinä.)

Käsitteen momentit. Käsite tänä ykseytenä on välittömästi subjekti (cogitans). Sen siirtyminen objektiin on sen menemistä määritykseen, olemiseen, mikä on objektin ensimmäinen, mekaaninen momentti. Muistamme, että myös arvostelma on määritys, mutta vasta objektissa käsite on totaalisuudessaan mennyt määritykseen. Objektiivisuuden toinen momentti, kemismi, on olemus (ajatus) yleinen määrityk­sessä esiin tuleva. Oleminen on siksi käsitteen kannalta positio, käsitteen prius [lähtökohta]. Oleminen on kuitenkin mainittu positio välittömästi (käsite on uponnut siihen), sellaisena kuin se näyttäytyy ideassa, olemus dialektiikka, josta käsite subjektina lähtee.

Siirtymisiä: Oleminen siirtyy olemukseen. – Edellä sanottuun, että olemus on edellytys, mitä vastakkaisessa (oleminen) nimitetään siten, että olemus on yleisenä olemisen totuus. Olemus käsitteeseen. Olemus, yleinen, syy, määrityksen kanssa identtinen – kumpikin määrityksiä edellyttävänä. Siinä yleinen määrityksenä itselleen.

1. Käsite a) arvostelmaan = määritys on yleinen. Ajatteleva medium arvostelman, copulan [siteen] ulkopuolella, abstrakti b) päätelmä – Ajatteleva määrittyneessä ajatuksessa tullut esiin mediumina. Tämän äärellisyys = subjektin ja mediumin, mediumin ja predikaatin väliltä puuttuu välitys. Päätelmä tämän vuoksi järjellinen, ajatteleva ainoastaan määrittyneenä ajatuksena välittää subjektin ja predikaatin, toisin sanoen yleisyys määritykseen menneenä = yksittäisyys, määrityksen ja yleisyyden välitys. Päätelmän siirtyminen objektiivisuuteen sitä, että välitys (disjunktiivisessa päätelmässä) on subjektin ja predikaatin kanssa identtinen, siten myös nämä medioita. Siirtyminen objektiin tulee esiin kemismissä, periaatteessa, ajatuksessa, itsensä objektissa edellyttävänä ja toteuttavana. Päämäärässä an sich meille subjekti tulee esiin objektissa, tämän kanssa identtinen.

15.

Idea on lähinnä tiedon ja tahdon, toden ja hyvän ideoiden ykseys. Nimittäin tieto, joka edellyttäen objektiivisuuden on tästä ottanut yleisen välttämättömän yhteyden (lain, säännön, suvun), se on siten antanut itselleen sisällön, muuttunut yleisestä abstraktista tiedosta määrittyneeksi, toisin sanoen subjektiksi. Tekemällä kuitenkin tästä järjellisestä oman sisältönsä, määrityksensä, on tieto alentanut objektiivisuuden järjettömäksi, epäolennaiseksi, jonka vastakohtana sen omat määritykset ovat järjellisiä ja sinänsä ja itselleen tosia. Siksi subjekti on taipumus asettaa tämä sisältö, hyvä, objektiivisuuteen. Tämä on sen vuoksi pitäminen, joka toteutetaan ainoastaan osittain. Vieläpä nämä osittaisetkin toteutukset tekee tyhjäksi objektin järjettömyys, niin että määritys, sen jälkeen kun se on mennyt objektiivisuuteen, ei enää ole subjektin vallan alainen. Itse prosessi on tässä tosi, nimittäin että hyvä subjektiivisena sisältönä voidaan ja ei voida toteuttaa – juuri koska se on subjektiivinen ja edellyttää objektin järjettömyyden. Kun muistetaan, että sen järjellinen sisältö, hyvä, on otettu objektista, että siten objekti sinänsä on toteutettu hyvä, myös kumotaan tämä yksipuolinen subjektiivisuus. idea on siten myös subjektiivisuuden ja objektiivisuuden esiin tuotu ykseys.

Idea tänä ykseytenä on itsetietoisuus. Tämä tieto on logiikan sisältö ja tietona yhdessä määrittyneessä ajatuksessa. Huom. Määrittynyt ajatus määrityk­settömänä, sisällyksettömänä, hoc est [se on] sanomattomasta, äärettömästä sisällöstä, välitön tieto, oleminen. Tämä tieto on siten havainto, subjektin uppoaminen objektiivisuuteen, nimittäin absoluuttisen subjektin objektiivisuuteensa. Se on paluu olemiseen, kuitenkin idean meno olemiseen, siksi luotuun ja luotuun välittömänä, olematta subjektin ja objektin ero,

Luonnossa. Muistamme, että logiikkaa luonnehdittiin absoluutiksi mahdollisuudessaan. Tämä taas edellyttää todellisuutensa. Edelleen objektiivisuus – arvostelma. Tästä selviää, että absoluutti tarkasteltuna mahdollisuutena olemisessa, on luonnossa tämä vastaava todellisuus. Jos filosofia kuitenkin on oppi absoluutista, on myös selvää, ettei tämän tehtävänä ole pidättää tätä momenttia abstraktiossaan. Se on absoluutti an sich, siten meille positio, ja sitä pitää siksi tarkastella objektiivisuuden skeeman kannalta. Siksi se on välittömänä objektina a) mekaniikka – aika ja tila – materia – maailman järjestelmä. b) Fysiikka (kemismi) yksilöllinen objekti – affiniteetti – kemiallinen prosessi. c) Organiikka (teleologia) ja idean ilmeneminen elämänä ja sukuna – elävän täyttävänä, sen muutoksissa itsensä säilyttävänä. Huom. Luonnon voimattomuudesta.

