Kun pankki ryhtyy jälleen lunastamaan velkakirjojaan, ei varsinkaan nykyään tässä maassa vallitsevan kaltaisissa oloissa ole mahdollista välttää monenlaisia yleiselle liikkeelle koituvia haittoja, ja voiton halu sekä tappion pelko lisäävät vääjäämättä niiden määrää.
Maassa kiertää kahdenlaista setelirahaa, Suomen Pankin ja Venäjän valtakunnanpankin, jotka molemmat juoksevat pakkokurssiin laillisena maksuvälineenä, ja molemmat siksi samanarvoisina.
Jos nyt yhtä setelilajia, Suomen Pankin seteleitä, aletaan lunastaa hopealla sen nimellisarvoon, niin jokainenhan ymmärtää, että sen todellinen arvo on kasvanut.
Mutta yhtä yleisesti ei ehkä ymmärretä, että tämä muutos ei laisinkaan koske toista setelilajia, tässä Venäjän luottosetelin arvoa.
Pankkisetelillä ei tietenkään ole muuta omaa arvoa kuin lumpun arvo. Sen arvon määrää se metalliraha, jota se edustaa.
Metallirahan arvon taas määrää se määrä tavaraa tai muita etuja, joita sillä voidaan ostaa.
Jos näitä yksinkertaisia totuuksia ei unohdeta, niin ei ole vaikea vakuuttua siitä, että Venäjän luottosetelin arvolle on täydelleen yhdentekevää, mikä arvo Suomen Pankin setelillä on tai minkä se voi saada.
Sillä Venäjän luottoseteli edustaa kummassakin tapauksessa samaa määrää metallirahaa kuin ennenkin, ja sillä voidaan ostaa sama määrä tavaraa ym. kuin ennenkin.
Sitä vastoin on sangen varmaa, että vaikka Suomen Pankki alkaisi lunastaa seteleitään metallirahalla nimellisarvoon, ei niillä aluksi voitaisi ostaa sitä määrää tavaraa ym. joka niillä oikeastaan pitäisi saada.
Tämä tarkoittaa toisin sanoen: alussa ei metallirahalla voida ostaa sitä määrää tavaraa ym., joka sillä pitäisi saada ottaen huomioon metallin arvo maailmanmarkkinoilla.
Esim. tynnyri rukiita maksaa nyt 6 ruplaa eli 24 markkaa.
Jos nyt Suomen Pankki antaisi seteleistään metallirahaa, niin ruistynnyri saataisiin edelleen 6 ruplalla. Mutta kuinka paljon vähemmän kuin 24 markkaa se maksaisi, maksettuna Suomen Pankin seteleillä tai metallirahalla, sitä on varsin vaikea etukäteen arvioida.
Jos oletetaan setelirahan agion, siis sen arvosuhteen metallirahaan, olevan tällä hetkellä 20 %, niin pitäisi edellä oletetussa tapauksessa ruistynnyri voida ostaa 19 markalla 20 pennillä Suomen seteleitä tai markan kolikoita. Mutta on tuskin luultavaa, että näin tapahtuu.
Tähän on kaksi syytä. Yksi niistä, nopeammin ohi menevä, on se, että monet eivät aivan heti pysty käsittämään äkillistä muutosta maksuvälineen arvossa, ja tällä tavoin sen arvo itse asiassa vähenee. Toinen, kauemmin vaikuttava, on se, että monet maksut on edelleen suoritettava samaan maksuvälineen nimellisarvoon, ottamatta huomioon sen muuttunutta arvoa.
Niinpä esim. kaikki velat ja korot on maksettava [nimellisarvon] mukaan, kaikki kruununverot, postimaksut, kyytirahat jne., riippumatta siitä, että maksu suoritetaan metallirahalla tai sen veroisilla seteleillä.
Voi näyttää siltä, että maksava joutuisi ansaitsematta kärsimään, eikä lehdistössä ole ollut pulaa äänistä, jotka ovat yrittäneet käyttää tätä yleisen käsityksen harhaan johtamiseen. Mutta ei pitäisi olla vaikea nähdä, että sellainen maksu on vastaanottajan hyvä oikeus, jonka nauttimista vailla hän on ollut koko sen ajan, jolloin maksu on tapahtunut setelirahana, jonka todellinen arvo on ollut paljon sen nimellisarvoa pienempi. Maksaja on nauttinut tästä etua, sillä hän on antanut maksaa itselleen tavarastaan tai tekemästään työstä, jolla hän on ansainnut rahansa, sen todellisen arvon mukaan, kun taas hän on niillä maksanut kyseiset maksut maksuvälineen nimellisen arvon mukaan. Tämä etu lakkaa nyt, ja kuuluu asioiden tavalliseen kulkuun, että sitä osoitetaan suurena vääryytenä, ja että etua vaaditaan maksuvelvollisille edelleen turvattaviksi tiettyjen prosenttien realisaatiolla.
Mutta tämä sikseen. Esitetyt seikat saavat kuitenkin vääjäämättä aikaan sen, että jokainen tuottaja yrittää pitää yllä tuotteittensa nimellistä hintaa, vaikka maksuvälineen arvo kasvaa, yrittäen näin pitää kiinni mainitusta edusta.
Jos esimerkiksi maanviljelijät voivat saada ruistynnyristään 19 mk:n ja 20 p:n sijasta 22–21 mk, niin hän säästää korkoja maksaessaan 280–180 penniä. Hän yrittää siksi pitää tavarallaan sellaisen kalliimman hinnan, kunnes se pakosta laskee kuluttajan ottaessa tarvitsemansa tavaran ulkomailta tai Venäjältä, jolloin hänen 19 mk 20 p hopeana ovat todella samanarvoiset kuin 6 ruplaa Venäjän luottoseteleinä. Näin on muittenkin kotimaisten tavaroitten laita. Esim. 1 leiviskä [8,5 kg] voita maksaa nyt 5 ruplaa eli 20 mk. Mutta oletetun muuttuneen rahasuhteen seurauksena vienninharjoittaja ei enää voi maksaa tavarasta tätä hintaa Suomen markkoina, koska jos hän esim. Pietarissa saa siitä 6 ½ ruplaa Venäjän luottoseteleinä, eivät nämä ole enempää kuin 17 markkaa 60 penniä. Jos hän haluaa saada tavarasta saman voiton kuin aiemmin, ei hän siis täällä voi maksaa siitä enempää kuin 15 mk 60 penniä.
