Herra Snellman: Niiden herrojen mielipiteitä, jotka katsovat olevan oikein ja harkittua, että pankin voittoa ei kokonaan oteta pankilta pois, pyydän saada omasta puolestani kannattaa. En kuitenkaan nyt halua ruveta sanomaan mitään rahamäärästä, joka pankin tulisi saada pitää. Mutta vakaa käsitykseni on, että yhdellekään maalle ei ole vahingoksi, että sillä on säästökassa pahan päivän varalle, ja nähdäkseni olisi huono ennakkotapaus, jos tuo voitto, asian ollessa nyt esillä ensimmäistä kertaa, otettaisiin pankilta kokonaan pois. Pankilla on oikeus sijoittaa säästetyt varat varmoihin ulkomaisiin obligaatioihin, jotka antavat riittävästi korkoa, ja säädyt voivat hädän hetkenä havaita näiden varojen olevan tallella.
Minulla on kuitenkin velvoite, jonka täyttämisestä en halua enkä myöskään voi pidättäytyä, ja pyydän vain kunnioittavimmin kunnianarvoisalta säädyltä anteeksi, että nostan esiin uuden kysymyksen. Kunnianarvoisan ritariston ja aatelin tiedossa on viime valtiopäiviltä lähtien ollut, että Suomen Hypoteekkiyhdistyksellä on laina Suomen Pankissa. Kysymys oli esillä viime valtiopäivillä. Lienee myös aivan tunnettu asia, että Suomen Hypoteekkiyhdistyksen tila ei ole ilahduttava, johtuen vain ja ainoastaan siitä, että sen toiminta alkoi vaikeitten katovuosien aikana. On toki toivoa siitä, että sen asemaa voitaisiin parantaa kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta voiko niin tapahtua, se riippuu siitä, että sillä välin ei tule maanlaajuisten onnettomuuksien seurauksena uusia koettelemuksia, joita Hypoteekkiyhdistys ei voi kestää. Pyydän nöyrimmin saada lukea ääneen seuraavan kirjoituksen, joka sisältää kunnioittavan vaatimukseni:
”Kun Hypoteekkiyhdistys oli vuonna 1860 anonut Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan, että tietty summa annettaisiin seuralle pienikorkoisena lainana, jolla olisi pitkä erääntymisaika, tai ilman takaisinmaksuvelvoitetta, tueksi organisaation ja hallinnon kustannusten kattamiseen ensimmäisinä vuosina, katsoi Hänen Majesteettinsa hyväksi armollisimmin myöntää yhdistykselle Suomen Pankin alkuperäisrahastosta 600 000 markan lainan, jota nostettaisiin kymmenen vuoden ajan 60 000 markan erinä, jolloin velvoitteena olisi maksaa jokainen nostettu erä takaisin kymmenen vuoden kuluessa. Yhdistys nauttisi ensimmäisen lainasarjan nostamisesta lähtien viiden vuoden ajan vapautusta korosta, mutta sen jälkeen maksaisi nostamastaan lainamäärästä ja myös myöhemmin saamistaan sarjoista neljän prosentin korkoa.
Valitettavasti sattui yhdistyksen toiminnan alku samoihin aikoihin kuin vaikeat katovuodet, jotka koettelivat maata vuodesta 1862 vuoteen 1867. Tästä oli seurauksena, että suuri osa yhdistyksen osaomistajista ja lainanottajista ei kyennyt suorittamaan lainoilleen määrättyä korkoa; ja kun tämän seurauksena lainoja oli pakko ulosmitata, myytiin niistä kiinnitettyjä tiloja pakkohuutokaupalla. Koska tuolloin niistä tarjottiin vain vähäisiä rahamääriä, ja useimmiten ei tehty lainkaan tarjouksia, oli yhdistyksen pakko huutaa niitä itselleen, niin että yhdistyksellä tästä syystä oli aikaa myöten hallussaan 800 erikokoista maatilaa, joita oli eri puolilla maata, mutta erityisesti neljässä pohjoisessa läänissä.
Vain vähitellen on yhdistys onnistunut myymään edelleen noita tiloja. Silti on yhdistyksen hoidossa yhä 175 sellaista tilaa. On helppo nähdä, mitä vaikeuksia on kohdattu yritettäessä saada nuo tilat jollakin tapaa hoidetuksi, varsinkin kun ne joutuivat yhdistykselle erittäin huonosti hoidettuina, valitettavasti usein aivan autioina. Yhdistykselle on siksi aiheutunut tappioita myös tilojen hoidosta. Mutta vielä paljon enemmän tappioita on yhdistykselle koitunut siitä, että tiloja vastaan annetuista lainoista ei ole saatu korkoa, eikä myöskään korkoa näistä koroista, mitä on voitava laskea saatavan jokaisena vuosipuoliskona erääntyneitten, yhdistyksen ottamien lainojen kuolettamiseksi. Sillä kun tiloja voidaan taas myydä, ovat korkorästit kasvattaneet yhdistyksen niihin kohdistuvia saatavia niin merkittävästi, että kauppahinta on vain poikkeustapauksissa kattanut perimättä saamisena olevan pääoman ja sille yksinkertaisena juosseen koron. Jäljellä olevista tiloista on nyttemmin saamisina 10–12 vuoden korkorästit eli 60–70 prosenttia alkuperäisestä lainapääomasta.