(Logiikan olemuksessa) henki välittömästi a) subjektiivinen. (tiedon idea) itse suhteessa itselleen ulkoiseen objektiin. Huom. Ja edelleen välittömästi ruumiiseensa 1) antropologia, tämän avulla objektiivisuuteen/luontoon? 2) Fenomenologia ja objektista itseensä reflektoitunut 3) psykologia. Tässä luonto on oleminen. Fenomenologiassa subjekti havainto. Psykologiassa huom. tietoinen. Tästä erottaen itsensä refleksio – luonto olemus ja ilmiö. Sen olemus järjellisenä sisältönä subjektiin mukaan otettuna – tämä ajattelu. Huom. 2) Ymmärrys – arvostelukyky – järki (muodollinen). Henki siten b) objektiivinen, (Tahtomisen idea). Huom. Tahdon objektiivisuus. Tämä järjellinen sisältö an sich 1) tosi – tämän toteuttamisen prosessina 2) moraalisuus – paha – ja objektiivisen järjellisyyden tunnustamisena 3) siveellisyys. Tämä ilmeneminen on yhteiskunta, valtio ja yhteiskuntien järjestelmä = historia. Historiassa tulee esiin absoluuttinen henki. Historiassa tulee esiin myös ilmestyminen – ilmennyt uskonto.

Tämä on siirtyminen c) absoluuttiseen henkeen (ideaan) subjektiivisen ja objektiivisen hengen ilmenneenä ykseytenä, siten myös subjektiivisuuden ja objektiivisuuden (tässä luonnossa) ykseytenä. On selvää, että tässä yhtä vähän kuin muuallakin on kyse ajallisesta kehityksestä. Ne, jotka pitävät meteliä siitä, että Jumala on siten jatkuva tuleminen, joka niin kauan kuin Hegel eli oli täydellisimmin olemassa Hegelin aivoissa, osoittavat tällä ainoastaan ymmär­tämättömyytensä. Aika itse on ainoastaan momentti ja sen totuus on olevana välitön ilmeneminen. Tässä mitään ei voida ajatella ajan ulkopuoliseksi, ”subaeternitatis specie”. Täydellisyys on suhde, joka riippuu ajasta ja tilasta. Huom. Aika on vasta ilmenemisensä ansiosta momenttien suhde, mutta absoluuttinen henki on totaalinen jokaisessa momentissa. Niin kuin nyt idea on logiikan sisältö, niin myös absoluuttinen henki on luonnon ja hengen. Vasta tässä absoluuttinen henki tulee esiin ideana totaalisuudessaan ilmenneenä. Edelleen on selvää, että meidän henkemme/ajatuksemme on tämän ilmene­misen muoto, mutta myös sen sisältö, nimittäin objektiivisen kanssa samas­tettuna. Se on subjektiivisena äärellinen, ajassa katoava, mutta objektiivisesti Jumalaan otettu ajan ulkopuolella. En voi muilla sanoin ilmaista a) taiteen b) uskonnon ja c) filosofian suhdetta, kuin niillä, joita jo olen käyttänyt, taide on absoluuttinen henki ideaalisena ulkoisessa objektissa ilmenneenä. Niin on myös uskonto, mutta edetessään polyteismiin. Ilmenevässä uskonnossa henki on varmuutta hengestä – osittain symbolista, kuitenkin sen puhtaammassa muodossa sanassa. Filosofia on tämä välitön varmuus kehitettynä totuudeksi. Huom. Sen sisältö kaikkien absoluuttisen hengen ilmenemismuotojen luonto ja henki, se käsittää kuitenkin hengen luonnon totuudeksi ja absoluuttisen hengen näiden ilmenneeksi ykseydeksi = ideaksi. Huom. Tässä logiikan korkeampi merkitys kolmantena momenttina luonnon ja hengen filosofiassa.

Haluan kiitollisuuteni lisäksi lisätä ainoastaan seuraavan:

1. Kenenkään ei vielä pidä luulla itse todella käsittäneensä. Se ei ole ollut tarkoitus. Toistan, ettei tietoa voida ulkoa päin opettaa, siksi se vaatii kuuntelijoilta uuden ponnistuksen – itsenäistä ajattelua.

2. Olen voinut antaa ainoastaan johtolangan – tätä varten olen käsitellyt myös järjestelmän vaikeimpia oppeja. Vihjeitäni ei pidä niitä väärin käytettynä lukea minun syykseni, vaan niistä on ahkerasti opiskellen tehtävä hedelmällisiä.

Tiedän, että olen vilpittömästi työskennellyt valistaakseni – en loistaakseni. Puolustuksekseni herrat a) laittakoot käden sydämelle ja arvioikoot miten paljon herrat ovat itse ajatelleet. En tarkoita hetkellistä vaan jatkuvaa, ahkeraa ponnistelua tosiasian selvittämiseksi. b) Edelleen asia sinänsä on mitä vaikein, koska se on ajattelun korkein, korkeimman järjellisen – Jumaluuden järjellinen käsittäminen.