Herra Snellman: Sen osalta, mitä edellinen kunnioitettu puhuja on sanonut, pyydän nöyrimmin saada muistuttaa, että hypoteekkiyhdistyksen esitykseen ei sisältynyt mitään senkaltaista ehdotusta kuin mitä muuten on tapana jättää valiokunnalle. Kukaan ei tiettävästi pelkää, että joku yksityinen tai jokin yhtiö esittäisi lakivaliokunnalle tai suostuntavaliokunnalle tai jollekin muulle säätyjen valiokunnalle jonkin ehdotuksen anoen, että ehdotus on esitettävä säädyille. Tässä tapauksessa kysymys on ainoastaan tämä: kuka on pankin isäntä, kenellä on oikeus myöntää armo, myönnytys, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on aiemmin myöntänyt? Oma nöyrä mielipiteeni on, että ei kenelläkään muulla kuin maan säädyillä tai, olkoon niin, niillä viranomaisilla, joiden asiaksi säädyt ovat antaneet määrätä puolestaan. Jos asia on niin, ja pankkivaltuusto saattoi kokonaan poiketa pankin johtosäännöstä, erityisistä rahastoista tapahtuvaa antolainausta koskevista määräyksistä, sekä myöntää niin suuren poikkeuksen kuin mitä hypoteekkiyhdistys anoi, niin parasta olisi ollut, että hypoteekkiyhdistys olisi kääntynyt ainoastaan pankkivaltuuston puoleen. Mutta epäilen suuresti, että pankkivaltuusto tunnustaisi itsellään olevan sellaisen vallan. Silloin kysymys on: mitä keinoja on hakijalla, jonka asema on sellainen kuin hypoteekkiyhdistyksen, pyytää säädyiltä erityistä myönnytystä, niin sanoakseni armoa, jota pankin ohjesäännön mukaan ei hypoteekkiyhdistykselle voida myöntää? On vaikea keksiä mitään muuta keinoa kuin se, johon on ryhdytty, nimittäin että hypoteekkiyhdistys on kääntynyt pankkivaliokunnan puoleen, mutta kuitenkin pankkivaltuutettujen kautta, pyytäen heidän puoltoaan. Kun taas pankkivaliokunta edelleen lähettää anomuksen säädyille, niin omasta puolestani katsoisin, ettei sellaisesta menettelystä voi koitua mitään vahinkoa, vaan sen keinon pitäisi toki edelleenkin aina olla avoin, että kun pankkivaltuustolla ei ole oikeutta päättää asiasta, niin pankin oikeille isännille, maan säädyille, voitaisiin tehdä esitys pankkivaltuuston välityksellä.

– –

Herra Snellman: Niin kauan kuin pankkia ei vielä ollut luovutettu säädyille, oli pankin lainanottajien, jotka anoivat jotain erityistä myönnytystä, silloin keisarillisesta armosta, mahdollista kääntyä kirjallisesti keisarillisen senaatin puoleen. Nyt näyttää useista tässä kunnianarvoisessa säädyssä kuulluista esityksistä päätellen tulleen vallitsevaksi se käsitys, että kaikki keinot olisi tulevaisuudessa suljettu pois, että mitään keinoa saada sellainen myönnytys ei minkäänlaisessa tapauksessa olisi. Kunnianarvoisan säädyn kunnioitettu pankkivaltuutettu on vahvistanut sen, mitä olen katsonut aiheelliseksi olettaa, että pankkivaltuusto ei olisi pitänyt oikeutettuna antaa hypoteekkiyhdistyksen anomaa myönnytystä. Jos siis hypoteekkiyhdistyksellä ei ole mitään keinoa kääntyä maan säätyjen puoleen, niin tämän anomuksen tarkoituksen saavuttamiseen ei ole mitään mahdollisuuksia. On sanottu, että hypoteekkiyhdistys voisi jättää anomuksen säädyille, mutta hypoteekkiyhdistyksellä ei ole edustusoikeutta, eikä se siis voi jättää säädyille mitään anomusta, eikä se myöskään voi anoa joltakulta yksilöltä, että hän asialle vieraanakin hyvyydessään tekisi anomuksen hypoteekkiyhdistyksen laskuun. Jos asia on niin, uskallan vielä väittää, että hypoteekkiyhdistyksen valitsema keino on itse asiassa ainoa mahdollinen ja siksi oikea, mahdollisesti lukuun ottamatta sitä, että pankkivaltuusto voitaisiin sivuuttaa jättämällä kirjelmä suoraan pankkivaliokunnalle. Sillä, joka haluaa saada Suomen Pankilta myönnytyksen, on oltava jokin keino voida jättää sellainen anomus. Perustuslaki sanoo aivan yksinkertaisesti, että pankki on säätyjen hoidossa; säädyillä on siis täysi oikeus tehdä tai jättää tekemättä jotakin pankin asioitten suhteen.

– –

Herra Snellman: Anon vielä kerran kunnianarvoisalta säädyltä saada kunnioittavimmin kiinnittää huomiota siihen, että niin kauan kun Suomen Pankki oli Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeassa hoidossa ja lähemmin keisarillisen senaatin hoidossa, oli jokin mahdollisuus anoa pankin ohjesäännöstä senkaltaista poikkeusta kuin mitä hypoteekkiyhdistys on nyt nöyrimmin vaihtoehtoisesti anonut. Jos pidettäisiin oikeana sitä, mitä täällä on usealla taholla sanottu, olisi sellainen tie kaikiksi ajoiksi katkaistu. Silloin ei olisi olemassa viranomaista, joka voisi myöntyä sellaiseen anomukseen. Olisi kyllä kohtuutonta, ettei sellainen myönnytys voisi tapahtua, olipa sen syy mikä tahansa maailmassa ja olkoonpa se maan kannalta miten hyödyllinen tahansa.