Sellaisessa tilanteessa kääntyi Hypoteekkiyhdistys vuoden 1872 valtiopäivien pankkivaliokunnan puoleen anoen lievitystä kyseisen, alkuperäisrahastosta saadun lainan takaisinmaksuehtoihin. Mutta säädyt eivät ottaneet toivomusta käsittelyyn, vaan antoivat sen Suomen Pankin säätyjen pankkivaltuuston harkittavaksi. Pankkivaltuusto on myös sen johdosta myöntänyt vielä kymmenen vuotta lisää lykkäystä lainan maksulle jokaisen nostetun 60 000 markan osalta, niin että ensimmäinen erä on nyt erääntyvä maksuun 29. marraskuuta 1880.
Ei varmaan voida edellyttää, että pankkivaltuusto milloinkaan ottaisi vastuulleen myöntää lievempiä lainaehtoja, ja vielä vähemmän, että se kokonaan merkitsisi niin suuren lainan poistetuksi. Mutta kun nyt kysymys pankkivoiton käytöstä on säätyjen käsiteltävänä, ei mikään kai estä ottamasta harkittavaksi, että osa tuosta voitosta voitaisiin käyttää Suomen Hypoteekkiyhdistyksen tukemiseksi merkitsemällä sen kyseinen laina maksetuksi.
Lisäperusteluna tälle muistutettakoon, että laina on yhdistykselle myönnetty keisarillisesta armosta, riippumatta kaikista pankin ohjesäännön säädöksistä, ja että sitä ei sen vuoksi voida tarkastella samalla tavoin kuin tavallisia pankin antamia lainoja, mutta seurauksena pankin luovuttamisesta säädyille ei Hypoteekkiyhdistys voi kääntyä Hänen Majesteettinsa puoleen lainanantajan ominaisuudessa, joten säädyt ovat astuneet Hänen Majesteettinsa tilalle myös tätä lainaa koskevassa kysymyksessä.
Vaikka yhdistys itse onkin yllä mainituista syistä kärsinyt suuria tappioita, niin kiistatonta kuitenkin liene, että kun yhdistys vuosina 1862–1867 lainasi 2275 lainanottajalle 18 979 850 markkaa, on siitä maalle kokonaisuutena koitunut hyötyä, joka ei ole aivan vähäinen.
Valtio välttyi merkitsemästä maakirjoihin verohylyiksi paitsi niitä 800 tilaa, joista yhdistys on saanut maksaa kruunun- ja kunnanveroja, myös varmasti satoja muita, joiden asukkaat ovat pysyneet pystyssä saamiensa lainojen ansiosta. Myös Suomen Pankilla säilyi aikana, jolloin se muuten menetti miljoonia, merkittävä lainapääoma, joka oli kiinnitettynä niihin maatiloihin, jotka yhdistyksen oli ollut pakko ottaa haltuunsa, ja joista pankki on nyt saanut maksun viimeistä penniä myöten. Lukuisille velkaantuneille maanomistajille, joiden luotonantajat kova aika olisi pakottanut antamaan velallistensa maatilat myyntiin, säästyi yhdistyksen väliintulon ansiosta koti ja kontu parempia päiviä varten. Ja maassa hajallaan olevat miljoonat pelastivat epäilemättä kymmeniä tuhansia sen asukkaita nälänhädältä, kulkutaudilta ja kuolemalta.
Myöskään ei pidä laskea yhdistykselle tappioksi sitä, että se on kerännyt kotimaassa ja lainannut ulkomailta varoja antaakseen ne ilman omaa voittoa lainaksi hädän ja ahdingon aikoina, aivan päinvastoin kuin kaikki lainoja antavat pankit menettelevät. Ja kun yhdistys edelleenkin on velvollinen antamaan säädettyjä takuita vastaan maanviljelijöille sellaisia lainoja, ei liene mahdollista oikeudenmukaisesti väittää, että se ei yksityisenä yhtiönä ansaitsisi valtiovaltojen tukea.”
– –
Tämän jälkeen herra Snellman lisäsi:
En halua tehdä asiasta mitään tarkempaa esitystä, vaan anon vain nöyrimmin, että ritaristo ja aateli sallisivat, että tämä kysymys annettaisiin erikseen pankkivaliokunnalle lausuntoa varten, ja että kun pankkivaliokunta on lausuntonsa antanut, kysymys palautettaisiin budjettivaliokunnalle. Uskon nimittäin, että on välttämätöntä kuulla pankkivaliokuntaa, mikäli ritaristo ja aateli erittäin hyväntahtoisesti sallisivat sellaisen lähetteen. Saanen kuitenkin asian valaisemiseksi lisätä, että Hypoteekkiyhdistys on maksanut lainasta korkoa 232 000 markkaa. Jos esim. nämä korkovarat laskettaisiin pääoman takaisinmaksuksi, niin sitä olisi jäljellä maksettavana noin 368 000 markkaa. Jos nyt tämä takaisinmaksu voitaisiin antaa anteeksi niin, että Hypoteekkiyhdistykselle asetettaisiin nimenomainen velvoitus, että jos Hypoteekkiyhdistys joskus tulisi kykeneväksi maksamaan, ei se tuolloin olisi vapaa tästä velvollisuudesta, tai jos yhdistyksen vain sallittaisiin vastaisuudessakin saada lainansa korottomana ja suorittaa siitä neljä prosenttia eli 24 000 markkaa vuotuisena takaisinmaksuna ja siten saada laina vähitellen kuoletetuksi, niin olisi se yhdistykselle hyvin arvokas apu.
